Englantilainen potilas on Pohjois-Afrikasta Italiaan siirretty lentokoneen hylyssä tunnistamattomaksi palanut mies. Armeijat ja niiden mukana sairaalat siirtyvät taisteluiden myötä pohjoisemmaksi, mutta nuori kanadalainen sairaanhoitaja Hana jättäytyy toscanalaisluostarin raunioihin englantilaisen potilaansa kanssa. Ennen pitkää sinne löytää tiensä myös Hanan perhetuttu Caravaggio, jonka sota ylensi varkaasta vakoilijaksi, ja siirtomaaisäntiensä joukoissa palveleva intialainen Kip, joka kiertää lähiseutuja raivaamassa saksalaisten jättämiä miinoja.
Sota Euroopassa on jo lopuillaan. Eristyksissä elävän luostarin asukkaat ovat kaikki sodan arpeuttamia, vaikka kukaan heistä ei osallistunut taisteluihin. Hana näki taisteluista vain sen seuraukset. Hän paloi loppuun kaivaessaan kranaatinsirpaleita nuorista miehistä ja tarjotessaan kuoleville viimeisen kosketuksen elämään. Kip on pioneeri, jolle viholliskosketus on ollut pelkästään miinojen ja räjähtämättömiksi jääneiden ammusten hermoja raastavaa purkamista. Räjähteiden raivaaminen on kehittänyt varovaisuuden miltei vainoharhaisuudeksi ja ihonväri sekä turbaani yksinäisyyden erakoitumiseksi. Jäädessään vakoilijana saksalaisten käsiin Caravaggio menetti kuulusteluissa molemmat peukalonsa. Hän on englantilaisen potilaan tavoin riippuvainen luostariin jääneistä morfiinivarastoista.
Srilankalaissyntyisen kanadalaiskirjailijan Michael Ondaatjen Englantilainen potilas kuuluu Keneallyn Schindlerin listan ja de Bernièresin Kapteeni Corellin mandoliinin ohella viimeisen kahdeksan kuukauden aikana lukemiini hienoihin toista maailmansotaa sivuaviin kirjoihin, joiden aiemmien nähty elokuvasovitus (tai mandoliinin kohdalla pelkkä elokuvajuliste) syystä tai toisesta oli jarruttanut lukuintoani. Vaikka elokuvina Schindlerin lista ja Englantilainen potilas keräsivät kiitosta, palkintoja ja Oscareita, jäävät ne kuitenkin kirjojensa varjoon. (Elokuvasovitus Kapteeni Corellin mandoliinista ei kerännyt kiitosta, palkintoja tai Oscareita.)
Ondaatjen tarina liikkuu luostarin nykyisyydessä ja sen asukkaiden kokemuksissa ilman selkeää aikajärjestystä. Kun englantilainen potilas ilman tulevaisuutta palaa jatkuvasti menneisyyteen, ihmiset hänen ympärillään etsivät varovasti paluuta normaaliin elämään. Potilaansa tavoin Hana on palanut kuvainnollisesti samoissa liekeissä, ja vaikka hänen nuori ihonsa on edelleen sileä, toipuminen on hidasta. Ahdistusta kukin pakenee tavallaan, enimmäkseen tekemiseen.
Liikuimme yksin beduiinien mukana Neljänkymmenen päivän tien tuntumassa. Kohtasin lukemattomia autiomaaheimoja, kauneimpia ihmisiä joita olen eläessäni nähnyt. [...] Koko kansallisuuden käsite haihtui vähitellen meistä. Opin lopulta inhoamaan koko kansakunta-sanaakin. Kansallisvaltiot ovat vääristäneet maailmamme.Kuten rakkaus, autiomaakin on tapahtuma, jota ei voi omistaa tai aidata. Kahden maailman, aavikon ja sivistyksen, välillä liikkuva mies ei tunnusta rajoja tai reviireitä eikä niiden tuottamaa omaisuutta. Kuten tragedioissa tapaa käydä, kulttuurin järjestystä ylläpitävien erojen katoaminen synnyttää uhrikriisin. Englantilaisessa potilaassa sota tuo sitten muassaan puhdistavan väkivallan. Se piirtää ensin autiomaahan ja sen kansojen tilkkutäkkiin rajoja ja reviireitä eli merkityksiä, joiden loukkaaminen on kohtalokasta. Sitten se vääntää autiomaan perinteet ja vieraanvaraisuuden sijoiltaan. Jos miehen ruumis palaa lentokoneen ohjaamossa, hänen sieluaan korventavat vaikeudet yhdistää kokemuksen tuomat uskomukset ja intohimoinen rakkaus. Vaikka rakkautta ei voi omistaa, se haluaa rajoja.
Rajoja löytää myös Kip. Sota ei lupauksistaan huolimatta poistakaan erilaisuutta isännän ja alamaisen väliltä. Britannia taistelee Euroopassa demokratian puolesta mutta tyrannisoi siirtomaataan. Puhetavan hiominen, univormu tai urhoollisuus ei pyyhi pois kulttuuriin koodattuja eroja. Siihen pystyy vain räjähtämätön lentopommi tai panssarimiina. Sitä purkaessaan sikhipioneeri tulee nähdyksi ja kuulluksi mutta vain väliaikaisesti. Lopultakaan mitään palkintoa ei ole tarjolla. Länsi ja itä eivät sekoitu.
Englantilainen potilas tarkastelee toista maailmansotaa Euroopan ulkopuolisin silmin. Tarinaan sekoittuu myyttejä, tragediaa, antiikkia, sotaa edeltävää Kairoa, lumoavaa aavikkoa, yksinäisyyttä, etsimistä ja kaipuuta (kirsikkana kakussa pioneerien raivaustoimintaa). Ondaatjen kerronta polveilee melkein rauhattomasti: Aikamuoto vaihtelee, ja kertoja vaihtuu toiseksi kesken kaiken. Kirjoittajan runoilijatausta lataa pieniä tapahtumia taitavasti. En enää muista elokuvaa kovin tarkasti, mutta sen keskeiset tapahtumat eivät ole aivan yhtä keskeisiä kirjassa. Kirja on joka tapauksessa elokuvaa parempi.
Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.
Tämä on niitä pitkään hyllyssäni odotelleita kirjoja, jotka kiinnostavat kovastikin mutta jäävät aina muiden jalkoihin (samaa porukkaa on muuten myös Schindlerin lista...) Leffa ei ollut makuuni, mutta tästä uskoisin pitäväni. Jos vielä tsemppaisi ja lukisi sotahaasteeseen.
VastaaPoistaJoo, jotenkin sitä väistelee kirjaan tarttumista, vaikka elokuvaversio olisi kuinka hyvä. Kirja tavallaan kiinnostaa, mutta aina sitä keksii jotain muuta luettavaa. Tarina on elokuvan kautta jotenkin tuttu ja määritelty, ja tuntuu, ettei jaksa käydä samoja tapahtumia läpi uudestaan. Schindlerin lista on erinomainen esimerkki. Leffan jälkeen tuntui, ettei kirja voi tarjota mitään uutta.
PoistaKuitenkin kirjat tapaavat olla elokuvasovituksia rosoisempia ja monipuolisempia... ja parempia. (Poikkeus: R. Heinlein, Starship troopers)