Putoava mies

Don DeLillo, Putoava mies. Englanninkielisestä alkuteoksesta Falling man (2007) kääntänyt Helene Bützow. Tammi, Helsinki, 2008.

Don DeLillo on yhdysvaltalainen kirjailija, joka aloitti varsinaisen uransa vasta 35 ikävuoden paikkeilla toimittuaan vuosia copywriterina mainosalalla. Häneltä on suomennettu puolisen tusinaa teoksia kahdeksankymmentäluvun puolesta välistä eteenpäin.

Putoava mies kertoo newyorkilaisesta eronneesta pariskunnasta, joka palaa yhteen, kun mies ilmestyy naisen ovelle selvittyään WTC:n pohjoistornista ja kahlattuaan läpi Etelä-Manhattanin syyskuun yhdentenätoista 2001. DeLillo kertoo terrori-iskun jälkeisestä ilmapiiristä pariskunnan, heidän lapsensa, sukulaisten ja työkavereiden kautta. Lapset kiikaroivat taivasta uusien koneiden pelossa, aikuiset muuttavat elämänsä uraa ja Amerikka liukuu pois perinteestä kohti suuntaa, joka saa kirjan eurooppalaisen kulttuuriäänen ennustamaan maan perikatoa. Terroristeista luodaan inhimillinen kuva takautuvin välähdyksin.

DeLillo kuljettaa tarinaa ilman kiinteää juonta tai tiukkaa ajallista järjestystä, ja tarjoilee kokoelman havaintoja hahmoista ja heidän sisäisistä maailmoistaan. Ihmiset näyttäytyvät traumatisoituneina ja irrationaalisina keskustellen toistensa ohi. Newyorkilaisille terrori-iskut manifestoituvat joka päivä amputoituna kaupungin siluettina, mutta Atlantin tällä puolen Euroopan periferiassa tarina tai sen tunnelma jää etäiseksi.

Viimeiset pisarat

Jeremy Leggett, Viimeiset pisarat - Hupeneva öljy, lämpenevä ilmasto. Englanninkielisestä alkuteoksesta Half Gone - Oil, Gas, Hot Air and the Global Energy Crisis (2005) suomentanut Kirsi Komonen. Like, Helsinki, 2007.

Jeremy Leggett on geologi, joka toimi opettajana Royal School of Minesissa Englannissa ja myöhemmin öljy-yhtiöiden konsulttina, Greenpeacen tutkijana ja sitten aurinkoenergiayhtiön toimitusjohtajana. Hän on kampanjoinut voimakkaasti ilmastonmuutoksen jarruttamiseksi ja kirjoittanut kirjoja energiasta, hiilidioksidista ja politiikasta.

Viimeiset pisarat on kirja öljyn ehtymisestä ja sen vaikutuksesta ilmastonmuutokseen. Alkuun Leggett esittelee faktat: miten ja missä olosuhteissa öljyä muodostuu, miten sitä etsitään ja miten sitä tuotetaan. Kun päädytän pohtimaan öljyvarantojen kokoa, siirrytään faktoista arvioihin, koska öljyalalla hyvin harvalla on insentiivi puhua totta tai olla avoin. Itse asiassa samaan tapaan kuin ilmastokeskustelussa suuret yhtiöt joko itse tai äänitorvien kautta samentavat veden. Öljyvarantojen kohdalla ne kiistävät asiantuntijoiden havainnot, mikäli ne ovat yritysten etujen vastaisia, ja hallitsevat näkemyksillään mediaa ja poliitikoita.

Varmuudeksi vielä kerran: öljyntuotantohuipussa ei ole kyse öljyn loppumisesta vaan tuotantoluvuista. Peak oil on tuotantohuippu, joka saavutetaan, kun suunnilleen puolet öljystä on käytetty, minkä jälkeen tuotanto kääntyy pysyvään laskuun, kuten on käynyt kaikissa keskeisissä öljyntuotantomaissa lukuunottamatta Irakia, Kuwaitia ja Saudi-Arabiaa (OPEC:in arviot jäljellä olevasta öljystä on sitten oma lukunsa). Hyödynnettävää öljyä on siis noin puolet jäljellä, mutta se ei jatkossa riitä kasvavaan kysyntään. Teknologiauskovaiset luottavat, että parantuva tekniikka kuroo umpeen paitsi taloudellisen kasvun edellyttämän kasvavan energiatarpeen (vrt. Ayres) myös energian heikkenevän tarjonnan. Ongelma on, että öljy-yhtiöt ovat sijoittaneet laiskasti etsintään, jalostamoihin ja porauskalustoon. Käytössä voi olla uima-altaallinen vettä, mutta jos käytössä on vain kolme mehupilliä, joiden läpi vettä voidaan altaasta nostaa, on selvää, ettei altaallinen palvele loputonta kysyntää, koska pilleistä saadaan läpi vain se, mitä niistä saadaan. Vielä pahempi ongelma on, että jäljellä oleva puoli öljyvarannoista on vaikeammissa paikoissa, pienempinä lähteinä ja laadultaan heikompaa kuin tähänasti käytetty tavara. Kaikkeen menee enemmän energiaa. Niinpä uima-altaan vesi on paksua tahnaa, jota on vaikeampia saada pilleistä läpi.

Öljy, hiili ja maakaasu sisältävät hiiltä ja vetyä. Niitä polttamalla ihminen on vapauttanut maan uumeniin varastoitunutta hiilidioksidia ilmakehään ja samanaikaisesti hakannut metsiä, jotka ovat toimineet hiilinieluina. Leggett on ollut mukana hiilidioksidipäästöjä koskevien ilmastosopimusten sorvaamisessa ja kertoo päästösopimusten historian. Hän ei vaivu vääntelemään käsiään, vaan esittää, miten nykyinen energiatarve voitaisiin tyydyttää uusiutuvan energian voimin. Hän silti toteaa, että jos tuotantohuippu koittaa tällä vuosikymmenellä (2000-2010), olemme pulassa vaikka vaihtoehtoiset energiamuodot saisivat kannatusta. Silloin vaihtoehto on kulutuksen supistaminen. Leggett pelkää, että niukkuus ajaa valtiot valjastamaan hiilivarantonsa, mikä tuo tietenkin lyhyen tähtäimen lohtua, mutta katkaisee tulevaisuuden toiveilta siivet. Lisäksi, kun tuotantohuippu hinnoittelee itsensä osaksi öljyn hintaa, seuraa talouden romahdus, millä on omat seurauksensa (vrt. nyt). Koska ilman halpaa energiaa talouskasvu jää väistämättä pieneksi, luottomarkkinat viilenevät. Kun rahaa on vähemmän liikenteessä, koko talouden volyymi on pienempi. Niinpä kulutus on laihaa ja ihmiset työttömiä, mistä seuraa, että luottomarkkinat viilenevät.

Kirjan alussa ja lopussa Leggett vieraannuttaa lukijan historiasta ja maapallosta kertomalla Sinisen helmen tarinan ikään kuin ulkopuolisen kertojan näkökulmasta. Lukujen päätteeksi on katkelmia ilmeisesti Leggettin päiväkirjasta, kun hän on konferensseissa tavannut silmää tekeviä ja tehnyt havaintoja. Teksti on keskustelevaa ja helppolukuista, mutta asiat tulevat vastaan hieman hajanaisesti. Tässä vaiheessa kirja on myös jo hieman vanha.

Mikrobit ja ihminen

Arno Karlen, Mikrobit ja ihminen. Englanninkielisestä alkuteoksesta Man and Microbes (1995) suomentanut Marja Suominen. Julkaistu Iso-Britanniassa nimellä Plague's progress: A Social History of Man and Disease. Terra Cognita, Helsinki, 2000.

Tietokirjailija Arno Karlen on kirjoittanut muutaman lääketieteen historiaa suurelle yleisölle valaisevan teoksen. Mikrobit ja ihminen on historiaa lukeneelle maallikolle mielenkiintoinen toinen näkökulma ihmisen ja ympäristön kanssakäymiseen ja sen ongelmiin. Penisiliinin ja antibioottien kehittäminen suitsi isorokon, lavantaudin, koleran, paiseruton ja pitkälti tuberkuloosin. Niinpä sivilisaatiomme tuntuu pitävän tartuntatauteja voitettuina. Ikuisen elämän tiellä ovat enää karsinogeenit ja elintavoista johtuvat sairaudet! Kuitenkin 1950-luvun jälkeen uusia tauteja on löydetty tukuttain, ja, vaikka pandemioilta on suurelta osin vältytty (AIDS? Klamydia?), valvonnan pettäessä taudeilla on potentiaa tehdä tiukasti kytkeytyneessä ja ahtaisiin kaupunkeihin pakkautuneessa populaatiossa ikävää tuhoa.

Karlen arvelee, että tartuntataudit ovat olleet keskeinen osa elämää aina siitä lähtien, kun bakteerit onnistuivat muodostamaan ryppäitä, muodostamaan aminohappoja ja niistä proteiineja. On esitetty, että solujen mitokondriot, jotka vastaavat soluhengityksestä ja joilla on oma DNA:nsa, ovat alkujaan muinaisen infektion jäänteitä. Soluun tunkeutuneet bakteerit yhdistyivät isäntänsä kanssa, mistä seurasi symbioosi ja työnjako. Jos tarkastelutasoksi otetaan mikrobit, so. bakteerit, virukset, homeet, hiivat ja sen semmoiset, elämä itsessään näyttäytyy ihmisen kokemasta arjesta kovin erilaisena kilpailuna ja yhteistyönä, joissa infektio on yksi mekanismi muiden joukossa. Joistain vanhimmista kasvifossiileista on löydetty sieni-infektioita ja loisia. Mekanismi on siis vanha.

Ihminen on elinympäristönsä tuote. Aikana, jolloin ihminen keräili ja metsästi, ihmiset eivät juuri altistuneet taudeille, koska vieraiden eliöiden kanssa oltiin kohtuu vähän tekemisissä ja koska liikuttiin jatkuvasti. Taudit eivät kasvaneet epidemioiksi ohuen väestötiheyden vuoksi. Sitten kesytettiin koira ja vaihdettiin patogeenejä, sairautta aiheuttavia pieneliöitä. Karjan myötä tulivat parasiitit ja mm. tuberkuloosi. Jokainen eläin, jonka ihminen on ottanut lähelleen (kulttuurisessa mielessä), on tuonut muassaan omat pieneliönsä. Sitten maanviljelystä seurasi pysyvä asutus, populaation kasvu, kauppaa jätteitä ja rottia. Ympäristö muuttui, osin ihmisen ansiosta, jolloin mikrobien ja isäntien tasapaino järkkyy, ja mikrobeista tuli aggressiivisempia.

Karlen käy läpi vajaassa neljässä sadassa sivussa ihmiskunnan historian mikrobien näkökulmasta. Paiseruton tuottamat kärsimykset ja kuolema ovat traagisia, mutta hirvittäviä tauteja on muitakin. Onneksi niiden tartunnat ovat jääneet paikallisiksi. Toisaalta tämänhetkinen influenssa A(H1N1) -pandemia on osoittanut, miten nopeasti tiukkaan kytkeytyneessä maailmassa tartunnat leviävät.

Karlen ei rakentele mitenkään toiveikasta kuvaa, vaan ennustaa ikävää uuden vuosituhannen ensimmäistä vuosisataa. Mikrobien ja ihmisen kilpajuoksu kiristyy. Toki tartuntatautien seurantaan ja torjuntaan on kehitetty sekä teknologisia että sosiaalisia ratkaisuja, mutta ihmisen keksiliäisyys on älyllistä ja mikrobien geneettistä. Ehkäpä pitkän päälle ainoa tapa saada suoja tauteja vastaan on lajina kehittää vastustuskyky luonnonvalinnan kautta -- toivottavasti ei, koska se on kovin tyly. (Jos tarkastelee elämää kuitenkin mikrobien tasolla, ei voi kuin ihailla.)

Britain in the Middle Ages

Francis Pryor, Britain in the Middle Ages: An Archeological History. Harper Perennial, London, UK, 2006.

Francis Pryor on brittiläinen pronssi- ja rautakausiin erikoistunut arkeologi. Britain in the Middle Ages on tavallisuudesta poikkeava keskiajan historiaa koskeva teos, koska kirjoittajan näkökulma historiaan perustuu fyysisiin löytöihin, ei ihmisten keksimiin käsitteisiin. Pryor ei pidä esimerkiksi keskustelua keskiajan loppumisesta erityisen mielenkiintoisena, koska mikään 1500-luvun ilmiö ei tuottanut loppujen lopuksi uutta ja poikkeavaa siinä määrin, että merkittävän muutoksen voitaisiin katsoa aloittaneen uuden aikakauden. Itse asiassa hänen käsitteistössään esimoderni alkaa noin 600 jKr. Musta surma aloittaa parisataavuotisen siirtymän kohti myöhäistä modernia kautta. Näin ehkä vanhempaan historian kirjoitukseen verrattuna Pryor korostaa jatkuvuutta rajujen muutosten tai vallankumousten sijaan.

Pryor kuvaa anglosaksisen Britannian oloja ennen normannien tuloa. Tiestö, hallinto ja kauppa kukoistavat jo ennen Vilhelm Valloittajaa. Viikingitkin laimentuvat aikaa myöten ensimmäisten retkien verenhimoisista ryöstelijöistä maaomistukseen tähtääviksi siirtolaisiksi, jotka toki ottivat haltuunsa alueita, mutta he jäivät aloilleen antaen nimet monelle rannikon ja jokivarsien kylille. Kaupan myötä joidenkin keskusten asema vakiintui markkinapaikkana. "Orgaanisen" kehityksen ohella kaupunkeja perustettiin myös vakiinnuttamaan kuninkaan valta.

Mustaa surmaa Pryor pitää käännekohtana. Kun noin kolmasosa populaatiosta menehtyy vuonna 1348, hirvittävän inhimillisen trauman ohella työvoiman tarjonta heikkenee, ja rutto alkaa purkaa feudalismin (mitä se sitten onkin) perinteitä. Pryor nojaa Postanin tutkimustuloksiin korostaessaan Mustan surman yhteiskunnallista vaikutusta: sosiaalinen joustavuus, palkkatyö, rahatalous, markkinat, pääoma, jne. Tätä taustaa vasten teollistuminen ei näytä enää niin suurelta loikalta kuin ehkä perinteisesti on ajateltu. Itse asiassa Pryor viittaa viime aikaisiin tutkimuksiin, joissa Britannian keskiaikainen raudantuotanto ennen Mustaa surmaa toimi jo suurissa yksiköissä.

Pryorin kerrontaa on sujuvaa, mutta teksti poukkoilee kolmessa ajassa: keskiajassa, 1960-80 -luvuissa ja nykypäivässä. Juuri, kun kuvaus anglosaksein kaupasta tai ruton runtelemasta Lontoosta on kääntymässä mielenkiintoiseksi, Pryor hyppää 1900-luvun arkeologiaan, johonkin anekdoottiin kaivauksiin liittyen tai merkittävään arkeologiin (joka on sattumoisin Pryorin tuttava). Jos haluaa perehtyä Britannian keskiaikaan, tämä ei ole hyvä kirja. Jos haluaa perehtyä Britannian keskiajan arkeologiaan, tämä ei ole hyvä kirja. Britain in the Middle Ages on jossain määrin viihdyttävä kokoelma pronssiaikaan perehtyneen arkeologin kertomuksia ja näkemyksiä. Kirja tarjoaa perinteisestä oppikirjasta poikkeavan luennan tapahtumille, ja maalaa hyvin inhimillisen kuvan aikalaisista. Kirjassa on joitain valokuvia kaivauksista, löydöistä ja rakennuksista.