The Next 100 Years

George Friedman, The Next 100 Years: A Forecast for the 21st Century. Anchor Books, New York, NY, USA, 2009.

Olen viljellyt sanaa geopolitiikka miettimättä tarkemmin sen merkitystä, saati sen historiaa. Maallikkona se on merkinnyt minulle suunnilleen etäisyyttä rajalta Leningradiin Pietariin, mutta käsite onkin monien muiden yhteiskuntatieteilijöiden ja humanistien käyttämien käsitteiden tavoin huomattavan monisyinen... kuten tietysti todellisuuskin. Wikipedia muotoilee sen ensin maantieteen politiikkaan synnyttämien vaikutusten tutkimukseksi mutta tunnustaa pian sen viittaavan myös erilaisiin poliittisiin, historiallisiin ja yhteiskunnallisiin ilmiöihin ynnä joihinkin pseudo-tieteellisiin teorioihin.

Stratforin perustaja yhdysvaltalainen George Friedman on tehnyt geopolitiikasta uran. Kirjassaan The Next 100 Years (2009) hän määrittelee geopolitiikan menetelmäksi tarkastella maailmaa ja luodata sen kehitystä. Ennustaminen on tietysti vaikeaa mutta ei mieletöntä, koska kansainvälistä politiikkaa ohjaa Adam Smithin kansojen varallisuuteen ohjaavan "näkymättömän käden" kaltainen ilmiö. Yhtäältä valtioita ajaa lyhytnäköinen oman edun tavoittelu ja toisaalta muutamaa diktaattoria lukuunottamatta päättäjien kädet ovat pitkälti sidotut. Vaikka päättäjissä on eroja, Friedmanin mukaan on melko sama, kuka esimerkiksi Yhdysvaltain presidentiksi päätyy (tosin kirja on vuodelta 2009): asemansa säilyttämiseksi suurvallan täytyy tehdä tietyt päätökset tietyllä tavalla eikä liikkumavaraa ole tolkuttomasti. Suomessakin nuoremmille hallituspuolueille alkaa valjeta, että valta onkin vain valtaa tehdä välttämättömiä ja ikäviä päätöksiä.

Geopolitiikka tarjoaa rakeisen maiseman tulevaisuuden päätöksentekijöiden ympärillä. Toki Friedman tuntee ja tunnustaa ennustamisen vaikeudet ja kaikenlaiset odottamattomat seuraukset, mutta hän uskoo näkemyksensä suuriin linjoihin. Sen keskeinen ajatus on, että kolmannen vuosituhannen ensimmäinen vuosisata on Yhdysvaltojen vuosisata. Tämä ei seuraa ideologisesta ylivertaisuudesta vaan kyvystä ja sitä kautta väistämättä halusta hallita (politiikka) maailman valtameriä (maantiede). Yhdysvaltojen puolustusbudjetti on siis ylivertainen ihan syystä. Suurvalta noudattaa omasta asemastaan (maantiede) seuraavaa doktriinia (politiikka), eikä se halua edes rohkaista haastajia.

Toinen Yhdysvaltojen poliittinen voimavara on maahanmuuttoon nojaava väestönkasvu (maantiede). Väestön ikääntyminen (maantiede) aiheuttaa jännitteitä (politiikka) alkuun erityisesti Euroopassa. Väestönkasvu muuttuu negatiiviseksi, mistä seuraa Euroopan vaikutusvallan heikkeneminen, mutta vuosisadan mittaan syntyvyys laskee kaikkialla. 2020- ja 2030-luvuilla länsimaat kamppailevat maahanmuuttajista. Naisten asema paranee, ja/koska he saavat vähemmän lapsia, mikä törmää perinteisiin näkemyksiin suurperheistä.

Traditional distinctions between men and women are collapsing. As women live longer and have fewer children, they are no longer forced by circumstance into the traditional roles they had to maintain prior to urbanization and industrialization. Nor is family the critical economic instrument it once was. Divorce is no longer economically catastrophic, and premarital sex is inevitable. Homosexuality—and civil unions without reproduction—also becomes unextraordinary. If sentiment is the basis of marriage, then why indeed is gay marriage not as valid as heterosexual marriage? If marriage is decoupled from reproduction, then gay marriage logically follows. All these changes are derived from the radical shifts in life patterns that are part of the end of the population explosion.
   It is no accident, therefore, that traditionalists within all religious groups—Catholics, Jews, Muslims, and others—have focused on returning to traditional patterns of reproduction. They all argue for, and many have, large families. Maintaining traditional roles for women in this context makes sense, as do traditional expectations of early marriage, chastity, and the permanence of marriage. The key is having more children, which is the traditionalist principle. Everything else follows.

Yksi keskeinen anti-amerikkalaisuuden motiivi on Yhdysvaltojen edustama rappio, joka moraalittomuudessaan ja säädyttömyydessään tuhoaa avioliiton ja naisten kunnian. Tämä väite toistuu esimerkiksi Osama bin Ladenin puheissa. Länsimainen kulttuuri voi olla vaikea yhdistää perinteisiin suurperheisiin.

Yhdysvaltain hegemonian haastajia vuosisadan mittaan ilmaantuu, mutta Kiinaa tai Venäjää ei nähdä siinä joukossa. Kiina on sisäisesti liian heikko viemään läpi mittavia uudistuksia, jotka sillä on edessä mm. väestörakenteensa vuoksi. Friedmanin mukaan 2020-luvulla Kiina on fragmentoitunut tilkkutäkki. Venäjä on sisämaavaltio, jonka mahtavien jokien halkomia tasankoja on miltei mahdoton puolustaa muuten kuin etäisyyden avulla.

Ukraine and Belarus are everything to the Russians. If they were to fall into an enemy's hands—for example, join NATO—Russia would be in mortal danger. Moscow is only a bit over two hundred miles from the Russian border with Belarus, Ukraine less than two hundred miles from Volgograd, formerly Stalingrad. Russia defended against Napoleon and Hitler with depth. Without Belarus and Ukraine, there is no depth, no land to trade for an enemy's blood.

Venäjä yrittää luoda puskurivyöhykkeitä pitkille rajoillensa, mihin se pystyy vain sotilaallisesti voimakkaana. Kaikki rahat uppoavat aseisiin, ja maa jää jälkeen. Venäjän väestökehitys kääntyi kuitenkin negatiiviseksi jo Neuvostoliiton aikana (ks. Emmanuel Todd, Imperiumin jälkeen (2002)), ja modernisointi pysähtyi vuonna 2000. Friedman ennustaa, että Venäjän keskushallinto romahtaa 2020-luvulla.

Vuosisadan mittaan Yhdysvaltain uudet haastajat ovat Japani, Turkki ja Puola. Turkista tulee alueellinen mahti entisen ottomaanien valtakunnan piirissä. Japani pystyy kulttuurinsa vuoksi sopeutumaan ja tekemään vaikeita muutoksia. Se nousee vuosisadan puoltaväliä kohti tultaessa aasialaiseksi mahdiksi, ja riippuvuus raaka-aineiden tuonnista pakottaa sen muuttamaan myös ulkopolitiikkaansa. Puola laajenee Venäjän hiivuttua vanhoille rajoilleen Baltiaan, Ukrainaan ja Mustallemerelle. Haastajat tietysti koettelevat Yhdysvaltoja myös aseellisesti. Vaikeampi konflikti Yhdysvalloille on kuitenkin vuosisadan lopulla Pohjois-Amerikassa, missä Meksikon vastainen raja sulaa tai liukenee maahanmuuton ja väestödynamiikan seurauksena.

Friedman luonnostelee joitain teknologisia edistysaskeleita, kuten kiertoradalle asennettavat aurinkopaneeli, jotka korvaavat vääjäämättömästi hiipuvat fossiiliset polttoaineet. Robotiikka tulee aiheuttamaan valtavaa työttömyyttä. Aiempi koneistuminen ja informaatioteknologia ensisijaisesti muuttivat työtä ja samalla synnyttivät uusia työpaikkoja, mutta robotit kehitetään nimenomaan korvaamaan ihmisen tekemää työtä.

Friedmanin ennuste on tietysti mielenkiintoinen, vaikka se ohittaakin monia ympäristöön ja kasvuun liittyviä ongelmia. The Next 100 Years keskittyy kansainväliseen politiikkaan, eikä se mainitse ilmastonmuutosta kuin jälkisanoissa. Friedman uskoo Marxin tavoin, ettei ihminen tunnista ongelmia, joita se ei pystyisi ratkaisemaan. Eroosion, kalakantojen romahduksen ja kuivuuden voi olettaa Friedmanin ennusteessa olevan samaan tapaan "ratkaistu". Ilmeisesti ongelmat odottavat riittävää poliittista painetta.