Torakat

Jo Nesbø, Torakat. Norjankielisestä alkuteoksesta Kakerlakkene (1998) suomentanut Outi Menna. Johnny Kniga Kustannus, Juva, 2009.

Norjalaisen dekkarikirjailijan Torakat ilmestyi jo vuonna 1998, mutta se suomennettiin vasta pari vuotta sitten. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Lepakkomiehen ja Punarinnan väliin. Norjan suurlähettiläs löytyy murhattuna bangkokilaisesta bordellista. Valtiojohdolla on kiire lähettää norjalainen rikostutkija selvittämään tapaus ennen kuin lehdet saavat vihiä tapahtuneesta.  Ja niin Thaimaaseen lähtee kansainvälistä kokemusta hankkinut Harry Hole.

Thaimaa on saasteinen, korruptoitunut ja kuuma, mutta ihmiset --erityisesti Holen kollegat-- ovat työlleen omistautuneita, ammattitaitoisia ja huumorintajuisia. Torakat on hyvä dekkari, mutta kerronta ja käänteet eivät ole aivan Nesbøn viimeisimpien kirjojen tasoa.

Panssarisydän

Jo Nesbø, Panssarisydän. Norjankielisestä alkuteoksesta Panserhjertre (2009) suomentanut Outi Menna. Johnny Kniga Kustannus, Juva 2010.

Norjalaisen dekkarikirjailijan viimeisin Harry Hole -tarina alkaa Hong Kongista, minne Hole on paennut menetyksiään, itseään ja virkaansa. Hänet haetaan takaisin Osloon selvittämään kahden naisen kuolemaa, eikä sarjamurhaajasta ole johtolankoja nimeksikään. Taustalla käydään myös poliisilaitoksen sisäistä taistelua arvovallasta ja rahoituksesta.

Holen työtavat tuottavat tulosta, mutta ne alkavat myös vaatia veronsa, ja kirjan sävy on aikaisempia tarinoita tummempi. Nesbøn tarina etenee taidokkaan sävellyksen tavoin ollen edelleen yllättävä.

What Every Body Is Saying

Joe Navarro, What Every Body Is Saying: An Ex-FBI Agent's Guide to Speed-Reading People. Harper-Collins Publishers, New York, NY, USA, 2008.

Kuten alaotsikkokin sanoo, Joe Navarro on entinen FBI-tiedustelupalvelun agentti. Hän muutti vanhempiensa kanssa Kuubasta Yhdysvaltoihin ollessaan kahdeksanvuotias. Kun hän ei osannut englantia, hän joutui arvioimaan muiden reaktiot pelkästään kehonkielen perusteella. Myöhemmin 23-vuotiaana poliisina hän liittyi FBI:n palvelukseen. Pitkän uran aikana hän ehti toimia esimiehenä mm. vastavakoiluyksikössä. Yksi keskeinen aihe hänen urassaan on ollut kehonkielen, ei-verbaalisten signaalien tunnistaminen ja tulkitseminen.

Ihmisaivoissa on ns. limbinen järjestelmä, so. joukko alueita, jotka yhdessä operoivat mm. autonomista hermostoa, tunteita, motivaatiota. Autonominen hermosto säätelee tiedostamattomia toimintoja kuten sydämen ja rauhasten toimintaa, ruoansulatusta, verenpainetta ja hikoilua. Tämä sama järjestelmä tuottaa myös kehon signaaleja, jotka eivät ole tiedostettuja.

Navarro esittelee kehon eri osien mahdolliset esim. mukavuutta, auktoriteettia, hermostuneisuutta, epävarmuutta tai stressiä ilmaisevat signaalit. Yksittäisinä ne eivät yleensä merkitse mitään, mutta samanaikaisina rypäinä ne voivat antaa vihjeen siitä, mitä henkilö todella ajattelee tilanteesta, keskustelusta tai muista läsnäolijoista.

Navarro aloittaa tärkeimmästä osasta, jaloista. Jalkaterien suunta kertoo mahdollisista lähtöaikeista, polvelle ristitty sääri muurin rakentamisesta, heiluttamisen aloittaminen tai äkkinäinen lopettaminen mielialan muutoksista. Vartalolla on omat elkeensä, samoin käsivarsilla, käsillä ja sormilla. Kaikkein epäluotettavin signaalin lähde on kasvot, koska ihmiset ovat oppineet valehtelemaan pienen ikänsä. Toki kasvolihasten mikroliikkeet, pupillien toiminta tai silmäluomien räpyttely voi paljastaa ihmisen todellisen sentimentin tai tunnetilan.

Alaotsikon lupaus ihmisten pikalukutaidosta on liioiteltu. Toki kirja tarjoaa eväät tehdä havaintoja, mutta harjaantumaton signaaleista ei voi tehdä kummoisiakaan johtopäätöksiä. Itse asiassa esim. poliisien tekemät väärät johtopäätökset ovat johtaneet syyttömien tuomioihin, välien rikkoutumisiin, avioeroihin ja kaikenlaiseen harmiin. Navarro pitää itseään ja kaltaisiaan ammattilaisia vain piirun verran arvaajia parempina tunnistamaan valehtelijoita.

Navarro juttelee mukavia, laskettelee kerronnan sekaan tapauskertomuksia uransa varrelta ja pitää tekstinsä helppotajuisena.  Kirja ei uppoudu syvälle teorioihin, mutta keskeisissä osissa on lähdeviitteet ja lopussa lähdeluettelo.

The Moon Is a Harsh Mistress

Robert A. Heinlein, The Moon Is a Harsh Mistress. Hodder & Stoughton, London, UK, 2005.

Yhdysvaltalaisen Robert A. Heinleinin yksi nimekkäimmistä scifi-romaaneista on vuonna 1966 julkaistu The Moon Is a Harsh Mistress. Kirja sai Hugo-palkinnon vuonna 1967.

Elämä kuussa on nopeaa ja lyhyttä. Sukupuolijakauma on korostetun miesvaltainen, mistä seuraa perinteistä poikkeavia ryhmä- tai linja-avioliittoja. Tarinan kertoja Manuel Garcia O'Kelly-Davis on kuussa sijaitsevassa siirtokunnassa työskentelevä tietokoneasentaja, joka ystävystyy tietoiseksi tulleen tietokonejärjestelmän kanssa. Kuussa kaikki ei kohdallaan: siirtokuntaa hallinnoiva ylikansallinen taho riistää viljelijöitä. Kun kapina alkaa kyteä, Manuel ja Mike (tietokone) sotkeutuvat mukaan. 

The Moon Is a Harsh Mistress on erinomainen scifi-romaani. Toiminnan ja teknologian ohella Heinlein käsittelee yhteiskuntaa ja maalailee libertarismin ihanteita: ohutta hallintokoneistoa, laajaa yksilön vapautta ja itseavun (self-help) perinnettä.

Stranger in a Strange Land

Robert A. Heinlein, Stranger in a Strange Land. ACE Books, New York, NY, USA, 2003 (1961).

Yhdysvaltalainen tieteiskirjailija Robert A. Heinlein (1907-1988) ehti uransa aikana kirjoittaa yli kolmekymmentä romaania ja kuutisenkymmentä novellia. Monet teoksista ovat muotoutuneet klassikoiksi. Jotkin kirjoissa esiintyneet ideat on sittemmin tuotteistettu: GPS, vesisänky, telekonferenssi jne. Stranger in a Strange Land on ensimmäinen ns. keskikauden teos, jossa Heinlein käsitteliä yksilöä, libertarismia ja vapaata seksiä. Se sai edellisenä vuonna julkaistun romaanin Starship Troopersin (1959) tapaan Hugo-palkinnon.

Stranger in a Strange Land kertoo Michael Valentine Smithistä, ensimmäisestä Marsissa syntyneestä ihmisestä ja tämän saapumisesta maapallolle. Kirja alkaa tieteissatiirinä, kun maan tapoihin, sukupuoliin ja epämääräiseen luonnolliseen kieleen tottumaton Smith kompastelee perusasioiden kanssa. Smith oppii nopeasti, ja Smithin oivallusten myötä Heinleinin kerronta alkaa kuljettaa hahmojen välisiä keskusteluja yksilön oikeuksista, seksistä ja uskonnosta. Smithin käyttämä verbi to grok päätyi laajempaan kielenkäyttöön tarkoittamaan empatian täyttämää tai intuitiivista ymmärrystä. Sana löytyy mm. Oxfordin sanakirjasta.

Heinlein kirjoittaa sujuvasti. Kirjan alku sijoittuu kiehtovaan, 1960-luvun henkeen esitettyyn armeijasairaalaan. Dialogi toimii. Sitten Heinlein lisää kierroksia ja mystiikkaa, ja päähenkilöt alkavat pitää pitkiä palopuheita.

Don't Murder Your Mystery

Chris Roerden, Don't Murder Your Mystery: 24 Fiction-Writing Techniques to Save Your Manuscript from Turning Up D.O.A. Bella Rosa Books, Rock Hill, SC, USA, 2006.

Yhdysvaltalainen Chris Roerden on työskennellyt kirjallisuusalalla kustannustoimittajana, opettajana tai kirjailijana yhteensä yli 40 vuotta. Don't Murder Your Mystery on, kuten aliotsikkokin sanoo, kokoelma neuvoja dekkarikäsikirjoituksen saattamiseksi julkaisukuntoon. Kirja sai Agatha-palkinnon vuonna 2006.

Kirjojen kustannus on liiketoimintaa, jossa kustantamot pyrkivät tekemään voittoa. Koska hyllyihin jäävät niteet tarkoittavat tappiota, satsataan ensisijaisesti ennestään tai muuten tunnettuihin nimiin. Kustantamot saavat tukuttain käsikirjoituksia, joita kustannustoimittajat seulovat julkaistaviin ja hylättäviin. Koska markkinatilanne on kireä, kustantamot eivät lähde opastamaan ketään, vaan käsikirjoituksen pitää olla hyvä. Kustannustoimittaja etsii siitä virheitä, joiden perusteella sen voisi pistää sivuun ja siirtyä seuraavaan. 

Roerden esittelee 24 erilaista ongelmatyyppiä, jotka ovat tyypillisiä aloittaville kirjoittajille. Epävireinen aloitus, prologit ja taustatarinan tuputtaminen tapaavat hidastaa kerrontaa ja johtaa sivuraiteille. Takaumat, transkription (esitteet, kirjeet, päiväkirjat), unet ja muut ajalliset kikkailut katkaisevat tarinan ja monessa tapauksessa johtavat Roerdenin mukaan hylätyt-pinoon. Henkilöhahmojen kuvailu voi mennä metsään monella tapaa: riittäisi kuvata vain juonen kannalta tarpeellinen, välttää kliseitä ja kantaa kuvauksia johdonmukaisesti koko tarinan läpi. Samantyyppiset ongelmat koskevat tapahtumapaikkoja. Kuvauksen tulisi olla tiivistä ja välttää turhia adjektiiveja. Henkilöhahmoilla tulisi olla motiiveja, jotka kulkevat kerronnan mukana. Dialogi ei ole keskustelua, jossa kaikkiin kysymyksiin tulee vastaus, vaan jonkinlaista älyllistä miekkailua. Dialogissa johtolausetta ei pidä ryydittää adverbiaalein, vaan sen sävyn tulee olla muilla tavoin selvää. Ja niin edelleen. 

Roerden kirjoittaa tiivistä, sujuvaa tekstiä. Koko kirja on kirjoitettu otsikon tapaan oikeusdraaman sävyyn. Toimivat esimerkit hän on poiminut julkaistuista dekkareista. Ontuvat esimerkit hän kirjoittaa itse. Vain ohimennen hän mainitsee julkaistuista dekkareista, joissa kaikki ei ole ollut kohdallaan.

The Iliad

Homer, The Iliad. Wordsworth, Chatham, Kent, UK, 1995.

Kreikkalaisen runonlaulajan Homeroksen historiallisuudesta ja töistä keskustellaan edelleen. Yhtenä hänen teoksenaan pidetään Iliasta, laulua Ilionista. Se on toki suomennettu, mutta Otto Mannisen käännös on uskollinen alkuperäiselle runomitalle, millä on tietenkin oma arvonsa mutta mikä tekee käännöksestä vaikeaselkoisen. Wordsworthin Ilias on englanninkielinen proosakäännös; kääntäjän nimi ei kirjasta selviä.

Ilias kertoo Troijan eli Ilionin kaupungin kymmenvuotisen piirityksen toiseksi viimeisestä vuodesta. Akhilleus on raivostunut sotajoukon johtajalle Agamemnonille saaliinjaosta ja kieltäytyy osallistumasta taisteluihin. Troijalainen sankari Hektor niittää kreikkalaisia taistelukentällä ja ajaa heidät aina laivoihinsa saakka, kunnes Patroklos pukeutuu Akhilleun haarniskaan ja innoittaa kreikkalaiset uudestaan vastarintaan. Hektor surmaa Patrokloon ja Akhilleus kostaa. Troijan ympärillä käydyn taistelun lisäksi kamppailua käydään myös jumalten välillä. Ne yrittävät suojella suosikkejaan ja sotkea vastustajiensa juonet. Viha, kohtalo, kunnia.

Miehet ovat turhamaisia ja kunniastaan herkkiä. Kesken taistelun he pysähtyvät luettelemaan sukujensa urotekoja ja ylistämään toistensa veren jaloutta. Taistelu on kuitenkin raakaa ja iskujen aiheuttamat yksityiskohtaisesti kuvatut vammat vakavia. Homeros tietää nimeltä pitkälle kolmattasataa kaatunutta soturia. Proosakäännös on hieman vanhahtavaa mutta sopivan ylätyylistä englantia. Ajan kuva on mehevä.

Toisin kuin usein luullaan, Troijan hevonen ei esiinny Iliaassa. Kirja päättyy, kun Priamos hakee poikansa Hektorin ruumiin Akhilleulta ja vie sen Troijaan surtavaksi. Odysseiassa on viittaus hevoseen, mutta yksityiskohtaisin versio tarinasta lienee Vergiliuksen Aeneiaassa.  Samoin Akhilleun kantapäähän osuu nuoli vasta myöhemmin. 

Homeros kompastuu vielä Hollywoodin tapaan historiallisten faktojen pyöristämiseen: esim. Patroklos saa polttohautauksen, joka ei ollut käytössä noilla seuduin tarinan kuvaamana aikana. Ehkä Homeros halusi tarinaansa polttohautauksen, koska se on näyttävämpi. Voitte kuvitella, millaista närkästystä nämä anakronismit ovat herättäneet kriitikoissa vuosituhansien ajan!

Sovituksen kuilu

Alastair Reynolds, Sovituksen kuilu. Englanninkielisestä alkuteoksesta Absolution Gap (2003) suomentanut Hannu Tervaharju. Like, Keuruu, 2007.

Sovituksen kuilu jatkaa walesilaisen scifikirjailijan Alastair Reynoldsin avaruusoopperaa. Itseohjautuviin tekoälyjärjestelmiin pesiytyi ensin rutto. Sitten unestaan heränneet älyllistä elämää tukahduttavat koneet ovat pirstoneet kokonaisia planeettoja. Ihmisten toivo tiivistyy pieneen, kaasujättiläistä kiertävään kuuhun. Kuuta asuttavat omaperäisen kirkon hallinnoimat yhteisöt ja sen pinnan alta kaivetaan esiin jäänteitä muinaisesta sivilisaatiosta.  Kirkon katedraalit vaeltavat jäisen taivaankappaleen halki vääjäämättä pysyäkseen kaasujättiläisen alla ja rekisteröidäkseen kaasujättiläisen hetkelliset katoamiset.

Reynolds kirjoittaa upeaa avaruusoopperaa. Vieraat ilmiöt, pitkälle viety teknologia ja sen tuomat kulttuurit lumoavat edelleen. Paikoin kerrontaa olisi ollut varaa tiivistää, mutta 830 sivua on palkitseva urakka.

Kanban and Scrum: making the most of both

Henrik Kniberg, Mattias Skarin, Kanban and Scrum: making the most of both. C4Media, 2010.

Henrik Kniberg ja Mattias Skarin ovat ruotsalaisia ohjelmistokonsultteja, jotka ovat erikoistuneet lean- ja agile-menetelmiin. Kanban and Scrum käsittelee kahta agile-menetelmää, Kanbania ja Scrumia, jotka molemmat ovat itseohjautuvat ohjelmistotiimin muutokseen sopeutuvia prosesseja. Kirjan tarkoitus on tarjoilla tiivis määritelmä kummastakin, selvittää menetelmien välisiä eroja ja näyttää esimerkein, miten ne toimivat.

Kirjan ensimmäinen osa käsittelee Kanbanin ja Scrumin yhtäläisyyksiä ja eroja. Ne ovat iteratiivisia ja inkrementaalisia, eli työtä tehdään toistettavissa sykleissä ja työ tehdään pienissä palasissa, jolloin muutoksiin reagoiminen on helpompaa. Tiimi kokoontuu säännöllisesti käsittelemään ohjelmistoprosessinsa ongelmia ja korjaamaan niitä.

Menetelmistä Scrum asettaa enemmän vaatimuksia: roolit, backlogin priorisointi, päivittäiset tapaamiset, kehitysnopeuden mittaus ja itseohjautuvuus. Työkuormaa rajoittaa iteraation pituus ja kehitysnopeus. Kanban rajoittaa ainostaan samanaikaisten keskeneräisten tehtävien määrää pyrkien optimoimaan läpimenoaikaa. Se voi sopia mm. itsenäisesti tehtävien, ylläpitotöiden tapaisten toisistaan riippumattomien tehtävien hallintaan.

Kirjan toinen osa käy läpi tapausesimerkkejä. Esimerkkien tukena on kaavakuvia, piirroksia ja valokuvia.

Kanban and Scrum on noin satasivuinen kirjanen. Lyhyydestään huolimatta sivut ovat väljästi taitetut, ja tekstissä on hieman toistoa. Tiiviinä johdantona se on kuitenkin ihan toimiva.

The Practice and Science of Drawing

Harold Speed, The Practice and Science of Drawing. Dover Publications, Mineola, NY, USA, 1972. 

Harold Speed (1872-1957) oli englantilainen taidemaalari, joka kirjoitti uransa aikana pari klassikoksi jäänyttä piirustus- ja maalausopasta. The Practice and Science of Drawing on piirustusopas, joka julkaistiin 1900-luvun alussa -- käsillä oleva laitos vuonna 1917. Kirja kaikuu vanhentunutta taidekäsitystä, l. taiteen tekee taiteeksi taiteilijan taiteellinen ekspressio, mikä sopii piirustusoppaaseen ihan hyvin. Post-moderniahan ei voi opettaa, koska siinä ei ole "oikeaa tapaa" tehdä mitään.

Päästyään taideihanteiden julistamisesta Speed esittelee kaksi piirustustapaa, joista ensimmäinen keskittyy ääriviivoihin ja toinen massan tai muotojen tallentamiseen. Analysoituaan hetken erilaisia lähestymistapoja Speed keskittyy rytmiin ja sen erilaisiin muotoihin (viivan vaihtelu/yhtenäisyys, muodon vaihtely/yhtenäisyys, tasapaino ja mittasuhteet). Lopuksi hän kirjoittaa ohjeita muotokuvien piirtämiseen ja tarvikkeiden hankintaan.

Kirjassa on lukuisia esimerkkejä tunnetuilta ja nykyään vähemmän tunnetuilta mestareilta. Speed kirjoittaa koukeroista joskin joihinkin historioitsijoihin verrattuna kevyttä englantilaista ylätyyliä. Kirjan kautta ei opi piirtämään, mutta piirustuksia alkaa ehkä lukea eri tavoin.

The Human Figure

John H. Vanderpoel, The Human Figure. Dover Publications, Mineola, NY, USA, 1958.

John H. Vanderpoel opetti 30 vuotta Chicagon Art Institutessa ja oli mm. Georgia O'Keefen opettaja. The Human Figure on elävänmallinpiirustusopas, joka julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 1908 ja josta Dover Publications on ottanut uusintapainoksia vuodesta 1958 alkaen.

Vanderpoel esittelee ihmisvartalon yksityiskohtaisesti tekstin ja kuvien kautta. Hän jakaa ruumiinosat pinnoiksi ja muodoiksi, jotka yksinkertaistavat piirtämistä ja osien suhteiden mittaamista. Vanderpoelin omat esimerkkipiirrokset ovat häikäiseviä, mutta niitä käsittelevä teksti on kuivaa. Se käy läpi yksityiskohtaisesti esimerkiksi nenänjuuren ja huulten suhdetta, käsivarren ja olkapään massojen muuttumista alla liikkuvien lihasten takia -- kaikki arvokasta tietoa, mutta tekstin kautta havainnollistaminen on raskasta.

Sagas of Warrior-Poets

Diana Whaley (toim.), Sagas of Warrior-Poets. Penguin Books, London, UK, 2002.

Diana Whaley on Newcastlen yliopiston varhaiskeskiajan tutkimuksen professori, joka on erikoistunut muinaisnorjankieliseen kirjallisuuteen. Sagas of Warrior-Poets on kokoelma saagoja, joiden päähenkilöt ovat nimen mukaisesti sotureita ja runoilijoita. Whaley on kirjoittanut kirjaan mielenkiintoisen johdannon, jossa käsitellään saagoja yleisesti kirjallisuutena, kirjan saagojen teemoja, runoutta ja syntyhistoriaa. Lisäksi kirjan lopun liitteissä on Islannin kartta, johon on merkitty kunkin saagan tapahtumapaikat sekä tietoa varhaiskeskiajan islantilaisesta sosiaalisista, poliittisista ja oikeudellisista rakenteista, islantilaisista maatiloista, kirjan saagojen rakenteesta, runoista, sanastosta ja saagakirjallisuudesta ylipäätään.

Kirjan saagat, Kormakin saaga (Kormáks saga), Hallfredin saaga (Hallfreðar saga), Gunnlaugin saaga (Gunnlaugs saga), Bjornin saaga (Bjarnar saga Hítdaelakappa) ja Viglundin saaga (Víglundar saga), ovat rakenteeltaan samankaltaisia. Nuori ja pystyvä soturirunoilija rakastuu palavasti nuoreen ja kauniiseen naiseen, saa vastarakkautta, mutta kilpakosija pelaa päähenkilön sivuun. Seuraa ulkomaan matkoja, kaunaa, petosta ja taisteluita. Runoja pudotellaan keskustelun lomaan, ja niissä kulkevat päähenkilöiden mielialat ja tunteet pilkanteosta rakkauteen. Kääntäjät eivät ole muotoilleet kielikuvia, kenningejä, uudelleen, vaan ne on käännetty sanasta sanaan englanniksi, toki kylkeen on liitetty "oikea" tulkinta. Taistelukäärme tai haavasauva on siten miekka, korujen kantaja on nainen ja esimerkiksi kilpien punertaja on soturi.

Johdantoineen ja liitteineen Sagas of Warrior-Poets on maallikolle erinomaista luettavaa.

Askeleen jäljessä

Henning Mankell, Askeleen jäljessä. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Steget efter (1997) suomentanut Laura Jänisjärvi (1999). Otava, Keuruu, 2000.

Henning Mankell on ruotsalaisen realistisen dekkarityylin uran uurtajia. Komisario Kurt Wallander -rikostarinat ovat olleet suosittuja niin kirjoina kuin elokuvina.

Askeleen jäljessä on järjestyksessään kuudes Wallander-tarina. Ystadin poliisin rikostarkastaja löytyy kuolleena asunnostaan, eikä kuolema näytä itsemurhalta. Hän oli tutkimassa kolmen nuoren yllättävää katoamista; nuorilta tuli postikortteja pitkin Eurooppaa, mutta omaiset eivät pidä niitä aitoina. Tutkinta osoittautuu monimutkaiseksi, kun Wallander samalla kamppailee oman terveytensä kanssa.

Mankellin kerronta vyöryy lyhyinä virkkeinä. Kuusisataasivuista kirjaa olisi ollut tilaa tiivistää. Murha on kuitenkin murha, ja monivaiheinen tutkinta pitää mielenkiintoa yllä.

Varjo

Karin Alvtegen, Varjo. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Skugga (2007) suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. WSOY, Juva, 2008.

Karin Alvtegen on ruotsalainen kirjailija, käsikirjoittaja ja lavastaja. Varjo on hänen viides suomennettu kirjansa. Se kertoo Nobel-palkitusta kirjailijasta Axel Ragnerfeldtistä ja hänen perheestään. Perhettä palvellut kotiapulainen kuolee vanhuuteen, ja testamentti kaivaa esiin vanhat synnit, joita perhe on hautonut vuosikymmeniä. Takakansi mainostaa kirjaa psykologiseksi "huippujännäriksi", mutta jännitystä syntyy vasta loppupuolella. Alkutilanne on niin ladattu, että kirja on ennalta-arvattava.

Lumiukko

Jo Nesbø, Lumiukko. Norjankielisestä alkuteoksesta Snømannen (2007) suomentanut Outi Menna. WSOY, Juva, 2009.

Norjalaisen Jo Nesbøn dekkarissa Oslossa katoaa perheenäiti. Talon pihalle jää selittämätön lumiukko. Kun tulee esiin toinen samantyyppinen katoamistapaus, apulaispoliisipäällikkö Harry Hole tietää jahtaavansa sarjamurhaajaa. Hole saa tasapainoilla vuotavan poliisilaitoksen ja nälkäisen lehdistön välillä.

Nesbøn kerronta on edelleen napakkaa. Tällä kertaa tarinassa on vähemmän Holea ja enemmän juonenkäänteitä.

Pelastaja

Jo Nesbø, Pelastaja. Norjankielisestä alkuteoksesta Frelseren (2005) suomentanut Outi Menna. WSOY, Juva, 2008.

Norjalaisen Jo Nesbøn oslolainen apulaispoliisipäällikkö Harry Hole saa selvitettäväkseen Pelastusarmeijan sotilaan murhan. Miestä ammuttiin päähän joulupadan vieressä vilkkaalla kadulla, mutta kukaan ei tunnu pystyvän antamaan ampujasta tuntomerkkejä eikä muistamaan kasvoja.

Nesbø kirjoittaa vakuuttavaa rikosdraamaa. Harry Hole kompastelee poliisijohdon, rikollisten, läheistensä ja itsensä kanssa olematta typerä, itsekäs tai kylmä.

The Maritime Paintings of Montague Dawson

Ron Ranson, The Maritime Paintings of Montague Dawson. David & Charles, Newton Abbot, UK, 2008 (1993).

Montague Dawson (1895-1973) oli englantilainen taidemaalari, Henry Dawsonin pojanpoika. Taideharrastuksensa hän aloitti varhain, ja myi ensimmäisiä töitään jo ennen teini-ikää. Sitten hän päätyi kuvittajaksi Lontooseen, kunnes ensimmäinen maailmansota alkoi. Sodan ajan hän palveli Laivastossa pienillä aluksilla, kuten troolareilla ja miinanraivaajilla. Samaan aikaan hän teki mustavalkoista lehtikuvitusta sodan tapahtumista. Sodan jälkeen Dawson päätyi Charles Napier Hemyn oppiin ja kaupallinen kuvitus jäi sivuun. Toisen maailmansodan aikaan hän teki pikkutarkkaa lehtikuvitusta kiertäen telakoita, haastatellen silminnäkijöitä ja syynäten Laivaston tarjoamia piirustuksia.

Dawson oli hyvin ahkera ja tuottelias, ja hänen työnsä hallitsi ja sääteli myös perhe-elämää. Hän oli parhaina vuosinaan tiettävästi Picasson jälkeen parhaiten ansaitseva taidemaalari. Erityisen haluttuja olivat hänen maalauksensa klippereistä, yhdysvalloissa kehitetyistä erittäin nopeista purjelaivoista, joilla rikottiin nopeusennätyksiä kaikilla reiteillä.

The Maritime Paintings of Montague Dawson käsittää yli 80 maalauksen lisäksi piiroksia, luonnoksia ja muutamia valokuvia. Aaltoilevan meren, pilvisen taivaan ja vanhojen purjealusten käsittely on lumoavaa.

A Celebration of Marine Art

A Celebration of Marine Art: Sixty Years of the Royal Society of Marine Artists. Bounty Books, London, UK, 2008 (1996).

Royal Society of Marine Artists, l. Kuninkaallinen meriaiheisen taiteen yhdistys, perustettiin 1939 vahvistamaan meriaiheisen taiteen arvostusta Britanniassa. Yhdistys on vuosien ajan järjestänyt lukuisia näyttelyitä, esitelmiä ja työpajoja. A Celebration of Marine Art on kuusikymmenvuotisjuhlakirja ja esittelee meriaiheisia maalauksia vuosikymmenten varrelta. Maalaukset on jaoteltu purjelaivoihin, sota-ajan taiteilijoihin ja laivostotöihin, jokia, rannikkoa ja suistoja esittäviin tauluihin ja lopulta höyrylaiva-aikakauteen, johon lasketaan myös modernit tankkerit. Jokaisen luvun aloittaa esipuhe, joka luotaa muutoksia yhdistyksen historian ajoilta.

Purjelaivoja ei ole enää kaupallisessa käytössä, eikä "eläviä malleja" ole entiseen tapaan tarjolla. Yhdistyksen perustamisen aikoihin jäseninä oli maalareita, jotka olivat aloittaneet uransa viktoriaanisella aikakaudella ennen höyrylaivoja. Juhlakirjan tyyliin Mark Myers ylistää maalareiden autenttisuuden halua ja hinkua merille: mahdollisuuksien mukaan he hakeutuvat opetuskäytössä oleville purjelaivoille. Toisaalta kenties vanhin meriaiheinen maalaustaide on kuvannut meritaisteluita ilman malleja tai edes tarkkaa tietoa aikakauden laivoista. Historiallisten laivojen maalausperinne voi edelleen hyvin.

Toisen maailmansodan aikana Britannian laivasto piti riveissään muutamia taidemaalareita, joiden tehtävä oli ikuistaa operaatiota Välimerellä ja Atlantilla. Esipuheessaan John Worsley mainitsee jääneensä sotavangiksi Sisiliassa. Laivaston maalausperinne on sittemmin jatkunut mutta laimeampana.

Jokien, rannikoiden ja suistojen maalaus on dokumentoinut aaltojen iskeytymistä rantakiviin, laskuveden maalle jättämiä purjeveneitä, kalastusalusten aamuista lähtöä. Toki teknologia on muuttunut, kalastus on vähentynyt, ja mustaa savua tuksuttavat hinaajat on poistettu käytöstä.

Höyrylaiva-aikauden esimerkeiksi poimitut maalaukset esittävät usein kuivatelakoita, vanhoja, ruosteisia troolareita tai risteilijöitä. Esipuheessa Colin Verity toteaa, että nykyiset tankkerit ovat satamissa hyvin lyhyen aikaa, eivätkä ne ole vanhojen tai rapistuvien laivojen tapaan helposti käännettävissä mielenkiintoisiksi maalauksiksi.

Kirjassa esitellyt maalaukset ovat pääosin öljyvärein maalattuja, mutta mukana on myös akvarelleja ja muutama erinomainen pastellityö.

Häirikkötehdas

Ville Vuorela, Häirikkötehdas: nörttinä koulussa ja töissä. Finn Lectura, Saarijärvi, 2011.

Internet on tarjonnut alakulttuureille elintärkeän kanavan. Internetissä pelattavien moninpelin ympärille on muodostunut yhteisöjä. Kanssakäyminen (ja kiusaaminen) on saanut uudenlaisia muotoja. Samaan aikaan nörttien taidot ovat muuttuneet yhteiskunnan kannalta kullanarvoisiksi (jos nördeiksi ei lasketa kaikkia tietokonepeleihin uppoutuvia hedonisteja). Kulttuuri on monin tavoin nördeistynyt.

Peliteollisuus on nopeasti kasvava viihteen muoto, joka perinteisten arvojen suunnalta näyttää rappiolta. Pelien vaarallisuutta lapsille korostetaan, vaikka keskimääräinen peliharrastaja on 30-vuotias mies ja peleissä kuten elokuvissa kulkee ikärajat. Peliharrastus ei ole tehnytkään pelaajista saatananpalvojia tai väkivaltaisia huumehörhöjä, kuten valtavirta halusi pitkään ajatella. Monet pelialalla toimivat ammattilaiset ovat toki poikkeavuuksia, jotka nähneet peruskoulun huonot puolet hyvin läheltä, mutta ohjelmistoala ja erityisesti pelifirmat ovat ehkä muita suvaitsevaisempia.

Ville Vuorela on suomalainen pelisuunnittelija. Vuorela on toiminut monessa tietokonepeliyhtiössä suunnittelijana ja julkaissut viisi perinteistä pöytäroolipeliä. Häirikkötehdas on kokoelma kirjoituksia peruskoulusta, internetin tuomasta murroksesta ja peliteollisuudesta. Peruskoulua tuskin kukaan muistaa lämmöllä, mutta Vuorela joutui pahasti luokanvalvojain yhdenmukaistamisvimman hampaisiin. Oma lukunsa on koulukiusaaminen, ja yksi Vuorelan pointti tuntuukin olevan, että opettajat ovat lasten ja nuorten edesottamuksista pahasti pihalla. Niinpä lapset ja nuoret pitkälti kasvattavat toisensa, jolloin kaikki poikkeavuudet pääsevät osaksi Kärpästen Herrasta. Vuorela pohtii pelien ja pelikäsitteiden soveltuvuutta opetukseen, mutta kaikki näyttäisi edellyttävän pienempiä luokkakokoja.

Häirikkötehdas on omaelämänkerrannallinen selvitys ja jonkinlainen pamfletti. Koulun ja pelien käsittely vuorottelee luvusta toiseen ilman ilmiselvää rakennetta. Betonibunkkereihin rakennettujen koulujen jäykät otteet ovat helposti tunnistettavia kaikille historiattomien lähiöiden kasvateille. Yhdenmukaistamisessa tulee uhreja, mutta 1980-luvun jälkeen kulttuuri on pirstoutunut, eikä se entiseen tapaan tarjoa jaettuja arvoja, joita vasten systeemi voisi lapsia jauhaa. Ohjelmajulistus jää epäselväksi ja samoin julistuksen kohdeyleisö. Kenties kirja on tarkoitettu opettajille tai sosiologeille muistutukseksi erilaisuudesta, joka väärin tulkitaan häiriköinniksi.

Veritimantit

Jo Nesbø, Veritimantit. Norjankielisestä alkuteoksesta Marekors (2003) suomentanut Outi Menna (2006). WSOY, Juva, 2008.

Norjalaisen dekkarikirjailijan Jo Nesbøn luoma apulaispoliisipäällikkö Harry Hole on ratkennut ryyppäämään. Sitten löytyy murhattu nainen, jonka otsassa on luodinreikä ja silmäluomen alla punainen, hiottu timantti. Hole yrittää päästä tolpilleen samaan aikaan, kun murhaaja kiihdyttää vauhtiaan.

Nesbøn tarina imaisee mukaansa, vaikka hetkittäin kiekkoa haetaan aika kaukaa; kielikuvat ja sivujuonteiden koristeet kasvavat koukeroisiksi. Silti impulsiivinen Hole, eteenpäin puskevat juonenkäänteet ja helteinen Oslo poliiseineen, katuineen ja ihmisineen lumoavat.

Post mortem

Patricia Cornwell, Post mortem - Kay Scarpettan tutkimuksia. Englanninkielisestä alkuteoksesta PostMortem (1990) suomentanut Erkki Jukarainen (1994). Otava, Keuruu, 2009.

Patricia Cornwell on yhdysvaltalainen rikoskirjailija. Ennen kirjailijan uraansa hän toimi mm. rikostoimittajana, teknisenä kirjoittajana ja tietojärjestelmäsuunnittelijana. Post mortem on Cornwellin ensimmäinen julkaistu romaani. Tätä ennen hän ehti kirjoittaa kolme romaanikäsikirjoitusta.

Richmondia piinaa raaka sarjamurhaaja, jonka uhrit ovat kaikki nuoria naisia. Päähenkilö poliisiylilääkäri Kay Scarpetta johtaa oikeuspatologista virastoa ja seuloo ruumiineritteet ja rikospaikalta löydetyt kuidut. Murhien jatkuessa paineet kasvavat ja käynnistävät poliisin sisäisen poliittisen pelin. Kaksikymmentä vuotta vanha Post mortem on kuvaus ajalta ennen tietokoneiden laajaa yleistymistä, kännyköitä ja internettiä. 

Cornwellin kerronta kulkee ihan dekkareiden tapaan. Maallikko jäi hämmästelemään motiivia.

The Saga of King Hrolf Kraki

The Saga of King Hrolf Kraki. Toimittanut ja muinaisnorjasta englanniksi kääntänyt Jesse L. Bryock. Penguin Books, London, UK, 1998.

Kalifornian yliopiston muinaisnorjan ja keskiajan skandinavian tutkimuksen professori Jesse L. Bryock on kääntänyt saagoja ja kirjoittanut viikinkeihin liittyvää tietokirjallisuutta. Kuningas Hrolf Krakin saaga on ns. muinaissaagoja: sen tapahtumien arvellaan sijoittuvan kansainvaellusten ajalle n. 400-500 -luvuille. Useimmista myöhemmistä saagoista poiketen Kuningas Hrolf Krakin saagassa esiintyy fantasia-aiheita, haltioita, noitia ja hirviöitä. Bryock toteaa esipuheessaan, että tarinassa esiintyvien kuninkaiden uskotaan viittaavan vanhoihin klaani- tai heimopäälliköihin.

Saaga kertoo Hrolfin suvusta ja edesottamuksista sekä Hrolfin seurueeseen liittyvistä, toinen toistaan urheammista sotureista, joista merkittävin on karhun ja naisen ristisiitos Bodvar Bjarki. Saagojen tyyliin kuuluu, että miehet uhoavat ja ovat herkkiä kunniastaan. Kun istumajärjestys on viimein selvitetty, kuningas ja soturit lähtevät Uppsalaan oikaisemaan noitakuningas Adilin tekemiä vääryyksiä.

Bryockin käännös on kevyt ja helposti luettava. Kirjassa on mittava, saagan taustoja ja yhteyksiä mm. Beowulfiin selvittävä esipuhe, selityksiä, nimenselvennyksiä, kartta ja sukupuita.

Taivaan pilarit

Ken Follett, Taivaan pilarit. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Pillars of Earth (1989) suomentanut Anu Niroma. WSOY, Juva, 2008.

Ken Follett tuli tunnetuksi toisen maailmansodan ja kylmän sodan vakoilujännäreistään. Follettin läpimurto oli vuonna 1978 julkaistu Neulansilmä. Näiden lisäksi Follett on kokeillut crichtonilaista huipputeknologiajännäriä ja historiallisia romaaneja, joista jälkimmäiset, esim. Taivaan pilarit, ovat onnistuneet.

Taivaan pilarit sijoittuu 1100-luvun Englantiin. Kuningas Henrik kuolee ilman miespuolista jälkeläistä. Epäselvä perimysjärjestys johtaa kilpaileviin vallantavoittelijoihin ja sisällissotaan. Tarina keskittyy Kingsbridgen luostariin, jonka katedraali on osin romahtanut. Muurari haaveilee katedraalin rakentamisesta, priori luostarin kunnostamisesta ja jaarlin jälkeläiset menetetystä läänityksestä.

Follett kirjoittaa suoraa, yksinkertaista proosaa, mutta kirja lumoaakin keskiaikaisen ajankuvansa ja monivaiheisen tarinansa kautta. Ihmisten kohtalot törmäävät yhteisöjen ennakkoluuloihin, elinkeinon ja toimeentulon vaikeuksiin, kirkon lujaan otteeseen seurakunnastaan ja ylimysten liki rajoittamattomaan valtaan sisällissodan vaikeina vuosina. Keskiaikaisen kivirakentamisen yksityiskohdat liukuvat hienosti  tarinan seassa.

Musta mies

Richard Morgan, Musta mies. Englanninkielisestä alkuteoksesta Black Man (2007) suomentanut Einari Aaltonen. Like Kustannus, Keuruu, 2011.

Richard Morgan on kirjoissaan yhdistänyt synkän tulevaisuuden ja synkät rikosromaanit. Musta mies kertoo maapallon tulevaisuudesta 2100-luvulla, kun Mars on pysyvästi asutettu, YK toimii jonkinlaisena kansallisvaltioiden todellisena kattojärjestönä ja Yhdysvallat on hajonnut fundamentalistiseen Jesuslandiin, progressiiviseen Länsirannikkoon ja perinteiseen koillisosan Unioniin. Marsista palaava automaattiohjaukselle kytkeytynyt avaruusalus syöksyy yllättäen mereen Kalifornian edustalla, ja sen hylystä löytyy silvottuja ruumiita.

Tappajaa jäljittämään houkutellaan geneettisen manipuloinnin ja kovan kasvatuksen tuottama äärimaskuliininen palkkionmetsästäjä Carl Marsalis, joka muiden kaltaistensa kanssa lasketaan miltei eri lajiksi. Seuraa väkivaltaa, upeaa kyberpunk-scifiä ja vauhdikkaita käänteitä. Tapahtumien välittömän vyöryn taustalla Morgan kuvaa kulttuurin ja erityisesti teknologian tuomia uudenlaisia rasismin ja ennakkoluulojen muotoja.

Morganin kerronta napsuu kohdalleen heti alusta. Vieras maailma tulee kohti hienosti puheissa, välineissä, instituutioissa ja asenteissa.

Numeropeli

John Verdon, Numeropeli. Englanninkielisestä alkuteoksesta Think of a number (2010) suomentanut Marja Luoma. Gummerus, Juva, 2011.

Jäätyään mainosalalta eläkkeelle John Verdon päätti kirjoittaa ajankulukseen dekkarin. Numeropeli kertoo eläkkeelle jääneestä rikosetsivästä David Gurneystä, jonka opiskelukaveri alkaa saada merkillisiä, ontuvaan runomittaan kirjoitettuja uhkauskirjeitä. Ensimmäisessä  käsketään ajattelemaan jotain lukua ja toisessa kerrotaan juuri se sama luku. Tarina saa vauhtia, kun opiskelukaveri löytyy talonsa pihalta tuoreen lumen keskeltä murhattuna.

Numeropeli ei aivan imaise mukaansa, mutta dekkarina se on ihan mukiinmenevää kesäluettavaa.

Druidit

Tom Sjöblom, Druidit: Tietäjiä, pappeja ja samaaneja. Tietolipas 200. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 2006.

Tom Sjöblom on uskontotieteen dosentti, teologian tohtori ja keltologi, eli kelttien historian, kielen ja kulttuurin tutkija. Druidit on parisataasivuinen johdanto kelttiläisen kulttuurin mystisiin tietäjiin. Esipuheessa Sjöblom mainitsee altistuneensa Asterix-sarjakuvalle lapsena, mikä myöhemmin kasvoi tieteelliseksi kiinnostukseksi.

Alkuun Druidit selventää kelttiläisyyttä, joka voi tarkoittaa monta asiaa. Antiikin kirjoittajille keltti (lat. Celtae, kr. Κελτοί) oli barbaari, joka asui lännessä. Keltti voi olla myös kelttiläistä kieltä, kuten vaikka gaelia, iiriä, kymriä tai bretonia puhuva henkilö. Keltti voi myös kuulua rautakautisen esineistön kautta tunnistettuun kulttuuriin (Hallstatt ja La Tène), joiden kulttuuripiiri levisi Reinin ja Tonavan yläjuoksujen ympärille. Irlannin varhaiskeskiaikaista kulttuuria sanotaan niin ikään kelttiläiseksi. Myös nykyirlantilaiset pitävät itseään keltteinä, vaikka katolinen identiteetti on kovin kaukana esikristillisestä, rautakautisesta perinteestä. Sjöblom pureskelee näitä ja muita määritelmiä lähdeaineiston, antiikin tekstien, sankarikertomusten ja arkeologisten löytöjen voimin ja esittää vielä yhden määritelmän: keltit ovat joukko ihmisiä, joilla on yhteinen mentaliteetti ja uskontoperinne.

Sjöblom jatkaa myyttisistä kertomuksista ja uskontoperinteestä. Indoeurooppalaisia kieliä puhuvien kulttuurien tapaan kelteilläkin on tarina kosmisesta alkuolennosta, joka uhrataan ja jonka ruumiista luodaan maailma ja maailmankaikkeuden järjestys. Missä germaanien Edda puhuu Ymir-jättiläisestä, irlantilainen kansalliseepos Táin Bó Cuailgen puhuu Findbennach-härästä. Kelttien sankarikertomuksissa jumalten kähnäämisen lisäksi muistetaan karjanajamista eli -ryöstöä, mikä välitti paimentolaisheimojen sotureille identiteettiä ja ihanteita. Sjöblom esittelee kelttien kalenteria, aikakäsitystä ja uhraamista, jotka kaikki liittyivät toisiinsa.

Vaikka roomalaiset hyväksyivät ja joissain tapauksissa osin omaksuivat valloittamiensa kansojen jumalat, he eivät suvainneet druidismia. Ilmeisesti he näkivät, että druidien suuri poliittinen valta oli ongelma. Niin sanottu poseidonioslainen perinne -- Poseidonios Apamaelaisen mukaan -- korosti kelttien ja druidien barbaarisuutta. Yksi tärkeimpiä kelteistä ja druideista kertova lähde on Caesarin Gallian sota, joka lasketaan poseidonioslaiseen perinteeseen. Sen mukaan druidit muodostivat soturien rinnalle oppineiden luokan, johon saattoi kouluttautua. Kelttien keskuudessa druidit opettivat, johtivat rituaaleja ja toimivat tuomareina. Druidit eivät kirjoittaneet oppejaan peläten niiden leviämistä ja muistinsa heikkenemistä.

Myöhempi aleksandrialainen perinne piti puolestaan druideja jaloina villeinä ja mystisen viisauden vaalijoina. Kirjassaan Naturalis Historia Plinius vanhempi kuvaa druidit maageina ja parantajina sivuuttaen mahdollisen poliittisen vaikutusvallan. Käsitys valkoisiin kaapuihin verhoutuneista druideista leikkaamassa misteliä on peräisin Pliniukselta. Dion Khrysostomos puolestaan samastaa druidit kuninkaita neuvoillaan hallitseviin persialaisiin maageihin, egyptiläisiin pappeihin ja intialaisiin brahmiineihin, mutta ei puhu uskonnollisesta roolista mitään. Myöhemmin kirkkoisä Clemens Aleksandrialainen nostaa druidit itse Pythagoraan opettajiksi.

Keskiajalla keltit kirjoittivat itse itsestään -- tosin kirjoittajina olivat kirkonoppineet. Tekstit ovat joko epiikkaa, eli epähistoriallisia kertomuksia, tai pyhimyselämäkertoja. Sjöblom esittelee muutaman irlantilaisen druideja sisältävän kertomuksen. Eepoksissa soturit hakevat druideilta apua, pyhimystarinoissa papit mittaavat voimiaan druidien pahoja voimia vastaan.

Sitten Sjöblom siirtyy tarkastelemaan druidi-sanan etymologiaa. Plinius katsoi sen johtuvan kreikan tammea tarkoittavasta sanasta drus, jolloin dru+wid olisi tammen tietäjä. Ilmeisesti kuitenkin drus on aluperin tarkoittanut puita yleensä, kuten germaanisten kielten sananjuuri dreu (vrt. ruotsin träd, englannin tree). Kuitenkin dreu tarkoitti alunperin lujaa ja voimakasta (liett. druvas, persian druva). Täten dru+wid olisi voimakas tietäjä. Sjöblom sijoittaa druidit kelttien uskonnollisten asiantuntijoiden jatkumoon, jossa bardit viihdyttivät tarinoillaan, runonpuhujat ennustivat ja opettivat ja druidit tämän lisäksi tunsivat sotataitoa, ennusmerkkejä ja magiaa. Sjöblom käy läpi tekstikatkelmia, joissa viitataan druidien ja uskonnon tai jumalten suhteeseen. Druidit näyttävät hoitaneen heimon suhdetta jumaliin muiden toimiensa ohella asuen ja ylläpitäen jumalten taloa, jossa jumalat asuivat. Druidien shamanismia Sjöblom epäilee, koska shamanismille olennaisesta transsikokemuksista tai -matkoista ei ole tietoa siinä merkityksessä kuin shamaanit niitä tekivät eli siirtyäkseen henkitodellisuuteen. Tietäjiä druidit kuitenkin olivat; sen todistavat säilyneet lakitekstit, jotka samastavat heidät "taitajien" joukkoon. Uhripappeina druidit johtivat eläin- ja ihmisuhrauksia, jotka eivät olleet tavattomia tuona aikana.

Kiinnostus druideihin elpyy renessanssin aikaan, kun galleista ja germaaneista haluttiin tehdä arvostettuja esi-isiä ja kansallisten myyttien takuumiehiä. Oppineet kynäilivät traktaatteja 1500- ja 1600-luvuilla, ja mainittakoon tässä kohtaa, että Stonehengellä ja druideilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, vaikka 1600-luvulla niin esitettiinkin. Kelttien saapuessa Brittein saarille rituaalielämä Stonehengen ympärillä hiipui. 1700-luvulla maallikot perustivat druidiseuroja, jotka pyrkivät vahvistamaan paikallishenkeä ja -ylpeyttä. Ohessa syntyi myös monenlaista keinotekoista ja keksittyä rituaalitraditiota. Druidiseuroja on edelleen, mutta monet niistä tunnustavat, ettei kelttien druidismilla ole enää mitään tekemistä niiden kanssa. Monet uuspakanalliset liikkeet ovat ammentaneet varhaisten druidiseurojen tavoista ja rituaaleista omiin tarpeisiinsa.

Sjöblomin kerronta on selkeää ja akateemisen varovaista -- mitä vaikeasti lähestyttävä aihe edellyttääkin. Kirjan luvuissa kulkee mukana kiitettävä määrä pitkiä, käännettyjä lainauksia alkuteksteistä. Mielenkiintoista.

Kahvakuulalla kuntoon

Tuomo Kilpeläinen, Kahvakuulalla kuntoon. Suomen Urheiluliiton Julkaisut, 2010.

Kahvakuula on metallimöhkäle, jossa on tukeva kahva. Harjoitusvälineenä se on ikivanha, mutta tuotekehitys jätti sen unholaan kaikkialla muualla paitsi Itä-Euroopassa. Viime vuosina kahvakuula on nähnyt uuden tulemisen etunaan harjoittelun monipuolisuus ja helppous; ulkoilmassa ei tarvita kuin kuulat. Liikkeissä on mukana koko keho -- monet liikkeistä muistuttavat painonnostoliikkeitä.

Tuomo Kilpeläinen on vuodesta 2006 toiminut eräänlaisena kahvakuulien maallikkosaarnaajana. Kahvakuulalla kuntoon (adessiivi ei ilmaise tekemisen tapaa!) on lyhyt johdanto historiaan, harjoitteluun ja kilpailuun. Kirjassa on nelisenkymmentä vaiheittain kuvattua esimerkkiliikettä sekä harjoitusohjelmia eritasoisille ja -taustaisille harrastajille. Kirjassa on myös painonnoston ja pesäpallon kilpaurheilijoiden ja erilaisten aktiiviharrastajien kertomuksia harrastuksestaan.

Suruton

Jo Nesbø, Suruton. Norjankielisestä alkuteoksesta Sorgenfri (2002) suomentanut Outi Menna. WSOY, Juva, 2008.

Norjalaisen kirjailijan Jo Nesbøn kehittämä apulaispoliisipäällikkö Harry Hole saa tutkittavakseen pankkiryöstön valvontakameravideoita. Ryöstäjä antaa pankinjohtajalle 25 sekuntia aikaa tyhjentää seteliautomaatin, mutta johtajalta kuluukin 31 sekuntia. Ryöstäjä näyttää valvontakameralle sormillaan luvun kuusi ja ampuu panttivangin. Tästä käynnistyy viisisataasivuinen dekkari, jossa Hole joutuu ikävään valoon itsekin.

Tällä kertaa tarina loksahtelee jo paremmin. Suruton on koukuttavaa luettavaa.

Kuoleman anatomia

Simon Beckett, Kuoleman anatomia. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Chemistry of Death (2006) suomentanut Kimmo Lilja. Karisto, Hämeenlinna, 2011.

Simon Beckett on brittiläinen freelance-toimittaja, ja Kuoleman anatomia on hänen ensimmäinen romaaninsa. Kirjan päähenkilö David Hunter on oikeuslääkäri/antropologi, jonka erikoisalaa on maatuneiden ruumiiden kuolinsyyn ja -ajan arvioiminen. Henkilökohtaisten vastoinkäymisten jälkeen hän muuttaa maaseudulle pieneen Manhamin kylään, missä hän hoitaa yleislääkärin tointa. Sitten yksi kyläläisen ruumis löytyy pahoin runneltuna, ja Hunter ajautuu tutkimaan kuolemaa. Sisäänpäin kääntynyt ja kaupunkilaisvastainen ilmapiiri kärjistyy, kun poliisi ja media miehittävät kylän.

Kirja on perussarjamurhadekkari. Vaikka poliisi vaikuttaa epäpätevältä eikä jännitys juuri kehity sivujen myötä, kirjan ratkaisu on ihan kohtuullinen. 

A Brief History of Life in Victorian Britain

Michael Paterson, A Brief History of Life in Victorian Britain: A Social History of Queen Victoria's Reign. Robinson, London, UK, 2008.

Michael Paterson on englantilainen tietokirjailija, joka on sotahistorian lisäksi kirjoittanut viktoriaanisesta aikakaudesta. A Brief History of Life in Victorian Britain on nimensä mukaisesti läpileikkaus kuningatar Victorian hallitusajasta (1837-1901), joka on jäänyt historiaan Britannian kultakautena.

Kirja alkaa tiivistetystä Victorian elämäkerrasta, avioliitosta, sisäpoliittista käänteistä ja yksityiselämästä. Hän oli ainoa lapsi ja nousi valtaan lapsettoman Vilhelm IV:n kuoltua sydänkohtaukseen vuonna 1837. Puolisokseen hän valitsi - kuningatarta ei voi kosia - saksalaisen Albertin, Saksi-Coburg-Gothan prinssin. Pariskunta sai yhdeksän lasta ja 42 lastenlasta. Silmät kiinni ja ajattele Englantia.

Paterson jatkaa uppoutumalla kansan syviin riveihin. Kuningattaren alamaiset olivat pääosin köyhiä, vaikka valtakunta rikastui, keskiluokka kasvoi ja tapahtui ennennäkemätöntä sosiaalista nousua. Aikalaisetkin pöyristyivät raporteista, jotka kuvasivat kaupunkien köyhäilistön ahdinkoa, ja köyhien oloja pyrittiin parantamaan monin tavoin: raittiusliikkeet, työpajat, orpokodit, Pelastusarmeija, koulutus jne. Kehittyvät kuljetustekniikka, säilykkeet ja kylmätekniikka paransivat kaupunkilaiset ruokavalikoimaa niiden osalta, joilla oli siihen varaa. Aikakauden sisustus muuttui niukasta ja selkeälinjaisesta tyylistä pimeisiin, täyteen ahdettuihin tiloihin.

Suurin aikakauden muutos oli juna. Se korvasi vankkuriliikenteen ja muutti aikalaistensa maantiedettä. Junaratojen, siltojen ja asemien verkoston rakentamista pidettiin Kheopsin pyramidin kaltaisena ihmeenä -- höyrykoneesta huolimatta työ tehtiin valtaosin lihasvoimin, hevosen tai ihmisen. Höyrykoneet asennettiin myös laivoihin, mutta todellinen läpi murto tapahtui vasta, kun valtamerialuksissa siipirattaat korvattiin potkurein. Lontoon väkiluku kasvoi nelinkertaiseksi 1800 ja 1900 välillä. Kadut olivat tukossa. Kaupunkiliikennettä kehitettiin raitiovaunuin, joita alkuun vetivät hevoset, sitten kehitettiin maanalainen juna. Polkupyörä tarjosi työväelle uudenlaisen liikkumisen vapauden. Keskiluokka muutti kauemmaksi keskustasta, kun työmatkaa ei määrännyt kävelyvauhti.

Kirkolla oli tiukka ote laumastaan. Ihmiset kokoontuivat, kuten ennenkin, sunnuntaisin kirkkoon tapaamaan tuttaviaan, joita kuusipäiväisen työviikon lomassa ei ehkä muuten tapaisi. Englannissa kirjoitettiin runsaasti hengellistä musiikkia, ja kehittyneen painotekniikan avulla se levisi laajalle halvalla. Uskonnolliset liikkeet ja lähetystyö keräsi kiinnostuneita.

Kuningatar Victorian hallituskauden aikana naisten ja jossain määrin miestenkin muoti ehti muuttua pariin otteeseen. Ranskasta omaksuttu "klassinen" ja yksinkertainen leikkaus muuttui ja kehittyi järjettömän suuriksi kellohameiksi, jotka haittasivat naisten normaalia elämää. Vuosisadan loppua kohden linjat yksinkertaistuivat. Yläluokan -etenkin naisten- elämää hallitsi tiukka etiketti, joka saneli, milloin ja miten oli sopivaa vierailla tai olla vierailematta. Britanniassa ei ollut yksinkertaisesti riittävästi miehiä, joilla oli "hyvä tausta" ja "riittävät" tulot, ja niinpä syntyi kilpailua. Toki monet yläluokan neidoista jäivät vanhoiksipiioiksi.

Kasvava imperiumi tarvitsi kirjoitustaitoisia toimistotyöntekijöitä. Alkuun ne olivat miehiä, joilla oli hyvä käsiala. Kalpeita, kumaraselkäisiä, selkänojattomalla jakkaralla koko uransa istuvia kirjureita halveksittiin, mutta kirjureilla meni suhteellisen hyvin. Sitten keksittiin kirjoituskone, jonka tuomaa muutosta Paterson pitää suurempana kuin myöhemmin tietokoneiden. Pian huomattiin, että naiset soveltuvat toimistotyöhön usein miehiä paremmin -- olivat tarkempia ja halvempia. Lennätinlaitteet, puhelimet ja uudet työskentelytavat alkoivat edellyttää koulutusta, ja muutamasta hajanaisesta kurssista kasvoi pian opisto.

Liikenneyhteydet ja kehittyvä keskiluokka synnyttivät uudenlaisen vapaa-ajan viettotavan. Kaupungit rakensivat museoita ja gallerioita turistien houkuttelemiseksi. Thomas Cook alkoi paketoida matkoja ensin kotimaahan, sitten suosion kasvaessa Manner-Eurooppaan ja lopulta liki jokaiseen maailman kolkkaan. Monet englantilaiset urheilulajit saivat muotonsa 1800-luvun kuluessa, erityisesti kriketti, rugby ja jalkapallo, jossa joukkueet ammattilaistuivat 1880-luvulta alkaen.

Sitten oli sotavoimat, jotka pitivät imperiumia koossa. Kuningatar Victorian hallitusaikana vain vuonna 1862 maa ei ollut missään sodassa. Sotavoimat jakautui armeijaan ja arvostettuun laivastoon, joskin pysyvää armeijaa karsastettiin ja molemmat olivat kokeneet rajuja leikkauksia Waterloon jälkeen. Joissain aselajeissa, kuten tykistö ja pioneerit, tarvittiin osaamista, mutta ratsu- ja jalkaväkeen saattoi ostaa upseerin aseman. Tappiot Afganistanissa, Sudanissa ja Etelä-Afrikassa piirsivät säröjä sotavoimien kaikkivoipaisuuteen. Ensimmäinen maailmansota viimeistään tuhosi sen.

Paterson kirjoittaa vaivattomasti, ja kuvaus viktoriaanisesta englannista on kiehtova. Paikoin on kuitenkin vaikea sanoa, miten laajoja ilmiöitä hänen esiintuomat havainnot ovat; ne tuntuvat nojaavat anekdootteihin tai yksittäistapauksiin. Tämä on kuitenkin maallikoille suunnattu tietokirja. Valokuvia ja piirroksia on tosin vain kahdeksan sivun verran.

Story Engineering

Larry Brooks, Story Engineering: Mastering the 6 Core Competenses of Successful Writing. Writers' Digest Books, Cincinnati, OH, USA, 2011.

Larry Brooks on yhdysvaltalainen kirjailija ja luovan kirjoittamisen opettaja. Story Engineering on tiivistelmä hänen työpajoistaan. Brooksin mukaan onnistuneissa/menestyneissä tarinoissa on tunnistettava rakenne. Elokuva- ja televisiokäsikirjoittajat tietävät tämän, mutta aloittavat romaanikirjailijat eivät. Kirjoittamiskirjoja kirjoittavat kirjailijat ilmeisesti kiistelevät ennakkoon tehtävän suunnitelman ja suunnittelemattoman, aloitetaan alusta ja katsotaan, mihin päädytään -tyylin eduista ja haitoista. Suunnitelma näyttäytyy vastapuolelle kahleena ja suunnittelemattomuus puolestaan työläänä harhailuna. Brooks julistautuu tämän kiistan voittajaksi: kaikissa menestyneissä ja useimmissa julkaistuissa kirjoissa on tunnistettava, sama rakenne, johon voi päätyä harhailemalla intuition varassa vedoksesta toiseen tai suunnittelemalla.

Brooksin mukaan menestyvällä kirjailijalla -hän viittaa nimenomaan viihdekirjallisuuteen- tulee olla kuusi ydinosaamisaluetta hyvin hallussaan. Nämä ovat tarinakonseptin (concept), henkilöhahmojen (character), teeman (theme), rakenteen (story structure) muotoilu sekä kohtausten kirjoittaminen (scene execution) ja kertojan ääni (writing voice). Hän purkaa eri ydinosaamisalueet auki, tarjoilee esimerkkejä, mutta McKeen lukeneille kirja tarjoaa vähän mitään uutta.

Brooks on taipuvainen itseironiaan, mikä herättää alkuun odotuksia. Kirja on kuitenkin jaaritteleva, analogioita väsymykseen saakka vilisevä ja tarpeettoman julistava.

How to write a mystery

Larry Beinhart, How to write a mystery. Ballantine Books, New York, NY, USA, 1996.

Larry Beinhart on yhdysvaltalainen kirjailija, joka on voittanut palkintoja ja jonka kirjasta on tehty elokuva (Wag the dog). How to write a mystery on nimensä mukaisesti opas dekkarin kirjoittamiseen. Monien lukemista harrastavien tapaan Beinhart lukee dekkareita, pitää dekkareista, ja niinpä hän kaivaa kaikki esikuvansa ja esimerkkinsä dekkareista. Kirjassa ei juuri kirjallisuusklassikoita vilahda.

Moniin muihin kirjoittamisoppaisiin verrattuna How to write a mystery poikkeaa siinä, ettei se tunnu pureskelevan juonen, hahmojen tai kohtausten rakentamista tai dialogin ja kuvauksen kirjoittamista tai kuvausta, vaikka näille kaikille kirja omistaa kokonaisen luvun. Beinhart toki mainitsee monien asioiden tärkeyden, mutta leppoisa, anekdoottien ryydittämä kirjoitustyyli ei tuota mitään kaavaa tai moniportaista ohjelmaa. Kirjan opetuksen voisi tiivistää sanoihin: katso mallia.

Pimeyden sydän

Joseph Conrad, Pimeyden sydän.  Englanninkielisestä alkuteoksesta "Heart of Darkness" (1902) suomentanut Kristiina Kivivuori. Otava, Keuruu, 2010.

Joseph Conrad (1857-1924) syntyi Venäjän miehittämässä Puolassa, eli perheensä kanssa karkotettuna Pohjois-Venäjällä ja päätyi vanhempiensa kuoltua 16-vuotiaana Marseilleen ja sitä kautta merille. Hieman myöhemmin hän pestautui englantilaiseen laivaan ja työskenteli itsensä kapteeniksi ja Britannian kansalaiseksi. Conrad aloitti kirjailijan uransa vuonna 1894 seilattuaan maailman meriä (ja jokia) 20 vuotta.

Pimeyden sydän alkaa seesteisesti Thamesin suistossa. Joukko ystävyksiä odottaa nousuvettä keikkuvan laivan kannella, ja yksi miehistä, Charles Marlow, kertoo ajankuluksi kokemuksistaan belgialaisen kauppayhtiön palveluksessa jokilaivan kapteenina. Jokea ympäröivä viidakko on musta, mutta mustempia ovat eurooppalaisen siirtomaahallinnon tavat, joilla se kohtelee paikallisia. Marlow saa tehtäväkseen noutaa englantilaisen norsunluukauppiaan, Kurtzin, kaukaa yläjuoksulta. Kurtz on vienyt äärimmilleen keinot, joilla hän norsunluuta hankkii, ja selitykset, joilla hän oikeuttaa tekonsa.

Pimeyden sydän on englanninkielisiä klassikoita ja ehkä syystä. Kerronta on paikoin lumoavaa. Kuuluisin kirjasta tehty elokuvasovitus lienee Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt., joka sijoittaa hyvin väljästi kirjaa seuraavat tapahtumat Vietnamin sodan keskelle.

Veriveljien saaga ja Viinimaan saaga

Veriveljien saaga ja Viinimaan saaga. Suomentanut ja toimittanut Jyrki Mäntylä. Otava, Helsinki, 1971.

Veriveljien saaga (Fóstbrœðra saga) on kirjoitettu noin vuonna 1200. Sen tapahtumat sijoittuvat 1000-luvun alkuun. Thorgeirr ja Thormodr (uudemmissa teksteissä Þorgeirr ja Þormóðr), kaksi pystyvää miestä, solmivat verivalan, joka velvoittaa heitä kostamaan toistensa kuolemat. He kiertävät alkuun yhdessä oikaisemassa vääryyksiä ja herättämässä uusia. Sitten Thorgeirr varomattomasti pohtii ääneen, kumpi heistä jäisi niskan päälle, jos he ottelisivat. Thormodr loukkaantuu ja toteaa, että on parempi, että he kulkevat eri teitä. Thorgeirr jatkaa rohkeaa ja itsetuhoista toimintaansa. Thormodr päätyy Norjan kuninkaan Olafrin hoviin hird-mieheksi. Kun uutiset Thorgeirrin kuolemasta saavuttavat Thormodrin, hän alkaa lunastaa verivalaansa -- runoilun ja naisten kanssa pelaamisen lomassa. 

Viinimaan saaga, eli toiselta nimeltään Erik Punaisen saaga (Eiríks saga rauða) kertoo islantilaisten matkoista Pohjois-Amerikkaan. Tosin Wikipedian mukaan Viinimaan saaga käsittää myös Grönlantilaissaagat, joita Mäntylä ei ole kirjaan kääntänyt. Joka tapauksessa Erik Punainen tulee julistetuksi lainsuojattomaksi ja joutuu muuttamaan Grönlantiin. Hänen poikansa Leifir joutuu purjehduksillaan harhaan ja tulee osuneeksi Hellulandiin (Baffininsaari), Marklandiin (Labrador) ja Viinimaahan (Newfoundland). Matkoilla vastaan tulee skraelingeja, käydään kauppaa ja lopuksi tapellaan. Liitteissä Mäntylä viittaa asiantuntijoiden keskusteluun siitä, viittaako Vinland viiniin vai niittyyn tai laitumeen.

Mäntylän käännös kulkee hyvin. Johdanto avaa saagakirjallisuuden historiaa (kirjoittajia ovat kristityt munkit, jotka halusivat tallentaa maan historiaa) ja liitteet selittävät erityissanastoa.

He

Asko Sahlberg, He. WSOY, Juva, 2010.

Asko Sahlbergin He on lyhyt, Suomen sodan vaiheille sijoittuva romaani. Sodassa veljekset Henrik ja Erik ovat taistelleet eri puolilla. Henrikin kotiinpaluu Pietarista nostaa esiin vanhat kaunat. He on hevonen ja Henrik. He ovat vieneet esikoisen osan. He ovat vihollinen sodassa.

Sahlbergin tragedia etenee eri henkilöiden kautta. Kieli on paksua. Siellä täällä vilahtaa agraarisanastoa ikään kuin lavasteeksi, muuten ajattelu etenee modernein termein. Muutamissa kohdin hyvän rytmin rikkovat johtopäättein ladatut, pitkistä yhdyssanoista leivotut adjektiivit.

Gísli Súrinpojan saaga

Gísli Súrinpojan saaga. Islanninkielisestä alkuteoksesta Gísla saga Súrssonar suomentanut ja toimittanut Joonas Ahola. Johnny Kniga, Juva, 2003.

Gisli Surinpojan saaga on yksi ns. islantilaissaagoista, eli islantilaisista sukutarinoista, jotka kirjoitettin 1200-1300 -luvuilla mutta jotka kertovat Islannin asutuksen varhaisvaiheista 900-l000. Naisten käymä keskustelu johtaa verikoston kierteeseen, kun Gislin lanko salakuuntelee vaimonsa varomattomia tunnustuksia eikä kestä ajatusta jostakusta vaimolleen mieleisemmästä. Lanko tappaa, ja sen Gisli ottaa asiakseen kostaa. Seuraa lainsuojattomuus ja pitkä takaa-ajo.

Kirjassa on saagakirjallisuutta laajemmin esittelevä johdanto, karttoja, bibliografia ja skaldirunoutta käsittelevä liite, jossa kääntäjä Joonas Ahola esittelee Gislin lausumien runojen sanastoa, kielikuvia, rytmiä ja kääntämistä. Kaikki kirjassa esiintyneet runot on liitteissä alkukielisinä, sanatarkasti käännettyinä ja nykysuomeksi tulkittuina. Käännös kulkee hyvin, ja johdanto sekä runoliite ovat erinomaisen mielenkiintoisia. Suomentaja valmistelee Helsingin yliopistossa väitöskirjaa henkipatoista keskiajan islantilaisessa kirjallisuudessa.

Miekkojen laulu

Bernard Cornwell, Miekkojen laulu. Englanninkielisestä alkuteoksesta Sword Song (2007) suomentanut Ulla Lempinen. Bazar, Norhaven, Tanska, 2011.

Bernard Cornwellin tarina 800-luvun lopun englannissa jatkuu. Uhtred, tanskalaisten kasvattama englantilainen soturi ja kuningas Alfredin sotapäällikkö, horjuu kahden perimänsä välillä, kun uudet viikinkipäälliköt kokoavat voimiaan Lontooseen ja piinaavat laivoillaan koko itärannikkoa. Cornwellin kertomus ei yllä aivan ensimmäisten osien tasolle, mutta edelleen värikäs ajankuva saksien Englannista jaksaa viihdyttää.

Sarjan aikaisemmat osat ovat Viimeinen kuningaskunta, Kalpea Ratsastaja ja Pohjoisen valtiaat.

The Golden Bough

Sir James Frazer, The Golden Bough: A Study in Magic and Religion. Abridged Edition in one volume. MacMillan & Co., London, UK, 1954.

Sir James Frazer (1854-1941) oli skotlantilainen sosiaaliantropologi, jonka työ uskontojen ja mytologioiden parissa oli ilmestyessään hyvin vaikutusvaltainen. Frazer tuli tunnetuksi teoksestaan The Golden Bough, joka julkaistiin kahtena niteenä vuonna 1890. Kirjan kolmas laitos julkaistiin kaksitoistaosaisena sarjana 1906-15. Tämä on lyhennetty laitos, joka julkaistiin alunperin vuonna 1922. Kirjassaan Frazer tarkasteli uskontoja nimenomaan kulttuurisina ilmiöinä vertaillen eri perinteiden ja kulttuurien ilmiöitä, ja kristinuskon käsitteleminen ilman teologiaa nosti aikanaan myrskyn. 

Kirjassa on lukemattomia esimerkkejä uskomuksista, rituaaleista, tabuista, joista miltei kaikki liittyvät jotenkin sympaattiseen magiaan, jota on kahta lajia. Homeopaattinen tai imitatiivinen magia perustuu ajatukselle, että syy tuottaa seurauksen jonkin yhteisen piirteen vuoksi, eli syy ja seuraus ovat jollain tapaa samanlaisia vaikka muodon, nimen, tilan tai värin kautta. Voodoo on esimerkki homeopaattisesta magiasta: aiheuttamalla vamma henkilöä esittävälle nukelle aiheutetaan vamma varsinaiselle henkilölle. Muinaisessa Intiassa keltatautia yritettiin ehkäistä manaamalla keltainen väri pysymään keltaisissa asioissa (kukissa, eläimissä, auringossa) punaiseksi maalatun härän avulla. Sadetta tuotettiin murskaamalla sammakoita. Poronsarvien kovuus siirtyy jauheesta mieheen ja niin edelleen. Tartuntamagia (contagious magic) perustuu ajatukselle, että syy tuottaa seurauksen välillisen kosketuksen kautta. Ihmiselle voidaan aiheuttaa vahinkoa hänen ruoantähteiden, hiusten pätkien, jalanjälkien tms. kautta. 

Alkuun Frazer halusi selvittää Arician (nyk. La Riccia) seudulla sijaitsevaan lehtoon liittyvän omituisen perinteen: Miksi  Dianalle vihitty pappi vartioi siellä pyhää puuta? Miksi virka ansaittiin kaksintaistelussa edellistä pappia vastaan? Miksi pappia kutsuttiin metsän kuninkaaksi? Frazerin mukaan samanlaista pappeutta ei ole tavattu antiikissa, joten hän lähtee etsimään vastauksia hieman kauempaa. Lyhennetyssäkin laitoksessa Frazer käyttää seitsemisensataa sivua kulttuuristen ja myyttisesten analogioiden rakentamiseen.

Frazerin keskeinen ajatus on, että samat myytit ja rituaalit toistuvat eri kulttuureissa eri puolilla maailmaa hyvin samantapaisina. Tämä johtuu siitä, että vanhat uskonnot olivat Frazerin mukaan alkujaan hedelmällisyyskultteja, joissa sakraalikuningas eli pyhässä avioliitossa hedelmällisyyden jumalattaren kanssa. Sakraalikuningas säännöllisesti myös uhrattiin, koska ihmisenä hän vanheni, väheni ja sairastui. Perillinen olisi mahdollisesti kantanut samoja heikkouksia, joten oli parempi, että seuraaja oli vieras, joka ansaitsi tehtävänsä taistelun kautta. Kuolemasta seurasi uudelleen syntyminen.

Ariciassa haastajan piti ennen otteluaan taittaa pyhästä puusta "kultainen oksa". Frazer päättelee, että kultainen oksa on misteli, joka eli loisena usein tammen kyljessä ja jolla katsottiin olevan kosolti maagisia ominaisuuksia kautta Euroopan.

Frazerin kerronta ei ole tavattoman arvolatautunutta, kun hän esittelee rituaaleja ja uskomuksia, mutta hän mittaa maailmaa englantilaisen herrasmiehen nojatuolista käsin. Hän pitää tutkimiaan kulttuureja alempiarvoisina ja kutsuu niiden jäseniä villi-ihmisiksi, koska ne eivät tunnusta tieteellistä ajattelua. Sittemmin antropologiassa on otettu pitkiä harppauksia, mutta Frazer oli ensimmäisiä, joille taikauskoiset rituaalit eivät olleet pelkästään joukko sekavia uskomuksia ja tekoja, vaan niillä oli selkeä syy, joka oli luettavissa auki kulttuurista itsestään tai muista kulttuureista, joissa esiintyi samankaltaisia uskomuksia. 

Frazerin englanti on kerrassaan loistavaa, mutta hän ei suunnattomasti perustele esimerkkejään tai arvioi niiden laajuutta saati pätevyyttä suhteessa esittämäänsä argumenttiin. Kirjassa on hakemisto mutta ei bibliografiaa.

Kirjeet

J. R. R. Tolkien, Kirjeet. Toimittanut Humphrey Carpenter apunaan Christopher Tolkien. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Letters of J. R. R. Tolkien (1981) suomentanut Tero Valkonen. WSOY, Juva, 2009.

Englantilainen fantasiakirjailija ja filologi J. R. R. Tolkien (1892-1973) oli tuottelias kirjeiden kirjoittaja. Humphrey Carpenterin kokoama kirjeotos kommentteineen ja hakemistoineen ilmestyi suomeksi liki kolmekymmentä vuotta alkuteoksen jälkeen. Kirjeet käsittää noin 350 kirjettä nuoruusvuosilta liki kuolemaan saakka, joskin säilyneistä kirjeistä tai niiden luonnoksista valtaosa on kirjoitettu 1955 jälkeen, kun Tolkien teki niistä itselleen hiilikopioita. Vaikka kirjeistä on jätetty pois henkilökohtaisuudet, Tolkienin kirjeet perheenjäsenille, kustantajalle, ystäville ja lukijoille välittävät kuvan lämpimästä ja rakastavasta perheenisästä, hartaasta katolisesta, jäykästä konservatiivista ja kovin pedanttisesta tai hieman saamattomasta kirjailijasta. Toistuva valittelu heikosta terveydentilasta asettaa valittelun kirjoittamista jarruttavista velvollisuuksista ja muista töistä hieman hassuun valoon: Tolkien ei julkaissut erityisen mitenkään paljon tieteellistä tai kaunokirjallista tekstiä. Hän toki luennoi ahkerasti elättääkseen perheensä.

Vuonna 1937 julkaistu Hobitti oli vielä selvästi lasten satukirja, mutta vuosina 1954-55 julkaistu Taru sormusten herrasta ei niinkään. Se oli omituinen anakronismi. Sen kerronta ja tyylikeinot olivat vanhahtavia, nimet vieraita, päähenkilöt idealisoituja, eikä se istunut Jane Austenin aloittamaan, psykologista herkkyyttä pursuavaan romaaniperinteeseen. Sille ei ollut kategoriaa! Kirjeistä välittyy myös kuvittajien ja kuunnelma- sekä animaatiokäsikirjoittajien hämmennys, kun Tolkien tuskastelee heidän tekemiensä tulkintojen kanssa. Kukaan ei tuntunut tietävän, mitä kirjalla pitäisi tehdä tai miten sitä pitäisi lukea? Vaikka kirja oli heti myyntimenestys, sen vastaanotto oli ja on edelleen kahtiajakautunut.

Miten Tarua sormusten herrasta pitäisi sitten lukea ja arvostella? Tolkien ei itse pitänyt Taru sormusten herrasta -teosta romaanina, vaan romanttisena sankaritarinana. Hänen kirjalliset esikuvansa olivat islantilaisia tai anglosaksisia. Hän inhosi kirjallisuuskritiikkiä, joka yritti sovittaa teoksen piirteet tekijän henkilökohtaiseen historiaan ja psykologiaan. Tällöin itse tarina jäi sivuun.

"Runouteni" ei juuri ole saanut ylistystä osakseen - jopa joidenkin ihailijoiden kommentit ovat monesti pilkallisia (viittaan nyt kirjallisina itseään pitävien veikkojen arvosteluihin). Ehkäpä se johtuu suurelta osin nykyajan ilmapiiristä - missä "runouden" on määrä heijastaa vain henkilökohtaisia mielen tai sielun kärsimyksiä, ja ulkoisia seikkoja arvostetaan vain omien "reaktioiden" kautta - mutta juuri kukaan ei tunnu oivaltavan, että kaikki S. h:n runotovat perusluonteeltaan dramaattisia: ne eivät kuvasta vanhan professoriparan itsetutkiskelua, vaan niiden tyyli ja sisältö on sovitettu niitä tarinassa laulavien tai lausuvien hahmojen maailmaan ja tarinan tilanteisiin (s. 495-96)

Tarina pitää lukea ja käsittää siitä itsestään käsin, eikä pilkkoa ja projisioida sen osia tarinan ulkopuolelle. Tolkien lainasi usein Gandalfin sanoja: "Ja se joka hajottaa esineen saadakseen selville mikä se on, on hyljännyt viisauden tien." Erityisesti Tolkien vastusti teoksiensa lukemista vertauskuvina. Tarun sormusten herrasta ja toisen maailmansodan välille alettiin piirtää viivoja jo heti ilmestymisestä. Tolkien katsoi, että örkkejä oli molemmin puolin sotaa, ja Mordor oli enemmän maailmankuva kuin maantieteellinen paikka.

Kuitenkin pojalleen Christopherille kirjoittaa: "Tuntuu näet todennäköiseltä, etten koskaan kirjoita järjestelmällistä elämäkertaa - sellainen on vastoin luontoani, joka ilmaisee syvimmin kokemansa asiat tarinoissa ja myyteissä." (s. 527) Mene ja tiedä. Tolkien sai viktoriaanisen ja tiukan katolisen kasvatuksen, minkä takia hän katseli -omien sanojensa mukaan- turvallisen maailman ja sen järjestyksen vähittäistä vajoamista 21-vuotiaasta asti. Sama väheneminen on läsnä hänen pääteoksissaan. Kirjallisen menestyksen hän kohtasi vasta yli 60-vuotiaana. Hän oli monella tapaa ajalleen vieras.

Frank Stella halusi maalata kuin Velazguez, mutta koska ajalla ja taiteella on suunta, Stella tyytyi maalaamaan viivoja ja lippuja. (Post)Moderni ei tunnusta kertaustyylejä. Kirjoittaessaan 1900-luvulla mytologiaa Englannille tai Luoteis-Euroopalle, Tolkien haki työkalunsa ja tekniikkansa menneisyydestä ja teki sen, mistä Stella haaveili.

Kirjeet on juuri sitä henkilöhistoriaa, jota vasten teoksia ei tulisi Tolkienin mukaan lukea. Suomennos huolellinen, ja kirja muistuttaa tyylikkyydessään Teos-kustantamon niteitä.

Framed ink

Marcos Mateu-Mestre, Framed Ink: Drawing And Composition for Visual Storytellers. Design Studio Press, Culver City, CA, USA, 2010.

Syntyjään espanjalainen Marcos Mateu-Mestre on kokenut animaatioelokuvien tekijä ja sarjakuvataiteilija. Framed Ink on lyhyt johdanto kuvalliseen tarinankerrontaan, missä Mateu-Mestre havainnollistaa kuvan komposition, rajauksen, tekstuurin, rytmin ja peräkkäisten kuvien jännitettä omin, taitavasti piirretyin esimerkein suhteessa kuvien välittämään viestiin.  Vaikka teos keskitty elokuvien story-boardien tekemiseen, kirjan lopussa yksi luku on varattu sarjakuville. 

Framed Ink on siinä mielessä harhaanjohtava nimi, että piirrokset on selvästi tehty digitaalisesti eikä varsinaisesti musteella. Mateu-Mestren piirrosjälki on kuitenkin ilmiömäinen.

Reinventing Comics

Scott McCloud, Reinventing Comics: How Imagination and Technology Are Revolutionizing an Art Form. Perennial, New York, NY, USA, 2000.

Scott McCloud on yhdysvaltalainen sarjakuvantekijä, joka on tullut kuuluisaksi sekä sarjakuvia koskevista tietokirjoistaan että sarjakuvaan liittyvistä keksinnöistään (24-hour comics, Infinite Canvas). Periaatteessa Reinventing Comics jatkaa siitä, mihin Understanding Comics jäi. McCloud lukee auki sarjakuvan historiaa, muotoilee sarjakuvan määritelmää uudelleen ja etsii taidemuodon kehityssuuntia.

Sarjakuvakustantajat Yhdysvalloissa päättivät suunnata sarjakuvat pääasiassa lapsille, jolloin sarjakuvan sisällölle asetettiin tiukat reunaehdot (Comics Code). Tämä on jarruttanut sarjakuvan kehitystä ja synnyttänyt paitsi yksipuolisen myös pääomavaltaisen julkaisukulttuurin. Keskeiset kehityssuunnat tai "vallankumoukset", joissa McCloud näkee oman sukupolvensa epäonnistuneen liittyvät sarjakuvan arvostukseen kirjallisuutena, sarjakuvan arvostukseen taiteena, tekijänoikeuksiin, uusiin innovaatioihin, suuren yleisön näkemykseen sarjakuvista, sensuuriin, tekijöiden ja tarinoiden sukupuoli- ja kulttuurijakaumaan ja genren yksipuolisuuteen. Monet asiat ovat 1980- ja 1990-luvuilla muuttuneet hieman parempaan suuntaan, mutta McCloudin mielestä sarjakuva ei ole lähelläkään niitä ilmaisun ja kerronnan potentiaaliaan.

McCloudin mukaan digitaalisuus on avain näiden ongelmien ratkaisemiseksi. Digitaaliset työkalut mahdollistavat uudenlaiset kuvallisen kerronnan tavat (tehosteet, 3D-mallinnus) ja vielä vuonna 2000 melkein kaikki digitaalista sarjakuvaa tekevät olivat "uudisasuttajia" digitekniikan suhteen. Toiseksi internet mahdollistaa uudenlaisen, suoran jakelun, jossa katoavat kustantajan, levittäjän ja vähittäismyyjän roolit. Tällöin julkaisukynnys madaltuu. Sarjakuva voi olla alusta loppuun digitaalinen, jolloin missään vaiheessa mitään fyysistä ei tarvitse siirtää. Kolmanneksi sarjakuvan digitaalisuus avaa uusia mahdollisuuksia sarjakuvan rakenteelle, kun ruutuja ei tarvitse järjestää painetun sivun muotoon.

McCloud onnistuu jäsentämään sarjakuvakerronnan ongelmia ja ratkaisuja olematta kuiva. Kirjan eetos tarttuu lukijaan, ja vaikka digitaalisen sarjakuvan innovaatiot eivät ehkä lumoa kaikkia, alalla on runsaasti tilaa erilaisille kokeiluille. Reinventing Comicsin piirrosjälki ei ole tosin aivan yhtä terävää kuin Understanding Comicsissa ja erityisesti Making Comicsissa.

The Ascent of Money

Niall Ferguson, The Ascent of Money: A Financial History of the World. Penguin Books, London, UK, 2009.

Skotlantilainen Niall Ferguson toimii Harvardin yliopistossa, Harvard Business Schoolissa professorina ja London School of Economicsissa professorina. Hän on on erikoistunut talous- tai oikeastaan rahoitushistoriaan, ja monet hänen aikaisemmista kirjoistaan ovat käsitelleet brittiläisen imperiumin ja ensimmäistä maailmansotaa edeltäneiden vuosikymmenten käänteitä.  The Ascent of Money julkaistiin vuonna 2008 juuri, kun rahoitusmarkkinat ajautuivat ongelmiin Yhdysvaltain johdolla. Niinpä kirja ei käsittele viimeaikaisimpia käänteitä, mutta esittelee ongelmiin johtaneiden sijoitusinstrumenttien lisäksi keskeiset pilarit, joiden varaan rahoitusala perustuu.

Ensimmäinen on vaihdannan väline, raha, joka eliminoi hyödykkeiden vaihdantaan liittyvät tehottomuudet ja kömpelyydet. Alkuun Kaksoisvirranmaassa savenpalasille kirjattiin transaktioita, esim. maanomistaja talletti viljaa palatsin tai temppelin varastoon, jolloin hänelle syntyi saamisia ja varastolle velkaa (toisin päin viljaa ostettaessa). Vaikka jossain vaiheessa rahoiksi lyötiin harvinaisia metalleja, rahalla ei ole arvoa vaihdantajärjestelmän ulkopuolella, so. arvoa sinänsä. Ferguson tiivistää: raha on kirjattua luottamusta. Pankkijärjestelmän kehittyessä luotto muodostuu yhä keskeisemmäksi politiikan ja taloudellisen toiminnan välineeksi.

Rahoitusjärjestelmän siunauksellisuudesta voi olla monta mieltä, mutta Fergusonin keskeinen ajatus on, että köyhyys on seurausta heikosti toimivasta rahoitusjärjestelmästä. Raha on edistyksen väline. Glasgown huonostoalueiden ihmiset ovat pankkien ja rahoituslaitosten muodostaman järjestelmän ulkopuolella ja ajautuvat siten koronkiskurien syliin kohdatessaan ongelmia.  Kiskurikorot johtuvat lainanantajan heikosta kyvystä kantaa velallisten epäonnistumisia ja velallisten vähäisistä vaihtoehdoista.

Joukkovelkakirjat kuten pankitkin kehittyivät poliittisesti hajanaisessa Italiassa. Firenze rahoitti sodankäyntiään rikkailta kaupunkilaisiltaan nostamilla lainoilla, joita saattoi myydä eteenpäin. Joukkovelkakirjojen avulla riskiä voitiin hajauttaa, eivätkä velallisen (esim. hallitsijan) ongelmat kasautuneet yhden velanantajan harteille (esim. Fugger, Bardi, Peruzzi). Yksinvaltiaiden hallinnot olivat alttiimpia konkursseille, ja niinpä Espanjan kruunu joutui maksamaan kovempaa korkoa kuin piskuinen Hollanti. Uudelta mantereelta virtaava hopea ja kulta eivät synnyttäneet Espanjassa painetta uudistuksiin, kun Hollanti (ja Englanti) puolestaan kehittivät edustuksellista päätöksentekoa, virkamiehistöä.

Joukkovelkakirjasta maksetaan lainapääomalle korkoa, ja valtioiden koronmaksun kannalta veronkanto on aivan ensisijaista. Sivumennen sanoen sanottakoon, että verotuksen kannalta tehtäväänsä palkatut, hallinnolle uskolliset virkamiehet ovat ylivertaisia aatelisiin tai vuokraparoneihin nähden (eikä edustuksellisesta päätöksenteostakaan ole haittaa). Espanja ja Ranska jäivät jälkeen Hollannista ja Englannista 1500-luvulta alkaen osin juuri tästä syystä. Huolimatta maahan virtaavasta kullasta ja hopeasta Espanja teki kymmenisen konkurssia vuosien 1557 ja 1662 välillä, kun samanaikaisesti Hollannin joukkovelkakirjojen korko laski, vaikka se velkaantui nopeasti. 

Luottamus valtioiden kykyyn vastata velkakirjojen rasitteista tietenkin muuttuu aikaa myöten. Muutokset voidaan diskontata joukkovelkakirjan hintaan, ja ns. jälkimarkkinoilla niitä voidaan ostaa ja myydä luottamuksen heilahdusten ja ennusteiden asettamien hintojen mukaan. Nathan Rothschild rikastui pelaamalla joukkovelkakirjojen hinnoilla Waterloon taistelun edellä.

Osakeyhtiö kehittyi hollantilaisten kauppakomppanioista (engl. company). Kauppalaivojen matkat kestivät kauan, ja ne olivat vaarallisia. Riskien jakamisen vuoksi kauppiaat yhdistivät voimavaransa ja jakoivat tuottoa sijoitettujen resurssien mukaan. Nämä hankkeet yhdistettiin yhdeksi Itä-Aasian kauppakomppaniaksi, jolle Hollannin parlamentti vuonna 1602 antoi vielä Aasian kauppamonopolin. Kauppakomppanian osuuksia saattoi pian ostaa ja myydä, jolloin syntyi Amsterdamin pörssi (1609). Kun kauppakomppanian osakkeita alettiin hyväksyä lainojen vakuutena, osakemarkkinoiden ja luottomarkkinoiden välinen kytky alkoi muodostua.

Ensimmäinen osakekupla syntyi kuitenkin Ranskassa, kun skotlantilainen peluri John Law osti Mississippi Companyn, so. Louisianan kauppakomppanian, osakkeiden arvo nousi rajusti Louisianan mahdollisuuksiin liittyvien huhujen ja valheellisen markkinoinnin myötä.  Law oli perustanut myös pankin, joka laski liikkeelle paperirahaa ja jonka takaajaksi asettui Ranskan kruunu (jolloin Law oli samalla keskuspankkiiri). Osakkeiden suosion vuoksi ja osinkojen maksamiseksi rahaa piti painaa enemmän kuin mitä pankilla oli metallirahavarantoa, ja kun louisianafantasiat paljastuivat kangastukseksi, seurasi osakekurssin romahdus, talletuspako (bank run), konkurssiaalto ja Ranskan valtion rampautuminen aina vallankumoukseen (1789) asti.

Kaksi skotlantilaista pappia, Wallace ja Webster, kehittää ensimmäisenvakuutusrahaston vuonna 1744. Toki vakuutuksia oli ollut aikaisemminkin, mutta papit sovelsivat ensimmäistä kertaa vakuutuksien hinnoitteluun uusia käsitteitä kuten todennäköisyys, elinajanodote, luottamusväli, normaalijakauma ja utiliteetti. Wallace ja Webster esittivät, että vakuutusmaksut tulisi rahastoida ja sijoittaa järkevästi, jolloin korvauksia maksettaisiin paitsi preemioista myös tuotoista. Keskeinen havainto oli, että vaikka yksittäistä onnettomuutta ei voi ennustaa, riittävän suuresta aineistosta voidaan kohtalaisen tarkasti laskea odotusarvo -- riski, joka voidaan hinnoitella. Suuruuden ekonomia on vakuutusalalla valttia. Vähin erin kehittyy hyvinvointivaltio, jossa kansalainen on "vakuutettu" kaikenlaisia onnettomuuksia vastaan. 

Omistusasuminen on uudehko trendi. Ennen viime vuosisataa pienviljelijöiden lisäksi hyvin harva omisti taloa tai huoneistoa, vaan maksoi asumisestaan vuokraa. Maan ja kaupungeissa rakennusten omistaminen oli pitkään yksi keskeisimpiä vaurauden lähteitä. Vuokraloordien hegemonia alkaa rakoilla laman runtelemassa Yhdysvalloissa 1930-luvulla, kun valtio ryntää tukemaan asuntolainamarkkinoita. Laina-ajat pitenevät ja korot laskevat, kun koko maan kattavat toimijat pystyvät hinnoittelemaan riskinsä vakuutusalan tapaan. Asuntonsa omistavasta kansalaisesta tulee ihanne. Asunnon omistamisesta tulee osa amerikkalaista unelmaa, joka nauttii valtion suojelusta.   2000-luvulla omistusasumista yritettiin laajentaa entisestään poliittisista ja taloudellisista syistä ihmisille, jotka olivat olleet luottomarkkinoiden ulkopuolella. Ferguson kaivaa kuitenkin lukuisia esimerkkejä, joissa asunnot eivät ole olleet se turvasatama, joina niitä tavallisesti pidetään.

Chimerica on Fergusonin termi, jolla hän kuvaa Yhdysvaltojen ja Kiinan välistä epävarmaa symbioosia. Yhdysvallat ostaa kiinasta tuotteita velaksi, ja Kiina sijoittaa saamansa dollarit Yhdysvaltain joukkovelkakirjoihin, mikä pitää USA:n korkotason matalana. Hän vertaa lännen ja kehittyvien maiden taloudellista epätasapainoa viime vuosisadan alkuun ja senaikaiseen globalisaatioon, jolloin sijoittajat pitivät Britannian ja Saksan suhdetta Chimerican kaltaisena. Chimerica ja sen epätasapainot eivät ehkä ratkea kivuttomasti. Ferguson tiivistää, että 1) mittava sota voi alkaa huolimatta pitkälle kehittyneestä taloudellisesta globalisaatiosta, 2) mitä pidempään rauha kestää, sitä epätodennäköisempänä sotaa pidetään (ja sen vuoksi se mahdollisesti syttyy helpommin) ja 3) hyviin vuosiin tottuneisiin (sanoisinko vallitsevan ideologian kyllästämiin) sijoittajiin kriisit osuvat pahemmin. Viime vuosien kriisit ovat osoittaneet, miten lyhyt historiallinen tietämys sijoittajilla on.

Loppusanoissa Ferguson piirtelee analogian evoluution ja ihmisten taloudellisen toiminnan välille. Kaikenlaista kokeillaan, mutta aikaa myöten kilpailu karsii epäterveet hankkeet.

The Ascent of Money on hyvin helppolukuinen, jos paikoin jopa jaaritteleva. Lukujen sisällön Ferguson sitoo yhtä hyvin historiaan kuin tähän päiväänkin ja erityisesti käynnissä olevaan kriisiin ja havainnollistaa esimerkiksi joukkovelkakirjojen hinnoittelua yksinkertaisin laskelmin. Historian tuntemus ja analogioiden tunnistaminen tuovat Fergusonin ääneen syvyyttä, eivätkä esille nostetut ennakkotapaukset ole kovin valoisia.