The Clean Coder

Richard C. Martin, The Clean Coder: A Code of Conduct for Professional Programmers. Prentice-Hall, 2011.

Richard C. Martin on kokenut ohjelmistoammattilainen, joka on yksi agile-manifestin luojista ja ensimmäisiä ketterien menetelmien kehittäjiä. Hänet on kirjoittanut hyväksymistestausjärjestelmän FitNessen, muutaman ohjelmointia tai ohjelmistotyötä käsittelevän kirjan.  Sittemmin Uncle-Bob on pureutunut ohjelmistokehittäjien ammattimaiseen työskentelyyn: hän yrittää kiinnittää ohjelmistokehityksen käsityöperinteeseen insinööriperinteen sijaan. The Clean Coder käsittelee juuri tätä aihetta.

Martin kadehtii lääkäreitä, jotka sitoutuvat tiettyyn työskentelytapaan ja -etiikkaan. Softa-ammattilaisilta puuttuu muutamaa jalustalle nostettua sankarikoodaajaa lukuunottamatta ihanne, so. mitä ammattilaisuus on. The Clean Coder kirjaa ammattilaisihanteen, joka on lyhyesti sanottuna vapaa-ajan investoimista osaamisen ylläpitämiseksi ja sitoutumista laatuun, yhteistyöhön ja itse esitettyihin aikatauluhin. Ammattilainen osaa painostuksesta huolimatta sanoa 'ei' ja pystyy löytämään keinot, missä voidaan sanoa 'kyllä. Martin haluaa eroon insinööriperinteestä, koska ohjelmistokehitys nojaa enemmän yksilöihin kuin prosesseihin. Niinpä yksilöiden täytyy pitää osaamisestaan, asenteestaan ja työkaluistaan huolta samaan tapaan kuin entisaikojen käsityöläismestarit.

Kirjan luvut alkavat kertomuksilla Martinin pitkän uran varrelta. Hän ruotii tekemiään virheitä, ja johtaa niistä reunaehtoja ammattimaiselle ohjelmistokehittäjälle. Kirja on helppolukuinen, mutta sen esittämä ihanne on vaativa.

The Third Reich in Power

Richard J. Evans, The Third Reich in Power, 1933-1939: How the Nazis won over the hearts and minds of a nation. Penguin Books, London, UK, 2005.

The Third Reich in Power on toinen osa Evansin kolmiosaisessa kirjasarjassa, jonka tarkoitus on tarjota viimeisimmän historian tutkimuksen valottama yleisesitys yhdestä poikkeuksellisimmasta aikakaudesta Euroopan historiassa. Ensimmäinen osa, The Coming of the Third Reich, käsitteli Saksan kansallissosialistien historian aina vuoteen 1933, jolloin Hitlerin johtama kansallissosialistinen puolue nousi valtaan. Tämä toinen osa käsittelee kuutta  toista maailmansotaa edeltävää vuotta.

Hitlerin johtama Saksa muuttui pian poliisivaltioksi. Oikeuslaitos "puhdistettiin" muiden laitosten tavoin ja rikoksista jaettiin tuomioita taannehtivasti. Usein kävi niin, että kärsittyään vankeusrangaistuksen poliittisesti epäluotettava rikoksen tekijä joutui vielä keskitysleirille. Ilmiannot ja sanktiot vaimensivat oluttupien keskusteluja ja naapuruston vitsailua. Vuonna 1936 perustettiin salainen valtiollinen poliisi Gestapo, jonka keskeinen väline oli turvasäilö (keskitysleiri). Natsit siivosivat myös omia rivejään. Ns. pitkien puukkojen yönä SA-järjestön  johtajia ja Hitlerin poliittisia vastustajia tapettiin, vangittiin tai asetettiin kotiarestiin.

Ideologinen mobilisointi oli ennennäkemättömän laaja ja tehokas. Vaikka natsit pitivät modernisteja degeneroituneina (Hitler vaati taiteilijoita steriloitaviksi), natsien ideologian ilmaus esimerkiksi arkkitehtuurissa ja kuvanveistossa oli kuitenkin modernismia. Kansalle rakennettiin radioita, joilla kuunnella julkisia puheita. Kirkon ote lapsista kirposi, kun kansallissosialistit syrjäyttivät nuorten kerhot ja seurat ja asettivat poliittisen ideologian ideologia opetuksen lähtökohdaksi. Hitler Jugend -jäsenyys oli usein edellytys päätöstodistukseen ja sitä kautta opiskeluun ja työpaikkaan. Simputus alkoi jo pienestä pitäen.

Hitler ei pitänyt oppineista tai arvostanut oppineisuutta. Yliopistot menettivät autonomiansa, arvostuksensa ja akateemisen tasonsa. Natsioppilaitosten sisäänotto suosi atleetteja. Opiskeluun sisältyi pakollisia työleirejä maaseudulla tai maanteillä. Natsi-ideologiaa yritettiin työntää mm. fysiikkaan, jolloin tuloksena oli juutalaisvaikutteista (esim. suhteellisuusteoriasta) puhdistettu Deutsche Physik. Yritysten omat tutkimuslaitokset saivat aikaan kuitenkin tuloksia.

Natsien ideologia perustui Hitlerin vankilassa kirjoittamaan kirjaan Taisteluni. Sen ytimessä oli rotuoppi, jonka mukaan arjalainen (saksalainen) rotu oli ylivertainen herrakansa, jonka tehtävä oli taistella itselleen elintilaa vähäisempien rotujen keskellä. Johtajuus, voima ja luonnonvalinta olivat saksalaisia arvoja, joita uhkasivat kommunistit, juutalaiset ja ylipäätään kaikki ei-saksalainen. Jotkut yrittivät kritisoida kansallissosialistista ideologiaa mutta huomasivat sen epäselväksi ja ristiriitaiseksi vyyhdiksi, johon oli vaikea tarttua.

Evans pitää natsismia sotilashankkeena eikä uskontona. Jotkut halusivat rakentaa kansallissosialismin ympärille muinaiseen teutoniseen mytologiaan perustuvan uskonnon, mutta natsijohto irtisanoutui siitä ja lakkautti sen. Hitlerin päämäärä oli sota, jota hän piti väistämättömänä. Koko yhteiskunta valjastettiin sotavalmisteluihin. 

Hitlerin julkiset hankkeet ovat saaneet mainetta työllisyystilanteen parantamisesta. Työttömyys toki laski, mutta se oli aikaisempien hallitusten käynnistämien toimien ja tilastokikkailun ansiota. Lisäksi natsit suosivat naisten jäämistä kotiin, mikä vähensi työmarkkinoilla liikkuvien ihmisten määrää. Sosiaaliavun saamisen edellytys oli usein julkisiin hankkeisiin osallistuminen. Ammattiliitot oli nujerrettu, jolloin palkka oli pieni, ruoka huonoa ja työturva heikkoa. Niinpä natsien esittämä toipuminen ei vaikuttanut ostovoimaan. Toisaalta työpaikkojen luominen olikin tarkoitettu Saksan uudelleen aseistamiseksi, joka -- kuten keynesiläinen elvytyskin -- maksettiin alijäämin.

Hallinnon keskeinen ajatus oli, että talous kääntyisi kasvuun, kun Saksa hankkisi itselleen lisää elintilaa. Natsi-ideologian mukainen autarkia tarkoitti, että Saksa pyrki omavaraisuuteen lannoitteiden, keinokumin ja polttoaineiden suhteen. Seurasi säännöstelyä ja pulaa esim. metalleista.

1930-luvun mittaan juutalaisiin kohdistuva hiillostaminen kiihtyy. Heidän taloudellinen toimintansa vaikeutui asteittain, kun omistamiseen ja liiketoimintaa tuli rajoituksia samalla, kun valtio kehoitti kansalaisiaan juutalaisvastaiseen ostoboikottiin. Seurasi pakkomyyntejä, arjalaistamista ja rankkaa verotusta. Monille yrittäjille juutalaisvainot olivat tuottoisaa; juutalaiset eivät saaneet viedä omaisuuttaan ulkomaille, joten yrittäjät pääsivät ostamaan yrityksiä, kiinteistöjä ja tuotantolaitoksia pilkkahintaan. Virkamiehet kiristivät lahjuksia paperitöistä ja erityisesti ulkomaille muuttamiseen vaadittavista luvista. Vainoista nauttivat myös ruskeapaidat ja muut natsit, jotka takavarikoivat tai ottivat muuten haltuunsa juutalaisten omaisuutta aina huonekaluja myöten. Pohjimmiltaan natsit olivat väkivaltainen rosvojoukko ylintä johtoa myöten. Göring oli kuuluisa taidekokoelmastaan, josta puolet oli takavarikoituja teoksia. Hitler nosti rojalteja valokuvistaan (joita valtion oli pakko ostaa) ja kirjoistaan mutta vältti maksamasta veroja.

Evansin kertomus sotaa edeltävistä vuosista vie mukanaan. Läpileikkaus väkivaltaisen poliisivaltion synnystä ja sotavalmisteluista on kiehtova. Maallikko ei tunne Natsi-Saksan historian tutkimuksen kiistanalaisia tulkintoja tai ongelmia, joten Evansin näkökulman arviointi jää ammattilaisille, mutta monipuolisuus, yksityiskohtien paljous, niitä jäsentävät suuret linjat ja tilastot sekä kerronnan sujuvuus punoutuvat herkullisesti lukukokemukseksi.

Starting Strength

Mark Rippetoe, Lon Kilgore,  Starting Strength: Basic Barbell Training (2nd Edition). Aasgard Co., Wichita Falls, USA, 2007.

Starting Strength on johdanto voimaharjoitteluun. Mark Rippetoe on kokenut yhdysvaltalainen painonnosto-, voimanosto- ja crossfit-valmentaja. Lon Kilgore on fysiologian professori Midwestern State Universityssä. Molemmilla kirjoittajilla on kilpailutausta voimailulajeissa. Kirjoittajat ottavat siis voimaharjoittelun vakavissaan kouluttaen urheiluvalmentajia ja valmentaen urheilijoita. He pitävät fyysistä voimaa edelleen tärkeänä fyysisen ja henkisen hyvinvoinnin lähteenä, vaikka se ei enää koneiden aikakaudella suoraan sanelekaan yksilön elinehtoja. Jotkut pitävät tätä fyysisen voiman arvostusta  kyseenalaisena, mutta näiden ihmisten käsitykset tapaavat muuttua heidän jalkakyykkytuloksensa parantuessa.

Saliharjoittelu muuttui rajusti 1970-luvulla, kun Arthur Jones kehitti joukon koneita ja ohjelman, joilla korvattiin erityisosaamista vaativat vapaat painot ja joilla voitiin harjoittaa yksittäisiä lihaksia helposti, turvallisesti ja eristetysti. Jonesin Nautilus-kuntosalit olivat hyvää liiketoimintaa, mutta lihasvoiman kannalta koneilla tehty kuntopiiri ei lunastanut mainostettua lupaustaan. Kirjoittajien mukaan syy on yksinkertainen: ihmiskeho käyttää voimaa kokonaisena systeeminä, ja sitä olisi siten harjoitettava luonnollisesti ja kokonaisena. Voima edellyttää paitsi lihaskasvua, myös hermoston, luuston, jänteiden ja nivelten tottumista kuormaan, ja nämä kaikki vahvistuvat paremmin luonnollisin, useamman nivelen liikkein.

Voimaharjoitteluun levytanko on harjoitusvälineenä ylivertainen, mutta sen käyttäminen edellyttää ohjausta. Rippetoe ja Kilgore esittelevät viisi keskeistä levytangolla tehtävää harjoitusliikettä: jalkakyykyn (takakyykky), penkkipunnerruksen, maastavedon, pystypunnerruksen ja rinnallevedon. Nämä kaikki ovat useamman nivelen luonnollisia liikkeitä, joita levytanko kuormittaa. Kirjoittajat esittelevät kunkin harjoitusliikkeen taustan, suoritusvaiheet, tyypilliset virheet ja fysiologisen selityksen. He myös ampuvat alas kuntosaleilla esiintyviä myyttejä ja esittelevät eroja voimanoston ja painonnoston tekniikoiden välillä. Lopuksi kirja esittelee variaatioita harjoitustekniikoista, ravintoa, harjoitusvälineitä ja aloittelijan nousujohteista harjoitusohjelmaa.

Teksti on sujuvaa amerikan englantia. Kirjassa on runsaasti kuvia. Se on taitoltaan pelkistetty, mutta asiaa on paljon. Esitettyjä väitteitä tukevat fysiologiset selitykset sekä pitkän ajan tutkimustulokset (urheilijat ovat tehneet levytankoliikkeitä voimaharjoituksissaan vuosikymmeniä). Ehkä yksi pieni heikkous on kuvien ja tekstin suhde: pelkästään kirjaa selaamalla tai edes kuvatekstistä ei aina käy ilmi, onko kuvan esittämä tekniikka oikea vai väärä.

Ehkäpä viime aikojen crossfit- ja kahvakuulaohjelmien suosio on hitaasti muuttamassa kalliiden laitteiden täyttämät kuntosalit avoimiksi, vapaiden painojen harjoittelutiloiksi. Kirjan lukemisen jälkeen voi olla vaikea palata kitkuttamaan kuntosalilaitteita.

Osattomien planeetta

Ursula K. Le Guin, Osattomien planeetta. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Dispossessed - An Ambiguous Utopia (1974) suomentanut Kalevi Nyytäjä. WSOY, Juva, 1979.

Osattomien planeetta on yhdysvaltalaisen Ursula K. Le Guinin Urras-planeetalle ja sen Anarres-kuuhun sijoittuva tieteistarina. Vehreä Urras on maapallon tapaan jakautunut kahteen valtioiden leiriin, jotka kylmän sodan supervaltojen tapaan jakoivat muut valtiot kahteen ideologiseen leiriin. Planeetan vallankumoukselliset odolaiset, siis johtajaansa Odoa seuraavat anarkistit, perustivat siirtokuntia karulle Anarresille 160 vuotta ennen kirjan tapahtumia. Anarresiin kehittyi valtioton yhteiskunta, joka ei käytä rahaa, tunnusta omaisuutta tai minkäänlaista valtaa. Ihmiset saavat sen, mitä tarvitsevat vastikkeetta. Ihmiset tarjoavat osaamisensa laskentakeskuksen jakelemiin töihin siellä, missä heistä on eniten hyötyä.

Tarinan päähenkilö fyysikko Shevek, kehittää simultaanista aikateoriaa, joka istuu heikosti vallitsevaan aikakäsitykseen. Käsikirjoitukset tahtovat pysähtyä syndikaatin rattaisiin, kirjeenvaihto muiden fyysikoiden kanssa on vaikeaa, ja niin Shevek lähtee Anarresista työskennelläkseen Urrasissa. Planeettojen väliset erot asuvat jo kielessä, mutta Shevek huomaa pian olevansa poliittisen juonittelun keskipisteessä vieraiden käsitteiden ja ajatustapojen ympäröimänä. Tarina kuljettaa samanaikaisesti Shevekin taustaa aina Urrasiin siirtymiseen asti.

Anarres ei ole mitään paratiisi, vaan kivinen planeetta tarjoaa epävarman toimeentulon. Valtioton järjestelmä alkaa vaivihkaa tuottaa valtakoneistoa. Vallankumouksellisten kirjaama yksilönvapaus ja totunnaiset tavat sekä yhteisön etu hakevat tasapainoa. Le Guin kuljettaa utopiaa paitsi ihmisten tavoissa ja instituutioissa myös kielessä, alkuperäisten anarkistien konstruoimassa pravikissa, joka  rajaa ilmaistavissa ja ajateltavissa olevat asiat. Pravikista puuttuvat mm. omistamiseen liittyvät pronominit. "Minäily" on Anarresissa tuomittavaa itsensä esiintuomista tai omistussuhteen esittämistä.

Le Guinin romaani on loistava. Anarresin pölyiset tasangot, karut asuntolat ja vaatimattomat ihmiset muodostavat todentuntuisen utopian. Kahden hyvin erilaisen maailman kohtaaminen synnyttää herkullisia konflikteja. Kirja voitti -aivan syystä- Nebula-, Hugo ja Locus-palkinnot.

Suicide Hill

James Ellroy, Suicide Hill. Englanninkielisestä alkuteoksesta Suicide Hill (1986) suomentanut Juha Ahokas. Like, Keuruu, 2009.

Suicide Hill on yhdysvaltalaisen kirjailijan James Ellroyn Lloyd Hopkins -trilogian kolmas osa. Psykiatri antaa tyrmäävän lausunnon ylikonstaapeli Hopkinsin mielentilasta ja suosittelee tämän välitöntä siirtämistä työkyvyttömyyseläkkeelle. Hopkinsin pitkä ja ansiokas ura on juuri täyttämässä 20 vuotta, ja hän saa siihen asti palvella LAPD:n FBI-yhteyshenkilönä pankkiryöstötutkimuksessa. Hopkins keplottelee itsensä mukaan varsinaisiin tutkimuksiin, ja ryöstäjien koventaessa otteitaan Hopkins joutuu paitsi selvittämään joukon veritöitä myös pelastamaan oman uransa ja puhdistamaan maineensa.

Suicide Hill on Ellroyn kuudes romaani. Edeltäjiensä tapaan siinä on vauhtia, mutta tällä kertaa ympäristö heijastelee vahvemmin Hopkinsin pakkomielteitä ja kovia otteita. Poliisilaitoksen sisäinen köydenveto näkyy myös selvemmin. Lloyd Hopkinsin hahmossa on jotain samaa kuin Nesbøn Harry Holessa.

One Second After

William R. Forstchen, One Second After. Tor, New York, NY, USA, 2011. 

Yhdysvaltalainen William R. Forstchen on sotahistorian professori. Tieteellisen proosan lisäksi hän on kirjoittanut romaaneja enimmäkseen Amerikan sisällissodasta. One Second After sijoittuu kuitenkin 2000-luvun Pohjois-Carolinaan Black Mountainin pikku kaupunkiin. Kirja nousi Best Seller -listalle nopeasti julkaisunsa jälkeen 2009, ja sen kuvaamat tapahtumat herättivät keskustelua kongressissa ja tiettävästi Pentagonissa. Esipuheen on kirjoittanut kirjailijan ystävä, entinen edustajainhuoneen puhemies, Newt Gingrich.

Yhdysvaltojen yläilmakehässä laukaistaan pari ydinasetta, joiden synnyttämä elektromagneettinen pulssi käräyttää kaiken elektroniikan. Kun sähkölaitteet pimenevät, autot lakkaavat kulkemasta ja puhelimet sekä radiot hiljenevät, suurvalta palaa hetkessä 1800-luvulle. Kirjan päähenkilö John Matherson, sotahistorian professori ja entinen armeijan eversti, on nopeasti kartalla ja organisoi yhdessä kaupungin silmää tekevien kanssa sopeutumisen uuteen tilanteeseen. Tieto ei liiku, isompien kaupunkien maanteitä kansoittavista asukkaista tulee riesa, ja pyörien päällä kulkevien varastojen pysähdyttyä niukkuus istuu ruokapöytään nopeasti: malthuslainen korjausliike on raju.

One Second After on mielenkiintoinen post-apokalyptinen tarina, joka ei säästele iskuja. Forstchen onnistuu kokoamaan uskottavan kuvan pienen pohjoiscarolinalaiskylän kohtalosta kriisin kourissa. Kirjan henkilöt ja heidän välisensä dialogi eivät aivan yllä samaan. Miehet, joilla on tarinassa mitään arvoa, ovat kaikki palvelleet armeijassa, ja tarinassa huokuu republikaaninen fantasia. Henkilöiden sisäisen maailman Fortschen tulkitsee lukijalle vuoropuhelun lomassa.

Yhtä kaikki, One Second After on ihan mukiinmenevää kesälukemista.