Varjomiehen jäljillä

Keijo Kettunen (toim.), Varjomiehen jäljillä: Dashiell Hammett 100 vuotta. Suomen dekkariseura, Tampere, 1994.

Yhdysvaltalaisen Dashiell Hammettin (1894-1961) romaanikirjailijan ura oli lyhyt. Hänen viisi romaaniaan, jotka nostivat hänet kuuluisuuteen, elokuvastudioiden palkkalistoille ja seurapiiriloistoon, syntyivät vain viiden vuoden aikana keskellä syvintä lamakautta 1929-1934. Kirjailijaura pulp-tarinoineen ja elokuvakäsikirjoituksineen kokonaisuudessakaan ei kestänyt enempää kuin kaksitoista vuotta. Niukkuudessa kasvanut Hammett ei juuri säästellyt pahan päivän varalle, ja kun hän joutui kommunismia ja epäamerikkalaisuutta kitkeneen Joseph McCarthyn komitean hampaisiin vuonna 1951, katosivat saavutetut edut nopeasti.

Suomen dekkariseura julkaisi vuonna 1994 Hammettin satavuotispäivän johdosta kirjoituskokoelman, joka taustoittaa kirjailijan elämänvaiheita, lukee auki hänen romaanejaan ja tarkastelee hänen tarinoidensa pohjalta tehtyjä lukuisia elokuvia. Englantilaisen kriitikon Julian Symonsin tiiviin elämäkerran levittämä lievä suitsukkeiden tuoksu kirjan alussa voi antaa kokoelmasta väärän vaikutelman. Kokoelma ei ole pelkästään kauan sitten kuolleen kirjailijan ylistystä vaan varsin mielenkiintoinen katsaus hänen tuotantoonsa.

Sävy totta puhuen korjaantuu heti Symonsin kirjoitusta seuraavassa Kyösti Salovaaran Hammettin ja Raymond Chandlerin välisessä vertailussa. Toisin kuin Symons, Salovaara asettuu Chandler-leiriin. Salovaaralle "Hammett ei sano mistään mitään, häntä voi kehua retostaa ja pitää arvossa ylitse muiden". Molemmat kirjailijat elivät osana amerikkalaisen kirjallisuuden vallankumousta, jossa puhuttu kieli nousi osaksi uutta, modernia tyyliä, mutta Hammettin niukassa tyylissä ei ole syvyyttä. Toisaalta Jopi Nyman paljastaa romaanista Veristä satoa (Red Harvest, 1929) niukan kerronnan takaa sen kytköksiä arvoihin ja ideologioihin. Romaani on täynnä tuolloin uuden modernin yhteiskunnan kritiikkiä: vieraantuneisuutta, korruptiota, murtunutta moraalia ja varman elämän mallin katoamista. Kirjailija siis pidättelee suussaan eikä laske lukijan päälle sitä moraalikuolaa, josta Tommi Melender on blogissaan syyttänyt mm. ruotsalaisia dekkaristeja.

Samaan tapaan ikään kuin Salovaaralle vastaten Risto Raitio tunnistaa Hammettin mestarillisuuden tämän niukoissa, verhotuissa viesteissä. Hänelle Lasiavain (The Glass Key, 1931) edustaa "tiivistämisen huippua"; se on barthesilaisittain lukijan "täydennettävä" romaani.

Se on riisutuista riisutuin rikosaiheinen kertomus, jossa juonen etenemistä lukuunottamatta lukija joutuu itse täydentämään moniaiset aukot, niin kerronnassa kuin henkilöitten välisissä suhteissakin, motivaatioissa, melkein kaikessa.

Raitio löytää lukuisia herkullisia jännitteitä siitä, mitä Hammett jättää sanomatta tai mihin hän viittaa vain ohimennen.

Keijo Kettunen tarkastelee Sam Spaden moraalista kaksijakoisuutta Maltan haukassa (The Maltese Falcon, 1930). Lukija ei pääse lopultakaan selvyyteen yksityisetsivän motiiveista. Hammett oli itse toiminut vuosia yksityisetsivänä Pinkertonin etsivätoimistossa, minkä on katsottu olleen yksi syy dekkareiden kovaksi keitettyihin teemoihin. Toisin kuin Chandlerin Marlowe, Hammettin päähenkilöt eivät olleet romantikkoja eivätkä tehneet työtään pelkästä auttamisen ilosta, vaan käänsivät selkänsä maailman sherlockholmeseille ja muille arvoitusten ratkaisijoille.

Kokoelma päättyy pitkäaikaisen kumppanin Lillian Hellmannin muistelmiin Hammettin viimeisistä vuosista. Ensimmäisessä maailmansodassa saatu tuberkuloosi ja vuosia kestänyt raskas alkoholin käyttö verottivat Hammettia henkisesti ja fyysisesti.

Varjomiehen jäljillä on erinomaisen mielenkiintoinen johdanto Dashiell Hammettin romaaneihin ja elokuviin. Suomalaiset kriitikot, tutkijat ja kirjailijat eivät laula ylistystään suoraan vaan kaivavat esiin Hammettin ansiot, missä niitä on.