Play it as it lays

Joan Didion, Play It As It Lays. Farrar, Straus & Giroux, New York, NY, USA, 1970. 

Joan Didion tuli tunnetuksi yhdysvaltalaisen kulttuurin rapautumisen kuvaamisesta romaaniensa lisäksi esseissään ja kolumneissaan. Hänen romaaninsa Play It As It Lays (1970) sijoittuu 1960-luvun Yhdysvaltain länsirannikolle ja kertoo 31-vuotiaan b-luokan näyttelijän Maria Wyethin hitaasta romahduksesta. Lyhyen itärannikon malliuran jälkeen hän päätyi Yhdysvaltain länsirannikolle ja näytteli parissa elokuvassa. Jälkimmäisessä hän esitti kohauttavan joukkoraiskauksen uhria. Ensimmäinen elokuva Maria ei tullut edes varsinaiseen levitykseen; siinä hänen elokuvaohjaajapuolisonsa Carter kuvasi häntä parin päivän ajan ja leikkasi satunnaisista katkelmista elokuvamaisen koosteen, jota esitettiin vain joillain festivaaleilla. Romaanin lyhyet luvut kuvaavat Marian avioeron jälkeistä aikaa, ja on tuskin sattumaa, että Play It As It Lays on rakenteeltaan samaan tapaan sirpalemainen.

Sirpalemaista on myös elämä. Länsirannikon viihdealan rikas keskiluokka elää uudenlaisessa maailmassa. Sen elämää eivät säätele perinteet, normit, rakenteet tai arkkitehtuuri. Yhteisö on joukko yhdessä juhlivia ihmisiä, jotka eivät erityisemmin pidä toisistaan. Avioliitto on irtosuhteiden rei'ittämä taustafondi. Kaupunki ja erämaat koostuvat vain valtateiden halkaisemasta tyhjyydestä, jota ei voi käsitellä ilman autoa.

Kirja alkaa Marian monologista psykiatrisessa sairaalassa.

NOTHING APPLIES, I print with the magnetized IBM pencils. What does apply, they ask later, as if the word "nothing" were ambiguous, open to interpretation, a questionable fragment of an Icelandic rune. There are certain facts, I say, trying again to be an agreeable player of the game. Certain facts, certain things that happened. (Why bother, you might ask. I bother for Kate. What I play for is Kate. Carter put Kate in there and I am going to get her out.) They will misread the facts,  invent connections, will extrapolate reasons where none exist, but I told you, that is their business here.

Ensilukemalta Maria näyttää irtosuhteiden, päihteiden, kusipäisten miesten ja sukupuolittuneen elokuva-alan tarjoamien nöyryytysten uhrilta. Hän on kotoisin nevadalaisesta ydinkoealueeksi muuttuneesta pikkukylästä. Hänen vanhempansa ovat kuolleet. Hän on eronnut ajoittain väkivaltaisesta Carterista, jonka kanssa hänellä on kehitysvammainen tytär. Hänen uransa, sikäli kuin sitä oli, on hapertumassa.

Everything Maria could think to do in the town she had already done. She had checked into the motel, she had eaten a crab at the marina. 

Uudelleen luettuna Marian uhrius ei ole enää aivan yhtä paljasta, vaan hänen elämänsä, autiomaan ja rikkaan keskiluokkaisen elämän välille piirtyy kiehtovia samankaltaisuuksia—tai pikemminkin samanlaista tyhjyyttä. Marialla ei edelleenkään ole mitään otetta kohtaloonsa miesten keskellä.  Biologisen koneiston käynnistyttyä hän alkaa käydä kohtalon kanssa kauppaa ja takertua taikauskoon kuin tykistökeskityksen aikana poterossa kyyhöttävä sotilas.

Didionin romaanin kerronta on mutkatonta, älykästä ja ennen kaikkea tyylikästä. Se liikkuu hieman samoissa maisemissa kuin Jean Rhysin romaani Huomenta, keskiyö (1939): molemmissa romaaneissa päähenkilöt osaavat lukea tilannetta mutta ovat voimattomia saaliseläimiä. He keikkuvat tyhjyyden partaalla, mutta nyt tyhjyys on siirtynyt yhteiskunnan ulkokehältä sen sisuksiin. Missä sukupuoli, yhteiskuntaluokka ja moraali eristivät Sashan ympäristöstään, Mariaa erottavat sukupuolen lisäksi vain jonkinlainen apatia. Hän ei sano, kun pitäisi sanoa, valitse, kun pitäisi valita, ja jatkaa, kun haluaisi luovuttaa. Marian ja ympäristön välillä on jännite: luopuminen ja älykäs havainto ovat terävässä ristiriidassa, ja lukija päätyy psykiatrisen sairaalan hoitohenkilökunnan tavoin tulkitsemaan tapahtunutta ja keksimään syitä.