tiistai 30. syyskuuta 2014

Armonlaukaus

Marguerite Yourcenar, Armonlaukaus. Ranskankielisestä alkuteoksesta Le coup de grâce (1939) suomentanut Inkeri Tuomikoski. WSOY, Juva, 1988.

Nelikymppinen Eric von Lhomond haavoittuu Zaragozan offensiivissa ja odottaa Pisassa junayhteyttä takaisin Saksaan. Hän päätyy muistelemaan tapahtumia viitisentoista vuotta aikaisemmin Kuurinmaalla Venäjän sisällissodassa. Hän oli liian nuori ensimmäiseen maailmansotaan mutta lähti rauhan tultua vapaaehtoisena Baltiaan taistelemaan bolševikkeja vastaan. Se oli hänen säätynsä langettama vaatimus. Eric oli identifioitunut preussilais-ranskalaiseen ylhäisösukuunsa, vaikka asemasta ja vauraudesta ei ollut jäljellä kuin nimi. Myöhemmin Espanjassakin hän taisteli Francon joukoissa.
Saksalaisessa balladissa sanotaan, että kuolleet kulkevat nopeasti, mutta niin elävätkin. Itsekään en enää viidentoista vuoden kuluttua muista Liivin- ja Kuurinmaalla käydyn bolševisminvastaisen taistelun vaiheita, sille sisällissodalle ominaisia yllättäviä leimahduksia ja petollisia käänteitä jotka toivat mieleen kytevän nuotion tai ihotaudin.
Marguerite Yourcenarin tositapahtumiin perustuva pienoisromaani Armonlaukaus kulkee Ericin itsensä kertomana tarinana. Nuorempana viettäessään aikaansa sukulaisten huomassa Kratovicessa hän ystävystyi noin ikäisensä vaalean Conradin kanssa, joka asutti sikäläistä kartanoa siskonsa ja tätinsä kanssa. Kratovice jää Ericin mieleen maanpäällisenä paratiisina, ja Venäjän sisällissotaan osallistuttuaan hän hakeutuu juuri sinne.

Sota on muuttanut Kratovicen luonteen. Taisteluita käydään kartanon pelloilla ja metsissä. Kartanossa asuu paitsi sotilaita myös Conradin sisko Sophie, joka ihastuu Ericiin. Sophie tekee lähestymisiä, tarjoutuu ja tunnustaa rakkauttaan, mutta Eric ei osaa lämmetä. Hän hakeutuu tytön seuraan mutta kieltäytyy lähentelyistä vaikkei niitä selkeästi torjukaan. Hän antaa ristiriitaisia viestejä: "inho, hellyys ja iva". Tästä symmetriasta käynnistyy tragedia.
Suvaitsevan asenteeni valossa kovuuteni, kielteisyyteni, jopa ylenkatseenkin muuttuivat hänen silmissään tutkinnoksi, jonka tärkeyttä hän ei ollut tajunnut, kokeeksi jota hän ei ollut onnistunut läpäisemään. Hän oli kuin nääntynyt uimari joka tuntee uppoavansa aivan rannan tuntumassa, juuri sillä hetkellä jolloin ehkä olisin alkanut rakastaa häntä.
Ensimmäinen maailmansota tuhosi jo sen maailman, jossa Eric kuvittelee elävänsä. Vaikka mennyt loisto vilahtaa tanssiaisasuissa ja epoleteissa, vanhan aseman rappio näkyy lukijalle selvimmin Sophiessa, tämän vaatteissa, ahavoituneessa niskassa, työn arpeuttamissa käsissä ja laihtumisessa. Kartano on muuttunut parakiksi, yksityisyys yhteismajoitukseksi. Sisällissota on kumonnut Kratovicen normaalin järjestyksen, ja nyt nuoret hapuilevat aikuisten rooleissa.Ympärillä riehuva sisällissota muuttuu kartanon sisäiseksi sukupuolten väliseksi sisällissodaksi. Eric ja Sophie ovat samaa säätyä ja samanikäiset, mikä tuntuu vain eskaloivan henkistä väkivaltaa. Rehellisyys ja suorapuheisuus muuttuvat aseiksi.

Vaikka Eric kiertelee ja välttelee aihetta, kiinnostus Conradiin on myös -tai nimenomaan- seksuaalista. Eric kuvaa tätä pitkään vaaleana ja herkkänä, tyttömäisenä. Nuoruudessa onni on sama kuin Kratovice ja Conrad, mutta vietettyään vuosia sodassa Conrad onkin enää "seikkailu häviöön tuomitun aatteen varjossa". Sophie muuttuu paitsi rahvaanomaisemmaksi myös miesmäisemmäksi: ensin puheillaan, sitten käytöksellään ja lopulta pukeutumisellaan. Ericille hän on vain olosuhteiden kolhima uhri tai taistelun osapuoli.

Ericin havainto ja sitä kautta kieli muuttuvat sodan ja kokemuksen myötä viattomista kyynisiksi. Hän on epäluotettava kertoja, joka väistelee vaikeita aiheita mutta paljastaa ajatuksiaan sivulauseissa. Kertojana hän tulkitsee muiden tunteita itsevarmasti ja omaksi edukseen. Eric ei muista sisällissodan vaiheita tai taisteluita, mutta pystyy palauttamaan mieleensä Sophien kanssa käymänsä keskustelut. Ajallinen etäisyys tuo väliaikaista rauhaa, mutta Sophien arvoitus kiusaa vielä viisitoista vuotta myöhemminkin.

Kirja jatkaa myös ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.
 
Kirja päättää minun osaltani laihaksi jääneen Vive la France -lukuhaasteen. Saldoksi jäi neljä kirjaa eli trikolorista jäi saamatta punainen raita. Aioin vielä lukea Henri Barbussea ja Victor Hugoa, mutta huomenna onkin jo lokakuu. Mihin tämä syksy oikein katoaa?

maanantai 22. syyskuuta 2014

The Thirty Years War

C. V. Wedgwood, The Thirty Years War (1938). Esipuheen kirjoittanut Anthony Grafton. The New York Review of Books, New York, NY, USA, 2005.

Kolmikymmenvuotinen sota oli aikanaan suurin Saksan keisarikuntaan kohdannut onnettomuus. Pitkään sodan jälkeen hävityksen laajuudesta ja sen vaatimista uhreista esitettiin toinen toistaan korkeampia arvioita, jotka traumatisoitunut kollektiivinen ajattelu nieli sellaisinaan. Tarkempien arvioiden mukaan kolmikymmenvuotinen sota tappoi vain noin kolmanneksen Saksan keisarikunnan väestöstä hieman alueesta riippuen.

C. V. Wedgwoodin hieman jo vanhentunut The Thirty Years War (1938) tarjoaa sodasta hyvän yleiskuvan. Sota alkoi uskonnollisena konfliktina. Ruhtinaskunnille uskonvapauden takaavasta Augsburgin uskonrauhasta huolimatta jännitteet kiristyivät konflikteiksi ja konfliktit väkivallaksi. Yhtäältä katolinen kirkko ja sen maalliset ruhtinaat halusivat jarruttaa protestantismin etenemistä, ja toisaalta Habsburgit halusivat vahvemman otteen Itä-Euroopasta. Sota leimahti käyntiin, kun Saksan keisariksi nousi jesuiittojen kasvattama Ferdinand II, mikä kiusasi böömiläisten (noiden boheemien) oikeuden tuntoa.
May 23rd 1618 was the date of the revolt in Prague; it is the date traditionally assigned to the outbreak of the Thirty Years War. But it was not clear until seventeen months later, even to the leading men in the countries most deeply concerned, that this revolt rather than any other in that stormy time had lighted the fire. During the intervening months the affairs of Bohemia became slowly identified with the problems of the European situation. That situation itself brought forth the war.
Vuosien mittaan sota olisi ollut päätettävissä pariinkin kertaan, mutta ruhtinaat ja keisarit pelasivat omaa valtaistuinpeliään juuri laajemmin karttaa tai yleistä hyvää katselematta. Sota pitkittyi ja alkoi menettää alkuperäistä vastakkainasetteluaan. Jo 1630-luvulla konfliktin molemmilla puolilla taisteli niin katolisia ja kuin protestanttejakin. Sodasta tuli pikemminkin Ranskan ja Espanjan välinen taistelu, jota käytiin Saksassa ja osin Alankomaissa. Ranskan tukemana myös Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf, tuo pohjoisen leijona, sekaantui mukaan, samoin Tanskan kuningas Kristian IV.

Suurten armeijoiden marssittaminen taistelukentälle vaati mittavaa huoltoa, jota ei ollut raha- tai ruokatilanteen vuoksi mahdollista järjestää. Tiet olivat huonoja, ja ruoka säilyi heikosti. Armeijat päätyivät harhailemaan ristiin rastiin syöden tieltään kaiken mahdollisen. Sota ei silti ollut totaalista, joten hävittäminen ja tappaminen oli vielä paikallista käsityötä. Tosin sotilaita seurasivat nälkä ja taudit. Toisin kuin kävelykeppeihin nojailevat esikuntaupseerit ensimmäisessä maailmansodassa, kolmikymmenvuotisen sodan päälliköt osallistuivat itse taisteluihin. Monet heistä myös kuolivat taisteluissa, kuten Kustaa II Adolf.

Rauhan solmiminen kolmen soditun vuosikymmenen jälkeen oli vaikeaa. Aselepoa ei missään vaiheessa julistettu, joten neuvottelijat käyttivät käynnissä olevia piirityksiä ja joukkojen siirtoja jatkuvasti vipuvartena. Sotilaiden kotiuttaminen tarkoitti, että heille piti maksaa, ja rahojen kerääminen muodostui ongelmaksi. Uskonsotana käynnistyneen sodan tuloksena uskonrauhaa ei saatu aikaan. Espanja kuitenkin putosi liigasta ykkösdivariin pysyvästi, Saksa pirstoutui entisestä pienempiin osiin, ja Ruotsi käynnisti suurvaltahankkeensa.

Wedgwood keskittyy "paperisotaan", siis ruhtinaiden edesottamuksiin, naimakauppoihin, politiikkaan, kunniaan ja taisteluihin. Siellä täällä näkyy kuitenkin jälkiä ryöstelevistä sotilaista, siviilien ahdingosta, nälänhädästä ja ryöstösaalista kuljettavista kuormastoista. Hän kuvailee aikakautta ja sen ihmisiä, sotapäälliköiden taktiikkaa, strategiaa sekä suhteellisen vaikutusvallan, rahan ja astrologian sävyttämää päätöksentekoa. Hänen äänessään on samaa sujuvuutta kuin Barbara Tuchmanissa, joka jäsentää sekavan ja monipuolisen vyyhdin mielenkiintoiseksi, jouhevasti eteneväksi narratiiviiksi. Toisaalta henkilökuvat ja muotokuvien pohjalta tehdyt psykologisoinnit - ehkä kirjoitusajankohdan hengessä - ovat ohuempia.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

perjantai 19. syyskuuta 2014

Katalonia, Katalonia!

George Orwell, Katalonia, Katalonia! Englanninkielisestä alkuteoksesta Homage to Catalonia (1938) suomentanut Taisto Nieminen (1974). WSOY, Juva, 1991.

Pelkästään kirjan Vuonna 1984 perusteella olisi vaikea uskoa, että George Orwell oli idealisti. Kirja maalaa niin kyynisen muotokuvan yhteiskunnasta, että adjektiivina orwellilainen on superlatiivi. Kuitenkin Orwell, tai oikeammin Eric Blair (1903-1950), taisteli vapaaehtoisena Espanjan sisällissodassa tasavaltalaisten joukoissa kansallismielisiä vastaan, tai tarkemmin ottaen trotskilaisen Partido Obrero de Unificación Marxistan (POUM) eli Työväen marxilaisen yhtenäisyyspuolueen miliisijoukkojen riveissä fasisteja vastaan. Kokemukset koulutuksesta, rintamalta ja Barcelonassa vietyiltä lomilta hän julkaisi teoksessa Katalonia, Katalonia!.

Orwell matkusti Espanjaan joulukuussa 1936 mielessään journalistiset tavoitteet mutta liittyi miliisiin melkein heti, koska "tuona aikana ja tuossa ilmapiirissä se näytti ainoalta ajateltavissa olevalta teolta". Hän oli vaikuttunut työläisten hallitseman Barcelonan vallankumouksellisesta ilmapiiristä ja sen uskosta tulevaisuuteen. Yhteiskuntaluokat näyttivät kadonneen katukuvasta, vaatetuksesta, puheesta ja käytöksestä, vaikka kokeneemmille ilmapiiri oli jo menettänyt kumouksellisen luonteensa. Kaupunki oli silti sodan vuoksi ankea leipäjonoineen ja siistimättömine katuineen.

Tasavalta oli turvautunut kutsuntoihin kukistaakseen Francon vallankaappausyrityksen, ja kansainvälisenä vapaaehtoisena Orwell sai lyhyen sotilaskoulutuksen espanjalaisnuorukaisten kanssa. Alokkaita ei opetettu suojautumaan, liikkumaan maastossa tai ampumaan, vaan koulutus tarkoitti pelkästään sulkeisharjoituksia. Varusteet jaettiin hätäisesti viime tingassa ennen junan lähtöä.
Myönnettäköön sekin, että tunsin eräänlaisia kauhunväristyksiä katsellessani joukkoa, jonka keskellä marssin. On mahdotonta kuvata, millaiselta roskajoukolta me näytimme. Tuo eteenpäin rönsyilevä joukko pysyi koossa huonommin kuin lammaslauma. Emme olleet ehtineet marssia kahta mailia, kun kolonnan häntäpää oli näkymättömissä. Vähintään puolet näistä niin sanotuista miehistä oli lapsia - tarkoitan kirjaimellisesti lapsia, korkeintaan kuusitoistavuotiaita. Kaikki olivat kuitenkin onnellisia ja kiihdyksissään siitä että pääsisivät vihdoinkin rintamalle. Rintamalinjaa lähestyessämme edessä punaisen lipun ympärillä marssivat pojat alkoivat huudella: "Visca POUM! Fascistas maricones!" ja muuta samantapaista: huutoja, jotka oli tarkoitettu sotaisiksi ja uhkaaviksi mutta jotka noista lapsenkurkuista noustessaan kuulostivat liikuttavilta kuin kissanpoikien rääkäisyt.
Rintamaelämä oli kaikkea muuta kuin ylevää. Vuoristossa Zaragozan lähellä elämää hallitsivat polttopuu, ruoka, tupakka, kynttilät ja vihollinen - tässä järjestyksessä. Asemasota tammikuun ja maaliskuun välillä oli hiljaista, ammuskelu satunnaista ja epätarkkaa, sodan arki ikävystyttävää ja epämukavaa. Ammuksia oli vähän, aseet olivat huonoja. Miliisien joukoissa oli jopa yksi-kaksitoistavuotiaita, koska se oli ainoa tapa huolehtia heistä. Luokattoman yhteiskunnan armeija oli yhdenvertaisten sotilaiden joukko vailla hierarkiaa. Orwellin mukaan miliisien demokraattinen, vapaaehtoinen "vallankumouksellinen kuri" toimi kohtuullisen hyvin, vaikka se sai kyseenalaisen maineen joidenkin kokemattomien joukkojen vuoksi. Kurin syntyminen edellytti vahvaa motiivia, joka seurasi poliittisesta tietoisuudesta, miksi taisteltiin ja miksi käskyjä oli toteltava. Simputusta ei esiintynyt, ja karkureita oli vähän, ainakin Orwellin rauhallisella rintamakaistalla.

Päästessään ensi kertaa rintamalta lomalle Barcelonaan Orwell huomasi ilmapiirin muuttuneen. Poliittiset erot alkoivat näkyä ja sotaa edeltäneet tavat palata katukuvaan. Tasavaltalaisten rivit koostuivat poliittisesta tilkkutäkistä, ja poliittinen spekulointi, huhut ja väittelyt muodostivat merkittävän osan rintaman joutilaisuudesta. Poliittiset kiistat tasavaltalaisten eri ryhmittymien välillä kiihtyivät. Anarkistien politiikka eteni päivä kerrallaan. POUM vaati välitöntä vallankumousta.  Neuvostoliiton tukemien kommunistien selkeä linjaus oli voittaa ensin sota vaikka sitten porvarillisoitumalla, eli tekemällä ideologista sovittelua, vetoamalla keskiluokkaan ja maksamalla upseereille miehistöä parempaa palkkaa. Myöhemmin ideologiset erot kärjistyivät. Kommunistit alkoivat mustamaalata vastustajiaan fasisteiksi, mikä lopulta kärjistyi Barcelonan toukokuun katutaisteluiksi. Sodan jälkeistä poliittista välienselvittelyä alettiin käydä kesken sisällissodan.

Lehtimiehistä Orwell ei anna hyvää kuvaa. Selustassa, kaukana luodeista ja kranaateista lehtimiehet maalasivat viholliskuvaa ja epärealistisia tai vääristeltyjä raportteja taisteluista ja tapahtumista.
Yksi sotien hirvittävimpiä piirteitä on se, että sotapropaganda, kaikki kirkuminen ja valheet ja viha, on poikkeuksetta sellaisten ihmisten liikkeelle panemaa, jotka eivät itse ole tulessa. PSUC:n miliisisotilaat, jotka tunsin rintamalla, tai kansainvälisen prikaatin kommunistit, joita tapasin aika ajoin, eivät koskaan nimittäneet minua trotskilaiseksi tai petturiksi; he jättivät sellaisen selustassa tuhertaville lehtimiehille. [...] Yksi tämän sodan masentavimmista kokemuksista on minulle ollut se, että vasemmiston lehdistö on täsmälleen yhtä teeskentelevää ja epärehellistä kuin oikeistonkin.
POUM:n ja kommunistien lehdistö osallistui poliittiseen kädenvääntöön ja tuli kirjoittaneeksi katkerammin toisistaan kuin fasisteista. Orwell käyttää hyvän määrän mustetta oikoakseen lehdistön esittämiä väärinkäsityksiä tai valheita.

Palattuaan rintamalle Orwell haavoittui kaulaan. Tilanne näytti hetken pahalta, mutta luoti ohitti valtimon juuri ja juuri. Lääkärit vakuuttivat, että "jos mies saa luodin kaulaansa ja jää henkiin, hän on onnekkain olento jota maa päällään kantaa". Hän kuvailee alkeellista sairaanhoitoa, koulutettujen sairaanhoitajien puutetta (sitä tointa olivat tehneet pääasiassa nunnat, jotka eivät palvelleet kirkkoa vastaan noussutta vallankumousta) ja erilaisia haavoja sekä kohtaloita. Orwell joka tapauksessa vapautetaan palveluksesta, mutta hänen kamppaillessaan byrokratian kanssa POUM julistetaan laittomaksi, ja sen jäseniä alettiin pidättää. Hän pakenee vaimonsa kanssa täpärästi poliisia Ranskaan. Mañana pelastaa hänet pariin kertaan, mikä johtaa hänet kiittelemään sitä, ettei Espanja ole tehokkuudessaan Saksan vertainen.
Luulen, että olen onnistunut ilmaisemaan vain vähän siitä, mitä nuo Espanjassa vietetyt kuukaudet merkitsevät minulle. Olen merkinnyt muistiin joitakin ulkoisia tapahtumia, mutta en voi tallettaa näille sivuille tunnetta, jonka ne ovat tehneet minuun. Siihen sekoittuu näkymiä, tuoksuja ja ääniä, joita ei voi välittää kirjoittamalla: taisteluhautojen haju, vuoriston auringonnousut jotka ulottuvat jonnekin mittaamattomiin kaukaisuuksiin, luotien jäinen rätinä, käsikranaattien jyrähdykset ja leimahdukset; Barcelonan aamujen valo ja saappaiden tömähtely kasarminpihalla joulukuussa, jolloin vielä uskottiin vallankumoukseen; ruokajonot ja punamustat liput ja espanjalaisten miliisien kasvot. [...] Tämä sota, jossa minun osuuteni oli niin hyödytön, on jättänyt minulle muistoja jotka ovat enimmäkseen pahoja, enkä kuitenkaan toivo että olisin jäänyt niitä vaille.
Katalonia, Katalonia! on hieno muistelmateos Espanjan sisällissodasta. Orwell on täysin sodassa mukana eikä peittele innostustaan hyökkäysten aikana, pelkoaan kivääritulituksessa tai haluaan tappaa vihollisia. Orwell tunnustaa olevansa puolueellinen kokemuksensa kautta, ja taistelevan sotilaan identiteetti paistaa tekstistä monin paikoin. Hän haaveilee yhden ihmisen ja erityisesti oman uhrinsa merkityksestä sisällissodassa. Vaikka kertoja kantaa väriä, ääni on selväjärkinen. Lukijan on jäätävä ihailemaan sitä helppouden tuntua, jolla kerronta punoo tarkkasilmäiset havainnot, idealismin taittumisen, vaarat ja ympäröivän, sotaa käyvän espanjalaisen maiseman henkilökohtaiseksi kertomukseksi.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Tainaron

Leena Krohn, Tainaron: Postia toisesta kaupungista (1985). WSOY, Juva, 1992.

Tainaron on kokoelma kirjeitä hyönteisten asuttamasta oudosta kaupungista. Sen puutarhat ovat kuin kesäisiä niittyjä, joiden asukkaat ja kasvit ovat ihmisten kokoisia. Keskikaupunki heijastelee kulttuuria ja täsmällisyyttä, mutta muualla talot pehmenevät orgaanisiksi rakennelmiksi. Asukkaat poikkeavat toisistaan monin tavoin, mutta erilaisuuteen ei kukaan kiinnitä huomiota. Jotenkin kaikki ovat osa kokonaisuutta, ja jokaiselle on oma lokeronsa tai tehtävänsä Tainaronissa.

Kirjoittaja vierailee eri puolilla kaupunkia oppaansa Jäärän kanssa. Hän ei enää muista alkuperäistä syytään tulla Tainaroniin, eikä hän jonkin aikaa kaupungissa vietettyään edes välitä. Kirjeissään kirjoittaja pysähtyy ja katselee. Hän kuuntelee asukkaiden tavallisen toimeliaisuuden tuottamaa musiikkia. Teknologia näyttäytyy vain muistoina. Tainaron on jotain muuta.

Tainaron on haikea romaani. Tainaronissa kuolema on kiertoa, ruokaa ja erikoistumista. Kaikki muuttuu mutta pysyy samana. Mitä tässä maailmassa on identiteetti? Kirjeet lähtevät saamatta vastauksia, ja kirjoittaja uppoutuessaan uuteen ympäristöönsä alkaa luopua entisestä.

perjantai 12. syyskuuta 2014

The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order

Samuel P. Huntington, The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order (1996). Simon & Schuster, New York, NY, USA, 2011.

Tein kaksi virhettä niputtaessani Huntingtonin The Clash of Civilizationsin uuskonservatiivisiin teoksiin, jotka ilmestyivät syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkeen jäsentämään vastakkainasetteluja ja perustelemaan kovia otteita. Ensiksikin Huntingtonin kirja ilmestyi vuosia ennen WTC:n kaksoistornien romahdusta, ja toiseksi Samuel P. Huntington (1927-2008) ei ollut uuskonservatiivi vaikka konservatiivi olikin. Ennakkoluulojeni vuoksi jätin kirjan lukematta, vaikka se on vilkkunut hyllyillä ja suosituksissa. Nyt viimein tartuin kirjaan, vaikka tiesin, ettei se ole aivan kosher

The Clash of Civilizations on provosoiva ja siten saanut osakseen laajaa kritiikkiä. Sen on nähty perustelevan tai oikeuttavan lännen aggressiot, mikä tavallaan tukee ennakkoluulojani, mutta kirja on paljon muutakin. Se on tiivis katsaus lähihistoriaan ja kansainväliseen politiikkaan. Kirja ei tarjoa toiveikasta kuvaa tulevaisuudesta, ja sen esittämä houkutteleva yksinkertaistus jättää maallikkolukijan epämukavaan asentoon.

Huntingtonin esittämä ajatus on seuraava: Kylmän sodan jälkeisessä maailmassa vastakkainasettelut eivät ole enää ideologioiden vaan sivilisaatioiden välisiä. Sivilisaatio on laajin kultturista identiteettiä tarjoava ihmisryhmä. Huntington tunnistaa maailmasta yhdeksän sivilisaatiota -- merkittävimmät ovat Länsimaat, kielen yhdistämä Kiina ja uskonnon yhdistämä Islam, jotka eivät noudata valtioiden rajoja eivätkä ole ideologisia vaan kulttuurisia yhteisöjä. Länsimaiden suhteellinen vaikutusvalta maailmassa on hiipumassa samalla, kun Kiina ja Islam ovat vahvistumassa. Tästä seuraa jännitteitä.

Tämä uuden aikakauden koitto on seurausta yhteiskuntien muutoksesta ja demografiasta. Moderni, kaupungistunut elämä riistää ihmiseltä perinteiset verkostot, turvallisuuden tunteen ja identiteetin (ks. esim. Pako vapaudesta). Väestöpyramidit sisältävät paljon nuoria miehiä, joilla on paljon aikaa ja vähän tulevaisuutta. Uudenlainen elämäntapa tarjoaa epätasaisesti mahdollisuuksia, ja väestönkasvu vahvistaa ongelmia entisestään. Ihmiset ja yhteisöt joutuvat kysymään: "Keitä me olemme?" Yksilökeskeisyys ja liberalismi ovat länsimaisesta näkökulmasta universaaleja, mutta muut ei-länsimaiset kulttuurit vieroksuvat niitä, tai pitävät niitä jopa vahingollisina. Monet kansainväliset instituutiot on perustettu toisen maailmansodan jälkeen, ja monessa maassa niiden toiminta nähdään läntisen siirtomaavallan jatkeena. Aasialaiset maat eivät halua määritellä itseään länsimaisten ihanteiden tai arvojen kautta eivätkä tunnusta länsimaisia ihmisoikeuksia. Islamilaisissa maissa uskonnollisuus koki vahvistumisen 1970-luvulta eteenpäin kaupungistumisen ja modernin tuottamien pettymysten vuoksi.

Jotkut maat ovat yrittäneet muuttaa identiteettiään, jolloin niiden identiteettiä vedetään kahtaalle. Pietari Suuri halusi tehdä Venäjästä länsimaisen valtion, mutta muutos jäi puolitiehen. Nyt Venäjä on näyttää asettuneen nimenomaan eurooppalaisuuden vastavoimaksi. Turkki kävi läpi maallistumisen ja länsimaistumisen 1900-luvun alkupuolella, mutta se ei riittänyt EU-jäsenyyteen; Turkki on liian erilainen. Maallinen linjaus on kärsinyt tappion ja uskonnollisuus on maassa jälleen keräämässä voimia. Meksiko on yrittänyt korvata latinalaisen identiteetin pohjoisamerikkalaisella 1980-luvulta alkaen, mikä on herättänyt vastustusta Yhdysvaltain rajan molemmin puolin. Australian valtiojohto (kansalaistensa vastustuksesta huolimatta) yrittää hivuttautua lähemmäksi aasialaisia valtioita, mutta sitä pidetään liian eurooppalaisena.

Huntington käy läpi kansainvälisiä konflikteja 1980-luvulta alkaen ja osoittaa, kuinka poliittiset konfliktit eskaloituivat ja alkoivat kääntyä kulttuurisiksi. Neuvostoliiton käymä Afganistanin sota muuttui sivilisaatioiden konfliktiksi, kun venäläisiä vastaan marssi taistelijoita muista islamilaisista maista. Irakin tekemä Kuwaitin valloitus oli sivilisaation sisäinen, kunnes Yhdysvaltojen johtamat länsimaat löivät Irakin joukot mutta saivat Huntingtonin mukaan islamilaisen maailman tuomion islamilaisten keskinäisiin asioihin puuttumisesta. Jugoslaviassa kommunismin romahdettua maata yhdessä pitävä identiteetti katosi, ja ihmiset ryhmittäytyivät uskontojensa, katolisuuden, ortodoksisuuden ja islamilaisuuden, ympärille. Kirjan julkaisemisen jälkeen lännen ja islamin välit ovat leimahtaneet sodiksi, ja katolisen ja ortodoksisen sivilisaation rajalla Itä-Ukrainassa käydään kevyttä sisällissotaa, kuten Huntington kirjassaan luonnosteli.

Kaltaiseni maallikon ei kannata sanoa kansainvälisestä politiikasta muutaman kirjan perusteella montakaan sanaa. The Clash of Civilizationissa näkyy kuitenkin joitain heikkouksia. Kansainvälistä politiikkaa Huntingtonin mukaan jatkossa säätelevät sivilisaatioiden yhteentörmäykset, eivät niinkään yhteiskuntaluokkien tai taloudellisten kysymykset tuottamat ongelmat. Valtiot tuntuvat tässä skenaariossa siirtyvän toimijoina taka-alalle, mutta syy ja tapa jäävät epäselviksi. Ehkä valtiojohto monessa maassa joutuu tekemään linjauksiaan yleisen mielipiteen suuntaan vaikka eivät niin haluaisi (demokratia, Huntington toteaa, tuottaisi monessa maassa hyvin länsivastaisen hallituksen).

Islamia Huntington piiskaa moneen kertaan ja esittää sen yhtenä kohesiivisena voimana. Hän väittää, että islamin rajat ovat erityisen veriset, ja esittää joukon laskelmia käydyistä konflikteista väitteensä tueksi. Huntington kärjistää ja yksinkertaistaa eikä mainitse islamin tai juuri minkään muunkaan sivilisaation sisäisiä rajalinjoja tai jännitteitä. Hän ei mainitse Afrikasta tai Latinalaisesta Amerikasta mitään.

Länsimaiden tulisi Huntingtonin mukaan unohtaa monikulttuurisuus, koska se ei yhdistä eikä tarjoa identiteettiä kenellekään. Suurina määrinä tulevat maahanmuuttajat eivät assimiloidu vaan säilyttävät omat tapansa, ja suuren syntyvyytensä vuoksi he ennen pitkää kasvavat kantaväestöä suuremmaksi kansanosaksi. Hän jättää sanomatta, että maahanmuuttajien syntyvyys laskee heti toisessa polvessa. Suuremman uhan laillisuudelle, yksilönvapauksille ja demokratialle muodostaa viimeaikainen länsimaiden oma poliittinen kehitys.

Vaikka Huntingtonin argumentaatio on monessa kohdin yksikertaistavaa ja pelkoja lietsovaa, se ainakin avaa kaltaiseni maallikon silmät. Kylmän sodan jälkeiset konfliktit luin sanomalehdistä, kun ne tapahtuivat, mutta identiteettien kietoutuminen osaksi konfliktia on jäänyt ymmärtämättä. Vaikka Huntingtonin antama kuva ei ole koko kuva, kirja paljasti, miten länsimaisin silmin olen konflikteja seurannut. Länsimainen tekopyhyys on ollut selvää, mutta länsimaistumisen vastainen taistelu esim. Aasiassa oli minulla uutta.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

First Clash

Kenneth Macksey, First Clash: Combat close-up in World War Three. Guild Publishing, London, UK, 1985.

Kenneth Macksey (1923-2005) oli englantilainen sotahistorioitsija ja kirjailija. Toisessa maailmansodassa hän palveli upseerina Britannian Kuninkaallisessa panssarirykmentissä. Sotahistorioiden ja sotilaiden elämäkertojen lisäksi hän kirjoitti vaihtoehtoisen historian Saksan onnistuneesta maihinnoususta Brittein saarille vuonna 1940 ja Varsovan liiton ja NATO:n välisen kuvitteellisen taistelukuvauksen First Clash.

First Clash on kanadalaisten ensikosketus viholliseen, mutta kolmatta maailmansotaa on ehtinyt siinä vaiheessa kulua 48 tuntia. Yhdysvaltalaisia ja venäläisiä panssarivaunun raatoja kytee jo pelloilla. Macksey ei viittaa mitenkään sotaa edeltäneisiin poliittisiin jännitteisiin vaan liittyy mekanisoidun kanadalaisprikaatin mukaan lähtöalueella ja marssii Blickheimiin, missä prikaati ryhmittäytyy puolustukseen. Pian viholliseen saadaan ensikosketus. Vaikka läntinen kalusto on kehittyneempää, itäjoukkojen määrässä on omanlaisensa laatu.

Jossain mielessä First Clash on kolmatta maailmansotaa kuvaava teknotrilleri. Sen käyttämä sanasto, tarkasti kuvatut sotilasorganisaatiot ja aseiden sekä niitä koskevan taktiikan seikkaperäinen esittely sijoittavat kirjan samaan kastiin John Hackettin The Third World War -kirjan kanssa. Silti kirja poikkeaa esimerkiksi Clancyn ja Petersin trillereistä tyylinsä vuoksi. Toki tapahtumat ovat kuvitteellisia, ne koskevat ihmisiä sodassa, ja kirja esittelee tihenevän jännityksen, kun neuvostopanssarit puskevat syvemmälle kanadalaisryhmitykseen, mutta First Clash ei ole perinteinen romaani. Se oli alun perin kirjoitettu NATO-joukkojen viralliseksi nykyaikaista sodankäyntiä kuvaavaksi taistelumanuaaliksi, mikä näkyy. Siellä täällä Macksey kiteyttää havaintoja taistelukenttää hallitsevista tekijöistä lyhyin ranskalaisin viivoin.
CONTROLLING FACTORS
* The need for all commanders to think "two down" while formulating plans.
* The desirability of deploying under cover of darkness if possible.
* The need to take account of attempted disruption by enemy action behind the lines, and by refugee traffic jams, when planning troop movements.
* ...
Kirjassa on kymmenittäin ilmeisesti kanadalaisten sotaharjoitusten valokuvia, jotka kuvateksti liittää sitten osaksi tapahtumia. Muutamia kuva on myös neuvostoliittolaisesta kalustosta ja miehistöstä. Tekstin seassa kulkee myös taulukoita pimeänäkölaitteiden, viestintälaitteiden ja aseiden kantamista, esimerkkejä tykistön tulisuunnitelmista, organisaatiokaavioita, karttoja sekä tietoja miinojen räjähdysainemääristä ja, mikä parasta, pioneerien suluttamisvauhdista.

Vaikka joukkojen komentajilla ja joillain sotilaillakin on nimiä, tapahtumat eivät oikeastaan keskity heihin tai käsittele heitä. Pikemminkin pääosassa ovat mekanisoidut joukot, niiden taktiikka, modernin, mekanisoidun sodankäynnin eri piirteet. Ihmiset ovat läsnä tekemässä päätöksiä, mutta silloinkin he ovat idealisoituja, ja tekstiin leivottu dialogi on väkinäistä tai peräti tarpeetonta. Virheet syntyvät vääristä tiedoista tai tietojen puutteesta, ei varsinaisesti vääristä päätöksistä. Tapahtumat vyöryvät kaikkitietävästä näkökulmasta, joka kiinnittää huomiota ihmisten tunteisiin vain milloin unideprivaatio, pimeänäkölaitteiden jatkuvan käytön tuottama silmien väsymys tai tykistötulen aiheuttama stressi on pedagogisesti oleellista.

First Clash antaa ehkä realistisen kuvan modernien mekanisoitujen joukkojen taktisen tason taistelusta, mutta maallikolle, joka lukee kirjaa romaanina, kerronta on tylsää. Teksti on liian raskasta ja erikoissanaston kuormittamaa palvellakseen trillerinä. Taistelukentän tapahtumat ja niiden kuvaus palvelevat oppikirjan pikemminkin kuin romaanin päämääriä. Sotahistorian näkökulma ilman päälleliimattua dialogia olisi palvellut luultavasti paremmin.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

tiistai 2. syyskuuta 2014

Red Army

Ralph Peters, Red Army. Pocket Books, New York, NY, USA, 1989.

Kylmän sodan aikana ilmestyi lukuisia romaaneja, joissa Neuvostoliitto aloittaa hyökkäyksen Euroopan koko rintaman laajuudelta. Esimerkiksi Tom Clancyn Red Storm Rising -romaanissa (suom. Myrsky nousee) se aloittaa kolmannen maailmansodan omaan öljykriisiinsä ajautuneena. Vastaavasti John Hackettin romaanissa The Third World War: August 1985 Neuvostoliitto pelkää jäävänsä jälkeen lännen kehityksestä ja aloittaa sodan vielä, kun se uskoo voittavansa, ikään kuin viimeisenä yrityksenä päästä niskan päälle. Nämä teknotrillerit olivat tai ovat spekulatiivista fiktiota: ne tutkivat kaunokirjallisin keinoin sinänsä uskottavista lähtökohdista poliittisia kriisejä, konflikteja, kriisejä, onnettomuuksia tai sotia kuorruttaen poliittisen tai sotilaallisen näyttämön tapahtumat vuolain teknisin yksityiskohdin.

Yhdysvaltalainen Ralph Peters on eläköitynyt upseeri ja sotilastiedustelun analyytikko. Vuodesta 1981 alkaen hän kirjoitti töidensä ohella romaaneja. Aktiiviuransa päätyttyä hän on kirjoittanut myös tietokirjoja. Red Army, järjestyksessään Petersin toinen romaani, on edellä mainittujen teosten tapaan teknotrilleri, mutta niistä (ja kaikista muista) poiketen se kuvaa sotaa nimenomaan venäläisten näkökulmasta.

Kirja seuraa kolmen päivän ajan kenraali Malinskyn komentaman armeijan kolmen rintaman tapahtumia. Alkuun NATO-joukot yllätetään venäläiseen tapaan miestappioita vaativan maskirovkan, harhautuksen, avulla. Mekanisoidut joukot (kuuluisa A2) syöksyvät Länsi-Saksaan ja iskevät nopeasti puolustuksen hajalle. Nopea, salamasotaa muistuttava eteneminen aiheuttaa kuitenkin ongelmia: sivutiet hajoavat raskaiden panssarivaunujen alla, pakolaiset tukkivat valtateitä, viestiyhteydet katkeilevat, ammuksia kuluu ennakoitua enemmän, joukot eksyvät ja huolto laahaa jäljessä. Tappiot kasvavat, ja jonnekin puna-armeijan rohkean strategisen ajattelun ja joukkojen taktisen osaamisen väliin syntyy kitkaa ja epäselvyyttä.

Kuten Clancyn Red Storm Rising, Red Armykin kuljettaa useita päähenkilöitä kenraaleista kiväärimiehiin. Peters jättää nimeämättä aseet ja ajoneuvot sekä niiden yksityiskohdat. Tankki on tankki, konekivääri on konekivääri, ja tykki on tykki. Lukija saa tietää, että aseet tarvitsevat ammuksia ja ajoneuvot bensiiniä. Kirja keskittyy sodan vaikutuksiin, pelkoon, epävarmuuteen ja väkivaltaan. Taisteluita ja sotilaita kirja kuvaa yksityiskohtaisesti. Sotilaat ovat yksilöitä omine taipumuksineen ja haaveineen, ja kukin reagoi stressiin omalla tavallaan.

Ralph Petersin Red Army on ihan kiinnostava teknotrilleri. Kyyti on kylmää kolmannessa maailmansodassa. Vaikka sotilaiden ajatukset viivähtävät taisteluiden ulkopuolella, kirja keskittyy sotaan, eikä välittömien tapahtumien taustalta paljastu mitään suurta tai ihmeellistä. Kirjan jälkipuheessa kirjailija kertoo motiivikseen puna-armeijan kuvaamisen ja sen erojen teroittamisen suhteessa läntisiin armeijoihin. Keskusjohtoinen koneisto ja poliittinen doktriini tuottaa erilaisia sotilaita ja taktiikoita kuin läntisen sotilasliiton tilkkutäkki.

Hackettin tapaan Peters tuntuu olleen huolissaan NATO-maiden heikkoudesta: teknisesti sotakalusto oli hyvää, mutta sitä oli liian vähän. Lisäksi jäsenmaiden toiminnan poukkoileva koordinointi näytti heikkoudelta (kylmän sodan päätyttyä lännen kuva Neuvostoarmeijasta osoittautui yliarvioinniksi).

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.