maanantai 18. elokuuta 2014

Vietnamin sota

Andrew Wiest (toim.), Vietnamin sota. Englanninkielisestä alkuteoksesta Rolling Thunder in a Gentle Land - The Vietnam War Revisited (2006) suomentanut Simo Liikanen. Ajatus Kirjat, Jyväskylä, 2009.

Vietnamin sota on Yhdysvalloille vaikea aihe, joka kummittelee edelleen uusien sotilasoperaatioiden takana esimerkkinä epäonnistumisesta: amerikkalaiset voittivat taistelut, mutta hävisivät sodan. Vaikeasta sodasta ovat jääneet elämään kuvat palavista kylistä, mielikuvat huumehoureisista lapsentappajista ja myytit palauttamattomista amerikkalaisista sotavangeista. Sodan tausta oli monimutkainen, eikä sotaa koskaan varsinaisesti julistettu, vaan Yhdysvallat katsoi auttavansa liittolaistaan Etelä-Vietnamia taistelussa kommunismia vastaan. Yhdysvallat auttoikin kunnes ei enää auttanut.

Yhdysvaltalainen Andrew Wiest on kirjoittanut ja toimittanut useita Vietnamin sotaa käsitteleviä kirjoja. Vietnamin sota on artikkelikokoelma, jonka kirjoittajat lähestyvät aihetta eri suunnista pohtien enemmänkin sodassa olemista kuin sodan tapahtumia tai taisteluita. Suomenkielinen nimi on siten hieman harhaanjohtava. 

Kirjan aloittavassa artikkelissa Wiest taustoittaa Vietnamin sotaa, jota on pidetty amerikkalaisena sotana, vaikka se alkoi ennen amerikkalaisten osallistumista ja jatkui sen jälkeen, kun he olivat vetäytyneet. Vietnam kuului Ranskan hallitsemaan Indokiinaan, jossa japanilaisten vetäydyttyä toisen maailmansodan jälkeen käynnistyi itsenäisyystaistelu. Vaikka itsenäistymistä kannatti monet ryhmittymät, kommunistit olivat parhaiten organisoitunut ja tuettu ryhmä, ja se otti johtavan roolin. Ranska kärsi yrityksistään huolimatta tappion, ja Geneven konferenssissa 1954 Ranskan Indokiina jaettiin itsenäisiksi valtioiksi Laos, Kambodža sekä Pohjois- ja Etelä-Vietnam. Kiinan tukema Pohjois-Vietnam ensin tuki Etelä-Vietnamissa toimivia kapinallisia ja alkoi sitten siirtää sinne omia taistelijoitaan. Taistelut kiihtyivät, ja Yhdysvallat tarjosi Etelä-Vietnamille yhä vahvempaa tukea. Vuonna 1965 amerikkalaiset sotilaat astuivat Etelä-Vietnamin maaperälle. Wiest korostaa, että Vietnamin sota oli samanaikaisesti siirtomaasota, kansalaissota, sisällissota, vallankumoussota ja osa kylmää sotaa. Sodan luonne vaihteli ajan ja maaston mukaan. 

Vietnamin sota tarjoaa taustaa Ranskan sotaan Indokiinassa, pohjoisvietnamilaisen korkea-arvoisen upseerin näkemyksen sodan kulusta, etelävietnamilaisten siviilin kuvauksen tasapainottelusta poliittisesti vaikeassa maastossa, jossa perheet kärsivät perheenjäsentensä liittolaisuuksista ja muuttuvista voimasuhteista, australialaisten sotaponnisteluista, selvityksen ilma-aseiden ja -kuljetusten roolista, mittavaksi huoltotieksi kasvaneesta Ho Tsi Minhin polusta ja taisteluista Laosin ja Kambodžan puolella. Yhdysvaltalaiset kirjoittajat lisäksi pohtivat sodan aikana kehittyvää taktiikkaa, tiedotusvälineistön roolia ja sodan perintöä. 

Artikkelissaan Lewis Sorley korostaa presidentti Johnsonin kohtalokasta valintaa sodanjohtoon. Kenraali Westmoreland uskoi taistelevansa perinteistä näännytyssotaa, jossa tappamalla riittävästi vihollisia nujerretaan taistelutahto ja -kyky. Hän ei tunnistanut sodan erityispiirteitä, kylien suojaamista Viet Congin poliittiselta painostukselta tai etelävietnamilaisten varustamisen ja kouluttamisen tärkeyttä. Pohjoiskorealaisen upseerin Bui Tinin mukaan amerikkalaisten "heikkoja kohtiaan olivat sopeutuminen säähän, maasto-oloihin ja kansaan -- eli kaikkiin Sun Tzun sotaoppaan kolmeen perusasiaan". He eivät olleet varustautuneet matalan kontrastin alati muuttuvaan sissisotaan tropiikissa. Kolmen vuoden taistelut eivät tuntuneet edistävän mitään, joten Westmoreland vaihdettiin kenraali Abramsiin. Taktiikka muuttui yhdessä yössä paremmin sotaan sopivaksi, mutta kenraalit joutuivat edelleen käymään sotaa poliittisessa lieassa. 

Kuitenkin etelävietnamilaiset saatiin varustettua ja koulutettua vastavoimaksi kommunisteille. Vuonna 1973 yhdysvaltalaiset alkoivat vetäytyä Vietnamista. Lewis Sorley kirjoittaa:
Näin sodassa koitti hetki, jolloin se oli voitettu. Taistelut eivät olleet päättyneet, mutta sota oli voitettu. Perusteluna oli se, että etelävietnamilaiset olivat Yhdysvaltojen avun jatkuvin luvin savuttaneet kyvyn säilyttää vapautensa ja itsenäisyytensä määrittelemättämäksi ajaksi.
Nixon lupasi auttaa Etelä-Vietnamia sotilaallisesti ja kalustollisesti, jos Pohjois-Vietnam jatkaisi hyökkäystään, ja lupasi mittavaa taloudellista apua. Pohjoisen hyökkäys jatkui Neuvostoliiton ja Kiinan tuella, mutta "[t]otuuden hetkellä Yhdysvallat petti kaikki kolme lupaustaan, kiitos kongressin." Etelä hävisi, ja kommunistit käynnistivät puhdistuksia ja viisivuotissuunnitelmia, jotka aiheuttivat valtavat pakolaisaallot ja nälänhädän.

Vietnamin sota oli ensimmäinen televisiosota. Sensuurille alistamisen sijaan toimittajien tuli sitoutua heille annettuihin ohjeisiin mutta saivat vastineeksi liikkua vapaasti sotatoimialueella. Alkuun toimittajat jatkoivat perinteiseen tapaan hallinnon äänitorvina, mutta tappioiden kasvaessa ja kansan sekä eliitin sotainnostuksen hiipuessa westmorelandilaisessa näännytyssodassa toimittajat alkoivat itse tulkita tapahtumia Vietnamissa ja kotimaassa. He kuvasivat palavia kyliä, riiteleviä poliitikkoja ja väsyneitä sotilaita. Jotkut ovat syyttäneet sodan tappiosta toimittajia ja mediataloja. Daniel C. Hall esittää, että pikemminkin toimittajien työ heijasteli kotirintaman romahtavaa konsensusta ja kahtiajakautumista, eliitin ilmapiirin muuttumista ja hallinnon harjoittaman harhaanjohtamisen paljastumista. Yhdysvaltojen oli yhä vaikeampi perustella läsnäoloaan Vietnamissa. Hall kirjoittaa:
Amerikkalaisessa kulttuurissa sodan voi ymmärtää vain toisen maailmansodan hallitsevan kontekstin kautta. Tärkeä osa sitä on ajatus siitä, että sota on politiikan yläpuolella ja "pyhällä paikalla" isänmaallisuuden "kansalaisuskonnossa". Yhdysvaltalaiset muistavat toisen maailmansodan hyvänä sotana osittain siksi, että kansakunta oli yhtenäinen. 
Toinen maailmansota oli totaalinen sota, jossa toimittajat asettuivat osaksi sotaponnisteluita laittaen sivuun tasapuolisuuden ja objektiivisuuden käsitteet. Vietnamin sota oli rajoitettu sota, jossa toimittajilla ei ollut samanlaista roolia. Kotirintaman murtuessa he "siirtyivät huomaavaisesta ja ylistävästä uutisoinnista puolueettoman huomioitsija ja vahtikoiran rooliin, joka vallitsi tavanomaisessa poliittisessa uutisoinnissa." On helpompi nähdä tiedotusvälineistö petturina kuin tunnustaa sodan aikainen "kollektiivinen harkintakyvyn romahdus".

Arnold R. Isaacs jatkaa samoilla linjoilla. Yhdysvalloissa Vietnamin sotaa on kohdannut jonkinlainen muistinmenetys. Aihe on kipeä, mutta sodassa itsessäänkin ongelma: se ei istu kertomusperinteeseen.
Yhdysvaltalaisia opetetaan ajattelemaan sotaa kertomuksena, jonakin, jolla on alku, toisiaan seuraavia taisteluja sisältävä keskikohta, ja niitä sitten seuraava päätös. Vietnamin sodalla ei kuitenkaan ollut kerronnallista rakennetta, minkä saattoivat todistaa sekä siellä taistelleet miehet että taistelua kotona seurannut yleisö. Sodan taistelut vaikuttivat sattumanvaraisilta väkivallan jaksoilta, jotka eivät ollet yhteydessä millää johdonmukaisella tavalla. Kun taistelut päättyivät jossakin, nähtäville jäivät ruumiit ja tuhotut kylät, mutta tuskin koskaan mitään muutosta sodassa itsessään, ei merkkejä kummankaan osapuolen lähestyvästä voitosta tai tappiosta.
Tämä ehkä osin selittää amerikkalaisen sotahistorian kirjatarjonnan vinouman: toista maailmansotaa on hyllymetreittäin, Koreaa ja Vietnamia vähemmän.

Wiestin mukaan Yhdysvallat ei ole vielä selvittänyt suhdettaan Vietnamin sotaan. Veteraanit kaipaisivat jonkinlaista tunnustusta ja merkitystä kärsimyksilleen, mutta heidät sotaan lähettänyt maa on pikemminkin vaiennut asiasta. Tavallaan Yhdysvallat käy Vietnamin sotaa edelleen. George H. W. Bush sanoi Irakin ensimmäisen sodan aikaan Vietnamin sodan haamu tulleen viimein haudatuksi. Se sitten heräsi Irakin toisen sodan aikaan (ja Somalian, Bosnian, Haitin, Kosovon interventioiden aikaan).

Vietnamin sota on hajanainen kokoelma. Kirjoitukset ovat irrallisia ja eritasoisia, ja, vaikka kirjan kansainvälisen politiikan ja taktiikan muutosten kuvaus on paikoin herkullista, kirja vaatisi pohjatiedoiksi sotahistoriallisen teoksen. Kirjassa on runsaasti valokuvia, värikarttoja ja lähdeluettelo sekä suomentajan kokoama luettelo suomenkielisestä Vietnamin sotaa käsittelevästä kirjallisuudesta.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti