Romaanin taide

Milan Kundera, Romaanin taide. Ranskankielisestä alkuteoksesta L'art du roman (1986) suomentaneet Jan Blomstedt ja Riikka Stewen. WSOY, Juva, 1987.

Milan Kunderan esseekokoelman tai kokoelmaesseen Romaanin taide (1987) hehku ei mitenkään siirry kirjablogiin, vaikka ensisilmäykseltä mikään ei estä yrittämästä. Ohut kirja on vain ”käytännönharjoittajan tunnustus” ilman ”teoreettista kunnianhimoa”. Esseissä ei näytä tapahtuvan mitään erikoista, eikä niiden vaihteleva tyyli mainittavasti säkenöi. Loppuun päästyään lukija on peruuttamattomasti muuttunut. Mitä tapahtui?

Kundera kirjoittaa romaanista lajina. Hän asettaa taustaksi uskonnon ja ideologian kielenkäytön, joka edellyttää, että joku on oikeassa. "Joko Anna on rajoittuneen despootin uhri tai Karenin on moraalittoman naisen uhri". Uskonnon tai ideologian puhetapa ei kestä ratkaisematonta kysymystä. Samaan tapaan ihminen vaistomaisesti kaipaa moraalista selvyyttä eikä epäröi tuomita, vaikka vähäisinkin perustein. Romaani vastustaa tätä. Se ylläpitää ihmillisten asioiden suhteellisuutta ja moniselitteisyyttä. Se ei tarvitse tai halua ylintä tuomaria. Annan ja Kareninin kysymys pysyy ikuisesti ratkeamattomana.

Kuulostaa yksinkertaiselta. Luulen lukevani romaaneja jatkossa uusin silmin.

Kundera kirjoittaa myös kirjallisuuden historiasta, Cervantesista, Kafkasta, Hašekista, Musilista ja Brochista. Hän kirjoittaa romaaniensa polyfoniasta ja sävellyksen kaltaisesta rakenteesta. Hän luonnostelee irrationaalisuutta ja kafkamaisuutta. Hän valaisee ohimennen Anna Kareninaa ja Emma Bovarya tarjoten niihin uusia näkökulmia.

Esseessään esseestä Tommi Melender arvelee, että esseistiä ei aja halu olla oikeassa vaan halu ilmaista itseään, tai oikeastaan esseeminäänsä, mahdollisimman tyylikkäästi. Lukija voi nauttia esseistä olematta kirjoittajan kanssa samaa mieltä. Kirjoittajan näkökulmasta hyvässä esseessä on Melenderin mukaan epävarmuutta. Ehkäpä.

Kundera kuitenkin käyttää tehokkaasti yhtenä tyylikeinonaan ajatuksia. Tyylikeinona ajatukset ovat tunnettu mutta hyvin vaikea. Kunderan tavoin monet kirjoittajat suostuttelevat ajatuksiaan totuuksiksi, mutta syystä tai toisesta yritykset juuttuvat hiekkaan, moralistiseen sappeen tai omakohtaisuuden sylkeen. Kunderan harkittu ja pidättyvä liikkuminen aiheesta toiseen on sulavaa ja vaivatonta, vaikka minusta melkein tuntuu, että teksti on jotenkin karheaa. Onko se?

Kirjoittajana Kundera ei ole filosofi eikä hän ylly teoreettisiin rakennelmiin, mutta näennäisen matalassa vedessä kahlaava lukija voi silti hukkua. Pahimpia ovat ajatukset, joiden kanssa ei ole kokonaan samaa mieltä. Niiden kanssa jää painimaan.

__

Tommi Melender, Liian nokkelien ja skeptisten laji. Teoksessa Johanna Venho (toim.), Mitä essee tarkoittaa? Savukeidas, Turku, 2012.

Tishomingon blues

Elmore Leonard, Tishomingon blues. Englanninkielisestä alkuteoksesta Tishomigo Blues (2002) suomentanut Jukka Saarikivi. WSOY, Juva, 2005.

On vaikea keksiä yhdistävää tekijää alamaailman, uimahyppäämisen, Yhdysvaltain sisällissodan elävöittämisen ja blues-musiikin välille, mutta näistä aineksista Elmore Leonard kokoaa 37. romaaninsa Tishomigon blues (2005). Kun näytössukeltaja Dennis Lenahan todistaa huojuvasta hyppytornistaan murhan, hän tahtomattaan sotkeutuu Yhdysvaltain Etelävaltioiden rikollisporukoiden taisteluun vallasta. Työkseen vaarallisia temppuja tekevä Dennis yrittää säilyttää malttinsa hermoilevien ja väkivaltaisten huijareiden ja pikkurikollisten keskellä.

Leonardia pidetään sujuvan dialogin mestarina. New York Timesissa julkaistuissa kirjoitusohjeissaan hän mm. vaatii: "Jos teksti kuulostaa kirjoitetulta, kirjoita se uudelleen". Tishomingon blues onkin kerronnaltaan erittäin sujuva, mikä välittyy moitteetta suomennokseen. Hahmot kuulostavat uskottavilta, heidän äänensä ovat tunnistettavia, yksityiskohdat antavat todellisuuden lupauksen, ja kohtaukset puristavat henkilöistä valintoja, jotka kehittyvät pienen sodan kaltaiseksi selvittelyksi. Kaikki tämä sujuvuus peittää sen, ettei tarina ole tavattoman kiinnostava. Se, mistä taistellaan, on koko ajan etäällä. Dennisin kautta ollaan paikalla, mutta tapahtumat eivät suoraan kosketa.

Miehet pitävät katseensa menneisyydessä. Yksi unelmoi menneestä baseball-urastaan, toinen uppoutuu blues-musiikin historiaan ja useimmat paikalliset uppoutuvat sisällissodan aikakauteen kaikkia pieniä yksityiskohtia myöten näytöstaisteluissa. Esimerkiksi Mark Lawson pitää taaksepäin suuntautunutta katsetta romaania sitovana teemana. Menneisyyden kaipuu oli satiirin sävyttämä etelävaltiolainen unelma Mark Twainin romaaneissakin, mutta nyt se tuntuu väkinäiseltä, vaikka huijarikeikari tekeekin pilaa näistä unelmista Tom Sawyerin tapaan.

Rikosromaanina Tishomingon blues ei ole ehkä terävintä kärkeä, mutta se antaa hyvän näytteen Leonardin kerronnasta.

Mansfield Park

Kuva: Henry M. Brock (Mollands.net / non-commercial use)

Jane Austen, Mansfield Park (1814). Project Gutenberg E-Book, 1994. http://www.gutenberg.org/ebooks/141

Vanhan perinteen mukaan tyttäret olivat hallitsijoille ja aatelisille pelimerkkejä, joita naittamalla saattoi lisätä suvun vaikutusvaltaa ja vaurautta sekä sinetöidä poliittisia liittolaisuuksia. Tapa lienee väistymässä, vaikkakin omaisuus tuntuu edelleen keskittyvän myös avioliittojen kautta, koska ihmiset etsivät puolisonsa oman yhteiskuntaluokkansa sisältä.

Jos Jane Austen kyseenalaisti romaanissaan Ylpeys ja ennakkoluulo (1813) "yleisesti tunnustetun totuuden" naimattomista varakkaista miehistä, Mansfield Park (1814, suom. Kasvattitytön tarina) kyseenalaistaa yleisesti tunnustetut totuudet hyvistä naimakaupoista. Hyvä avioliitto ei ole ensisijaisesti sukujen vaurastumista tai liittoutumista, vaan se on moraalista yhteensopivuutta, joka palvelee pitkän päälle sekä henkilökohtaista onnea että yhteisöllistä vakautta.

Nuori Fanny Price lähetetään ahtaasta ja huono-osaisesta kodistaan rikkaan tätinsä luokse kasvatettavaksi (Fannyn äiti on epäonnistunut miesvalinnassaan). Ulkopuolisuus ja toistuvat nöyryytykset tekevät hänestä varovaisen tarkkailijan, joka ei räiskähtele ympäriinsä vaan lukee ihmisiä. Kun hän sitten vuosia myöhemmin puhkeaa kukkaan, rikkaat kosijat ovat valmiita tyytymään vaatimattomiin myötäjäisiin ja vähäiseen vaikutusvallan kasvuun, jos he vain pääsevät käsiksi tähän lumoavaan ja hyveelliseen olentoon. Fanny ei nauti asemastaan halujen kohteena.

Romaani liikkuu austenilaisittain nuoren naisen ainoan merkittävän pelisiirron äärellä, eikä sitä tehdä romaanin nimestä huolimatta täysin miesten ehdoilla: Fanny tarjoilee ympäristön painostuksesta huolimatta vain rukkasia. Hänen tätinsä aviomies, Mansfield Parkin isäntä, ei ole järin ihastunut tästä itsenäisyydestä.

For I had, Fanny, as I think my behaviour must have shewn, formed a very favourable opinion of you from the period of my return to England. I had thought you peculiarly free from wilfulness of temper, self-conceit, and every tendency to that independence of spirit which prevails so much in modern days, even in young women, and which in young women is offensive and disgusting beyond all common offence. But you have now shewn me that you can be wilful and perverse; that you can and will decide for yourself, without any consideration or deference for those who have surely some right to guide you, without even asking their advice. You have shewn yourself very, very different from anything that I had imagined.

Päähenkilö ei harhaile ennakkoluuloista kohti totuutta vaan luovii erilaisten odotusten, toiveiden, houkutusten ja sopivuuden uomassa. Hän on leimautumassa ajattelemattomaksi, itsekkääksi ja tietämättömäksi, kun sitten tuuli kääntyy ja todellisuus vahvistaa Fannyn käsitykset, joita hän tietenkään koskaan suostunut pukemaan sanoiksi saati syytöksiksi. Hyveellisyys on kärsivällistä pidättyväisyyttä.

Vai onko? Palkitseeko Austen pidättyväisyyden hyveellisyytenä? Onko romaani suoraviivainen hyveiden ylistys?

Lionel Trillingin (1954) toteaa, ettei kukaan ei ole koskaan oikeastaan pitänyt Fannysta päähenkilönä: tämä on liian täydellinen. Fanny Price on kristillinen sankari, joka sulkeutuu elämältä eikä teeskentele edes leikillään. Näytelmäharjoitustenkin leikkisyys johtaa Trillingin mukaan juuri siihen onnettomuuteen, joka langettaa varjonsa Fannyn parempiosaisten serkkujen ylle.

Näin Mansfield Park on miltei Ylpeyden ja ennakkoluulon vastateos: Elizabeth Bennetin eloisuus, leikkisyys ja kiihkeys ovat Mansfield Parkissa ominaisuuksia, jotka eivät johda hyvään ja onnelliseen elämään vaan perikatoon. Bennetien Longbournin ilmapiiri on anteeksiantava mutta Mansfield Parkin tuomitseva. Austenilainen ironia kohdistuu Trillingin näkemyksen mukaan ironiaan itseensä: Ylpeys ja ennakkoluulo oli Trillingin tulkinnan mukaan Austenista itsestäänkin liian kepeä. Mansfield Park ei tee samaa virhettä. Se palkitsee pidättyväisyyden ja selän kääntämisen leikkisyydelle.

Mielenkiintoisemman luennan esittää Judith Burdan (2001), joka tunnistaa paksua ironiaa Fannyn toistuvassa kyvyttömyydessä ymmärtää ihmisiä ja haluttomuudessa kohdata todellisuutta ympärillään. Fanny haluaa elää moraalisesti ja hengellisesti eheää elämää, mutta hänen päättelynsä on jatkuvasti moraalisen optimismin ja symbolisten vastakohtien värittämää ja usein virheellistä. Hän on kaukana täydellisestä. Burdan katsoo romaanin epäonnistuvan siksi, ettei Fanny joudu kohtaamaan epäonnistumisiaan. Virhepäätelmiensä vuoksi hän ei ole oikeastaan hyveellinen, koska moraalinen ajattelu ei perustu realistiseen kuvaan ihmisistä tai maailmasta.

Myös Thomas Edwards Jr. (1965) pitää Trillingin tulkintaa taistelusta eloisuuden ja pidättyvyyden välillä liian jyrkkänä. Vaikka hän on samaa mieltä Trillingin kanssa näyttelemisen ja teeskentelyn vaaroista romaanissa, serkkujen moraalinen heikkous tulee ilmi monin paikoin mm. ympäristöstä, jota Austen käyttää aiempia romaanejaan enemmän kommunikointiin.

Varsinaisen teeman Edwards kiteyttää romaanille vaihtoehtoisessa, kahden aiemman romaanin kaavaa noudattavassa nimiehdotuksessaan: Conscience ja Consciousness eli Omatunto ja (itse)tietoisuus. Fannya ohjaa omatunto, kenties hieman ontuen, mutta melkein kaikki muut etsivät heijastuksia itsestään muiden kautta ja elävät lasten itsekeskeisessä tahtojen maailmassa yrittäen olla kasvamatta aikuisiksi. Kirja kuvaa tahtojen taistelua: kuinka ihmiset yrittävät taivuttaa toiset omaan tahtoonsa tai kaventaa heidän vaihtoehtojaan.

Myös Edwards lukee Fannya hieman koomisena hahmona mutta ei näe romaania epäonnistuneena. Fanny ei ole loisteliaan älykäs, nokkela tai hauska, joten hän välttää asioita, joita hän ei hallitse tai ymmärrä. Austenin maailmassa eloisuus ja moraalinen ryhti voivat esiintyä samassa ihmisessä, mutta usein jälkimmäinen vie voiton, jos ne joutuvat ristiriitaan. Meidän pitäisi kuitenkin valita ristiriitatilanteessa jälkimmäinen, omantunnon ääni; taikasana on tässä valita, koska Mansfield Parkissa ihmeet tai yllättävät käänteet eivät ihmisiä pelasta.

Samaa tekstiä voi tulkita monin tavoin, ja eri tulkinnat voivat olla samanaikaisesti totta. Luin kenties Mansfield Parkin, kuten monet muutkin kirjat, liian hätäisesti ja huolimattomasti. Austenistien herkullisista analyyseistä herää halu palata takaisin jo luettujen kirjojen ääreen ja yrittää löytää ammattilaisten tunnistamia ilmiöitä. Mitä austenilainen ironia oikeastaan on? Miten se toimii? Miten tietoisuus muiden katseista synnyttää Kauhun tunteen, joka pakottaa pysymään tiukasti pidättyvässä, sosiaalisesti hyväksytyssä uomassa? Näihin teoksiin voisi upota.

Lisää aiheesta:

• Judith Burdan, Mansfield Park and the Question of Irony. Persuasions: The Jane Austen Journal, 2001:23. 197-204.
• Thomas R. Edwards, Jr., The Difficult Beauty of Mansfield Park. Nineteenth-Century Fiction, 1965: 20(1), 51-67.
• Lionel Trilling, In Mansfield Park. Encounter, 1954: September. 9-19.

Chaka

Thomas Mofolo, Chaka (1925). Sothonkielestä englanniksi kääntänyt Daniel P. Kunene. Heinemann Educational Books, London, UK, 1986.

Tunnetuin sothonkielinen romaani Chaka (1925) kuvaa samannimisen zulukuninkaan Chakan tai Shakan (1787-1828) nousun paimenesta aina sotapäälliköksi ja kuninkaiden kuninkaaksi asti. Tämä lesotholaisen Thomas Mofolon (1876-1948) romaani pyörittelee eeppisen kasvukertomuksen vaatimien myyttien ja taikuuden ohella myös inhimillisempiä taipumuksia: vallanhimoa ja lankeamusta.

Kun kateelliset vanhemmat vaimot alkavat laskea päiviä, käy ilmi, että Shaka on avioliiton ulkopuolinen lapsi. Päivissä puute ei ole tavattoman suuri mutta riittävä häätämään Shakan ja tämän äidin paikallisen kylänpäällikön, Shakan isän, talosta. Siitä alkavat nöyryytykset, pieksäminen ja muu pahoinpitely. Kenties ihmiset laskevat, ettei Shakan sukulaisilta ole luvassa verikostoa. Pitkään kaikki haluavat hänet hengiltä.

Sitten tilanne alkaa vähitellen muuttua. Shaka oppii vähitellen taistelemaan, mutta ratkaisevampaa on äidin poikansa ylle hankkimat loitsut, jotka tekevät hänestä pelottoman ja taisteluhaluisen. Rohkeus tuo Shakalle mainetta. Noita Isanusin tukemana hän nousee heimonsa päälliköksi ja voittaa ihailemansa naisen rakkauden. Shaka haluaa kuitenkin enemmän. Noidan kanssa käytävä kauppa vaatii uhrauksia, joista myötätunto on ensimmäinen.

Mofolon romaani liikkuu jotenkin suullisen kertomusperinteen ja romaanin rajalla. Lukukokemus on kirjan eeppisestä sisällöstä huolimatta kuivahko. Kerronta pysyy etäällä tapahtumista, eikä henkilöhahmojen kuvaus tavoittele psykologista vaan myyttistä totuutta. Vastoinkäymiset kehittävät rohkeutta, mutta se tai lapsena koetut vääryydet eivät jalosta hallitsijan sydäntä.

Näkemiin taivaassa

Pierre Lemaitre, Näkemiin taivaassa. Ranskankielisestä alkuteoksesta Au revoir là-haut (2013) suomentanut Sirkka Aulanko. Minerva Kustannus, Helsinki, 2014.

Ensimmäisen maailmansodan alkamisesta tuli kaksi vuotta sitten sata vuotta täyteen. Juhlavuosi kirvoitti tilaisuuksia, puheita ja tietysti kirjoja. Ranskalainen Pierre Lemaitre on tunnettu dekkaristi, mutta tartuin hänen romaaniinsa Näkemiin taivaassa (2014) nimenomaan sen käsittelemän sodan vuoksi.

Kenties ensimmäisen maailmansodan luonne tai sitä koskeva perinne poikkeaa edeltäneistä ja myöhemmistä sodista, koska sen tarina liikkuvat harvoin sankaruuden ympärillä. Tavallisilla sotilailla on harvoin mitään otetta omaan kohtaloonsa, joten he nousevat harvoin esiin muina kuin uhreina. Upseereille sota tarjoaa mahdollisuuksia. He voivat tehdä valintoja ja päätöksiä, joten he tapaavat esiintyä roistoina. Lemaitren veijaritarina sisältää sotilaita ja upseereja, siis uhreja ja roistoja.

Vuonna 1918 aivan sodan viimeisinä päivinä luutnantti Henri d'Aulnay-Pradelle haluaa vallata vielä yhden kukkulan, jolla ei ole edes nimeä vaan pelkkä numero. Sodan lähestyessä loppuaan sotilaat alkavat pelätä riskejä ja kuolemanvaaraa. Taistelutahtoa kiihottaakseen Pradelle ampuu kaksi omaa tiedustelijaansa, ja syyttää siitä saksalaisia.

 "Luutnantti d'Aulnay-Pradelle on asiasta ehdottoman varma, hän näki omin silmin teidän heittäytyvän kuoppaan. Eikö asia ole näin, Pradelle?"
"On, herra kenraali. Näin omin silmin."
"Onko teillä siihen mitään sanottavaa, sotamies Maillard?"

Epäonnekseen Albert Maillard löytää selkään ammutut ruumiit. Ennen kuin hän ehtii kertoa asiasta, hän tulee elävältä haudatuksi tykistökeskityksen ilmaan lennättämän maa-aineksen alle. Vain sattumalta Édouard Péricourt keksii hänet maan alta ja kaivaa esiin, mutta siinä samassa kranaatinsirpale vie Édouardilta alaleuan.

Sodan jälkeen suuret julkiset hankkeet tarjoavat mahdollisuuksia rikastumiseen, ja sekä Pradelle että Albert ja Édouard yrittävät iskeä kiinni tähän valtavaan rahavirtaan. Edellinen tekee irvokasta pilaa henkensä menettäneistä, kun jälkimmäiset satirisoivat sotaan kytkettyjä ihanteita. Taustalla Lemaitre osoittaa, miten eri tavoin yhteiskunta kohteli sotaan osallistuneita ja miten eri tavoin sodan jälkeinen maailma tarjosi heille mahdollisuuksia.

Kerronta on toki sujuvaa, mutta siinä on jotain epävireistä. Paikoin se nytkähtelee eteenpäin katkonaisin, toisiaan täydentävin virkkein. "Lopputulos ei ollut huono. Mutta piinallinen se oli." Lemaitren henkilöhahmot ovat ohuita: Pradelle on kylmäverinen hyväksikäyttäjä, Albert pelkästään huono-onninen sinnittelijä ja Édouard ihanteensa menettänyt idealisti.

Tarinan sävykään ei tavoittele realismia, vaan veijariromaani yksinkertaisesti vääntää kontrastin ääriasentoon ja antaa lukijan eläytyä traagisiin kohtaloihin sekä yllättäviin käänteisiin. Lavasteissa näkyy viime vuosisadan alun Pariisi ja rampautunut kaiken menettänyt sukupolvi.

Erään petturin puolustus

Johannes Salminen, Erään petturin puolustus. Ruotsinkielisistä alkuperäisesseistä valinnut ja suomentanut Timo Hämäläinen. WSOY, Porvoo, 1977.

Johannes Salmisen (1925-2015) esseekokoelma Erään petturin puolustus (1977) luonnostelee tapahtumia petturin leiman saaneiden suomalaisten ympärillä. Yksikössä kulkeva kirjan otsikko tuntuu kuitenkin viittaavan itseensä Suomeen.

Esseessään Suomi ja Puolan kysymys — eli hengissä pysymisen taidosta Salminen tarttuu J. V. Snellmanin muotoileman "äärimmäisen pidättyvyyden" historiaan. Snellman vetosi siihen vuonna 1863, kun katkerat radikaalit alkoivat muotoilla ruotsalaisten tavoin tukea Puolan kapinalle. Hän asetti luonnonoikeudelliset näkökulmat sivuun ja halusi valtiot hyväksyttävän ideoihin nähden ylivertaisina tosiasioina. Näissä tosiasioissa pysymisestä palkinnoksi Suomessa, tsaarin "malliprotektoraatissa", pidettiin samana vuonna valtiopäivät, mutta yltiöpäiden silmissä vanhasuomalainen Snellman alkoi näyttäytyä petturina.

Jo vuoden 1830 Puolan kapinan tukahduttamisessa oli saatu kyseenalaista kunniaa — mitä seurasi jonkinlainen kulttuurin kultakausi Suomessa mm. kalevaloineen.

Noin 20 vuotta sen jälkeen kun Suomi itse oli taistellut hedelmättömän mutta katkeran kamppailun vapautensa puolesta, Suomen Kaarti iskee sydämensä riemusta, tsaarin nimeen, puolalaisia vapaustaistelijoita Varsovan kaduilla. Kun työ oli tehty, joukko-osasto sai Pyhä Yrjön ritarikunnan lipun kunnianosoituksena toimistaan Puolan kukistamiseksi.

"Puolan kysymys" merkitsi, ja uusina muunnelmina merkitsee edelleen, moraalista ongelmaa Suomen viralliselle mielipiteelle. "Äärimmäinen pidättyvyys" on muodostanut itsenäisen Suomen linjan esimerkiksi vuonna 1956 Unkarin miehityksen ja vuonna 1991 Viron itsenäistymisen suhteen. Siitä on veistetty kotimainen valtioviisauden symboli, joka ulkoapäin katsottuna näyttää länsimaisten ihanteiden pettämiseltä. Se voi myös olla yksi syy olla luottamatta vieraan apuun.

Tälle rajamaan valtioviisaudelle voi ja pitää tietysti naureskella. Niitä, jotka toivoisivat Suomen ponnekkaammin puolustavan länsimaisia arvoja, se turhauttaa. Ulkopolitiikasta — ja nyttemmin energiapolitiikasta — se tekee suorastaan irvokasta. Maallikkokin huomaa, että Ukrainan sodan aikana Suomen virallinen Venäjäkritiikki huolellisesti kehystetty mainintoihin EU-maiden "yhteisestä linjasta".

Salminen ei tyydy kuitenkaan huiskuttamaan lippuja. Vaikka "tahrattoman elämän kunnia" on jäänyt unelmaksi, puolustukseksi voi todeta, ettei tulos ole ollut täysin huono. "Äärimmäisen pidättyvyyden" takaakin on paljastunut annos tervettä itsesuojelua.

Neuvostohistorioitsija V. V. Pohlebkin on äskettäin huomauttanut karvaasti että rautatieverkkomme oli vielä 1900-luvun alussa rakennettu niin että pääsy Suomeen oli vaikeinta idästä!

Mainittakoon vielä, että Viron itsenäistymistä tuettiin laajasti mutta salaa; moraalinen auttamisvelvollisuus ulottui aina maamme ylimpään johtoon, josta löytyi nöyryyttä ja rytiä ottamaan vastaan kansainvälinenkin kritiikki.

Salminen pureutuu esseissään autonomian aikaan, kielikiistaan, luokkataisteluun, äänioikeusuudistusta koskevaan kamppailuun vallasta ja sisällissotaan — ja lopuksi tietysti antiikin aiheisiin. Kirjoitukset paljastavat vanhoissa kiistoissa yksityiskohtia ja sävyjä siinä määrin, että ne heräävät eloon. Lukija pakostakin huomaa vanhojen teemojen uudelleen pyörittelyä myöhemmistä poliittisista kiistoista.

Kollektiivisesta muistista on alkanut unohtua ne, jotka taistelivat kokonaisuuden puolesta oman ryhmänsä etuja vastaan. Snellman on tietysti yksi ja Georg Magnus Sprengtporten toinen, mutta Salminen kirjoittaa pitkästi myös mm. Georg Schaumanista, joka taisteli vuoden 1906 äänioikeusuudistuksessa yksikamarisen eduskunnan puolesta ja vuoden 1918 hallitusmuotokiistassa tasavallan puolesta, ja Arvid Mörnestä, jotka yritti yhdistää hiipuvan ruotsinkielisen eliitin sisällä sosialismin, ruotsinkielisen suomalaisuuden ja venäläisvastaisuuden onnistumatta.