sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Ulysses

James Joyce, Ulysses. Johdannon kirjoittanut Declan Kiberd. Penguin Books, London, UK, 2000.

Hannu Riikonen, Odysseus: kielen ja kerronnan sokkelo. Gaudeamus, Juva, 1985.

James Joycen Ulysses (1922), tai suomalaisittain Odysseus, on teos, jonka varaan voi rakentaa kirjallisuudentutkijan uransa. Siinä on pohjattomasti yksityiskohtia, monitasoisuutta, valtava määrä viitteitä kirjallisuuteen ja myytteihin, tajunnanvirtaa, huumoria, leikkisää kieltä ja pitkä liuta erilaisia tyylejä. Lisäksi Joyce venyttää tai rikkoo kaikkia mahdollisia sopimuksia, joita kirjailijan ja lukijan välille voi virittää, mutta alkuun muutama episodi on aivan perinteistä proosaa.
—You, Armstrong, Stephen said. What was the end of Pyrrhus?
—End of Pyrrhus, sir?
—I know, sir. Ask me, sir, Comyn said.
—Wait. You, Armstrong. Do you know anything about Pyrrhus?
A bag of figrolls lay snugly in Armstrong's satchel. He curled them between his palms at whiles and swallowed them softly. Crumbs adhered to the tissue of his lips. A sweetened boy's breath. Welloff people, proud that their eldest son was in the navy. Vico road, Dalkey.
—Pyrrhus, sir? Pyrrhus, a pier.
All laughed. Mirthless high malicious laughter. Armstrong looked round at his classmates, silly glee in profile. In a moment they will laugh more loudly, aware of my lack of rule and of the fees their papas pay.
—Tell me now, Stephen said, poking the boy's shoulder with the book, what is a pier.
—A pier, sir, Armstrong said. A thing out in the water. A kind of a bridge. Kingstown pier, sir.
Some laughed again: mirthless but with meaning. Two in the back bench whispered. Yes. They knew: had never learned nor ever been innocent. All. With envy he watched their faces: Edith, Ethel, Gerty, Lily. Their likes: their breaths, too, sweetened with tea and jam, their bracelets tittering in the struggle.
—Kingstown pier, Stephen said. Yes, a disappointed bridge.
Ulysses on vaikeaselkoinen teos, vaikka tapahtumia siinä kovin vähän. Päähenkilöitä on kaksi, Stephen Dedalus ja Leopold Bloom, ja heidän arkisia tekemisiään seurataan yhden päivän verran -- päivä on sama, jolloin Bobrikoff saa surmansa. Stephen herää, käy opettamassa historiaa ja kävelemässä rannalla. Leopold tekee vaimolleen aamiaista, peseytyy, käy hautajaisissa, käy keskusteluja jne. Lopussa Molly Bloom, Leopoldin vaimo, puhuu luvun verran.
frseeeeeeeennnng train somewhere whistling the strength those engines have in them like big giants and the water rolling all over and out of them all sides like the end of Loves old sweet sonnnng the poor men that have to be out all the night from their wives and families in those roasting engines stifling it was today Im glad I burned the half of those old Freemans and Photo bits leaving things like that lying around hes getting very careless and threw the rest of them up in the W C Ill get him to cut them tomorrow for me instead of having them there  for the next year to get a few pence for them have ... 
Ulysses kulkee rinnan antiikin Odysseuksen kanssa, jolloin Dublinin arkiset tapahtumat saavat myyttisen tulkinnan: Stephenistä tulee Telemakhos, Leopoldista Odysseus ja Mollysta ensin Kalypso ja sitten Penelope. Aioloksen säkki muuttuu lehden toimitukseksi (tai ilmavaivoiksi), seireenien laulu konsertiksi, kyklooppi yksisilmäisiksi mielipiteiksi ja Odysseuksen valtava omaisuus muutamaksi säilyketölkiksi. T. S. Eliotin mukaan Ulysses paitsi korvasi tai tuhosi 1800-luvulla kehittyneen romaanitekniikan myös jäsensi sekavaa ja muodotonta todellisuutta nerokkaasti myyttien kautta. Jos realismi toi kirjallisuuteen merkityksettömiä yksityiskohtia todentuntuisuuden lisäämiseksi, niin Joycen tarjoilema poukkoilevan havainnon tai tietoisuuden tallentama yksityiskohtaisuus menee äärimmäisyyksiin. Kierolla tavalla yksityiskohdat ovat symbolisia juuri myyttisen rinnastuksen kautta. Tämä tapahtumien ja myyttien rinnakkaisuus kieltämättä tuottaa lukijalle nautintoa, mutta ongelma on tunnistaa se. Jotkut väittävät, että pelkkä alkuperäisen Odysseuksen tuntemus riittää teoksen rakenteen tunnistamiseen, mutta hekin usein esittävät mielipiteensä jälkikäteen, jo tunnistetusta rakenteesta käsin.

Penguin Booksin laitoksen johdannossa Declan Kiberd purkaa auki teosta ja sen rakennetta vajaan sadan sivun verran esittäen ns. Gilbert-skeeman. Hannu Riikosen erinomainen Odysseus: kielen ja kerronnan sokkelo avaa teosta erityisesti alkuperäisen Odysseuksen tarinasta käsin. Uudessa Leevi Lehdon suomennoksessa on tiettävästi kattavat alaviitteet, jotka auttavat lukijaa.

Lukukokemuksena Ulysses on miltei väkivaltainen. Ensikertalainen yrittää ruhjoa itsensä tekstistä läpi, mutta jo kolmannen episodin jälkeen se alkaa tuntua mahdottomalta. Kiertelevät lauseet ja kuormitettu havainto käynnistävät lukijassa oman tajunnanvirran, ja silmät alkavat liukua tekstin päällä. Sitten palataan sivun alkuun ja aloitetaan alusta ja etsitään jotain mihin tarttua. Kuvittelin osaavani englantia, mutta jouduin turvautumaan sanakirjaan tämän tästä. Joyce vaihtaa kerrontatyyliä jatkuvasti puhujan tai tilanteen mukaan. Silti teoksen suuruudesta voi saada kiinni kärsivällisyyden ja esimerkiksi Riikosen kirjan kautta.

Ehkä jonain päivänä uudestaan.

lauantai 25. huhtikuuta 2015

Yhden hengen orgiat

Tommi Melender, Yhden hengen orgiat: esseitä luetusta elämästä. WSOY, Helsinki, 2013.

Tommi Melenderin
monin tavoin antoisa esseekokoelma Yhden hengen orgiat (2013) olisi hyvin voinut olla nimeltään Miehet jotka vihaavat ihmisiä. Kaikki adjektiiveja ansainneet kirjailijat ovat miehiä, ja eniten palstatilaa heistä saavat sellaiset päivänsäteet, kuten Thomas Bernhard, David Forster Wallace, Gustave Flaubert ja Charles Baudelaire.

Kokoelma alkaa tunnustukselliseen sävyyn. Melenderin kohdalla identiteetti, kirjamaku ja syyt lukea kietoutuvat toisiinsa: Lukioiässä hän löysi runouden, jota kautta avautui uusi maisema uusine tuttavuuksineen ja esikuvineen. Kirjan ensimmäinen essee kuvailee säälimättömin sanoin kouluaikaista Melenderiä nojailemassa seinustoihin mustassa nahkatakissaan runokirja kourassa.
Onhan perin naurettavaa nojailla välitunnit yksikseen seinänvierustalla toistellen mielessään Aution maan säkeitä kuin mantraa. Mutta ehkä minä halusinkin herättää halveksuntaa? Olin narsismihäiriöinen pelle ja pidin suurinta osaa koulutovereistani vihattavina laumasieluina, tulevina ylioppilasmerkonomeina ja tekniikan ylioppilaina.
Samalla kuitenkin johdanto korostaa kirjallisuuden tärkeyttä Melenderille valjastaen käyttöönsä uskonnollisen sanaston. Ajanvietteen sijaan lukemisesta kasvaa maallinen sakramentti, joka tuo helpotusta fyysiseen ja henkiseen ahdistukseen. Ensimmäinen essee kietoo koko teoksen henkilökohtaisuuteen, ja tämän ihmiskilven taakse on vaikea kurotella raapimatta itse kirjailijaa. Vaikka Melender sitten ottaa etäisyyttä lukioaikoihinsa, esseissään hän edelleen mulkoilee seinustalta pihan poikki. "Flaubert oli erakko, kuten useimmat muutkin kiivaat ja kärttyisät kirjalliset herrasmiehet. Erakon kapinaa on minunkin kapinani." Miten ja mitä ihmettä vastaan keski-ikäinen taloustoimittaja ja kirjailija kapinoi?

Melenderille lukeminen on "yksinäisyyttä ja uhmaa", kapinaa hedonismia ja opportunismia vastaan ja suojautumista "rahan ja vallan imperatiiveja" vastaan. Kirjat avaavat tietenkin lukijalleen oman tilan, mutta pelkän lukemiseen liittyvän esteettisen kunnianhimon pukeminen kapinaksi tuntuu vieraalta. Melender puhuu jättäneensä muiden lukemisista huolehtimisen taakseen, joten jossain vaiheessa hän on ilmeisesti huolehtinut laumasielujen, ylioppilasmerkonomien ja tekniikan ylioppilaiden lukemisesta.

Kaikki välittömän ylittävä tieto edellyttää yleistämistä ja luokittelua, samoin kaikki välittömän ylittävä viha. Melender tapaakin lähestyä ihmisiä kategorioiden kautta. Se olisi oivallinen tehokeino satiirissa mutta ontuu nyt vakavassa kirjallisuusesseessä. Kategorioista kattavin on keskiluokka, porvarit, joita Flaubert kutsuu sieluttomiksi massaihmisiksi. Yhteiskunnan vioista ja menestysromaanien heikkouksista tulee keskiluokan ominaisuuksia. Perusromaanien lukijat samastetaan sirkusyleisöön, joka odottaa jatkuvasti samoja temppuja ja "päättää" eläytyä niihin (vaikka perusromaanissa kovaosaisuuteen liittyvät temput ovat tylsiä, Melender ei voi olla liikuttumatta Thomas Bernhardin elämäkerran kovaosaisuudesta). John Irvingin argumentit kumoutuvat pelkästään viittaamalla hänen "tasoonsa" ajattelijana. Luomistyö vaatii polttoaineekseen raivoa, mutta esseisti muistuttaa hetkittäin misantrooppisen kirjallisuuden päihdyttämää donquijotea.

Melenderin rakkaus kirjallisuutta ja kieltä kohtaan on kiistatonta, ja hänen lukemisestaan ja lukeneisuudestaan kumpuaa kaikesta huolimatta mausteikas kokoelma. Esseiden katkeran sävyn herättämästä epämukavuudesta huolimatta (tai sen vuoksi) on vaikea olla viehättymästä Yhden hengen orgioista. Teokset, tekijät ja ajatukset sulautuvat esseissä sujuvaksi kirjallisuuspuheeksi, jota rytmittää muutama napakka laitataklaus: Juha Itkosen teokset ovat "laatukirjallisuudeksi brändättyä empatiaproosaa", Philip Rothin myöhäistuotanto hutaistua mieskunnon hiipumisen pelkoa (ehkä tässä ihmisen kirjamaku muuttuu iän myötä, kuten Hume sanoo) ja Jonathan Franzenin Vapaus 1800-luvun suurromaanien tekniikoita käyttävää "retrokamaa". 
    Luettuani Vapautta muutaman sadan sivun verran aloin mutista itsekseni: "Tämähän on pelkkä lukuromaani."
    Olin pettynyt, koska etsin Franzenin takaa David Foster Wallacea enkä aistinut hänestä kuin etäisiä kaikuja teemojen tasolla. Samanlaista kirjallisen mielikuvituksen avaruutta en Franzenista löytänyt, ja se ihmetytti, koska tiesin Franzenin olleen Wallacen sydänystävä. He istuivat monet pitkät illat keskustellen kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, ja olivat yhtä mieltä siitä, että kirjallisuuden tärkein tehtävä on saada lukija tuntemaan olonsa vähemmän yksinäiseksi. Wallacen kirjallisen eetoksen ytimessä oli pyrkimys kirjoittaa romaaneja, joka antaisivat lohtua ja lukunautintoa, mutta olisivat samalla älyllisesti ja kirjallisesti haastavia. Vapaudessa korostuu lukunautinto lohdun kustannuksella eikä sitä voi väittää kirjallisesti erityisen haastavaksi.
Vaikka Melenderin hyökkäykset pakottavat ajattelemaan, hän on terävimmillään lukijana. Kokoelman viholliskuva keskiluokasta Flaubertin katkerien lainausten vauhdittamana ei oikein kanna, ja loikka makuarvostelmista yhteiskunnalliseen kritiikkiin muistuttaa niitä lyhyeksi jääviä parcour-temppuja. Yhteiskunnat ilman keskiluokkaa eivät ole juuri kirjallisuuttakaan kaivanneet, ja suurelle osalle ne ovat olleet sortoa. Nykyään sorto ei ole kadonnut vaan pikemminkin siirtynyt, mutta se ei ole Melenderin kritiikin kärki -- huonot ja erityisesti keskinkertaiset romaanit sekä niitä lukevat ihmiset ovat. Miksi emme lue tai kirjoita pelkästään hyviä romaaneja? Jos romaanit olisivat parempia, keskinkertaisuus pelkästään siirtyisi. Siksi.

Antti Arnkilin Lauantaiesseitä (2014) lukiessani oivalsin jotain Linnan kuvaamasta Pentinkulmasta. Kun kolmannen osan lopussa Janne Kivivuori palaa sinne kirjallisuustermejä pudottelevan pojanpoikansa kanssa, kylään on levinnyt yksinäisyys. Koneistuminen ja erikoistuminen olivat purkaneet yhteisön, joka piti huolta naapureistaan, ikävistäkin, ja tarjosi ihmisille identiteetin. Oli syntynyt uusi, korostetun urbaani ja keskiluokkainen kulttuuri. Se tuntuu tuottavan tätä esseekokoelmassa kuvailtua yksinäisyyttäkin.

Melenderin esseissä Flaubert julistaa, ettei keskiluokka tunnusta totuutta tai kauneutta. Ehkä keskiluokka lukee Flaubertin romaaneja vääristä syistä. Erich Fromm (Escape from Freedom, 1941) puolestaa esittää, että moderni, yksilöä ja vapautta korostava kulttuuri luo turvattomuuden tunteen: Ihmiset eivät tiedä, keitä he ovat, mitä varten he elävät ja mitä mieltä heidän tulisi olla. Turvattomuuttaan lääkitäkseen he auliisti hyväksyvät ulkopäin tulevat valmiit vastaukset ja mallit. Useimmat ottavat ne toisiltaan eli markkinoinnilta, jotkut kirjoista ja 1800-luvun kirjailijoilta.

Taloustiede ja valtaosa vallitsevasta ideologiasta rakentuu ajatukselle, että taloudessa ja yhteiskunnassa tapahtuva toiminta palautuu yksilöihin. Kuitenkin on ikäviä ilmiöitä, jotka eivät tunnu olevan kenenkään hallinnassa. Jonathan Culler on tulkinnut Baudelairen Pahan kukkien Saatanan juuri täksi ulkoiseksi voimaksi, jota kieli ei personifioi, joka ei tekojen tasolla palaudu yksilöihin ja joka kuitenkin toimii maailmassa. Tällaisia voimia voisivat olla historia, yhteiskuntaluokat, yksilöä ja vapautta korostava kulttuuri, pääoma jne. Se on ehkä jotain sellaista, mitä Czesław Miłosz kutsui populaation sairastumiseksi puhuessaan vaikeaselkoisen filosofian väkivaltaisesta soveltamisesta yhteiskuntaan.

Haluaisin ajatella, että keskiluokkaisuuteen ja sen ongelmiin liittyy muutakin kuin muutama katkera sitaatti ja keskinkertaiset romaanit. 

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Twenty Thousand Leagues under the Sea

Kuva: Milo Winter /
public domain
Jules Verne, Twenty Thousand Leagues under the Sea (1870). Project Gutenberg EBook, 1994. https://www.gutenberg.org/ebooks/164

Vuonna 1866 alkaa levitä tarinoita valtavasta merihirviöstä. Merimiehet, kapteenit ja laivurit eri puolilta maailmaa kertovat toinen toistaan mielettömämpiä huhuja valoa hohtavasta, valaita kookkaammasta vedenalaisesta pedosta. Useiden läheltä-piti -tilanteiden jälkeen hirviö osuu lopulta keväällä 1867 matkustaja-alus Scotiaan.
The engineers visited the Scotia, which was put in dry dock. They could scarcely believe it possible; at two yards and a half below water-mark was a regular rent, in the form of an isosceles triangle. The broken place in the iron plates was so perfectly defined that it could not have been more neatly done by a punch. It was clear, then, that the instrument producing the perforation was not of a common stamp and, after having been driven with prodigious strength, and piercing an iron plate 1 3/8 inches thick, had withdrawn itself by a backward motion.
Yhdysvaltalainen fregatti Abraham Lincoln lähtee jahtaamaan merihirviötä, jota matkalle mukaan pyydetty ranskalainen professori Pierre Aronnax epäilee valtavaksi sarvivalaaksi. Pitkän etsinnän jälkeen Abraham Lincoln saa havainnon hirviöstä ja lähtee takaa-ajoon. Tykit eivät kuitenkaan tehoa petoon, vaan se hyökkää takaa-ajajansa kimppuun ja upottaa sen.

Merihirviö osoittautuu sukellusveneeksi, johon vedenvaraan joutuneet professori Aronnax, hänen palvelijansa Conseil ja kanadalainen valaanpyytäjä Ned Land poimitaan. Sukellusveneen kapteeni esittelee itsensä Nemoksi (lat. ei-kukaan). Kerran laivalle otetut eivät saa sieltä poistua, joten kolmikko joutuu seuraamaan kapteeni Nemoa tämän merenalaisilla retkillään.
I caught a glimpse of a frightening past in this man's life. Not only had he placed himself outside humanity's laws, but he had made himself independent, free in the strictest sense of the word, out of all reach! Who would dare pursue him to the bottom of the seas, given that he could foil any efforts made against him on the surface?
Jules Vernen Twenty Thousand Leagues under the Sea (1870, suom. Sukelluslaivalla maapallon ympäri) kuvaa ihmeellisen pinnanalaisen maailman, joka on joiltain osin totta ja suurelta osin sepitettä. Maailmalle selkänsä kääntänyt kapteeni Nemo on kehittänyt omavaraisuuden, jossa kaikki maanpäälliset tarpeet täyttyvät jollain merenantimella. Verne herkuttelee sukellusveneen teknisin yksityiskohdin ja viljelee pumppuihin, sähkömoottoreihin ja vedenalaisiin paineisiin liittyviä laskelmia. Vaikka luonnontieteet ovat ajaneet ohi joistain ilmiöistä, fantastisen merenalaisen seikkailun ansiot ovat nähtävissä. Kirja olisi pitänyt lukea nuorena: nyt yksioikoiset henkilöhahmot ja köykäinen juoni himmentävät seikkailumeininkiä.

maanantai 20. huhtikuuta 2015

A Canticle for Leibowitz

Walter M. Miller, Jr., A Canticle for Leibowitz (1960). Little Brown Book Group, London, UK 1997.

Walter M. Millerin ainoaksi hänen elinaikanaan julkaistuksi romaaniksi jäänyt A Canticle for Leibowitz (1960) kuvaa maailmaa ydinsodan jälkeen. Tuhoisaa sotaa seurasi yksinkertaistaminen, jossa äänekkäät väkijoukot polttivat kaikki käsiinsä saamat kirjat ja tappoivat kaikki kynsiinsä joutuneet oppineet. Karrelle palaneessa maailmassa roomalaiskatolisuuteen kääntyneen insinöörin I. E. Leibowitzin perustama veljeskunta sitten alkaa koota kaikessa hiljaisuudessa kirjoituksia.
There were great deserts where once life was, and in those places of the Earth where men still lived, all were sickened by the poisoned air, so that, while some escaped death, none was left untouched; and many died even in those lands where the weapons had not struck, because of the poisoned air.
Nuori veli Francis tekee paastoharjoitustaan raunioissa Yhdysvaltain lounaisosien aavikolla lähellä Leibowitzin veljeskunnan luostaria. Omituisen pyhiinvaeltajan opastuksella hän löytää hautautuneen pommisuojan, jonka uumenista paljastuu 600 vuotta vanhoja salaisuuksia aivan ydinsodan kynnykseltä. Löydöistä seuraa ensin ihmeellisiä huhuja, sitten luostarin ja lopulta kirkon sisäistä kamppailua.

Yhdysvaltain lounaisosat elävät hyvin varhaiskeskiaikaisissa tunnelmissa. Veljeskunnan niukka ja kurinalainen elämä istuu hyvin Texarkanan aavikolle, syrjään väkivaltaisten paimentolaisheimojen reviireistä. Munkkien skolastinen väittelykin tuottaa muutaman hauskan vuoropuhelun.
   "What was the subject matter of Electronics?"
   "That too is written," said Francis, who had searched the Memorabilia from high to low in an attempt to find clues which might make the blueprint slightly more comprehensible--but to very small avail. "The subject matter of Electronics was the electron," he explained.
   "So it is written, indeed. I am impressed. I know so little of these things. What, pray, was the 'electron'?"
   "Well, there is one fragmentary source which alludes to it as a 'Negative Twist of Nothingness.'"
   "What! How did they negate a nothingness? Wouldn't that make it a somethingness?"
   "Perhaps the negation applies to 'twist.'"
   "Ah! Then we would have an 'Untwisted Nothing,' eh? Have you discovered how to untwist a nothingness?"
   "Not yet," Francis admitted.
   "Well keep at it, Brother! How clever they must have been, those ancients--to know how to untwist nothing. Keep at it, and you may learn how. Then we'd have the 'electron' in our midst, wouldn't we? What would we do with it? Put it on the altar in the chapel?"
Aikaa myöten hajanaisesta tiedosta aletaan koota yhtenäistä mosaiikkia, mikä johtaa konflikteihin tieteen, uskonnon ja valtion voimasuhteista. Miller, itsekin insinööri, tuntuu teoksessaan luottavan ihmisen neuvokkuuteen teknologisten ongelmien ratkaisussa, mutta sosiaalisten ongelmien ratkomisen suhteen hän on pessimistisempi. Teknologinen kehitys syrjäyttää hengellisyyden. Kehityksen tuomat sosiaaliset jännitteet tuntuvat toistuvan pikemminkin kuin ratkeavan. Kirjan loppupuoli pohtii elämää, kuolemaa ja ihmisen valintaa. Miller kääntyi roomalaiskatoliseksi toisen maailmansodan jälkeen osallistuttuaan Monte Cassinon pommituksiin.

A Canticle for Leibowitz on mielenkiintoinen tieteisromaani, vaikkei alkuosan tiivis ja mystinen tunnelma kannakaan loppuun asti. 

torstai 16. huhtikuuta 2015

Anna Karenina

Leo Tolstoi, Anna Karenina. Venäjänkielisestä alkuteoksesta Анна Каренина (1875-1877) suomentanut Eino Kalima (1910-1911). Suomennoksen tarkistanut Arja Pikkupeura. WSOY, Helsinki, 2007.

Minulla ei ole mitään pokkareita vastaan. Monet parhaista ystävistäni ovat pokkareita. Lankasidonnan kadottua, paperin heikennyttyä ja kansipahvien pehmennyttyä uudella pokkarilla ja kovakantisella ei ole loppujen lopuksi suurtakaan eroa. Silti WSOY:n Bonniersin kanssa yhteistyössä julkaisemat Bon-pokkarit omaa luokkaansa. Ne ovat täysin kalorittomia, yhdessä kädessä pideltäviä niteitä, joista on riisuttu kaikki välttämättömän ylittävä kirjamaisuus. Näitä voi polttaa rovioissa (bonfire) ihan surutta. Bon-pokkari, kuten tämä Anna Karenina, on pohjimmiltaan vain nippu tiuhaan painettuja sivuja, joita ohut liimaus pitää kasassa. Kanneksi kelpaa vaikka kirjaan perustuvan tuntemattomaksi jääneen suurelokuvan mainosjuliste. Sen tietokoneavusteisissa epookkilavasteissa virittyy kolmiodraama, jonka keskelle syöksyy taustafondista kohtalon voima kuin talvisessa maisemassa raiteita pitkin jyskyttävä höyryveturi.

Kansi kiinnittää tähän Leo Tolstoin loistavaan klassikkoon terävän alaotsikonkin: "Rakkaus ei kysy syytä" -- ehkä alaotsikko kuuluu elokuvalle tai jollekin toiselle kielelle, en tiedä. Joka tapauksessa rakkaus, siis tuo hallitsematon voima, autonominen tunne ja ihmisen koetinkivi, on yksi kirjan motiiveista, mutta sen tuoma turva on enimmäkseen niin epävarmaa, että ihmisten aika menee selvitellessä ja varmistellessa näitä rakkauden syitä. Anna Kareninan lisäksi kirjassa on toinenkin päähenkilö: kannessa mainitun Leo Tolstoin alter ego Konstantin Levin. Missä Annan elämää rikastaa tunne, siinä Levinin elämää vaikeuttaa järki.

Anna Karenina tuo mieleen Émile Zolan romaanin Nana. Molemmissa maanpäällinen rakkauden jumalatar (ANNA anagrammi NANA) hullaannuttaa miehiä, hevoset juoksevat kilpaa, ja lopulta jumalten lähettämä hulluus vaihtuu toiseen, kun Venus laskee ja Mars nousee. Anna Karenina käsittelee kuitenkin vajaassa tuhannessa sivussa rakkauden lisäksi Venäjän länsimaistunutta yläluokkaa, talonpoikien venäläisyyttä, 1800-luvun jälkipuoliskon yhteiskunnallista muutosta ja murrosta, Jumalaa, maanviljelyä ja sen siunauksellisuutta, maaseudun ja kaupungin suhdetta, aviorikosta, perhettä, ihmisen osaa, maanomistusta ja tietysti onnellisuutta.

Mieleen tulee kirjasta kaikenlaisia ajatuksia, mutta nuo kannet...

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

The Tenant of Wildfell Hall

Anne Brontë, The Tenant of Wildfell Hall (1848). Johdannon kirjoittanut Mary A. Ward. John Murray, London, UK, 1920. Project Gutenberg EBook, 2010. http://www.gutenberg.org/ebooks/969

Anne Brontën toinen ja samalla viimeinen romaani The Tenant of Wildfell Hall (1848) herätti ilmestyessään ankaraa kritiikkiä. Sitä sanottiin karkeaksi ja brutaaliksi teokseksi, joka ei ollut ylentävä, ei uskollinen totuudelle eikä sopinut varsinkaan nuorten naisten lukemistoon. Kuitenkin totuudellisuus ja nuorten naisten valistaminen olivat sen keskeisiä tavoitteita. Brontën kirjailijasiskoksista Anne oli selkeimmin moralisti. Uusklassistisessa hengessä hänelle kirjallisuuden tuli olla huviksi ja hyödyksi. Romaaninsa toisen laitoksen esipuheessa hän toteaa:
My object in writing the following pages was not simply to amuse the Reader; neither was it to gratify my own taste, nor yet to ingratiate myself with the Press and the Public: I wished to tell the truth, for truth always conveys its own moral to those who are able to receive it.
Siskojensa tapaan Anne Brontë julkaisi teoksensa nimimerkin takaa, ja hänenkin henkilöllisyyttään ja sukupuoltaan spekulointiin kiivaasti. Kirjailijana Anne on jäänyt siskojensa Emilyn ja Charlotten varjoon. Annen kuoltua Charlotten kirjoittama näkemys on paljolti hallinnut kuvaa hänestä ihmisenä ja kirjailijana. Siskon artikkeli, joka paljasti myös nimimerkkien Acton, Ellis ja Currer Bell todelliset henkilöllisyydet, piti The Tenant of Wildfell Hallia epäonnistuneena sen saamasta suosiosta huolimatta. Charlotte vieläpä esti loppuunmyydyn teoksen uusintapainoksen Annen kuoleman jälkeen.

Miten pappilassa kasvanut uskonnollinen kotiopettaja onnistuu järkyttämään kirjallisuuspiirejä näin syvästi?

(Seuraa juonipaljastuksia) 

Romaanin kehyskertomuksessa Gilbert Markham muistelee langolleen Halfordille osoittamissaan kirjeissä vuoden 1827 tapahtumia. Hän alkaa tehdä tuttavuutta läheiseen rapistuneeseen Wildfell Hallin kartanoon muuttaneeseen nuoreen leskeen Helen Grahamiin ja tämän poikaan Arthuriin. Helen on taitava taidemaalari, ja Gilbert, täynnä kiihkoa ja tunnetta, tietysti ihastuu tähän epätavanomaiseen, itsenäiseen naiseen, mutta Helen torjuu kaikki hänen lähentelynsä. Kylällä Helenin ympärillä alkaa liikkua puheita, joiden harhauttamana ja romanttisen mustasukkaisuuden humalluttamana Gilbert päätyy sivaltamaan piiskallaan ystäväänsä Frederick Lawrencea. Silti hänen ja Helenin välille syntyy sellainen luottamus, että hän saa luettavakseen Helenin päiväkirjat, joista muodostuu tarina tarinan sisälle.

Vuonna 1821 Helen (os. Lawrence) palaa tätinsä luo Staningleyn kartanoon Lontoosta, missä hän on tavannut kolmikymppisen rikkaan ja komean Arthur Huntingdonin. Mies on manipuloiva, ja hänen maineessaan on säröjä, mutta rakastunut Helen uskoo voivansa muuttaa ja siten pelastaa hänet.
   ‘I know nothing positive respecting his character.  I only know that I have heard nothing definite against it—nothing that could be proved, at least; and till people can prove their slanderous accusations, I will not believe them.  And I know this, that if he has committed errors, they are only such as are common to youth, and such as nobody thinks anything about; for I see that everybody likes him, and all the mammas smile upon him, and their daughters—and Miss Wilmot herself—are only too glad to attract his attention.’
   ‘Helen, the world may look upon such offences as venial; a few unprincipled mothers may be anxious to catch a young man of fortune without reference to his character; and thoughtless girls may be glad to win the smiles of so handsome a gentleman, without seeking to penetrate beyond the surface; but you, I trusted, were better informed than to see with their eyes, and judge with their perverted judgment.  I did not think you would call these venial errors!’
Vastoin tätinsä neuvoja Helen avioituu. Arthur viettää aikaansa kaltaistensa yläluokkaisten joutilaiden elostelijoiden seurassa. Miehen käytös muuttuu ensin tympääntyneeksi aggressiivisuudeksi, sitten henkiseksi sekä lopulta fyysiseksi väkivallaksi. Helen pakenee heidän yhteinen lapsi mukanaan Wildfell Halliin veljensä Frederickin läheisyyteen, missä hän salaa henkilöllisyytensä ja elättää itsensä ja poikansa maisemamaalauksillaan.

Tämän jälkeen palataan takaisin kehyskertomukseen, jossa Gilbert muistelee tapahtumia Helenin päiväkirjojen lukemisen jälkeen 1840-luvun lopulta käsin. "Here it ended. The rest was torn away. How cruel, just when she was going to mention me!" Helenin päiväkirjoista tulee osa Gilbertin kirjettä. Sarah Hallenbeck (2005) huomauttaa, että kirjeissään näyttää Gilbert omassa käytöksessään korjaavan Arthurin virheet ja puutteet. Arthurin viettelevyys korvautuu Gilbertin herrasmiesmäisyydellä ja hillitön omahyväisyys itsehillinnällä. Vanha Gilbert kuvaa nuoren Gilbertin vaiheittaista muutosta, ja kirjeistä ja siten koko romaanista kasvaa opas mieheyteen.

Gilbertin ja Helenin kertomukset asettavat vastakkain kaksi aikakautta ja kaksi miesihannetta (Hallenbeck, 2005; Surridge, 2005). 1800-luvun alussa miehen malli ja käsitys maskuliinisuudesta periytyi aristokratialta: mies oli itsevaltias oman räystääntippumansa piirissä. Arthur Huntingdon (s. 1793) edustaa tätä sijaishallitsijoiden aikaista (Regency era) soturieliitin perinteestä juontuvaa urheutta ja kunniaa korostavaa ihannetta. Tosin hänen aristokraattinen vertaisryhmänsä ihailee Arthurissa tämän perinteen rappeutuneita piirteitä: metsästystä, juomista, uhkapelejä ja rietastelua. Gilbert puolestaan opettelee Helenin kautta uutta hillittyä viktoriaanista mieheyttä. Hän ei ole aatelinen vaan maata omistavaa keskiluokkaa, jonka täytyy tehdä työtä elättääkseen itsensä. Herrasmieheys ei riipu kuitenkaan sosiaalisesta asemasta, koska se oli pohjimmiltaan moraalista. Erottautuakseen Arthurista Gilbertin täytyy ymmärtää Heleniä ja sitä kautta kasvaa herrasmieheksi.

The Tenant of Wildfell Hall kyseenalaisti viktoriaaniset avioliittoa koskevat lait, joiden mukaan naisella ei ollut itsenäistä asemaa tai omaisuutta. Lyödessään oven kiinni miehensä edestä Helen kiistää tältä "aviolliset oikeudet" ja rikkoo siten lakia. Paetessaan väkivaltaista miestään lapsensa kanssa Helen rikkoo lakia. Nainen oli miehensä omaisuutta kuten irtaimisto ja eläimet, eikä laki ei tarjonnut suojaa perheväkivallalta. Helen ei tyydy hiljaisesti hyväksymään vaan tuomitsee miehensä juopottelun ja uskottomuuden, mutta vaimon moraalinen itsenäisyys sekin rikkoo miehen asemaa vastaan. Arthur valittaa, että juuri tämä moralisointi, "luonnoton ja epänaismainen käytös" ajaa hänet juomaan.

Helen tyrmää passiivisen ja enkelimäisen, kaiken rauhallisesti nielevän naisihanteen.
He returned about three weeks ago, rather better in health, certainly, than before, but still worse in temper. And yet, perhaps, I am wrong: it is I that am less patient and forbearing. I am tired out with his injustice, his selfishness and hopeless depravity. I wish a milder word would do; I am no angel, and my corruption rises against it.
Helenin ystävä Milicent valitsee väkivaltaisen miehensä rinnalla täydellisen alistumisen (kuten Nancy Oliver Twistissä), mutta se vain tuntuu pahentavan tilannetta.

The Tenant of Wildfell Hall -romaanissa metsästys jaksottaa Arthur Huntingdonin elämää (Surridge, 2005). Metsästyskausi tuo Arthurin kaupungista maaseudulle muassaan humalaiset ystävät. Miehet viittaavat naisiin saaliina, ja Helen joutuu viettelyn tai ahdistelun kohteeksi syksyisin juuri linnustuskauden aikana. Vuoden 1824 syyskuussa humalainen metsästysseurue käy väkivaltaiseksi. Ralph Hattersley ravistelee ensin vaimoaan Milicentiä, sitten lyö tämän veljeä ja lopuksi heittää tuolin Arthuria kohti.
  ‘Do let me alone, Ralph!  Remember, we are not at home.’
  ‘No matter: you shall answer my question!’ exclaimed her tormentor; and he attempted to extort the confession by shaking her, and remorselessly crushing her slight arms in the gripe of his powerful fingers.
  ‘Don’t let him treat your sister in that way,’ said I to Mr. Hargrave.
  ‘Come now, Hattersley, I can’t allow that,’ said that gentleman, stepping up to the ill-assorted couple.  ‘Let my sister alone, if you please.’
  And he made an effort to unclasp the ruffian’s fingers from her arm, but was suddenly driven backward, and nearly laid upon the floor by a violent blow on the chest, accompanied with the admonition, ‘Take that for your insolence! and learn to interfere between me and mine again.’
  ‘If you were not drunk, I’d have satisfaction for that!’ gasped Hargrave, white and breathless as much from passion as from the immediate effects of the blow.
Vaikka tämä kohtaus kalpenee minkä tahansa ruotsalaisen dekkarin rinnalla, se ei kuvaa enää Austenin herkkää maaseutua. On vihjattua ja suoraan esitettyä väkivaltaa. Sen lisäksi sopivuuden rajoja rikotaan räikeästi. Tämä yrjöjenaikainen raakuus kirvoitti kriitikoilta tuomioita.

Eläinten pahoinpitelyä pidettiin viktoriaanisena aikana merkkinä julmasta luonteesta, ja Brontët samastavat naisiin ja eläimiin kohdistuvan väkivallan. Humisevassa harjussa Heathcliff hirttää Isabellan sylikoiran alkusoittona myöhemmälle raakuudelle. The Tenant of Wildfell Hallissa Arthur heittää spanielia kirjalla,vaikka aggression kohde oli selvästi Helen.
‘Why did you let the dog out?’ he asked; ‘you knew I wanted him.’
‘By what token?’ I replied; ‘by your throwing the book at him? but perhaps it was intended for me?’
‘No; but I see you’ve got a taste of it,’ said he, looking at my hand, that had also been struck, and was rather severely grazed.
Monin paikoin romaani rinnastaa naisen ja eläimen tai lemmikin. Hattersley mm. kutsuu vaimoaan spanieliksi, jota hän pitää parempana kuin Huntingdonin vaimoa, jolla näyttää olevan oma tahto ja joka osaa olla ovela kuin kettu (play the vixen) aika ajoin.

Vaikka perheväkivalta oli kirjallisuusyleisölle järkytys, 1800-luvun mittaan lehdistö teki siitä jaettua todellisuutta. Siitä kasvoi tunnistettu sosiaalinen ongelma, johon lopulta puututtiin. Ensin vaimonsa hakkaajille vaadittiin ankarampia tuomioita, mutta, koska vankeusrangaistukset veivät perheeltä myös elannon, ne pysyivät lievinä. Sitten orastava feminismi alkoi vaatia naisten aseman parantamista, koska oikeusistuimet olivat valamiehistöjä myöten miesten hallussa, ja naisten olemattomat taloudelliset ja juridiset oikeudet tekivät heistä pysyvästi alistettuja. Sitä sanotaan kaiketi rakenteelliseksi väkivallaksi, kun ihmiseltä viedään mahdollisuus työllään parantaa omaa asemaansa.

Anne Brontë vastusti myös moraalin sukupuolittumista (Lamonica, 2003). Kirjan alkupuolella yksinhuoltaja Helen, tuolloin nimellä Graham, kysyy Gilbertiltä, miksi tytöt ja pojat kasvatetaan eri tavoin. Vallitsevan tavan mukaan pojat oppivat hyveet ja tunnistavat paheet kokemuksesta, mutta tyttöjä kasvatetaan suojassa tietämättöminä pahasta kuin huonekasvit. 
  ‘No; you would have her to be tenderly and delicately nurtured, like a hot-house plant—taught to cling to others for direction and support, and guarded, as much as possible, from the very knowledge of evil.  But will you be so good as to inform me why you make this distinction?  Is it that you think she has no virtue?’
Miten tällainen kasvatus auttaa kohtamaan ympäröivät paheet, synnit ja ikävät asiat? Thomas Hardyn romaanissa Tess of the d'Urbervilles nuori Tess manaa äidilleen juuri tietämättömyyttään häikäilemättömistä miehistä: hän ei ole saanut samaa oppia vaaroista kuin parempien perheiden tyttäret (jotka lukivat kirjoja). Vaikka Brontë tarkoitti romaaninsa juuri tällaiseksi varoittavaksi oppaaksi, eivät kriitikot uskoneet siihen. Mikä opetti pojat tuntemaan hyveet ja paheet, syöksi nuoret tytöt paheisiin.

Kirjalla oli esikuvansa todellisuudessa. Helenin tarina pohjautunee osin Patrick Brontën luona vierailleeseen rouva Collinsiin, joka pyysi pastorilta neuvoa suhteessa väkivaltaiseen mieheensä. Pastori neuvoi häntä pakenemaan. Rouva Collins onnistui työllistämään itsensä ja luomaan itselleen ja lapsilleen uuden elämän. Project Gutenbergin julkaiseman laitoksen esipuheessa Mary A. Ward mainitsee Annen, Emilyn ja Charlotten veljen Branwellin persoonan ja päihteiden käytön jättäneen jälkensä kaikkien sisarten romaanien mieshahmoihin. Branwell päätyi opettajaksi samaan talouteen, missä Anne palveli, ja aloitti romanttisen suhteen perheen rouvan kanssa. Se oli liikaa Annelle ja pian myös perheelle. Molemmat palasivat kotiin, mutta Branwell liukui epätoivoon, alkoholiin ja huumeisiin toistuvasti kiristäen rahaa isältään. (Alexander & Smith, 2006)

Teemojensa puolesta The Tenant of Wildfell Hall voisi tuntua paatokselliselta ja yksipuoliselta, mutta hahmoissa on melkein poikkeuksetta kaksi puolta, eikä Brontë pidä huonoja luonteenpiirteitä miesten yksinoikeutena. Jotkut naisista avioituvat pelkästään aatelisvaakunan vuoksi, toiset myrkyttävät yhteisöä ja ihmissuhteita levittämällä perättömiä juoruja. Toisaalta Gilbertkin uuden miesihanteen airuena on kaikkea muuta kuin virheetön. Saarnaamisen sijaan ongelmat on puettu henkilöiksi ja konflikteiksi. Teos tuntui paikoin kielensä puolesta hieman raskaalta, mutta nyt parin artikkelin lukemisen jälkeen tuntuu, että kirja pitäisi lukea uudestaan.

Lisää aiheesta:
  • Christine Alexander & Margaret Smith, The Oxford Companion to the Brontës. Oxford University Press, Oxford, UK, 2006. 
  • Sarah Hallenbeck, How To Be A Gentleman Without Really Trying: Gilbert Markham in The Tenant of Wildfell Hall. Nineteenth-Century Gender Studies, 1: 2005. http://www.ncgsjournal.com/issue1/gilbert.htm
  • Drew Lamonica, 'We Are Three Sisters': Self and Family in the Writing of the Brontës. University of Missouri Press, Columbia, MO, USA, 2003. Luku 5: Agnes Grey and the Tenant of Wildfell Hall - Lessons of the Family, s. 118-146
  • Lisa Surridge, Bleak Houses: Marital Violence in Victorian Fiction. Ohio University Press, Athens, OH, USA, 2005. Luku 3: From Regency Violence to Victorian Feminism, s. 72-102.

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Rouva Bovary

Gustave Flaubert, Rouva Bovary. Ranskankielisestä alkuteoksesta Madame Bovary (1857) suomentanut Anna-Maija Viitanen (1994). WSOY, Juva, 2005.

Gustave Flaubertin Rouva Bovary ilmestyi samana vuonna 1857 kuin Charles Baudelairen Pahan kukat. Molemmat kirjat joutuivat myös samana vuonna tuomiolle yleisen moraalin vastaisina, mutta, missä Flaubertin romaani, joka oli ilmestynyt edellisenä vuonna lehden jatkokertomuksena, sai vapauttavan tuomion, Baudelairen runokokoelma tuomittiin sakkoihin ja osittaiseen sensuuriin. Baudelaire kirjoitti Flaubertin romaanista myös kritiikin tai esittelyn, mutta peläten sen vaikuttavan hänen omaan oikeusprosessiinsa hän odotti kritiikin julkaisemista juttunsa ratkaisuun asti.

Kirjoituksessaan Gustave Flaubertin Rouva Bovary* Baudelaire spekuloi ironiseen tapaan Flaubertin ajatuksenjuoksua, jonka tuloksena romaani syntyi.
[K]oska olemme saaneet kuulla puhuttavan kirjallisesta liikkeestä, joka on nimetty realismiksi -- sana joka on analyyttiseen tarkkuuteen pyrkivien kirjailijoiden kasvoja vasten syljetty inhottava herjaus, epämääräinen, kaikkiin suuntiin venyvä käsite, jonka rahvas käsittää uuden taiteellisen metodin asemasta lavasteiden pikkutarkaksi kuvailuksi; koska tilanne on tämä, ihmisten epätietoisuus ja yleinen tietämättömyys koituvat meidän eduksemme. Maalaamme puhki kuluneelle kankaalle väkevällä, maalauksellisella, herkällä ja täsmällisellä tyylillä. Suljemme kiihkeimmät ja polttavimmat tunteet mahdollisimma lattean tarinan sisään. Juhlallisimmat ja kohtalokkaimmat sanat saavat putkahdella mahdollisimman typeristä suista. (s. 90-91)
Tapahtumapaikaksi valikoituu typerysten ja tollojen kansoittama maaseutu, aiheeksi aviorikos, tuo "ikäloppu posetiivi", ja päähenkilöksi kaunis ja parempaan kunnianhimoisesti pyrkivä nuori nainen. Näistä vähäisistä ja kulahtaneista aineksista syntyy taideteos, jota ylistäessään Baudelaire ei säästele sanojaan.

Rouva Bovary on kaikin tavoin Baudelairen kiitosten arvoinen. Emma on maaseudulla kasvanut ja romantiikan hengen kyllästämä haaveilija, joka avioituu keskinkertaisen maalaislääkärin Charles Bovaryn kanssa. Avioliitto ei tarjoa onnen täyttymystä, ja pikkusieluisen maalaiskylän puuduttava arki pyörii ahdasmielisten ihmisten varassa. Edelleen äitinsä otteessa elävä aviomies ei osaa vastata vaimonsa taiteellisiin, henkisiin, sosiaalisiin tai materiaalisiin tarpeisiin. Naisen mahdollisuudet itsensä toteuttamiseen ovat kapeat. Vailla vertaistaan yleisöä Emma sulkee pianon kannen.
   Heinäkuun alettua hän laski sormillaan viikkoja lokakuuhun arvellen, että d'Andervilliersin markiisi saattaisi taas järjestää tanssiaiset Vaubyessardissa. Mutta syyskuu meni ohi tuottamatta kirjeitä tai vierailuja.
   Selvittyään tämä pettymyksen tuottamasta harmista hänen sydämensä oli taas tyhjä: sama päivien sarja alkoi.
   Ne siis seuraisivat vastedes toinen toistaan ikuisesti samanlaisina, tuottamatta mitään uutta! Muiden elämään, ikävimpäänkin, sisältyi sentään mahdollisuus, että jotain tapahtuisi. Sattuma sysäsi joskus liikkeelle muutosten ketjun, näyttämö vaihtui. Mutta hänelle ei tapahtunut mitään. Se oli Jumalan tahto! Tulevaisuus oli pitkä pimeä käytävä ja ovi sen päässä tiukasti kiinni.
   Emma jätti musiikin. Miksi soittaa? Kuka häntä kuuntelisi? Ei kannattanut nähdä harjoittelun vaivaa, koska hän ei kuitenkaa saisi tuntea ihastuksen hyminän pyörteilevän ympärillään tuulenhengen lailla, kun hän lyhythihainen samettimekko yllään juoksuttaisi konsertissa sormiaan kepeästi Érard-flyygelin norsunluisilla koskettimilla. Hän jätti piirustuslehtiät ja kirjomukset kaappiin. Mitä se kannatti? Ompeleminen ärsytti häntä.

Flaubertin kerronta on taiturimaista, koristeellista ja tarkkanäköistä. Häntä ja Baudelairea yhdistää kyynisyys ja jonkinlainen ihmisviha (sekä jollain tapaa epäonnistunut sosiaalistuminen); he vihaavat aikansa modernia ja moukaroivat hengetöntä keskiluokkaa. Niinpä ihmiset Emman ympärillä estävät häntä saavuttamasta tavoittelemaansa onnea ja ovat kyvyttömiä edes tunnistamaan mitään perustarpeet ylittävää. Vaikka Flaubert karrikoi Emman romanttisuutta, hän esittää tämän lohduttoman epätoivon ja moraalisen luisun hyvin myötätuntoisesti. Nuori vaimo ei alistu ympäristön paineeseen, joten väistämättä esteitä kiertäessään hän valitsee tuhoisia polkuja.

[*] Charles Baudelaire, Gustave Flaubertin Rouva Bovary (1857). Teoksessa Charles Baudelaire, Modernin elämän maalari ja muita kertomuksia. Suomentanut ja selitykset laatinut Antti Nylén. Desura, Jyväskylä, 2001. 85-97.