sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Pamela; Or, Virtue Rewarded

Kuva: Wikipedia /
public domain
Samuel Richardson, Pamela; or, virtue rewarded (1740). Project Gutenberg EBook, 2009. http://www.gutenberg.org/ebooks/6124

Englantilainen kirjanpainaja Samuel Richardson (1689-1761) intoutui myöhäisessä keski-iässä kirjoittamaan joukon tarinoita, jotka yhdessä Daniel Defoen, Jonathan Swiftin ja Henry Fieldingin teosten kanssa nostivat romaanin 1700-luvulla kertomakirjallisuuden eturiviin. Erona historioihin romaani oli tietysti fiktiota, mutta toisaalta romansseista poiketen romaani pyrki realismiin: tarinan ja sen puitteiden tuli olla uskottavia ja tunnistettavia.

Ei ole siis ihme, että Richardsonin ensimmäinen romaani Pamela (1740) kuvaa palvelustytön ja tämän isännän epäsopivaa suhdetta. Kaikin tavoin viattoman ja poikkeuksellisen kauniin Pamela Andrewsin emäntä kuolee, jolloin tyttö joutuu emännän pojan herra B:n suosionosoitusten kohteeksi. Kun lupaukset, ruusut, puvut tai rahat eivät horjuta Pamelan siveyttä, herra B. valjastaa käyttöönsä kovemmat keinot, jotka ovat kaikkea muuta kuin hänen säädylleen sopivia.
He was angry, and said, Who would have you otherwise, you foolish slut! Cease your blubbering. I own I have demeaned myself; but it was only to try you.
Tarina etenee alkuun "kuolemaan asti kuuliaisen" Pamelan vanhemmilleen kirjoittamina kirjeinä. Palvelustyttönä Pamela sai edesmenneen emäntänsä huomassa sivistystä ja nautti tietysti kaikkien kiistatonta ihailua. Mutta kun herra B. laittaa isomman vaihteen silmään, kukaan ei uskalla asettua poikkiteloin isännän tielle. Pamela jää yksin hyveineen, mistä seuraa hidasta ja turhauttavaa ähräämistä. Henkilöt käänteineen eivät ole kiinnostavia, ja myötätunnon sijaan lukija kokee halua päästä kirjasta eroon mahdollisimman pian. Painettu romaani on kuitenkin yli 500 sivua, joten nopeaa pakokeinoa ei ole.

Pamela oli ensimmäinen best-seller sanan nykyisessä merkityksessä. Kuitenkin aikalaisyleisö jakautui Pamelan kohdalla niihin, jotka pitivät tyttöä siveyden esikuvana, ja niihin, jotka näkivät tässä manipulatiivisen pyrkyrin. Henry Fielding kirjoitti kirjasta ensimmäisen parodian Shamela (1741), jossa Pamela onkin tosiasiassa laskelmoiva entinen prostituoitu. Fieldingin romaanin on sittemmin katsottu tuovan pintaan Richardsonin vihjaamia juonteita, eikä se välttämättä ole sittenkään täysin parodiaa. Myös Teemu Ikonen heittää myös Pamelan kirjeiden ylle epäilyksiä.
Koska kirje kirjoitetaan aina vastaanottajaa ajatellen, Pamelan tilitys kertoo paljon siitä, mitä hän ajattelee vanhempiensa pitävän arvokkaana ja normaalina. Pamela ei siksi ole yksinkertaisesti ihannetyttären ruumiillistava tarina vaan pikemminkin kuva siitä, miten ihminen esiintyy toiselle. [Teemu Ikonen, 1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden eksyklopedia, s. 211]
Nykyään jotkut lukevatkin Pamelaa alistamis/alistumis- tai BDSM-fantasiana — kenties samanlaista ähräämistä kuvaavien tuoreempien best-sellereiden vuoksi. Näin romaani olisi päähenkilöiden välistä leikkiä, jossa yksi haluaa tuntea voimattomuutta ja toinen alistamisen tuomaa vallan tunnetta. Lukija tietää maailmasta vain sen, mitä Pamela kirjoittaa, vaikka tämä väittää kopioivansa kirjeidensä sekaan muiden kirjeitä. Pamela toistaa viattomuuttaan vanhemmilleen aina epäuskottavuuteen asti mutta torpedoi itse monet mahdollisuutensa paeta. Myös herra B. perääntyy askeleen huomatessaan menneensä liian pitkälle palaten kuitenkin saaliinsa kimppuun heti tilaisuuden salliessa. Tällainen luenta ei kuitenkaan tee maallikolle romaanista yhtään mielenkiintoisempaa.

Ehkä kirjaa pitäisi lukea tarkemmin, mutta Richardsonin kerronnan ja henkilökuvauksen pohjalta valtaleikin tahattomuus vaikuttaa todennäköisemmältä. Hän esittää Pamelan romaanissa pyhimyksen kaltaisena esikuvana, joka alhaisesta syntyperästään huolimatta nousee korkeimmalle, yli etuoikeutetun luokan pelkän moraalisen ylivertaisuutensa ansiosta, eikä kirjan kerronnassa tuntunut sellaista älykkyyttä, joka tarjoaisi vaihtoehtoisia tulkintoja. Hän vieläpä liitti romaaninsa jälkipuheeseen aviovaimoille 48 ohjetta, jotka takaavat onnellisen avioliiton. Kirjojen kun tuolloin piti tuolloin olla paitsi huviksi myös hyödyksi.

perjantai 29. tammikuuta 2016

Humanisteja ja romantikkoja

Pekka Matilainen, Humanisteja ja romantikkoja: Kirjoituksia varhaishumanismista ja romantiikan ajalta. Yliopistopaino, Helsinki, 2001.

Vaikka erilaisten maallikoiden keskuudessa renessanssiajan kuviteltu henkinen ylevyys saa edelleen puheenpitäjien äänet väräjämään, monet keskiajantutkijat eivät edes mainitse koko aikakautta. Tekstilähteet ja esineistö eivät muutu suuresti, ja sodat jatkuvat entisellään tai itse asiassa alkavat kiihtyä endeemisiksi. Silti 1400-luvun tietämillä eurooppalaisessa kulttuurielämässä tapahtui jokin muutos — olkoonkin, että se koski vain eliitin pientä osaa. Aikakauden kirjoituksissa alkaa näkyä antiikin esikuvallisuus uudella tapaa. Vanhoja, etenkin kreikankielisiä teoksiä käännetään. Taloudellisen toimeliaisuuden ylläpitämä erikoistuminen Pohjois-Italiassa synnyttää uudenlaista ajattelua: puhutaan vapaudesta ja kansalaisuudesta.

Pekka Matilainen seuraa erilaisia yhtäältä renessanssin ja toisaalta romantiikan juonteita esseekokoelmassaan Humanisteja ja romantikkoja (2001). Hän kuvailee sotaisia Italian olosuhteita uudenlaisen ajattelun kasvualustana, tekstien ympärille kiertyvää kulttuuria, käsikirjoitusten metsästäjiä ja humanismia. Renessanssi ei ole pelkästään positiivinen asia, sillä esimerkiksi orjallinen suhtautuminen antiikin esikuviin, erityisesti Ciceroon ja Vergiliukseen, kuristaa latinan kielenä.
Renessanssilla ei latinankielisen lyriikan puolella ole esitettävänä mitään, mikä vetäisi vertoja Carmina Buranalle tai muulle keskiajan parhaalle runoudelle. Vertailu kansankieliin on vielä musertavampi.
Kansankielet tietysti siinä kehittyvät vähitellen vieden elinvoimaa klassisilta kieliltä. (Koskakohan suomen puhekieli eroaa kirjakielestä omaksi kansankielekseen?)

Mikä sitten yhdistää renessanssia ja romantiikkaa? Renessanssin tavoin romantiikka kääntyi katsomaan taakseen etsiessään esikuvia. Missä renessanssi kääntyi kohti lähteitä, romantiikka ihaili kaikkea villiä, luonnollista ja alkuperäistä, ja barokin, klassismin sekä valistuksen kaavamaisuudet vaihtuivat luonnollisuutta tavoittelevaan harmoniaan. Jos renessanssi tavallaan löysi ihmisen uudelleen, romantiikka merkitsi ihmiskäsityksen syventymistä ja laajentumista. Puhutaan vapaudesta, tunteesta ja yksilöllisyydestä. Matilainen kierrättää lukijaa aikakauden merkkihenkilöiden luona, Byronin, Goethen ja esimerkiksi Keatsin. Hän kuvaa esimerkiksi Goethen ja  John Ruskinin tunnettujen kulttuuristen ponnisteluiden ohella myös heidän yksityiselämäänsä.

Humanisteja ja romantikkoja ei todennäköisesti jätä lukijaansa syviä jälkiä. Esseet ovat lyhyehköjä, eivät kiivaasti rakenna argumentaatiota, vaan pikemminkin juttelevat mukavia. Historiasta — kirjallisuuden, taiteen tai ylipäätään — kiinnostunut lukenee näitä ihan mielellään.

lauantai 23. tammikuuta 2016

Great Expectations

Charles Dickens, Great Expectations (1861). Toimittanut ja esipuhein varustanut Angus Calder. Penguin Books, Harmondsworth, Middlesex, UK, 1978.

Charles Dickens on ehtinyt tulla hieman tutuksi, joten arvelin tietäväni, mistä aineksista romaani Great Expectations (1861, suom. Loistava tulevaisuus)  koostuu: orpoudesta, lyhyestä lapsuudesta, kovaotteisesta siirtymisestä aikuisten maailmaan, Lontoosta nähtävyyksien ulkopuolella, polveilevasta ja yksityiskohtaisesta kerronnasta, hassuista nimistä jne. Totta puhuen minulla ei ollut suuria odotuksia, mutta kirja onnistui silti yllättämään, sillä mielenkiintoisten henkilöhahmojen välillä oli oikeita jännitteitä.

Kertoja on päähenkilö itse, Philip Pirrip eli "Pip", joka kokoaa historiastaan kasvukertomuksen. Hän jää orvoksi ja päätyy sisarensa talouteen soiselle seudulle Thamesin suistoalueella. Hän saa oppia sepän ammattiin, mutta sitten kylästä tulee omituinen kutsu. Rikas ja iäkäs vanhapiika Havisham haluaa pojan vierailulle viihdyttämään ja pelaamaan korttia yhdessä hänen ottotyttärensä, kuvankauniin Estellan kanssa. Kauneus ei kuitenkaan yhdisty muihin hyveisiin, eikä neiti Havisham ole mikään satujen hyvä haltiatar. Mikä pahinta, Pip saa kosketuksen herrasväen tapoihin ja maailmoihin. Sen jälkeen ahdas kotitalo ja sen ennustettava maisema eivät tunnu enää tarjoavan mitään.

Pip haluaa herrasmieheksi, ja, kuinka ollakaan, aivan yllättäen nimetön sponsori tekee tästä haaveesta totta. Kaikki on kuitenkin monin verroin monimutkaista ennen kuin päähenkilön idealismi löytää tiensä tasapainoiseen uomaan, ja jokaisella on luonteensa yhteiskuntaluokasta riippumatta. No varnish can hide the grain of the wood; and that the more varnish you put on, the more the grain will express itself.

Anne Brontën hienon Wildfell Hallin asukkaan (1848) yllyttämänä pohdin lukiessani Dickensin esittelemää herrasmiehen kuvaa. Tarina ei kuitenkaan keskity samaan tapaan miehen ja naisen väliseen suhteeseen vaan laajemmin moraaliin, yksilön ja yhteisön suhteeseen. Viktoriaanisessa maailmassa herrasmieheyden katsottiin seuraavan suoraan hyvämaineisesta ja vauraasta syntyperästä, mutta Dickens kyseenalaistaa tämän. Raha ei tee kuitenkaan sen enempää Pipistä kuin öykkärimäisestä Bentley Drummlesta todellista herrasmiestä. Edellinen ajautuu kauas ihanteista muutettuaan Lontooseen ja totuttuaan rahan käyttöön, ja jälkimmäinen kuolee kohdeltuaan huonosti hevostaan, mikä on luonteenpiirteenä ja kohtalona jotenkin brontëmainen. Hyvän perheen kasvatus tai toimiminen tärkeässä asemassa voi tuottaa sydämen kylmyyttä, välineellistämistä ja rikollisuutta siinä missä osattomuuskin. Todellista inhimillistä lämpöä ja ymmärrystä voi kehittyä yhtä hyvin (tai paremmin) syrjäisen ahjon ääressä kuin missä tahansa kartanossa.
 
Kirjan esipuheessa Angus Calder marssittaa niin runsaasti nimekkäitä kirjailijoita kuvailemaan Dickensin taitoja kertojana, että kaltaiseni Dickens-skeptikko alkaa epäillä itseään. Esimerkiksi George Orwellin mukaan Dickensin tarinaa maustaa katkeamaton yksityiskohtien virta, joka virittää uskottavan ympäristön. Graham Greene on ylistänyt kertojan kertomuksellisuutta ylläpitävää ääntä. Monet muut kiittelevät kirjan huumoria ja kirjailijan lämmintä suhtautumista henkilöhahmoihinsa. Kieltämättä kirjassa on näitä molempia mutta ei siinä määrin tai sentyyppisiä, että olisin vallan ihastunut. Ehkä luen Dickensiä väärin.

maanantai 18. tammikuuta 2016

Rome as it was

Sergio Cartocci: Rome as it was a century ago: E. Roesler Franz and his water-colours. OTO Art Editions, Rooma, Italia, 1972.

Olen heikko ja huono ihminen. Viihdyn kotona, pukeudun sulautuakseni ja pidän esittävästä maalaustaiteesta ajalta, kun se saavutti teknisen huippunsa. Pidän tietysti paljosta muustakin, käsitetaiteesta, Jackson Pollockista ja Marcel Duchampista, mutta katsellessani uusia taidenäyttelyitä tuntuu, että skenen sisusta on pitkälti kaavittu tyhjiin. Viritellään jotain purjeita salin kattoon siinä toivossa, että "joku saa niistä jotain". Olen niin paatunut, etteivät satunnaiset iloiset yllätykset riitä korvaamaan sitä pettymystä, joka tapaa seurata näyttelyistä kotiin ja käydä taloksi.

Ystäväni Clemence Greenberg totesi aikoinaan, että taiteessa tekninen suoritus on sivuseikka, koska teknisen taidon voi oppia kuka tahansa. Hän oli tietysti aivan oikeassa. Niinpä veistoksen hitsaaminen tai valaminen ei ole enää entiseen tapaan tärkeä osa työtä (paitsi ehkä tekijälle itselleen). Käsityön aika on ohi. Taiteilijat teettävät, teetättävät, teetätyttävät, teetätytyttävät, teetätytytyt... teetätyt... tai siis ostavat (tai varastavat) teoksia teoksikseen. Harva maalarikaan restauroijien pienen piirin ulkopuolella enää valmistaa omia värejään. Niin se käy.

En ole maalaustaiteen suhteen ehkä täysin maallikko, vaikka ammattilaisuuteen ei ole (ainakaan) enää mitään asiaa. Taidenäyttelyissä vieraillessani ja taidekirjoja selaillessani mittaan kuitenkin edelleen mielessäni etäisyyttäni tekijän kädenjäljestä. Yritän lukea teosta, purkaa auki tekniikkaa, jonka voimin teos on syntynyt, ja tunnistaa taiteilijan tapoja sommitella ja ratkaista ongelmia. Etsin kuumeisesti esikuvia, vaikka en varsinaisesti teekään mitään.

Yksi tällainen ilon lähde löytyi antikvaarisesta kirjakaupasta aivan sattumalta. Sergio Cartoccin toimittama kuusikymmensivuinen Rome as it was a century ago: E. Roesler Franz and his water-colours (1972) sisältää muutaman kymmenen akvarellia "kadonneesta Roomasta". Cartocci on kirjoittanut teosten rinnalle kankeaksi englanniksi kääntyvää taidepuhetta ja liittänyt joidenkin teosten rinnalle 1970-luvun valokuvan samasta maisemasta, mutta päähuomion vievät akvarellit.

 
Ettore Roesler Franz (1845-1907) oli italialaismaalari ja valokuvaaja, joka oli erikoistunut akvarelleihin. Hänen Rooma-aiheisia maalauksiaan on kritisoitu valokuviksi, mitä ne ehkä funktionaalisesti ainakin osin olivatkin. Valokuvaan nähden akvarelli on kuitenkin—ainakin minusta—vaikea laji, koska vaaleat värit eivät peitä eikä tummasta pääse liikkumaan takaisin kohti vaaleaa kuten muiden medioiden kohdalla. Pelkkää tekniikkaa tai ei, Roesler Franzin kädenjälki on yksinkertaisesti nautinto.

Kirjaa selatessa katse liikkuu katukäytävissä, kerrostuneiden kaupunkimaisemien vuosituhantisten rakennusten kuluneissa seinissä ja keinoissa, joilla Roesler Franz vihjaa rosoisuuteen ja murtuneisiin rappauksiin. Akvarelleiksi sävyt ovat kylläisiä. Siitä huolimatta, että värit liikkuvat hyvinkin murretuissa sävyissä, työt tuntuvat värikkäiltä. Ikään kuin aksentteina sekaan heitetyt kirkkaat huivit ja hedelmät tietysti tekevät osansa, mutta usein varjoisten seinien värien monotonia katkeaa esimerkiksi yllättävään siniseen. Sitä jää henkeään haukkoen miettimään, miten se on löytänyt tiensä siihen. Joskus temppu nojaa tietysti rekvisiittaan, pyykkiin, verhoon tai sen sellaiseen, mutta usein se on pelkästään rohkeaa värien käyttöä.


Kadut ovat kapeita ja rakennukset korkeita heittäen seiniin varjoja. Mielenkiintoista on, mitä Roesler Franzin varjoissa tapahtuu. Ne eivät ole pelkästään muotoa luovaa tummuutta, vaan ne välittävät informaatiota kuin valaistut alueet konsanaan — ainoastaan eri paletilla. Miten ilmaista katukiveyksestä sillan alle heijastuvan ja murenevaan seinään piirtyvän valon kylmä sinisyys? Märät katukiveykset kiiltävät, rauniot kylpevät auringossa.

Roesler Franzin maalaamat ihmiset ovat kaikki tekemässä jotain, joten teokset ovat kait siinäkin mielessä dokumentaarisia (tai romantisoivia tai pateettisia tai ...). Joistain hahmoista on selvästi tehty valmistelevia luonnoksia mutta ei kaikista, mikä näkyy jonkinlaisena kömpelyytenä, kun hahmojen muodot ja mittasuhteet eivät ole samaan tapaan huolelliset kuin rakennusten.

Kirjan akvarellit kuvaavat tietysti kaksin tavoin kadonnutta maailmaa. Kaupunkina Roomaa on sittemmin purettu ja rakennettu palvelemaan uutta aikaa, ja taiteellisesti Roesler Franzin työt olivat jo omana aikanaan sivussa aikakauden ilmaisuvoimaisista virtauksista.

Lisää aiheesta:

torstai 14. tammikuuta 2016

Myth

G. S. Kirk, Myth: Its meaning and functions in ancient and other cultures (1970). Cambridge University Press, London, UK, 1975.

Myyttien tarkoituksesta on ollut monenlaista mielipidettä. Esimerkiksi Bronislaw Malinowskin mukaan myytit tallensivat, perustelivat ja vahvistivat kulttuurin instituutioita. Claude Lévi-Straussille myytit olivat pohdiskelevia ja spekulatiivisia; tosin niiden ymmärtäminen edellyttää niiden tutkimusta suhteessa muihin saman kulttuurin myytteihin. Ja niin edelleen.

Kirjassaan Myth: Its meaning and functions in ancient and other cultures (1970) G. S. Kirk esittää, että myyteillä on monia muotoja ja merkityksiä. Kulttuuristen ilmiöiden universaalit yhden selityksen mallit ovat tietysti kovin alttiita kritiikille, mutta Kirkin argumentti tuntuu halvalta yksinkertaistukselta, kun hän ensin kirjan alkuosan pieksee aikaisempaa myyttien tutkimusta antropologian tuntemuksen voimin. Myyttien, legendojen ja kansantarujen rajat ovat epäselviä. Jotkut korostavat myyttien ja rituaalien välistä kytkentää, toiset eivät. Sitten hän esittelee Lévi-Straussin kehittelemää monimutkaista ja sekavaa myyttien algebraa ja osoittaa sen "harhaanjohtavaksi, kuten kaikki universalisoivat teoriat myyteistä". Esittämästään kritiikistä huolimatta Kirk ottaa tuekseen Lévi-Straussin kehittelemän strukturalismin käsitteistöä.

Kirk oli klassisen kreikan professori. Kun alun jotenkin pahantuulisesta sävystä päästään Mesopotamian ja sitten Kreikan myytteihin, teksti alkaa vaikuttaa melkein innostuneelta. Kirk korostaa em. myyttien kirjallisuudellisuutta ja kertomuksellisuutta ja pureutuu niihin yksinkertaistetuin strukturalistisin välinein. Sumerilaisten myyttien, jotka käsittelevät hedelmällisyyttä (ja insestiä), hän päättelee liittyvän kasteluun: liika kastelu tuottaa hedelmättömyyttä.

Akkadilaisissa myyteissä painopiste siirtyy hedelmällisyydestä sosiaaliseen järjestykseen, hallintoon ja oikeuteen. Toki Gilgamesh asettelee luontoa ja kulttuuria vastakkain, samoin kuin Kreikassa jättiläiset, kentaurit ja kykloopit. Kirk kokoaa listoja kreikkalaisten myyttien teemoista ja motiiveista. Edellisiin kuuluvat mm. kilpailut, arvoitukset, vahingossa tappamiset, muuttumiset (ihmisestä eläimeksi tai kasviksi) ja jälkimmäisiin hirviöt, isän estämät tytärten avioitumiset jne. Maantieteen vuoksi hedelmällisyys näkyy myyteissä Kirkin mukaan eri tavoin Kreikassa kuin Mesopotamiassa.

Kirja luonnostelee kolme keskeistä funktiota myyteille. Ensinnäkin myytit ovat säilyneet ja muovautuneet kertomuksina. Epäkiinnostava kuolee pois ja viihdyttävä kerää yleisöä (viihde). Toiseksi myytit ovat osa toistuvia uskonnollisia toimituksia tarjoten vahvistuksen instituutioiden alkuperästä tai auktoriteetista (vahvistaminen). Kolmanneksi myytit selittävät tai tutkivat ihmisten kohtaamia ongelmia, kuten kuolema (selittäminen).

Kirjassa on paljon hyvää ja mielenkiintoista, vaikka johtopäätökset ovat hieman väljiä ja hajallaan. Kirkin kerronta on herkullista akateemista ylätyyliä, joka olisi ehkä kaivannut paksumman punaisen langan.

torstai 7. tammikuuta 2016

Michael Kohlhaas

Heinrich von Kleist, Michael Kohlhaas. Saksankielisestä alkuteoksesta Michael Kohlhaas (1810) englanniksi kääntänyt Frances H. King. Teoksessa Kuno Francke (toim.), The German Classics of The Nineteenth and Twentieth Centuries, Vol. IV. The German Publication Society, New York, NY, USA, 1914, s. 308-414. Project Gutenberg EBook, 2004. http://www.gutenberg.org/ebooks/12060

Patrick Süskind aloittaa romaaninsa Das Parfym (1985) eräänlaisella kunnianosoituksella saksalaiselle romantiikan ajan kirjailijalle Heinrich von Kleistille (1777-1811).
In eighteenth-century France there lived a man who was one of the most gifted and abominable personages in an era that knew no lack of gifted and abominable personages.
Aloitus viittaa von Kleistin romaanin Michael Kohlhaas (1810) ensimmäiseen virkkeeseen.
Toward the middle of the sixteenth century there lived on the banks of the river Havel a horse-dealer by the name of Michael Kohlhaas, the son of a school-master, one of the most upright and, at the same time, one of the most terrible men of his day.
Tämä virke sisältää romaanin asetelman: hevoskauppias Kohlhaas on samanaikaisesti rehellinen ammatinharjoittaja ja hirvittävä rikollinen—ja itse asiassa hänen tinkimätön rehellisyytensä ja liki fanaattinen oikeudentuntonsa ovat juurikin syynä hänen hirvittävään maineeseensa. Mainittakoon, että Kuno Francken johdannossa Goethe luonnehtii von Kleistia samaan tapaan vastakohtien kautta:
In spite of my honest desire to sympathize with him, I could not avoid a feeling of horror and loathing, as of a body beautifully endowed by nature, but infected by incurable disease.
Michael Kohlhaas kokee vääryyttä, kun paikallisaatelisen mielivalta vie häneltä kaksi hevosta ja kaikki yritykset saada korvaus lakiteitse tyrehtyvät aatelisen sukulaissuhteisiin ja byrokraattiseen hitauteen. Vilpittömät yritykset neuvotella maksavat hänen vaimonsakin hengen, kun tämä joutuu paikallisaatelisen väkivaltaisten ritarien rusikoimaksi. Koska laki ei käytännössä suojele hevoskauppiaan yksityisomaisuutta tai hänen perheensä henkeä, Kohlhaas katsoo olevansa lain piirin ulkopuolella eli "outlaw". Kun sitten hän käynnistää sisällissotaa muistuttavan väkivaltaisen oikeusprosessin, byrokraattinen koneistokin herää henkiin.
When the morning dawned the entire castle had burned down and only the walls remained standing; no one was left in it but Kohlhaas and his seven men. He dismounted from his horse and, in the bright sunlight which illuminated every crack and corner, once more searched the inclosure.  
Kirjan teema kantaa romantiikan porvarillisia tunnusmerkkejä: ahkera, rehellinen ja kaikin tavoin esimerkillinen ihminen joutuu rappeutuneen aateliston mielivallan uhriksi. Paikallisaatelinen seurueineen viettää aikansa humalaisessa ja äänekkäässä joutilaisuudessa, joka ei tunnusta aatelisaseman vastavuoroisuutta: aateluus ei ole pelkkä joukko vaatimuksia, joita voi esittää alamaisille, vaan alamaisella on puolestaan myös oikeuksia. Tarina sijoittuu juuri uskonpuhdistuksen aikaan, jolloin perinteinen yhteiskuntajärjestys kyseenalaistettiin lukuisissa talonpoikaiskapinoissa.

Romantiikan henkeä tunnustaa myös von Kleistin elämä: elinaikanaan tunnustusta vaille jäänyt taiteilija kuolee oman käden kautta 34-vuotiaana. Königsbergissä asuessaan von Kleist harjoitteli näytelmien ja tarinoiden kirjoittamista sovituksia tekemällä. Niinpä Kohlhaasin tarinallakin on esikuvansa todellisuudessa: Hans Kohlhase, 1500-luvulla elänyt brandenburgilainen kauppias, turvautui itseapuun oikaistakseen kohtaamiaan vääryyksiä, kunnes hänet teilattiin vuonna 1540. Niin se käy.

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Dashiell Hammett

Dennis Dooley, Dashiell Hammett. Frederick Ungar Publishing Co., New York, NY, USA, 1984.

Kirjoituskokoelmassa Varjomiehen jäljillä (1994) Kyösti Salovaara nostaa esiin pitkään kestäneen ja dekkaripiirejä jakavan kähinän Dashiell Hammettin ja Raymond Chandlerin paremmuudesta. Hän itse kertoo asettuneensa jälkimmäisen leiriin ja kuvailee Hammettin romaanien luku-urakkaa pettymykseksi. Omien näkemystensä ohessa Salovaara vetoaa mm. Gavin Lambertin huomioon Hammettin romaanien kerroksettomuudesta ja Dennis Dooleyn havaintoon jäljittelijöiden käsissä tylsyneistä Hammettin tekniikoista. Kirjansa Dashiell Hammett (1984) loppupuolella Dennis Dooley todellakin toteaa näin, mutta hän sanoo toki paljon muutakin.

Hammett alkoi kirjoittaa tarinoita Black Mask -lehteen vuonna 1922; kaikkiaan tarinoita syntyi miltei viisikymmentä. Valtaosassa esiintyy hänen nimetön päähenkilönsä, joka poikkeaa selkeästi aikaisemmista tai muista aikakauden yksityisetsivistä, Sherlock Holmesista, Hercule Poirotista ja Philo Vancesta. Hammettin yksityisetsivä on ammattilainen, duunari, joka tutkii realistisia rikoksia. Tarinat heijastelevat ensimmäisen maailmansodan jälkeistä aikaa uusine puheenparsineen, dekadensseineen ja elämännälkäisyyksineen, sosiaalisine murroksineen ja kokonaisen gangstereiden alakulttuurin synnyttäneine kieltolakeineen. Tässä uudenlaisessa maailmassa luottamus on murentunut. Where there can be no trust, assume none.

Huolimatta runsaista novelleista ja esimerkiksi Alex Raymondin kanssa aloitetusta Agentti X-9 -sarjakuvasta Hammettin kirjallinen maine perustuu hänen viiteen romaaniinsa. Verrattuna muihin viime vuosisadan nimekkäisiin dekkarikirjailijoihin hänen tuotantonsa on ohut. Dooley korostaa, että—vaikka Hammettin kaunokirjallista paloa on epäilty aina Chandleristä lähtien—Hammett etsi romaaneihinsa aina uusia ongelmia ja muotoja. Tyyli on suoraa ja tehokasta, eivätkä romaanit ole oikeastaan murhamysteereitä vaan tapauskuvauksia pahuuden ja väkivallan keskelle joutuneesta henkilöstä.
Uncovering the identity of the killer is always less important, finally, than the exploration of the underlying theme of trust, winning and losing, the nature of evil and its relationship to society, or the individual's sense of honor in a corrupt world.
Ensimmäinen romaani Red Harvest (1929, suom. Veristä satoa) ilmestyi alun perin jatkokertomuksena. Päähenkilö alkaa korjata Personvillen rikollisjengien hallitsemaa tilannetta. Kaupunki on maanpäällinen helvetti, joka sisäisten ristiriitojensa vuoksi on päätynyt kaoottiseen tasapainotilaan.  Päähenkilö ajautuu väkivallan kierteeseen, mikä on samalla huumaavaa ja kauhistuttavaa. Romaania voi lukea Danten Firenzen eli helvetin näkökulmasta, ja johtopäätös on kirjoissa sama: pahuus ei synny pelkästään ahneudesta, järjestäytyneestä rikollisuudesta tai ideologioista; siihen riittävät käytännön kompromissit. The Dain Curse (1929, suom. Dainin suvun kirous) pyörii perhesalaisuuksien ja sukukirouksen äärellä, mutta tarina käsittelee pikemminkin päähenkilön vajoamista kyynisyyteen pahuuden äärellä. Rikolliset ovat lihaa ja luuta, aikuisia ihmisiä todellisen maailman ongelmineen, mikä Dooleyn mukaan oli ilmestymisaikanaan uutta ja vallankumouksellista.

Romaanissa The Maltese Falcon (1930, suom. Maltan haukka) nimetön päähenkilö on vaihtunut Sam Spadeksi ja kerronta objektiiviseen yksikön kolmanteen persoonamuotoon. Niinpä juonittelujen ja ruumiiden keskellä rosoisen päähenkilön motiivit ja moraali jäävät lukijalle jatkuvasti hämäräksi, koska hänen heikkoutenaan ovat naiset ja raha. The Glass Key (1931, suom. Lasiavain) esittelee jälleen uuden päähenkilön ja sitä kautta uuden asetelman. Uhkapelaaja Ned Beaumont alkaa selvittää erään poliitikon veljen murhaa auttaakseen epäillyksi joutunutta ystäväänsä. Molemmissa romaaneissa käsitellään taas luottamusta mutta myös ihmissuhteen mahdollisuutta, jonka suhteen Spade ja Beaumont pelaavat hyvin eri tavalla.  

The Thin Man (1933, suom. Varjomies) jäi Hammettin viimeiseksi romaaniksi. Toisin kuin aikaisemmat Hammettin päähenkilöt, Nick Charles on onnellisesti naimisissa, vaikka yksityisetsivämenneisyys yrittää jatkuvasti tavoittaa häntä (melkein kuin Hammettia itseään). Nick kuitenkin alkaa New Yorkin vierailunsa aikana tutkia nuoren naisen murhaa. Dooley huomauttaa, että kirjassa uskominen nousee esiin toistuvasti: Tapahtumista ja ihmisten motiiveista paljastuu ristiriitaisia versioita, joten etsivänkin pitää valita, mihin uskoo. Tarina ei ole aina sulkeuma. Hammettin viimeistä romaania ei ole varsinaisesti kiitelty, mutta siitä tuli hyvin suosittu. Siitä tehty elokuva sekä sen jatko-osat olivat erittäin menestyneitä.

Dooley korostaa Hammettin dekkarien luomaa jyrkkää kontrastia suhteessa aikaisempiin murhamysteereihin. Salonkien korituoleissa ratkaistavat arvoitukset korvautuvat väkivallalla, ja korkealentoiset motiivit vaihtuvat inhimillisiin tarpeisiin, heikkouksiin ja intohimoihin. Hammett rikkoi S. S. Van Dinen kirjaamia dekkarikirjallisuuden sääntöjä tuoden murhapalapelien keskelle enemmän kuin ripauksen todellisuutta. Silti Hammettin ansiot ovat alkaneet himmetä.
So great has been his influence, and so many his imitators, that Hammett's own work has ironically lost some of its edge and probably good deal of its impact for present-day readers.
Dooley suorastaan nuohoaa lähdetekstejä analysoiden kohtausten ja asetelmien jännitteitä. Vaikka olen nähnyt muutaman elokuvasovituksen, Dashiell Hammettin romaaneista olen lukenut vasta ensimmäisen, joten en osaa arvioida Dooleyn (tai Salovaaran) havaintoja muuten kuin herkullisiksi. Lukemalla etukäteen Hammettin kirjoista kertovia kirjoja asetan tietysti lukukokemukseni vaakalaudalle. Kenties omien näkemysten muodostamisen sijaan alan etsiä kirjoista muiden niistä esiin nostamia piirteitä. Toisaalta kirjoista kertovat kirjat herättävät tai kasvattavat kirjoihin kohdistuvia odotuksia ja mielenkiintoa.

perjantai 1. tammikuuta 2016

The Jungle

Kuva: Wikipedia /
public domain
Upton Sinclair, The Jungle (1906). Project Gutenberg EBook, 2006. http://www.gutenberg.org/ebooks/140

Yhdysvallat syntyi yksilönvapaudesta ja valistusaatteista. Maa kehittyi ja kasvoi maahanmuuttajien kovan työteon varassa, mutta teollistumisen synnyttämä epätasainen vaurastuminen muutti yhteiskuntaa, lainsäädäntö ja yksilön asema jäivät taloudellisesta kehityksestä jälkeen, eivätkä valistusaatteet yhtyneet usein enää kovaan työtekoon. Paremman elämän toivossa Euroopasta lähteneet siirtolaiset päätyivät raatamaan lohduttomissa oloissa.

Upton Sinclair oli muckraker eli tunkiontonkija, joka kaivoi päivänvaloon yhteiskunnallisia epäkohtia 1900-luvun alkupuolella. Hänen romaaninsa The Jungle (1906) kuvaa liettulaisen maahanmuuttajaperheen kohtaloa Chicagossa teurastamoissa. Maaseudulla kasvaneen Jurgis Rudkuksen silmissä lihateollisuuden mittakaava on henkeäsalpaava: kymmenentuhatta sikaa, kymmenentuhatta nautaa ja tuhansia lampaita teurastettiin joka päivä valtavassa koneistossa, jossa rakennuksia, aitauksia ja ratakiskoja ulottui silmänkantamattomiin. Varsinaista teurastamista ei voinut kuitenkaan koneistaa, joten veitsiä heilutti leegio siihen erikoistuneita miehiä. Liha oli tietysti vain osa teurastuotteita; mitään osaa eläimestä ei heitetty hukkaan.
"They don't waste anything here," said the guide, and then he laughed and added a witticism, which he was pleased that his unsophisticated friends should take to be his own: "They use everything about the hog except the squeal."
Kirja alkaa hääjuhlista, mutta tunnelma latistuu nopeasti. Teurastamon koneisto rinnastuu maahanmuuttajien kohtaamaan koneistoon. Koska työvoimaa on runsaasti tarjolla, työstä maksetaan hyvin vähän. Työtahtia kiristetään jatkuvasti, työehdot ovat kaikin tavoin epäedulliset ja tahdista pudonneet tai töissä loukkaantuneet korvataan nopeasti uusilla työntekijöillä. Palkka riittää juuri ja juuri elämiseen, jos koko perhe käy töissä, mutta mitään ei jää säästöön. Niinpä loukkaantumiset (veisten ja pelokkaiden nisäkkäiden kanssa hyvin tavallista) suistavat perheet syöksykierteeseen. Palkkaorjuus on suljettu systeemi, josta ei pääse ulos.

Sinclairin kerronta on raakaa ja paljasta. Se muistuttaa Charles Dickensin realismia, mutta kielestä puuttuvat kaunokirjalliset koukerot. Kirjan tarkoitus oli selvästi osoittaa yhteiskunnallisia epäkohtia ja sosialismin muodossa tarjota vaihtoehtoja. Yleisö presidenttiä myöten tarttui kuitenkin kirjan kuvaamien teurastamoiden hygieniaoloihin: työntekijöillä esiintyi keuhkotuberkuloosia, teurastamot ostivat sairaita eläimiä ja toisinaan työntekijöitä "katosi" käsittelysammioihin. Lihansyönti väliaikaisesti väheni vaikka lainsäädäntöä uudistettiin.

Länsimaissa moni asia on muuttunut sadassa vuodessa, mutta tämän tästä pulpahtelee esiin lihantuotantoon liittyviä epämukavia totuuksia, joita vaikutusvaltaiset etujärjestöt työkseen sitten kiistävät. (Jos haluaa nähdä, missä mennään poliittisesti lihansyönnin kanssa, suosittelen Helsingin kaupunginvaltuuston keskustelua koulujen kasvisruokapäivästa.) Teollinen tuotanto ylipäätään on (länsimaissa) tietysti automatisoitumassa, mutta lihastyö kilpailee koneiden kanssa siellä, missä työvoiman tarjonta pysyy korkeana ja vaihtoehdot vähissä (ks. esim. The Guardian, A day at 'the gulag').