Asko Sahlbergin tuore pienoisromaani Irinan kuolemat (2015) tarttuu ajankohtaiseen aiheeseen. Helsingissä vuonna 1944 sota hallitsee kaikkea, mutta kahdeksanvuotias Irina ei osaa jäsentää tapahtumia itse. Väkivalta, rampautuneet sotilaat, pommitukset ja säännöstely avautuvat vasta aikuisten reaktioiden ja pelkojen kautta. Maailma syntyy toisen käden tiedoista.
Niillä miehillä oli tummat puvut ja kovitetut kaulukset ja silmät, jotka katsoivat aina tavallisten ihmisten lävitse. Heitä kutsuttiin herroiksi. Isä oli kertonut, että herroilla oli tapana kokoontua isoksi laumaksi, joka päätti ihmisten asioista ja samalla rikastui.Aikuisten kielikuvat ovat vaikeita eivätkä avaudu. Miksi joku pitäisi kättä toisen taskussa? Miten housunsa laskemalla saa kahvipapuja? Irinan omat kielikuvat tarjoilevat leikkisiä muodonmuutoksia kytkeytyen pieneen ja paikalliseen. Asiat ja esineet muuttuvat eläimiksi, usein linnuiksi.
Kun vanhemmat sitten lähettävät Irinan turvaan Ruotsiin, hänen ulkopuolisuutensa korostuu. Sota tuntuu siirtyneen ihmisten sisälle, ja Irinan asema huojuu lemmikkieläimen ja syöpäläisen välillä. Kansankodin kahdet kasvot konkretisoituvat sijaisperheen jäsenten horjuvassa henkisessä tasapainossa.
Joskus ihmisten kasvot kääntyivät nurin. Siihen ei tarvittu unia, se saattoi tapahtua keskellä päivää. Ihminen seisoi keskellä päiväänsä ja puhui joutavia tai hymyili tai näytti mietteliäältä, ja äkkiä hänen kasvojensa nahka irtosi ja kiepsahti nurin. Kasvojen nurja puoli ei ollut kaunis näky.Sahlbergin kerronta on yhtäältä vaikuttavaa, sillä se ei tarjoa lämpöä eikä tunteita, mutta toisaalta sitä rasittaa ylikierroksilla käyvä runollisuus, joka antaa tahdon jokaiselle yölle, usvalle ja pimeydelle.
Hieno tiivistys tuo viimeinen lause. Taas ymmärrän - luullakseni - mitä tarkoitat. Ettei vain olisi nobelisti Modianon tyyli levinnyt usvan myötä. Runollisuus proosassa on vaikea annosteltava, ja makuasiakin tietty, mutta ylikierroksille mennessään väljähtyy. Esimerkiksi Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme sisälsi sitä, varsinkin alkupuolella, minun makuuni liikaa.
VastaaPoistaHah haa. :-) En tiedä, en ole Peloa tai Modianoa vielä lukenut. Sahlbergin nahkaiset pellot ja lohkotut usvat kiilasivat minut kirjasta irti, koska jäin miettimään, oliko niillä mitään muuta tarkoitusta kuin estetisoida harmaita asioita.
PoistaIrinan ajatusten kautta ei liikuttu taaksepäin eikä yhdistelty asioita laajempaan kontekstiin, eikä kertomus siten noussut mitenkään itsensä ylä- tai ulkopuolelle. Pyrkikö ympäristön personifiointi antamaan jonkin merkityksen Irinan kokemuksille vai oliko se (vain) kahdeksanvuotiaan levotonta ajatuksenjuoksua? En tiedä.
No tuo kuullostaa sittenkin joltain ihan muulta kuin nuo, jotka minulla tekstistäsi mieleen tulivat, sivupolusta oikeastaan. Menin näköjään metsään mielikuvissani tuosta kirjasta. Joka tapauksessa viimeinen lauseesi vaikuttaa edelleen oikein hyvältä tiivistykseltä, varsinkin lisäselityksellä :-)
VastaaPoistaVoi, voi. Nyt varmaankin joudut lukemaan Sahlbergin, että tästä saadaan selvyys. :-)
Poista