Murtuneet mielet

Ville Kivimäki, Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945. WSOY, Helsinki, 2013.

Luultavasti sodat ovat aiheuttaneet osallistujilleen psyykkisiä ongelmia aina ja kaikkina aikoina, mutta järjettömän tappamisen aivan uuteen mittakaavaan vienyt ensimmäinen maailmansota alkoi tuottaa runsaasti uudenlaisia, henkisiä vammoja. Kuten G. J. Meyer ensimmäistä maailman sotaa käsittelevässä kirjassaan toteaa, perinteisesti armeijat ovat jakaneet sotilaat neljään luokkaan: taistelukuntoiset, haavoittuneet, kuolleet ja pelkurit. Koska sekavassa tilassa tärisevät ihmisrauniot eivät olleet taistelukuntoisia, fyysisesti haavoittuneita tai kuolleita, he olivat armeijan näkökulmasta pelkureita. Vähitellen psykiatrit alkoivat kiinnostua asiasta, mutta "sotaneuroosin" (engl. shell shock) diagnosointi ja hoito kehittyivät hitaasti. Vaikka psykiatria pystyy nykyään diagnosoimaan oireet, pelkurin leima elää edelleen.

Ville Kivimäen Murtuneet mielet on Finlandia-palkittu tietokirja. Historian laitokselle tehdyn väitöskirjan pohjalta rakennettu teos tutkii sotilaiden psyykkisten ongelmien esiintymistä, diagnosointia, hoitoa ja asemaa Suomessa toisen maailmansodan aikana. Kansipaperit paljastavat kannen suunnittelun nojaavan Martti Nykäsen suunnittelemaan Tuntemattoman sotilaan kanteen, mutta tällä kertaa sotilas on kääntynyt katsojaan päin (kivääri on oikealla olkapäällä).

Suomi oli valmistautumaton talvisotaan monin tavoin, ja yksi tapa oli psykiatrinen hoito. Sodan alussa hoitopaikkoja ei käytännössä ollut. Taisteluiden myötä takalinjoihin alkoi valua "tärähtäneitä" sotilaita, joilla ei ollut selkeitä fyysisiä vammoja, mutta jotka oirehtivat kuitenkin monin tavoin: olivat esimerkiksi hermostuneita, väsyneitä, itkivät, eivät pystyneet nukkumaan, potivat vatsavaivoja, hengitysvaikeuksia, ahdistusta, kokivat kontrolloimatonta kauhua, menettivät tajuntansa tai raajojensa kontrollin, vaipuivat apatiaan tai itsetuhoon, saivat kouristuksia, harhoja tai näkivät hallusinaatioita. Sivu mennen sanoen, David Finkel kuvailee osin samantyyppisiä oireita Irakissa palvelevissa amerikkalaissotilaissa, jotka sotivat ilman selkeää vihollista ja jotka "partioivat" eli ajelevat ympäriinsä panssaroimattomissa ajoneuvoissa tienvarsipommien maalitauluina, ja samanlaista sodanjohdon haluttomuutta tunnustaa oireiden merkitystä.

Sotapsykiatriaan erikoistuneita hoitopaikkoja perustettiin nopeasti, mutta diagnosointi ja hoidot olivat vaihtelevia aina sodan loppuun asti. Lääkärit eivät pitäneet psyykkisiä ongelmia sodasta tai taistelusta vaan yksilön ominaisuuksista, kuten perimästä, johtuvina. Miksi? En tiedä, ehkä taustalla on fyysisen ja henkisen välinen vaikea filosofinen kuilu, jonka takia on vaikea selittää, miten fyysinen kokemus, joka ei suoraan vahingoita kehoa, tuottaisi vahingon mieleen. Traumaperäinen stressihäiriö tunnistettiin vasta Vietnamin sodan aikoihin.

Perinteidensä mukaisesti armeija käsitteli yksittäistapaukset koko armeijan näkökulmasta. Psyykkisistä ongelmista pelättiin syntyvän aukko, jonka läpi sotilaat vuotaisivat pois taisteluista. Suomalainen sotapsykiatria olikin Kivimäen mukaan "armeijaa palvelevaa lääketieteellistä pragmatismia, jota sävytti kansallis-porvarillinen mutta kuitenkin demokraattinen konservatismi". Vaikka sotien aikaan armeijan käyttöön valjastettiin kaikki mahdollinen, kaikkia saksalaisen totalitarismin valtuuksia ei omaksuttu tai kokeiltu (vaikka halukkaita olisi ollut).

Kivimäki kerää tapauskertomuksista piirteitä, jotka altistivat psyykkisille ongelmille. Pitkä taistelustressi, vihollisen rumputuli, läheltä piti -tilanteet ja epäselvät strategiset tavoitteet aiheuttivat ongelmia. Sotilaat, joiden lapsuus oli rikkonainen ja jotka eivät tehtävänsä takia (lääkintämies, kantaja, keittäjä) kuuluneet tai jotka eivät sosiaalisten taitojensa puolesta päässeet osaksi vertaisryhmiä, olivat alttiita ongelmille. Samoin täydennysmiehinä vaikeisiin paikkoihin heitetyt ja ylipäätään iäkkäämmät, perheelliset miehet olivat alttiita. Kääntäen, oireista itsekseen tai vertaisryhmän avulla selvisivät ne, jotka pystyivät omaksumaan sotilasidentiteetin (liminaalivaihe), jotka pääsivät osaksi rintamamiesten tiivistä pienyhteisöä ja joiden ei tarvinnut huolehtia rintaman ulkopuolisista ongelmista (perhe, lapset). Vaikka propagandaa vihasivat miltei kaikki, Kivimäki huomauttaa, että nationalistinen ideologia ja koulutus antoivat sotilaille jonkinlaisen käsityksen taistelun merkityksestä, samoin rintamalle tuotu uskonnollis-historiallinen propaganda.

Psyykkisiä ongelmia sodasta saaneet eivät nauti tai nauttineet invalidistatusta. Diagnoosit siirsivät ongelmat yksilön ominaisuuksiksi, jotka eivät olleet suoraan sodan aiheuttamia. Miltei kaikilla pitkään palvelleilla oli ongelmia sodan jälkeen, joten niiden hyväksyminen korvausperusteeksi olisi synnyttänyt kalliin sotkun. Murtuneet miehet saivat sodan aikana ja sen jälkeen osakseen pilkkaa, ikään kuin miehuuskoe olisi epäonnistunut. Silti monet ongelmista kärsineet ehtivät taistella moneen otteeseen esimerkiksi talvisodassa tai jatkosodan hyökkäysvaiheessa ilman havaittavia oireita, ja vasta ylivoimainen suurhyökkäys 1944 laukaisi ongelmat.

Kivimäen nelisataasivuinen teos on kiehtova sukellus talvi- ja jatkosodan kulkuun ja erityisesti jatkosodan vaiheiden (hyökkäys, asemasota, perääntyminen) vaikutuksista sotilaiden psyykeeseen. Kirja paneutuu ryhmäsolidaarisuuteen, antropologiaan, aikalaispsykiatriaan, psykiatreihin ja hoitomenetelmiin. Se auttaa ymmärtämään suvuissa liikkuvia tarinoita painajaisista ja vaikeista aiheista. Se antaa myös osaltaan käsityksen, mitä tarkoittaa totaalinen sota. Erityisesti kirjan alkupuolisko tuntui jäsentävän äsken lukemani Tuntemattoman sotilaan uusiksi: Miten tappaminen lakkaa olemasta moraalinen kysymys? Miten sotilasidentiteetin omaksuminen ilmenee? Miten taisteluväsymys puree Hietaseen sotaonnen kääntyessä? Miten Vanhala tai Rokka suojautuu väkivallalta?

Kirja nostaa esiin kysymyksiä, selittää ja jättää siten luullakseni pysyvät jäljet. Suosittelen.

Tämä kirja jatkaa urakkaani Ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Tuntematon sotilas

Väinö Linna, Tuntematon sotilas (1954). WSOY, Juva, 1993.

Viime vuosisadan aikana sodankäynti sai teollisen mittakaavan ja uudenlaiset ammukset, pommit ja räjähteet tehosivat hyvin ihmisen pehmeään kudokseen. Sitä mukaa, kun uusi sodankäynti alkoi vaikuttaa eri maihin, alettiin pystyttää tuntemattoman sotilaan muistomerkkejä kaatuneille, joiden ruumiita ei pystytty tunnistamaan. Suomen kohdalle on osunut kolme tällaista modernia sotaa: talvisota, jatkosota ja Lapin sota.

Väinö Linnan (1920-1992) ikäluokka kutsuttiin palvelukseen heti talvisodan jälkeen huhtikuussa 1940. Kirjailija osallistui jatkosotaan Jalkaväkirykmentti 8:n riveissä. Näihin kokemuksiin perustuu hänen läpimurtoteoksensa Tuntematon sotilas. Se kuvaa konekiväärikomppanian vaiheita Paloaukean varuskunnasta Joensuun liepeiltä Petroskoihin, Syvärille ja takaisin vanhalle rajalle.

Jatkosota (1941-1944) niveltyi yhteen saksalaisten Neuvostoliittoa vastaan käynnistämään operaatio Barbarossaan. Toisin kuin talvisodassa Suomi oli nyt hyökkääjä. Se joutui näkemään vaivaa oikeuttaakseen hyökkäyksen. Talvisodassa menetetyt alueet haluttiin takaisin, mutta monien mielissä kajasti kansallisromanttinen heimoaate: suomensukuiset kielialueet yhtenä valtiona, Suur-Suomena. Mannerheimin Miekkavala ja Miekantuppikäsky kiteyttivät nämä tavoitteet. Ideologialla oli tietenkin kriitikkonsa, mutta jatkosotaan kuitenkin päädyttiin. Kun sota eteni hyvin sekä suomalaisella että saksalaisella rintamaosuudella, maan oikeisto halusi liittää Itä-Karjalan osaksi valtakuntaa.

Tuntematon sotilas on instituutio. Suomalaiset kuljettavat sen henkilöhahmojen lausahduksia (ehkä tietämättäänkin) arkikielessä. Konekiväärikomppanian upseereista on kasvanut johtamisen arkkityyppejä. Miehistön tarjoama eri murteiden edustus ja niiden tuoma puhutun kulttuurin  kielellinen rikkaus ja ilmaisuvoima lumoavat lukijapolvia toisensa jälkeen. Se luo myös kuvan koko kansan projektista, mutta en ole varma, onko kyseessä Linnan ottama kirjallinen vapaus. Äitini isän joukko-osasto koottiin saman kylän miehistä, mikä teki tappioista hyvin karvaita.

Joka tapauksessa sotilas on tuntematon monesta syystä. Kirjan kannessa seisova sotilas on selin (kiväärin hihna on oikealla olkapäällä), joten hänen kasvonsa eivät näy katsojalle, eikä univormuun pukeutunutta harmaata massaa erota kuin yhdessä palvelleet saman yksikön jäsenet. Kannen sotilas on viittaus kanttiinissa juuri ennen rintamalle lähtöä myytyihin kirjoituslehtiöihin.

Lehtiöiden päälle oli piirretty tyylitelty sotilas. Siinä tämä seisoi kypärä päässä, "prässit" housuissa ja siniristilippu takana hulmusi. Kai jonkinlainen toivekuva. Ei ainakaan missään tapauksessa todellisuus.

Haavekuva kuitenkin kangasteli suomalaisen upseeriston silmissä. Toisin kuin kannen sotilaalla suurella osalla sotilaita ei ollut kypärää. Konekiväärikomppanian miehet pilkkasivat ohi kulkevien jääkärien teräskypäriä ruoanlaittovälineiksi, mutta heidän joukkueenjohtajansa eli eri maailmassa.

Kariluoto katseli innostuneena. Melkein kuin saksalaisia iskujoukkoja. Miksi ei meille oli määrätty kypäreitä. Kuinka jäykän miehekkääksi se tekeekään kasvot.

Sotilas on tuntematon suomalaiselle upseeristolle. Heimoaatteen, saksalaisen sotilasihanteen ja mekanisoidun sodankäynnin päihdyttämät nuoret upseerit katselevat pettymyksen vallassa suomalaisia marssiosastoja, joilta "puuttui kaikki sotilaallisuus". Saavutetut voitot kohottivat upseerien itsetuntoa ja mieskuntoisuutta, mutta voittoja tarjoilleiden "räsyisten irvileukojen" rivistöt raakoine vitseineen ja valituksineen taittoivat hyvän olon nopeasti.

Tuntemattomia sotilaita ovat myös viholliset. Lentokoneet, tykit ja kiväärit tappavat etäisyyden päästä. Taisteluita käydään usein pimeässä. Milloin lähietäisyydelle joudutaan taisteluiden jälkeen, miehillä on vaikeuksia ylläpitää kylmää viholliskuvaa.

Koko kirjan ajan upseerit etsivät oikeaa tapaa johtaa ja toimivaa suhdetta miehiin, joita he joutuivat käskemään vaarantamaan henkensä vaikeasti käsitettävien tavoitteiden saavuttamiseksi. Lämmin mutta vaativa Kaarna kaatuu ensimmäisessä taistelussa. Hänen alaisensa johtavat hyvin eri tavoin. Lammio, suomenkielisen sotakirjallisuuden arkkidemoni, erottaa itsensä miehistöstä kirjakielensä, huolitellun ulkoasunsa, joustamattomuutensa ja heikon tilannetajunsa kautta. Hän on muistuttaa perinteistä yläluokkaista upseeristoa, jonka valkoiset hansikkaat tekevät pilkkaa sodan todellisuudesta. Sotakoneiston sisällä hän on kuitenkin pystyvä, ylennyksiä aina ensimmäisenä saava upseeri.

Kariluoto, vastaitsenäistyneen maan suomenkielisen keskiluokan kasvatti, tavoittelee arvostusta väärin käsitetyn miehekkyyden, epärealistisen ideologian ja vaikean todellisuuden ristipaineessa. Monen muun upseerin tavoin sotaonnen kääntyminen on hänelle kaksinverroin karvasta, koska tappio tarkoittaa myös osaksi identiteettiä omaksutun ideologian kuolemaa.

Koskelaa ei erota miehistöstä kuin vaiteliaisuus. Hän lukee miehistön mielialoja taitavasti, luottaa alaisiinsa ja rakentaa auktoriteettinsa esimerkin voimaan: hän tarttuu vaarallisimpiin tehtäviin itse. Esimerkkiä ja edestä johtamista harjoittivat toki monet muutkin. Miehistötappiot upseerien keskuudessa olivat hyvin korkeat. Koskelaa ohjaa kuitenkin harkinta.

Jatkosota oli ideologisesti vaikeampi kuin talvisota. Tuntemattomasta sotilaasta on luettavissa halveksunta heimoaatetta ja sotapropagandaa kohtaan. Karjalalainen kulttuuri tanhuineen tai itkuvirsineen saa Hietaselta pelkkää pilkkaa, vaikka mies on ensimmäisenä tunnustamassa vihollisen inhimillisyyden kaikkia yhdistävän pelon tai nälän kautta. Itse karjalalaiset eivät suuremmin arvosta suomalaisten sotahanketta tai sen tavoitteita. Lotat, vapaaehtoisina taistelutoimia tukemaan rintamalle lähteneet naiset, eivät esiinny hyvässä valossa kertaakaan. Suojeluskunnissa

käänneltiin kaikenlaisia innostavia tulevaisuudenhaaveita, joiden järjettömyyden takasivat siniset silmät ja vastaitsenäistyneen maan kansallisen toisen polven sivistyneistön pitkähköt niskavillat.

Sotilaspastorit, jotka ovat siunaamassa tappamista uskonnollisin ja ideologisin sanakääntein, näyttäytyvät pahantekijöinä. Suomalainen propaganda tehoaa vain hyväuskoisena kuvattuun Saloon, joka uskoo väsymättä voittoon, Saksaan ja "uusiin aseisiin". Jopa upseerit vierastavat hänen reippauttaan.

Tämä oli neljäs lukukerta, jos yksi äänikirjakokemus lasketaan mukaan. Kirja jaksaa yllättää. Vuosien varrella kirjasta ehtii muodostua mielikuva, mutta uusi lukukerta tuntuu joka kerran nostavan kirjasta esiin jotain uutta.

Tämä kirja jatkaa urakkaani Ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Uusi pohjoinen

Laurence C. Smith, Uusi pohjoinen: Maailma vuonna 2050. Englanninkielisestä alkuteoksesta The World in 2050: Four Forces Shaping Civilization's Northern Future (2010) suomentanut Tuukka Perhoniemi. Ursa, Porvoo, 2011. 

Napapiiri on muutoksen kourissa. Jäämeri sulaa, merestä löytyy hukkuneita jääkarhuja, ja kuolemanväsyneet mursut yrittävät kiivetä vaaleisiin kalastusaluksiin luullen niitä jäälautoiksi. Vuonna 2006 Pohjois-Kanadassa Banksinsaarella metsästäjä kaatoi harmaakarhun ja jääkarhun risteytyksen, mikä aiheutti jonkinlaisen sensaation. Yhdysvaltalainen ilmastonmuutoksen geofyysisten muutosten tutkija ja maantieteen professori Laurence C. Smith alkoi kirjoittaa ilmastonmuutoksen vaikutuksista maapallon pohjoisten osien ympäristöön näiden yksittäisten uutisten takana.

Smithin työn tuloksena syntyi Uusi pohjoinen: Maailma vuonna 2050, joka nimensä mukaisesti luotaa todennäköisiä muutoksia pohjoisessa ympäristössä seuraavan neljänkymmenen vuoden aikana. Työnsä pohjaksi hän oletti, että mainittuna ajanjaksona ei satu valtavia, koko maapalloa järisyttäviä katastrofeja, ettei kolmatta maailmansotaa nähdä, ettei satumainen ihmeteknologia, kuten kylmäfuusio, mainittuna aikana ratkaise ihmiskunnan energiantuotantoon liittyviä ongelmia ja että nykyisen ilmastomallinnuksen tulokset ovat riittävän hyviä. Ihmeteknologia, katastrofi tai sota eivät ole mahdottomia, mutta ne ovat sen verran epätodennäköisiä, ettei niiden varaan voi esittää mitään vakavasti otettavaa ennustetta tulevaisuudesta. Smith tunnisti neljä perusvoimaa, jotka muovaavat tulevaisuutta maapallolla: demografia, luonnonvarat, taloudellinen globalisaatio ja ilmastonmuutos. Nämä neljä voimaa sanelevat tulevaisuuden reunaehdot.

Alkuun Smith käsittelee ympäristöön ja ihmisiin kohdistuvaa painetta. Vuonna 2050 ihmisiä on (kirjoitusajankohtaan nähden) noin 40% enemmän. Näin ollen ruoantuotannon pitää kaksinkertaistua (parempaa ja enemmän), mutta tavoite kohtaa ongelmia viljelysmaiden kuivuuden, eroosion ja suolaantumisen vuoksi. Energiantuotanto nojaa rajallisiin fossiilisiin polttoaineisiin, kuten öljyyn, kivihiileen ja maakaasuun. Näistä ensimmäisen korvaaminen seuraavan neljänkymmenen vuoden aikana tulee olemaan väistämätöntä ja kivuliasta. Vettä on täsmälleen saman verran kuin maapallon muodostumisen aikaan, mutta lämpenemisen myötä vesi on enimmäkseen vääränlaista (saastunutta tai suolaista), väärissä paikoissa (enemmän pohjoisessa, vähemmän nykyisissä vilja-aitoissa), sitä tulee väärä määrä (flash flood) väärään aikaan (vuoriston sateet tulevat vetenä, jotka virtaavat mereen eivätkä sulaa jäätiköiltä pitkin kesää). Meret nousevat, ja maailman rannikkokaupungit ja niiden elintärkeät satamat joutuvat ongelmiin.

Smith esittää myös, että stationaarisuus on kuollut. Tämä tarkoittaa, että harvinaisiin säännöllisiin tai jaksollisiin luonnonilmiöihin ei voi enää luottaa, vaikka niistä olisi kattavat tilastot. Kuivuudet, sateet ja tulvat muuttuvat pahemmiksi. Sään ääri-ilmiöt yleistyvät ja voimistuvat. Riskien arviointi ja hinnoittelu käy vaikeaksi. Niinpä vakuuttaminen näitä ilmiöitä vastaan muuttuu mahdottomaksi.

Sitten Smith maalailee pohjoisen napapiirin houkutuksia ja ongelmia. Leudommat talvet eivät enää tapa tuholaisia tai punkkeja, vaan ne leviävät pohjoiseen, tuhoavat metsiä ja levittävät borrelioosia. Lajit vaihtuvat, kun jäät sulavat ja vedet lämpiävät. Lämpeneminen synnyttää vaikeita ajoitusongelmia. Esim. lintujen pesimäalueen ruoka kasvaa toukista aikuisiksi ennen kuin linnut ehtivät paikalle. Smith esittää, että 15-37% maailman eläinlajeista kuolee sukupuuttoon vuoteen 2050 mennessä. Pohjoiset havumetsät muuttuvat savannien kaltaisiksi alueiksi. Vaikka muutos tulee olemaan hurja, se ei tarkoita karua pohjoista. Viljalajit siirtyvät pohjoisemmaksi. Lämpö, hiilidioksidi ja sateet lisäävät kasvustoa. Pohjoinen alkaa vetää puoleensa väestöä etelästä. Esimerkiksi Välimeren seutu muuttuu aavikoksi.

Arktisella seudulla arvellaan olevan 13% vielä paikantamattomasta öljystä ja merkittävä osa maakaasusta. Lähteet ovat suurelta osin merenpohjassa. Vaikeakulkuisesta maastosta on löytynyt myös merkittäviä metalli- ja mineraaliesiintymiä. Tuotannon käynnistäminen edellyttää kylmiin oloihin suunniteltua kalustoa, teitä ja satamia. Lämpeneminen helpottaa vesillä liikkumista, mutta sulava ikirouta tekee maaperästä arvaamatonta, mikä vaikeuttaa rakentamista.

Kirjoittaja päätyy pohtimaan muutoksen poliittisia ja lainsäädännöllisiä kysymyksiä. Pohjois-Amerikassa, Alaskassa ja Kanadan pohjoisissa territorioissa maan omistavat ja sen käytöstä päättävät alkuperäiskansat, kun taas Euroopassa ja Venäjällä mm. saamelaisten vaikutusvalta on nimellistä. Vaikka monet haluavat nähdä esimerkiksi inuitit tai saamelaiset ilmastonmuutoksen uhreina, nämä kansat haluavat ensisijaisesti keinoja (valtaa, rahoitusta) päättää omilla maillaan ja seuduillaan tapahtuvista asioista ennemmin kuin etelästä ojennettuja tukiohjelmia.

Lopuksi kirja esittelee vaihtoehtoisia loppuja, joissa luovutaan alussa esitetyistä perusvoimista, mutta taloudellinen globalisaatio on ainoa, joka voisi jotenkin hidastua: muilla on jo sellainen momentti, ettei muutosten vaikutus näy mainittavasti vielä 2050. Protektionismi voi nostaa päätään, mutta vakaviin resurssisotiin Smith ei tunnu uskovan. Vaikka jotkut povaavat mm. taisteluita vedestä, kuitenkin esimerkiksi sapeleitaan kalistelevat Intia ja Pakistan ovat aina onnistuneet sopimaan kahakoiden jälkeen Indusin yläjuoksun käytöstä. Vesi ja viljelysmaat ajavat Yhdysvaltojen ja Kanadan yhteensulautumista todennäköisesti rauhanomaisesti tuottaen molemmille rannikoille ja mantereen keskiosiin valtioiden rajat ohittavia integroituneita "superalueita". Pohjoismaat ovat jo omanlaisensa superalue; pohjoismaalaiset kokevat enemmän yhteenkuuluvuutta muiden pohjoismaalaisten kuin muiden eurooppalaisten kanssa, mitä historian valossa ei tarvinne ihmetellä.

Vaikka Jäämeri ei tarjoa taloudellista laivareittiä kuin lyhyen aikaa vuodesta, Smith arvioi arktisen alueen luonnonvarojen käytön olevan väistämätöntä. Väestönkasvun ja siitä seuraavan kulutuksen kasvun aiheuttama paine ajaa siihen.

Vaikka kirjan sävy on hetkittäin melkein leppoisa ja positiivinen ja sitä keventävät Smithin kenttätutkimuksen tuttavuudet, tapahtumat ja sattumat, se ei peittele edessä olevia ongelmia. Maailma ei (todennäköisesti) tuhoudu, mutta kasvavan populaation, kasvavan kulutuksen ja rajallisen maapallon yhteensovittaminen käy vaikeaksi ja ekosysteemejä tuhoutuu. Ihmisen ruoantuotanto joutuu ahtaalle ja arkikokemus muuttuu. Kirjan teesit pysyvät tiukasti nykytiedon valossa todennäköisellä polulla. Kirjassa on hakemisto, selkeät kartat sekä runsaasti kommentoituja lähdeviitteitä.

The Magus

John Fowles, The Magus (1966, 1977). Vintage, London, UK, 2004.

John Fowles (1926-2005) palveli pari vuotta armeijassa toisen maailmansodan jälkeen, opiskeli Oxfordissa ja lähti "maanpakoon" 1950-luvun alussa pienelle kreikkalaiselle Spetsain saarelle, jossa hän opetti englantia ja jossa hän aloitti kirjailijan uransa. Vaikka The Magus on hänen kolmas julkaistu teoksensa, hän kirjoitti sen ensimmäisenä. Fowles työsti käsikirjoitustaan vuosien ajan ennen kuin se julkaistiin 1966. Työ ei loppunut siihen: vuonna 1977 kirjasta ilmestyi korjattu laitos. Kirjan elokuvasovitusta vuodelta 1968 on pidetty poikkeuksellisen epäonnistuneena.

The Magus kertoo Nicholas Urfesta, brittiläisestä nuoresta miehestä, joka Fowlesin tapaan syntyy 1920-luvun lopulla, palvelee pari vuotta armeijassa, opiskelee Oxfordissa, ja tympääntyy keskiluokkaiseen brittiläiseen ympäristöön ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Hänen vanhempansa ovat kuolleet, eikä upseeri-isän perintö elätä, joten vuonna 1953 hän ottaa vastaan opetuspestin (kuvitteelliselta) Phraxosin saarelta Peloponnesoksen edustalta Aigeianmereltä. Hieman ennen lähtöä kreikkaan Nicholas kohtaa australialaisen Alisonin. Kahden kyynikon suhde on lyhyt ja kiihkeä. 

Autoton, modernista maailmasta irrallaan elävä Phraxos tarjoaa yksinäisyyttä, joka toimii kuin peili. Pohjattoman itsekeskeinen Nicholas pakenee ensin laivalla Ateenan bordelleihin ja sitten kävelyretkille saaren kaukaisempiin osiin. Hän osuu lopulta syrjäisen talon pihaan. Talon omistaja Maurice Conchis on omalaatuinen miljonääri ja lääkäri, jonka tarinat jättävät sekä Nicholasin epävarmuuteen niiden todenperäisyydestä että lukijan epävarmuuteen kirjan suunnasta.

Conchisin talossa asuu kaunis Lily, jonka asut, puheenparsi ja eteerinen olemus tuntuvat käyvän yksiin Conchisin neljäkymmentä vuotta aiemmin kuolleen kihlatun kanssa. Onko hän henki, epäluotettava mielenterveyspotilas vai näyttelijä? Illallisilla seuraavina viikonloppuina antiikki herää eloon. Nicholas joutuu omituiseen psykologiseen pyörteeseen, näytelmään tai peliin, jossa valinnan vapaus, jumalat, rakkaus ja (kuviteltu) identiteetti ovat samanaikaisesti totta ja epätotta. Conchisin psykologinen manipulointi kulkee tasatahtiin kirjailijan harjoittaman manipuloinnin kanssa.

Toisen maailmansodan tapahtumat ovat saarella edelleen läsnä. Useimmat saarelaiset pitävät Conchista saksalaisten kätyrinä, mutta, kuten melkein kaikki muukin saarella, tarinat ovat ristiriitaisia.

Men love war because it allows them to look serious. Because they imagine it is the one thing that stops women laughing at them. In it they can reduce women to the status of objects. That is the great distinction between the sexes. Men see objects, women see relationship between objects.

Vaikka sota on päättynyt, sukupuolten välinen taistelu on vasta todella alkamassa. Myös perinne ja nuoren sukupolven levottomuus ja historiaton elämänasenne alkavat ottaa mittaa toisistaan. Uudenlainen maailma, näennäisen loputtomat mahdollisuudet ja niiden tarjoamat tyhjät roolit tuntuvat riistävän merkityksen elämältä. Sisältö peittyy muotoihin, etiikka estetiikkaan. Kyynisyys on tapa suojautua, mutta se on myös merkki jo tapahtuneesta epäonnistumisesta: sen takana on enää vähän menetettävää ja vähän annettavaa. Elämä, kuten leikki ja peli, on helpompaa, jos siihen eläytyy ja kuvittelee, että se on ikään kuin totta, että sillä on ikään kuin merkitystä.

The Magus on monitasoinen psykologis-mytologinen vyyhti, josta ei voi sanoa paljoakaan paljastamatta tarpeettomasti juonenkäänteitä. Tarinassa jumalat ovat totta ja eivät ole. Kertoja on luotettava, mutta ympäröivä maailma ei ole -- ja kuitenkin on. Nicholas on samanaikaisesti sekä urhea Theseus että höyryävä Minotauros. Jos kirjaan ei pääse mukaan, se tuntuu teennäiseltä ja tarpeettoman monimutkaiselta. Itsekeskeinen Nicholas voi tuntua vaikealta, mutta kuka tahansa, joka on nuorena luullut itsestään liikoja ja jota pelkästään ujous on suojellut typeryyksiltä, löytää samastumisen kohteen. Olisinpa lukenut tämän jo silloin.

Tämä on neljässadas kirjoittamani kirja-arvio. Aloin kirjoittaa blogia, koska kirjat tuntuivat jäävän kesken. Suurin osa kirjoituksista, erityisesti kaunokirjallisuuden osalta, onkin leimoja kirjojen kanteen: luettu. Mietin vuosi sitten vakavasti blogin lopettamista, mutta viimeisen vuoden ajan kulttuurista epävarmuutta ja omaperäisyyden puutetta huokuvan 1001 kirjan listan aloittamisen jälkeen lukeminen on ollut uudenlainen nautinto. Kirjoittamisestakin on tullut ajattelun muoto, vaikkakin pyrin edelleen kirjoittamaan tiiviisti säästääkseni lukijaa.

2084

James Powell, 2084: An Oral History of the Great Warming. James L. Powell, 2011.

James Powell on yhdysvaltalainen geologi, joka on yliopisto-opettamisen lisäksi istunut Yhdysvaltain tiedeakatemian alaisessa tiedeneuvostossa. Hän on kirjoittanut liudan geologiaa ja ilmastonmuutosta käsitteleviä tietokirjoja. 2084: An Oral History of the Great Warming on tulevaisuuden historiaa käsittelevä pienoisromaani tai novellikokoelma tai jotain sinne päin. Se on kirjoittajan itsensä kustantama Kindle Single -e-kirja.

Kirja on kokoelma haastatteluita vuodelta 2084. Joukko asiantuntijoita, päättäjiä ja sotilasjohtajia eri puolilta maailmaa kokoaa vajaan kuluneen vuosisadan ilmastonmuutoksen paikalliset vaikutukset tiiviiksi narratiiviksi. Keskilämpötila nousee kuusi astetta, ja New York, Rotterdam, merkittävä osa Floridaa sekä kolmannes Bangladeshista jäävät veden alle. Phoenix ja Etelä-Eurooppa kuivuvat aavikoksi. Jäätiköt sulavat Himalajalta, Kalliovuorilta ja Andeilta tuottaen ensin valtavia tulvia ja lopulta katkeamatonta kuivuutta. Resurssisodat käydään vedestä. Vehnävyöhyke siirtyy pohjoiseen, ruoasta tulee pulaa, populaatio pienenee arviolta kolmeen miljardiin.

Vaikka aihe on mielenkiintoinen, Powellin proosa ei lumoa. Tieteisromaanina se on heikko. Kaikilla haastateltavilla on sama luennoivan tiedemiehen ääni, mitä muutama päälle liimattu n'est-ce pas tai hegeliläinen kollektiivisubjekti (me Amatsonin intiaanit, tiedeyhteisön jäsenet, meksikolaiset, kanadalaiset, intialaiset jne.) ei pysty peittämään. Vaikka narratiivit osin risteävät, kirja tarkastelee tapahtumia  erillisinä. Ehkä kirjan esittämä maailma on deglobalisoitunut paikallisiksi kulttuureiksi, ehkä haastateltavat näkevät pelkästään paikalliset olot, ehkä asiantuntijat keskittyvät vain sortuviin valleihin ja kuivuviin joen uomiin, vaikka paluun kolmeen miljardiin ja 1850-luvun elintasoon luulisi heiluttavan yhteiskuntia rajusti. 

Nana

Émile Zola, Nana. Ranskankielisestä alkuteoksesta Nana (1880) suomentanut Georgette Vuosalmi. Tammi, Helsinki, 1984.

Ranskalainen kirjailija Émile Zola (1840-1902) oli tuottelias naturalistisen koulukunnan edustaja. Koulukuntana naturalismi versosi realismista: missä realismi pyrki esittämään asiat sellaisina, kuin ne olivat, naturalismi pyrki löytämään ja tuomaan esiin toiminnan vaikuttimet. Sen mukaan juuri sosiaaliset olosuhteet, perimä ja ympäristö olivat keskeisiä ihmisluonteen kehityksen kannalta.  Naturalismi etsi arkipäiväistä, uskottavaa todellisuutta toisin kuin esimerkiksi romantiikka tai surrealismi.

Nana on yhdeksäs ja luultavasti tunnetuin osa kaksikymmentäosaista Les Rougon-Macquart -romaanisarjaa, joka käsittelee kahden suvun jäsenten vaiheita Ranskan toisen keisarikunnan aikana 1800-luvun loppupuoliskolla. Zola tutki kokeellisen romaanisarjansa kautta elämän synkeämpiä alueita, erityisesti väkivallan, alkoholismin ja prostituution vaikutusta ihmiseen.

Kirjan päähenkilö Nana esittää pääosaa Théâtre des Variétésin loppuunmyydyssä musikaalissa Vaalea Venus. Hän ei osaa laulaa eikä oikein näytelläkään, mutta yleisö ihastuu hänen hersyvään nauruunsa ja jumalaisiin muotoihinsa. Nanalla on poika, ja hän kokeilee roolia äitinä ja jonkinlaisena puolisona, mutta parhaiten hän pärjää Venuksena, miehiä hulluuteen ajavana kauneuden jumalattarena, jonka pelkkä ulkomuoto on viettelevä lupaus. Varakkaat ja vähän varattomammatkin miehet kilpailevat hänen huomiostaan kylväen hänen jalkoihinsa kalliita lahjoja. Näyttelijättäret ovat vain pari askelmaa prostituoitujen yläpuolella, eivätkä asemansa puolesta eroa puolimaailmannaisista, jotka luovivat omien tarpeidensa, "ahneen miehuuden" vaatimusten ja sosiaalisen ympäristön odotusten välissä. Miehistä itsenäisen naisen uramahdollisuudet ovat pienet ja edellyttävät järjestystä ja säästäväisyyttä.

Zola kuljettaa tarinaansa teatterin lämpiöistä takahuoneisiin, jotka muodostavat tilan kahden teatterin, lavan ja kaupungin, välillä. Pukuhuoneissa vierailijat näkevät ihmisiä ja erityisesti naisia ilman kulttuurin tuottamia tai tarjoamia sermejä ja naamioita. Kokemattomat joutuvat haukkomaan henkeään.

Tultuaan portaiden juurelle kreivi tunsi taas polttavan tuulahduksen, joka laskeutui hänen kaulalleen, tämän naistuoksun, jota tulvi valoisista ja meluisista pukuhuoneista. Ja askel askeleelta hän kiihtyi ja huumaantumistaan huumantui ihojauheen myskintuoksusta ja pesuveden kirpeästä hajusta. [...] Kaksi naista juoksi kureliivisillään käytävän poikki; muuan kolmas, joka piteli paitaansa hampaillaan, näyttäytyi ja katosi. Sitten kuului naurua, toraa ja laulua, joka katkesi alkuunsa. Pitkin käytävää näkyi ovenraoista alastomia ruumiinosia, valkoista hipiää, paitoja; kaksi vallatonta tyttöä näytteli toisilleen syntymämerkkejään; eräs taas, aivan nuori, melkein lapsi, oli nostanut hameensa polviensa yläpuolelle ommellakseen housujaan; pukijattaret vetivät säädyllisyyden vuoksi verhot eteen nähdessään molemmat herrat. Tämä oli näytännön jälkeistä kiireistä valkoisen ja punaisen ihomaalin suurpesua, pukeutumista kaupunkiasuun, joka jälleen nosti ihojauheen pilviä ja lisäsi tympeää ovista ja ikkunoista leviävää hajua. Kolmannessa kerroksessa Muffat antautui siihen huumaan, joka oli vallannut hänet. Siellä oli naisstatistien huone; parikymmentä yhteensullottua naista, ylenmäärin saippuantuoksua ja lavendeliöljyä; melkein kuin yhteinen huone laitakaupungilla. Mennessään ohi hän kuuli suljetun oven sisäpuolelta hurjaa polskimista, oikean myrskyn persuvadissa, ja hän nousi ylimpään kerrokseen, jolloin hän rohkeni vilkaista avoimeksi jätetystä oviluukusta; huone oli tyhjä ja kaasunvalossa upeili unohdettu yöastia keskellä lattiaa sikinsokin heitettyjen hameiden joukossa. Täällä neljännessä kerroksessa oli tukehtua. Kaikki haihtumiseritteet, kaikki kuumat virrat kerääntyivät sinne; keltainen katto oli kuin noettu, yksinäinen lamppu paloi punertavana sen usvassa. Hänen täytyi hetkikseksi tarttua rautakaiteeseen, joka tuntui haalealta kuin ihmisen lämpö; hän sulki silmänsä ja imi syvin hengenvedoin naisen koko sukupuolen, jota hän ei vielä tuntenut ja joka ikään kuin iski häntä kasvoihin.
-- Mutta tulkaahan toki! huudahti Fauchery, joka oli kadonnut hetki sitten. Teitä tahdotaan tavata.

Nouseva porvaristo syrjäyttää perinteistä maa-aatelia ja kaupunki tapoja. Ihmisten ja sukujen kohtalot tekevät kaupungissa nopeita käänteitä, usein kohti huonompaa. Juorut ja "karkeat salaisuudet" ovat valuuttaa siinä missä rahakin, mutta lupaukset ja kunniasanat kärsivät inflaatiosta. Juhlia jatketaan aamuun asti. Miesten itsetuhoinen hulluus palaa loppuun, minkä jälkeen jumalten lähettämä hulluus vaihtuu toiseen, ja toinen keisarikunta lähenee loppuaan.

Zolan kerronta on vertaansa vailla. Sosiaalisten tilanteiden kuvauksessa hänellä on herkkyyttä; hän virittää henkilöiden suhteita taitavasti eleiden, sanotun ja tarkoitetun välisin jännittein. Ympäristön kuvaus täydentää henkilöiden mielentiloja. Naisten vaatteita kuvaillaan ohimennen paitsi milloin ne paljastavat lantion kaarta ja katsojan ajatuksia.

Luin kirjan ensimmäisen kohtauksen neljä kertaa ja tätä kirjoittaessani viidennen. Teatterijohtajan ja kriitikon keskustelu ennen esityksen alkua, Nanan nimeä hokeva sisään pakkautuva kuumeinen yleisö, rapistuva suuruutta tapaileva rakennus ja kaasulamppujen hohde herättävät kaikki odotuksia, joihin musikaali ja kirja vastaavat jäännöksettä.

Tämä siis oli Bordenave, joka näytteli naisia ja kohteli niitä kuin vanginvartija, mies jonka aivot räiskyivät mainosta, kyynikko, jolla oli santarmin tavat! Hectorista tuntui, että hänen oli sanottava jotakin kohteliasta.
   -- Teidän teatterinne..., hän aloitti mairittelevasti.
   Bordenave keskeytti hänet tyynen raa'asti niin kuin ainakin mies, joka pitää suorasta puheesta!
   -- Sanokaa minun porttolani.
   Fauchery hymyili hyväksyvästi, mutta la Faloisella tarttui aiottu kohteliaisuus kurkkuun, ja pahasti häkeltyneenä hän koetti yhtyä johtajan äänensävyyn.

Ehkäpä löysin uuden lempikirjailijan.

The Underdogs

Mariano Azuela, The Underdogs: A Story of the Mexican Revolution. Espanjankielisestä alkuteoksesta Los de abajo (1915) englanniksi kääntänyt E. Munguía, Jr. Project Gutenberg EBook, 2008. http://www.gutenberg.org/ebooks/549

Mariano Azuela (1873-1953) oli meksikolainen lääkäri ja kirjailija. Vuonna 1910 syttyi Meksikossa kapina, johon Azuela liittyi Pancho Villan seuraajien joukossa. Kansannousu kaatoi pitkäaikaisen diktaattorin Díazin ja muuttui sen jälkeen vuosien myötä sisällissodaksi, jossa monet eri osapuolet taistelivat keskenään. Vastavallankumouksellisen Huertan noustessa sodassa niskan päälle vuonna 1915 Azuela muutti El Pasoon, Teksasiin, ja alkoi kirjoittaa kirjaa Los de abajo. 

Kirja alkaa palavasta mökistä ja päättyy vesisateeseen. Demetrio Macías, johtaja, katselee vuorilta, kun hallituksen joukot polttavat hänen talonsa. Hän tartuttaa liekin talonpoikaisintiaaniarmeijaan, soveltaa häikäilemätöntä hyökkäystaktiikkaa ja onnistuu nousemaan kapinallisjohtajaksi. Talonpojat eivät osaa kertoa, mistä he taistelevat, vaan tarvitsevat välskäriksi ryhtyneen lehtimiehen Luis Cervantesin pukemaan taistelemisen syyt ideologiaksi.

Azuelan pettymys heijastuu paitsi lehtimiehen sukunimessä, myös talonpoikaistaistelijoiden keskusteluissa, kun he viattomasti muistelevat rikoksiaan. Päihtymyksen väistyttyä taistelun ja voittojen tavoite hämärtyy. Armeija muuttuu rosvojoukoksi, joka karussa maassa verottaa köyhiä paikallisia surutta. He sortuvat huomaamattaan samoihin raakuuksiin, joita vastaan he alunperin nousivat.

   "Why do you keep on fighting, Demetrio?"
Demetrio frowned deeply. Picking up a stone absent-mindedly, he threw it to the bottom of the canyon. Then he stared pensively into the abyss, watching the arch of its flight.
   "Look at that stone; how it keeps on going...."

The Underdogs on raakile. Väkivaltaan tottuminen, ihmishengen halpeneminen, sodan rampauttamat mielet, naisten surkeat kohtalot ja muutos kansannoususta kapinakenraalien keskinäiseksi mittelöksi jäävät keskeneräisiksi. Lisäksi Munguían englanninnos on kankea.

Kirja on osa Ihminen sodassa -luku-urakkaani.