maanantai 29. helmikuuta 2016

Levoton veri

James Ellroy, Levoton veri. Englanninkielisestä alkuteoksesta Blood's a Rover (2008) suomentanut Juha Ahokas. Like, Keuruu, 2009.

On vuosi 1968. Omavaltainen ja vainoharhainen J. Edgar Hoover keikkuu edelleen liittovaltion poliisin FBI:n johdossa. Samanaikaisesti mafiaa, tiedustelupalvelua ja Los Angelesin poliisilaitosta palvelevat korstot saavat vastaansa vasemmistolaisen vastarintaliikkeen radikaalisiiven ja Mustat pantterit, joten väkivalta saa yhä enemmän poliittisia ja rasistisia piirteitä. Myös väkivallan kuubalainen ulottuvuus alkaa hiljalleen sammua—tai pikemminkin siirtyä Dominikaaniseen tasavaltaan ja Haitiin.

James Ellroyn Levoton veri (2009) päättää Amerikan alamaailma -sarjan, joka kuvaa sodanjälkeistä Amerikkaa nostalgian värittämän fasadin takana. Demokratia on haurasta, eikä oikeudenmukaisuus ole kuin lehdistön käyttämä ihanne. Molemmat Kennedyt on ammuttu, samoin Martin Luther King. Verityöt alkavat kuitenkin saavuttaa tekijänsä painajaisina, huumekierteinä ja vaikeana elämänhallintana. Hermot olivat riekaleina. Uni oli katkonaista.

Sarjan tyyliin Ellroy yhdistelee erilaisia kerrontamuotoja. On päiväkirjaa, puhtaaksikirjoitettuja puhelutaltiointeja, kuulustelupöytäkirjoja, kirjeitä, lehtiartikkeleita ja rosoista yksikön kolmannen persoonan kerrontaa. Kirjan maisemassa tappoineen, pahoinpitelyineen, päihteineen ja korruptioineen ei nähdä keskiluokkaa, eikä oikeastaan toivoa tai muutosta. Hetkittäin tarinassa saattaa vilahtaa kahden ihmisen välinen kontakti, mutta se jää pian tummempien värien alle. Virkkeet eivät ole kauniita, vaan niiden sähkösanomamuoto usein käsittää vain substantiivilausekkeen tai ehkä vain yhden sanan.
Salakuuntelua:
   Piuhoja, pihtejä, ruuvimeisseleitä. Poria, rasioita, sahanpurua. Poropeukalo hypisteli hikisillä käsillä hyttysen kokoisia komponentteja.
Romaanissa tai itse asiassa sarjan aiemmissakaan osissa ei ole yhtenäistä ja tihenevää rakennetta kuten L.A. Confidentialissa (1990). Pankkiauton ryöstön ympärillä pyörivä rikostutkimus on vain oikeastaan hajanainen ajankuva, jota värittävät historialliset yksityiskohdat. Ehkä aikakausi on rakennetta vastustava ja pirstoutunut, ehkä Ellroy halusi tehdä jotain uutta, ehkä rönsyilevä tarina oli todellakin tavoite. Levoton veri ei kuitenkaan ole Ellroyn parhaita romaaneja. 

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Siilin eleganssi

Muriel Barbery, Siilin eleganssi. Ranskankielisestä alkuteoksesta L'Élégance du hérisson (2006) suomentanut Anna-Maija Viitanen. Gummerus, Nørhaven, Tanska, 2013.

Muriel Barberyn romaanin Siilin eleganssi (2006) vahvuudet on nopeasti lueteltu. Kas näin.

Mitä muuta romaanista voi sanoa? Päähenkilöissä ei ole sinänsä mitään vikaa,  he vain eivät verhoa hahmojen takana tepastelevaa kirjailijaa ja filosofian professoria. Paloma, 12-vuotias moralisti, saarnaa nuorison pukeutumisesta, huumeiden käytöstä ja huonosta käytöksestä, ja Renée, viisikymppinen concierge, loihe luennoimahan keskiaikaisesta nominalismista, Edmund Husserlista ja ylipäätään yliopistollisen tutkimuksen tilasta. Jos Barbery on halunnut kääntää hahmot jotenkin päälaelleen, satiiriksi kirjasta puuttuu pyöräytyksen mahdollistava huumori ja älykäs vastakkainasettelu. Nyt nimittäin vaikuttaa siltä, että lukijan pitää ottaa päähenkilöt vakavasti.

Kirja kurottaa kohti kauneutta. Merkityksen manaaminen hienoin sanakääntein ja adjektiivein kääntyy melkein epätoivoiseksi pitsikoristeiden askarteluksi. Kirjan pyörittämä kauneuskäsityskin on 1800-luvun alkupuolen romantiikkaa, jossa ei satiirisille tulkinnoille ole tilaa. Eikä ongelma ole pelkästään se, että kauniista asioista sanotaan kauniita asioita. Sopivassa tarinassa jonkun lausumana nyt latteuksiksi valahtaneet ajatukset voisivat kenties toimia hienosti. Tässä romaanissa on vain kaksi samanlaista soosottelevaa ja luennoivaa ääntä ilman varsinaista kontekstia.

Tapahtumapaikka, sikäli kun kirjassa on tapahtumia, on rikkaiden asuttama kerrostalo Pariisissa, eikä mikään kirjan esittämä mielipide, juonne, kritiikki, teema tai motiivi karkaa sen rajaamasta turvallisuuden ja yleisen hyväksynnän piiristä. Toki Barbery loiventaa yleväksi ja mahtipontiseksi äityvää vuodatusta tunnistettavin viittauksin valtavirtaelokuviin. Näin päähenkilöt eivät ole liian idealisoitua, vaan heissä on "tarttumapintaa".

Juu ei.

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Ostettua aikaa

Wolfgang Streeck, Ostettua aikaa: Demokraattisen kapitalismin lykätty kriisi. Saksankielisestä alkuteoksesta Gekaufte Zeit. Die vertagte Krise des demokratischen Kapitalismus (2012) suomentanut Mari Kukkonen. Vastapaino, Vantaa, 2015.

Aivan äskettäin eurooppalaisten suurpankkien luottojen vakuuttaminen kallistui rajusti, laivakuljetusten hintaa (eli kysyntää) mittaava Baltic Dry Index kyntää kaikkien aikojen aallonpohjassa, ohjauskorot ovat jokseenkin nollassa, Bank of International Settlements on alkanut epäillä hyvää tunnelmaa ylläpitävän keskuspankkipolitiikan järkevyyttä ja joidenkin eurooppalaisten valtioiden joukkovelkakirjojen korot ovat alkaneet nousta enteillen uutta, kipeää neuvottelukierrosta. Vuonna 2008 alkanut kriisi ei ole aivan vielä ohi.

Joitain vuosia sitten luin kaunokirjallisuutta vähemmän ja vastaavasti enemmän energia- ja talousuutisia sekä kaikenlaisten valtamedian ulkopuolisten alarmistien mielipiteitä. Olen henkisesti riskiä kaihtava pienviljelijä, enkä ymmärrä makrotaloudesta juuri mitään. Ihmettelin kuitenkin ystävilleni Euroopan rahavarannon vuosittaista 12 prosentin kasvua, kun talous kasvoi 3-4 prosenttia vuodessa ja inflaatio liikkui parissa prosentissa: minne se loppu oikein imeytyi? Epäilin, voiko Yhdysvalloissa yritysten voitoista todellakin 40 prosenttia syntyä rahoitusalalla. Jos rahanlainaaminen on kannattavin toimiala, mihin ihmeeseen rahaa sitten lainataan? Hämmästelin kotitalouksien velkaantumista: nopeasti laskettuna se vastasi Suomen talouskasvua 2000-luvun alusta aina vuoteen 2009 asti. Mitä tapahtuu, kun velkaantuminen väistämättä hidastuu? Varasin käteistä taskuun ja ruokaa kaappeihin juuri ennen Lehman Brothersin kaatumista syyskuussa 2008 — kuten, sittemmin on käynyt ilmi, sijoituspankkiiritkin tekivät.

Järjestelmäkriisi onneksi väistyi. Median täyttänyt jälkiviisauden hyökyaalto on ollut odotetun imelä ja poliittisen koneiston valvontaa lisäävä polvirefleksi odotetun tehoton. Siirryin vähitellen kaunokirjallisuuden puoleen, enkä ole lukenut finanssikriisin jälkeen ilmestyneitä teoksia sen taustoista, rahan syntyprosessista tai erilaisista utopioista, koska en ole jaksanut olla kiinnostunut.  Selailin kuitenkin joulun alla kirjakaupassa saksalaisen taloussosiologin Wolfgang Streeckin uutta teosta Ostettua aikaa (2015). Muutaman katkelman perusteella se tuntui jäsentävän asiantuntematonta ihmettelyäni ja puhui nykyajasta jälkidemokraattisena. Kirja oli nopeasti pakettina kuusen alla.
Olen varma, että elämme demokratian myöhäiskaudella siinä mielessä, että demokratia, sellaisena kuin me sen tunnemme, on steriloitumassa uudelleenjakavaksi joukkodemokratiaksi ja typistymässä oikeusvaltion ja julkisen viihteen yhdistelmäksi. Tarkoituksenani on osoittaa, että tämä prosessi on vuoden 2008 kriisin jälkeen edennyt pitkälle kaikkialla, myös ja erityisesti Euroopassa.
Ilman historiaa ihminen on sokea, koska kaikki olemassa oleva on aina jollakin kehityspolulla. Streeck ulottaa tarkastelunsa aina 1970-luvun alkuun, missä hän näkee nykyisen taloudellisen ahdingon juuret. Kyse ei ole kuitenkaan talouden ongelmista. Ne ovat oikeastaan ilmentymä laajemmalle valtion legitimaatiokriisille, jota on lykätty tai jonka ratkaisemiseen on ostettu aikaa eri tavoin neljän vuosikymmenen ajan.

Länsimaissa toisen maailmansodan jälkeen pääoma joutui myöntymään vahvaan poliittiseen ohjaukseen, mutta jälleenrakennusaika oli hyvin tuottoisaa. Vuosien mittaan työntekijät ottivat talouskasvua seuraavan hyvinvoinnin laajenemisen ja täystyöllisyyden itsestäänselvyynä, mutta samalla pääomasta tuli paitsi haluton ja myös kyvytön vastaamaan kasvaviin sosiaalisiin odotuksiin. Vuonna 1968 yhteiskuntarauha sitten järkkyi, kun työväki lakkoili ja opiskelijat heittelivät kiviä. Työvoiman ja pääoman odotukset ajautuivat erilleen. Sosiaalidemokratia sisälsi odotuksia jatkuvasti paranevasta hyvinvoinnista, mutta pääoma halusi irti sodanjälkeisistä kahleista.

Sosiaalidemokratian käsiin päätyneet valtiot taipuivat sääntelyn purkamiseen, yksityistämiseen ja markkinoiden avaamiseen. Toisaalta tuottavuuden ylittäneet palkankorotukset neutraloitiin inflaation keinoin, mistä seurasi vaurastumisen illuusio ja aikaa myöten epävakaus. Margaret Thatcher ja Ronald Reagan vakauttivat hoipertelevan maailmantalouden kovin ottein samalla hyväksyen ns. perustyöttömyyden, murskaten ammattiliitot ja käynnistäen Britannian miltei teollisuudeksi kasvaneen punk-musiikin aallon.

Markkinatalous ei kuitenkaan lunastanut täysin lupauksiaan, joten ylläpitääkseen yhteiskuntarauhaa valtiot alkoivat velkaantua. Sitten 1990-luvulla julkisesta velasta alkoi muodostua ongelma. Julkiseen sektoriin kohdistuvia leikkauksia tehtäessä heräsi kuitenkin pelko kysynnän laskusta. Kehiteltiin uusi teoria, jonka mukaan markkinat ohjaavat itse itseään ilman sääntelyä. Julkinen velkaantuminen vaihtui yksityiseen velkaantumiseen, mitä luonnehdittiin "yksityistetyksi keynesiläisyydeksi". Yleishyödyllisiä palveluita alettiin yksityistää, jolloin valtion katsottiin voivan vetäytyä kasvun ja sosiaaliturvan vastuusta, jonka se oli sodan jälkeen ottanut kantaakseen. Vuoden 2008 finanssikriisi kuitenkin pakotti valtiot takaisin maksajan rooliin. Koska poliittinen päätöksenteko on juuttunut pysähdyksiin melkein kaikkialla, vain demokraattisesta päätöksenteosta irrallaan toimivat keskuspankit ovat pystyneet tekemään ratkaisuita.

Vaurastumisen tunteen herättäneet inflaatio, julkinen velkaantuminen ja yksityinen velkaantuminen ovat kestäneet vain hetken, ja niiden synnyttämät ongelmat ovat kasvaneet kerta kerralta suuremmiksi. Uusliberalistiset ajatuspajat ovat silti aina ehtineet luonnostella seuraavan korjaussuunnitelman. Jokainen korjaussuunnitelma on koitunut palkkariippuvaisten tappioksi: Inflaatio vei lakkoaseen ja toi rakenteellisen työttömyyden. Julkisen talouden vakauttaminen yksityisti palveluita ja heikensi sosiaaliturvaa. Velkavetoinen kapitalismi aiheutti taloudellisia menetyksiä ja palveluiden leikkauksia. Nämä on mukinoista huolimatta hyväksytty. Nyt Streeckin mukaan pitäisi määritellä talouden ja politiikan suhde uudelleen, sillä kasvuilluusion loihtimiseen ei hänen mukaansa ole enää keinoja.

Länsimainen vallitseva ideologia on uusliberalismi. Kaikki eivät tietenkään sitä kannata, mutta keskeisimmät päätökset tehdään sen ohjaamana. Uusliberalismi ajaa markkinoiden vapauttamista kaikenlaisesta holhouksesta. Se haluaa korvata sosiaalisen oikeudenmukaisuuden markkinoiden oikeudenmukaisuudella, koska edellisen toiminta perustuu yhteiskunnallisiin normeihin, jotka poliittisuudessaan häiritsevät markkinamekanismia, kuten pääideologi Friedrich von Hayek aikoinaan luonnehti. Markkinoiden oikeudenmukaisuus arvottaa pelkästään yksilöllisiä suorituksia. Ilman kestohäviäjiä ei ole kestovoittajia. Tämä on Streeckin mukaan eurooppalaisen kapitalismin haeykisoimista. Niin se käy.

Demokratia ja kapitalismi eivät Streeckin mukaan enää kulje käsi kädessä. Uusliberalismi tarvitsee tietysti vahvan valtion yksityis- ja sopimusoikeuden takaajaksi, mutta samalla se haluaa suojata taloudelliset päätökset joukkodemokratialta. Monien maiden perustuslakeihin on kirjattu velkajarruja, koska poliittinen päätöksenteko on muuttunut epävarmaksi. Kansainväliset sopimukset ovat nousemassa valtioiden suvereniteetin yläpuolelle. Pelkän julkisen keskustelun maksukyvyttömyydestä pelätään aiheuttavan hallitsemattomia markkinareaktioita. Myös EU federaatiovirityksineen on Streeckin mukaan ponnistus kohti hayekilaista ihannetta, jossa talous eristetään demokratiasta. Sen monitasoinen hallintokoneisto neutraloi alhaalta tulevan paineen, ja sen keskeiset instituutiot, Euroopan keskuspankki, EU tuomioistuin ja komissio, eivät ole minkään demokraattisen prosessin piirissä. Niinpä demokraattisesti valitut pääministerit (Italia 2011, Kreikka 2012) astuvat painostuksen alta tarvittaessa sivuun, ja kansalliset intressit taipuvat kilpailulainsäädännön alla. Myös EMU-maiden valtiovarainministerihanke on osa tätä uusliberalisointiprosessia, joka suojaisi taloutta demokratialta.

Syynä rakenteellisiin uudistuksiin ei ole pelkästään EU:sta tuleva poliittinen paine. Finanssikriisin jälkeen julkinen velkaantuminen on ollut voimakasta niin, että valtio on muuttunut verottajasta velanhoitajaksi. Luottamus hallitukseen mittautetaan periaatteessa joka päivä joukkovelkakirjamarkkinoilla (jos ei kiinnitetä huomiota keskuspankkien ostamiin joukkovelkakirjoihin). Velkojat (esim. vakuutusyhtiöt tai eläkerahastot) haluavat varmistaa saatavansa ja siksi vaikuttaa velallistensa maksukykyyn. Sijoittajan näkökulmasta demokratia on epäluotettavaa.
Kun Ruotsin valtiontaloutta saneerattiin ankarasti maan toisen finanssikriisin jälkeen 1990-luvun lopulla, tämä motiivi oli vahvasti taustalla. Ruotsin senaikainen valtiovarainministeri Göran Persson kuvasi yhteyttä jälkikäteen seuraavasti: "Kyse oli demokratiasta itsestään! Miksi osallistua parlamenttivaaleihin, jos IMF on kuitenkin lopulta se, joka päättää? Miksi käydä vaalikampanjaa, jos luvassa ei ole täyttä päätöksenteko-oikeutta? Se oli nöyryyttävää. – – Kun kävin ensimmäistä kertaa Wall Streetillä pyytämässä lainaa alijäämän rahoittamiseen, vastassa oli joukko nuoria poikia, 27-28 -vuotiaita, jotka vain virnuilivat ja katsoivat minua kuin muukalaista. Heistä tuskin kukaan oli koskaan käynyt Ruotsissa. He eivät tienneet koko maasta yhtään mitään. (alaviite, s. 162)
Ilman omaa valuuttaa devalvaatio ei ole enää keino kilpailukyvyn parantamiseen; sisäinen devalvaatio näyttää poliittiselta mahdottomuudelta. Streeck huomauttaa, ettei valtioiden fiskaalisissa ongelmissa ole kyse useinkaan julkisten menojen holtittomasta kasvusta vaan verotulojen vähenemisestä. Pääoman vapaan liikkuvuuden vuoksi ne, jotka hyötyvät järjestelmästä eniten, maksavat siitä suhteessa vähiten. Siitä huolimatta valtion budjettivakauskaan ei ole tae mistään. Esimerkiksi Yhdysvalloissa Clinton jätti jälkeensä ylijäämäisen valtiontalouden, jonka Bush nuorempi jakoi eteenpäin verohelpotuksina. Sitten budjetti oli taas alijäämäinen, ja voitiin jatkaa säännöstelyn purkamista ja leikkauksia.

Tiukasti kytkeytyneessä ja verkostoituneessa maailmassa valtion velkaantuminen johtaa vähittäiseen suvereniteetin menetykseen. Lainojen uusiminen kohtuullisin ehdoin edellyttää markkinoiden luottamusta. Maksukyvyttömän valtion pakeneminen konkurssiin estetään kaikin keinoin. Toisaalta kapitalistisen demokratian yhteiskuntasopimus on luhistumassa kasaan sisältä päin. Markkinat eivät synnytä yhteenkuuluvuutta. Niiden tarjoamasta oikeudenmukaisuudesta seuraavat kasvavat tuloerot ja ylijäämäväestö. Politiikka on enää keskiluokan viihdettä.

En ole varma, miten suhtautua Streeckin teeseihin. Kattavat selitykset ovat aina epäilyttäviä (ja samalla kiehtovia). Moni kirjan väitteistä tai tulkinnoista on samansuuntainen kaltaiseni kyynikon arkikokemuksen kanssa, mutta en tunne alaa tarpeeksi hyvin voidaksi käydä kalistelemaan tutkimusviittauksin. Streeckin mukaan EU on hayekilainen projekti. Ehkä näin on. Tosin EU lienee jonkinlainen vastaus kilpailussa Yhdysvaltojen ja Kiinan kanssa, ja ehkä siinä aallokossa yksittäisille valtioille kävisi, jos mahdollista, huonommin. Streeckin mukaan EU tarvitsisi uuden perustuslain, joka demokratisoisi olemassa olevan järjestelmän. Olen samaa mieltä. Streeckin mukaan Euroopan rahaliitto oli virhe. Olen samaa mieltä. Tässä sitä kuitenkin ollaan. Emme kuitenkaan aloita tyhjältä pöydältä, joten poliittinen prosessi, joka korjaisi "valuvirheet", olisi oleva hidas ja vaivalloinen, jos edes mahdollinen.

Kysymys on — ainakin vielä — siitä, millaisen yhteiskunnan me haluamme. Tämä "me" on tietenkin petollinen sana peittäen sen, että "meitä" on monta, ihmiset uskovat eri asioihin, ongelmat koskevat  eri ihmisiä eri tavoin ja ihmiset kokevat asiat eri tavoin. Politiikka lähtee tilanteesta, jossa ihmiset ovat eri mieltä. Sitten keskustellaan tai teetetään selvityksiä, mutta muiden kokemukset etelämpää Euroopasta kertovat vaihtoehtojen vähyydestä.

Streeck pitää yhteiskuntaa hauraana. Olen samaa mieltä. Sodanjälkeisen ajan (eli silmittömän talouskasvun) ulkopuolella demokratia on ollut ohjattua, kiikkerää tai väkivaltaista. En ole erityisen toiveikas tulevaisuuden suhteen — voiko menneisyyden suhteen edes olla toiveikas? Uusliberalismi näyttää tuottavan luokkayhteiskunnan, jota hyvin harva haluaa, mutta kenelläkään ei tunnu olevan tarjota minkäänlaista realistista ja kestävää ihannetta tai vaihtoehtoa. "Samaa kuin tähän asti mutta enemmän" ei ole vakuuttava ohjelma. Permakulttuuri ei ole skaalautuva vaihtoehto, eikä valtaosa halua "vähemmän". Koska oppositiolla ei ole selkeää päämäärää, se on tehoton ja tulee häviämään poliittisen taistelun. Suomessa se vaatii uusliberalismin purkamista ja samanaikaisesti elvyttäviin toimiin ja kasvua tukeviin investointeihin (mitä ne sitten ovatkin) velkaantumista, koska "velkaantuminen ei ole Suomelle vielä ongelma". Velkaa tullaan hoitamaan korkeampien korkojen, kalliimman energian ja niukempien resurssien maailmassa, joten ongelmia tulee myöhemmin. Samalla velka sysää meidät syvemmälle rahoitusmarkkinoiden syliin, jolloin itsenäinen päätöksenteko vähenee.

Jos talouskasvulla olisi rajat, ehkä maisema olisi jotain tällaista: kasvua lupaavien kangastusten virittämistä, hitaasti rapautuvia instituutioita, juuttunutta päätöksen tekoa, kapenevia marginaaleja ja volatiileja markkinoita.

lauantai 13. helmikuuta 2016

Comparative mythology

Jaan Puhvel, Comparative mythology. The Johns Hopkins University Press, Baltimore, MD, USA, 1987.

Indoeurooppalainen kantakieli tarkoittaa, että nykyisillä Euroopan valtakielillä, kuten esim. englanti, ranska venäjä ja saksa, on ollut yhteinen kantamuoto, josta ovat kehittyneet myös indoiranilaiset kielet, kuten esim. sanskriitti, hindi, urdu ja kurdi. Kielet tietysti muuttuivat ajan myötä hiertäen toisiaan, indoeurooppalaiset kielet muodostavat vaihtelevan mutta perheyhtäläisen kielikunnan, jonka katsotaan levinneen eri puolille Mustanmeren pohjoispuolisilta tasangoilta. Samalla ovat kulkeutuneet myös instituutiot, teknologia, tarinat ja myytit.

Kirjassaan Comparative Mythology (1987) Jaan Puhvel tarkastelee myyttien indoeurooppalaisia piirteitä. Alkuperäiset myytit ovat monin osin tavoittamattomissa, mutta Puhvel uskoo, tunnustaen toki kaikki vaikeudet, että vertailemalla indoeurooppalaisia myyttejä voidaan palasista luonnostella alkuperäisen uskonnon mytologia. Myytit ovat säilyneet tietenkin paremmin siellä, missä on ollut vahvempi papisto (brahmiinit, druidit jne.) ja missä esimerkiksi kristinusko ei ole niitä myöhemmin värittänyt (Skandinavia).

Kokonaisuutena Puhvel koostaa yhteenvedon pitämistään luennoista, joten kirja ei esitä uutta tutkimusta tai pohdi tulkintoihin liittyvää epävarmuutta vaan seuraa juonteita, joiden jäljet alkavat Intiasta ja jotka jatkuvat aina kelttien ja skandinaavien tarinoissa. Puhvel oli Georges Dumézilin oppilas, joten näkökulma on sen mukainen. Kirjan runkona ovat Dumézilin ajatukset indoeurooppalaisista piirteistä, kuten ajatus kolmijakoisesta yhteiskunnasta pappeineen, sotureineen ja talonpoikineen.

Puhvel etenee johdannon jälkeen intialaisista veda-kirjoista ja epiikoista Iraniin, antiikin Kreikan ja Rooman kautta kelttien, germaanien, balttilaisten ja slaavien mytologioihin. Myyttien rinnalla kulkee indoeurooppalaista sanastoa ja nimistöä. Kirjan loppupuolella muutama luku käsittelee myyttien teemoja, kuten esimerkiksi soturijumalia, kuninkaiden ja neitsyiden suhdetta, kaksosia.

Kirja on johdantotekstinä kohtalaisen helposti lähestyttävää, vaikka lukijalle aiemmin tuntemattomiin mytologioihin saatetaan sukeltaa pitkiksikin ajoiksi. Kirjoittaja tulkitsee jumalia ikään kuin aikalaisten näkökulmasta. Jumalat näyttäytyvät inhimillisinä voimineen ja heikkouksineen. Jumalilla voi olla kirjaimellisesti monta puolta, mutta myös ympäröivän kulttuurin maut saattavat muuttua. Esimerkiksi ne norjalaiset, jotka muuttivat "odinmaisen" Harald Kaunotukan Norjasta Islantiin, ilmeisesti hylkäsivät myös häikäilemättömän ja juonittelevan Odinin alkaen kumartaa enemmän suoraselkäisen Thorin puoleen, mikä näkyy mm. nimistössä.

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

The Trick Is to Keep Breathing

Janice Galloway, The Trick Is to Keep Breathing (1989).  Minerva Press, London, UK, 1992.

Kun vaimonsa jättänyt miesystävä hukkuu yllättäen lomamatkalla Espanjassa, Joy Stonen elämänhallinta alkaa pettää. Hän kamppailee esiintyäkseen normaalina, pinnistelee työpaikalleen, siivoaa raivokkaasti kaupungin vuokra-asuntoaan ja kestitsee sosiaalityöntekijää tämän tullessa tarkastuskäynneille. Julkisivun takana Joyn käsitys ajasta ja normaaliudesta alkaa murentua, eikä syyllisyys ei jätä tilaa surulle. Epätoivo, viha, katkeruus ja pettymys kanavoituvat esiin vääristyneinä oireina.
What do you suggest I do to make it all better doctor? He drowned for christsake. He drowned.
Skotlantilaisen Janice Gallowayn esikoisromaani The Trick Is to Keep Breathing (1989) kuvaa 27-vuotiaan naisen masennusta sisältäpäin. Vaikka tarinassa on vähän mitään lohdullista — anoreksia, alkoholismi, lievä vainoharhaisuus, persoonaton psykiatrinen terveydenhuolto, fyysiseen hyväksikäyttöön perustuvat miessuhteet ja mieleen kohdistuva sukurasitus varjostavat tapahtumia — ja vaikka todellisuus tuntuu etäännytetyltä, Joyn ääni älykäs ja itseironinen.
Ellen stands in the doorway.
   I'm just having a spot of lunch, will you join me? she says, her eyes searching for clues.
   Lovely, I say. I'm starving.
It isn't even a joke.
Kerronta on pirstaleista, sen tyyli vaihtelee jatkuvasti päiväkirjasta haastatteluksi tai näytelmäkäsikirjoitukseksi, ja katkelmien kuvaamat tapahtumat liikkuvat edestakaisin muistojen ja nykyhetken välillä.
There was No Point.
Everything was the Same as Nothing.
And I knew there was nothing he could say.
Sirpaleisuudessa ja kertojassa on jotain samaa kuin Joan Didionin romaanissa Play It As It Lays (1970). Joy Stone ja Maria Wyeth ovat molemmat fiksuja mutta henkisesti heikoilla (ja siten miesten hyväksikäytettävissä). He keikkuvat samaan tapaan pohjattoman tyhjyyden partaalla, ja missä Marian ympärillä oli konkreettinen autiomaa, Joyn tyhjyyttä esittää rapistuva, liian suuri asunto. Päihteet tai irtosuhteet eivät tarjoa sellaista ankkuria, joka estäisi heitä horjahtamasta.

Jopa romaanin sivujen ladonta yltyy leikittelemään siinä määrin, että jotkut ovat nähneet siinä nyökkäyksen Tristram Shandyn suuntaan. 

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Kuulin pöllön kutsuvan

Margaret Craven, Kuulin pöllön kutsuvan. Englanninkielisestä alkuteoksesta I Heard the Owl Call My Name (1967) suomentanut Risto Lehmusoksa (1979). Gummerus, Jyväskylä, 2005.

Margaret Craven tarttuu romaanissaan Kuulin pöllön kutsuvan (1967) lukijaan jo heti alussa.
Lääkäri sanoi piispalle: —Joten, arvoisa piispa, teidän nuorella apulaisellanne on enintään kolme vuotta elinaikaa, eikä hän tiedä sitä. Kerrotteko te hänelle vai mitä te aiotte tehdä?
Näin tarinalle on piirretty rajat, väritetty sävy ja asetettu teema. Piispa ei kuitenkaan mainitse sairaudesta vaan lähettää apulaisensa Mark Brianin kirkkoherraksi Kanadan länsirannikolle Kvakiutl-heimon pariin kylään, jossa hän itse nuoruudessaan palveli.

Rannikolla joen suistossa, missä moottoriveneistä pitää siirtyä matalapohjaisiin ja kiikkeriin kanootteihin, siirrytään myös modernista ajasta esiteolliseen aikaan. Heimon miehet käyvät kalassa ja metsällä, mutta lapset käyvät kauempana koulua. Sähköä on vain kirkon valaistukseen, mutta 1960-luvun maailma saavuttaa kuitenkin kylän tarinoina, kätevinä saappaina, öljylamppuina ja kuolemantapaukset toteavana ratsupoliisina.

Suistossa veneestä toiseen siirtyminen on tottuneille helppoa, mutta ajan mittaan kaupungeissa käyneille nuorille se käy yhä vaikeammaksi. Alkeellisen elintavan näkeminen ulkopuolelta muuttaa heitä usein peruuttamattomasti. Kylässä vanhalla kielellä ei ole kirjoitusta, joten vanhat tavat pitää muistaa ja sanoa ääneen. Vähitellen rituaalit kuitenkin jäävät järjestämättä ja myytit kertomatta. Kvakiutlien perinteiselle elintavalle päivät ovat luetut, eikä kirkko voi kuin yrittää pehmentää väistämätöntä muutosta.
Vanhukset tiesivät, että se merkitsi kaiken sen hidasta kuolemista, jota he pitivät kallisavoisena omassa rodussaan. Ja koska Mark ei kestänyt vanhusten silmien ilmettä, hän hoputti pojat kanoottiin ja lievitti jännitystä pikku piloilla.
Mark on nuori, energinen ja harkitsevassa kärsivällisyydessään melkein idealisoitu. Craven asettelee kuitenkin hänet nimenomaan valkoihoisena ympäröivää rannikon metsien aboriginaalikulttuuria vasten tarjoillen nuoren kirkkoherran sisäistä psykologiaa säästeliäästi—lähinnä ohimeneviä epäilyksiä ja piispalle osoitettuja kirjeitä. Pitkä tie yhteisöön käy vain yhdessä tekemisen ja yhdessä kokemisen kautta. Mark oppii lukemaan hiljaisuutta ja ohjaamaan venettä. Lukija oppii kylän raskaasta elämästä ja kuolemasta alati läsnä olevan luonnon keskellä.

Kuulin pöllön kutsuvan on vaatimattomuudessaan kaunis romaani. Kirjan alku värittää lukijalle tietysti kaikkia Markin ponnisteluita, mutta Craven ohjailee tarinaansa taiten väistäen  sentimentaaliset matalikot. Hänen kerronnassaan on samanlaista kärsivällisyyttä ja kohteliasta etäisyyttä kuin Markin suhteessa kvakiutleihin. Kun sitten väistämätön on edessä, se on melkein täyttymys.

Kirja aloittaa ponnisteluni Kansojen juurilla -lukuhaasteessa.