Ethan Frome

Kuva: WIKIPEDIA

Edith Wharton, Ethan Frome (1911). Project Gutenberg EBook, 2003. http://www.gutenberg.org/ebooks/4517

Yhdysvaltalaisen Edith Whartonin pienoisromaani Ethan Frome sijoittuu maaseudulle 1900-luvun alkuun Uuteen-Englantiin. Kehyskertomuksessa nimettömäksi jäävä kertoja tutustuu vaitonaiseen ja lannistuneeseen Ethan Fromeen ja onnistuu sieltä täältä kokoamaan hänen tarinansa.  Se kertoo nuoresta Ethan Fromesta, jolta vanhempien kuolema riistää opiskelumahdollisuuden ja onneton avioliitto melkein kaiken muun. Sitten lapsettoman pariskunnan taloon muuttaa vaimon serkun tytär piiaksi.

Kuten kirjassa The Age of Innocence, myös Ethan Fromessa avioliitto on sosiaalisen painostuksen ja sopivuuden tuottama siisti ja hedelmätön pihapiiri. Missä Archie Newlandin mahdollisuuksia rajoitti sosiaalinen konventio, köyhyys tekee Ethan Fromen pihapiiristä omanlaisensa vankilan. Intohimon herätessä ihmiset haaveilevat paosta ja tekevät varovaisia aloitteita pihan ulkopuolelle, mutta käytöstavat estävät heitä ilmaisemasta tunteitaan avoimesti. Sosiaalinen ympäristö vaikuttaa tietämättömältä aloitteista, mutta tosiasiassa tuomio on langennut jo ennen, kuin vaimon perintöposliini särkyy pirstaleiksi.

Kerronta viipyy talvisissa, raskaissa maisemissa ja sen tarjoamassa ankarassa todellisuudessa. Mökki on pieni, talvet kylmiä ja pimeitä, eikä valoa tai lämpöä tunne kuin hetkittäin. Elämä ei olekaan siten rakastamista tai intohimoa vaan kestämistä. 

The Geography of Nowhere

James Howard Kunstler, The Geography of Nowhere: The Rise and Decline of America's Man-made Landscape, 20th Anniversary Edition. Kunstler.com, 2013. Alunperin Simon & Schuster, 1993.

James Howard Kunstler on kirjailija ja toimittaja, joka heräsi 1970-luvun öljykriisien aikaan huomaamaan amerikkalaisen yhdyskuntarakenteen riippuvuuden öljystä. Hän alkoi tutkia asiaa ja keräsi yhdysvaltalaisen arkkitehtuurin historian, nykytilan ongelmineen ja toiveet yksiin kansiin. Nykyinen yhdyskuntarakenne ei toimi ilman autoa, eikä tarjoa ilmettä, keskustaa, toimivaa tilaa tai välittämisen arvoisia kaupunkeja.

Born in 1948, I have lived my entire life in America's high imperial moment. During this epoch of stupendous wealth and power, we have managed to ruin our greatest cities, throw away our small towns, and impose over the countryside a joyless junk habitat which we can no longer afford to support. Indulging in a fetish of commercialized individualism, we did away with the public realm, and with nothing left but private life in our private homes and private cars, we wonder what happened to the spirit of community.

Yhdysvaltojen yhdyskuntarakenteen kehitys poikkeaa Euroopasta muutamin ratkaisevin osin. Uudelle mantereelle muutti uskonnollisia ja poliittisia radikaaleja, jotka rakensivat yhteiskunnan käytännössä tyhjästä. Maata oli paljon, ja se oli halpaa. Se jaettiin ruutukaavaan, joka ei juuri huomioinut maanmuotoja tai vesistöjä. Yksityiset ostivat lohkoja ja pilkkoivat niitä kaupunkien kohdalla pienemmiksi lohkoiksi.
 
Yksityinen maanomistus on Yhdysvalloissa ensisijaisesti vapaus, joka suojaa omistajaa muiden vallankäytöltä, mutta samalla kiistää häneltä yhteisön tuen. Maanomistuksella ei ole sosiaalista ulottuvuutta. Yksityisen omistuksen arvostus on kitkenyt yhdyskuntarakenteesta hyvin määritellyn ja toimivan julkisen tilan. Euroopassa kaupungit olivat kehittyneet vuosisatojen aikana sosiaalisiksi, taloudellisiksi, sotilaallisiksi, uskonnollisiksi, poliittisiksi ja hallinnollisiksi keskuksiksi, mikä manifestoitui kaupunkien rakennuksissa ja niiden välisissä suhteissa. Yhdysvalloissa kaupungit olivat lähinnä kaupallisia keskuksia, joiden julkista tilaa ei koristeltu (paitsi myöhemmin valomainoksin). Ruutukaava ei määrittänyt kaupunkeihin selkeää keskustaa.

Yhdysvaltoissa rikkaat pakenivat teollistumista maaseudun ja kaupungin uuteen välimuotoon, suburbiaan, harvaan rakennettujen englantilaisia kartanoita mukailevien rakennusten muodostamaan vyöhykkeeseen. Ensimmäiset lähiöt olivat kohtalaisen onnistuneita radanvarsiasutuksia, mutta yksityisautoilun kehittyessä homma lähti lapasesta.

There was nothing like it before in history: a machine that promised liberation from the daily bondage of place. And in a free country like the United States, with the unrestricted right to travel, a vast geographical territory to spread out into, and a national tradition of picking up and moving whenever life became intolerable, the automobile came as a blessing.

Yhdysvalloissa muutama yksityinen visionääri on päässyt vaikuttamaan kohtalaisen paljon keskeisten instituutioiden kehitykseen. Uuden yksityisautoilua suosivan yhdyskuntarakenteen suojelupyhimys oli Robert Moses. Vanhaa rakennuskantaa lanattiin uuden tieltä. Joukkoliikkennettä ajettiin alas aktiivisesti. Lähiö omakotitaloineen muodostui valtavaksi liiketoiminnaksi. Samaan aikaan murros maataloudessa vapautti työvoimaa kaupunkeihin, ja asuntolainamarkkinat kehittyvät.

Autoilun ohella toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltoja koettelivat Euroopasta sotaa paenneet modernistisen tyylisuunnan kehittäneet arkkitehdit. Teollistumiseen saatiin rakennustaiteen vastaus, joka käynnisti kiihkeän puhdistuksen. Teräsrunko mahdollisti uusien korkeuksien tavoittelun. Teräsbetoni eliminoi holvien ja kaarien tarpeen, kevensi seinärakenteita ja mahdollisti lasiseinät. Modernismista jäi Yhdysvalloissa pois sen poliittinen ohjelma ja samalla suunnittelun sosiaalinen ulottuvuus. Arkkitehtuuri irtosi merkitysten perinteestä; muoto seurasi funktiota, ornamentti oli barbariaa, harjakatto taantumusta. Lopputuloksena koulurakennus, elektroniikkalaitteita valmistava tehdas ja tutkimuslaitos näyttävät kaikki samalta. Liikerakennukset ovat betonilaatikoita, joihin on kiinnitetty mainoksia. Kaupunkien pääkadun sijaan saadaan ostoskeskuksia, joiden rakenne ja vuokrat suosivat suuria kauppaketjuja ja eliminoivat siten paikallisen kauppiaskeskiluokan. Raha ei jää kiertämään paikalliseen talouteen vaan karkaa korporaatioiden tileille jonnekin muualle.

Autoilu ja lähiörakenne ilman julkista tilaa eristää ihmiset toisistaan. Kaavoitus on laadittu suojelemaan rakennusten hintaa, eikä rikkaiden alueelle rakenneta liikerakennuksia. Niinpä lähikauppaan syntyy matkaa, koska liikerakennukset sijaitsevat eri vyöhykkeellä, jonne asiakkaiden ja työntekijöiden pitää matkustaa. Jalkakäytävät jätetään usein rakentamatta kustannussyistä, ja lapset viedään kouluihin linja-autoin. Vaihtoehtoja autoilulle ei ole. Kolmen sukupolven mittaisen lähiöasutuksen jälkeen vaihtoehtoja ei osata edes kuvitella. Käveltävä keskusta on pyyhitty kollektiivisesta muistista. Harvaan rakennettu omakotitalomatto on se, mitä on.

Kunstler esittelee erilaisia yhdysvaltalaisia kaupunkeja: autoilu-utopian ensimmäinen uhri Detroit, toimivaa kaupunkirakennetta ylläpitävä Portland, ja muutoksen kanssa taisteleva Los Angeles. Kunstler vierailee Disney Worldissa, Atlantic Cityssä ja Woodstockissa Vermontin osavaltiossa (jossa olen joskus sattumoisin käynyt), ja maalailee niiden rakennusilmeitä ja eroja. Lopuksi hän esittelee uutta toivoa edustavia arkkitehtejä, jotka ovat tutkineet 1920-luvun kaupunkisuunnittelua ja niiden pohjalta yrittävät korjata vallitsevaa tilannetta suunnittelemalla parempia alueita (esim. Seaside, Florida, jossa sittemmin kuvattiin elokuva The Truman Show).

The Geography of Nowhere on hieno johdanto Yhdysvaltain arkkitehtuurin historiaan ja pistävä johdanto sen ongelmiin. Kunstlerin sanakäänteet ovat vielä kohtalaisen hillittyjä, vaikka hän kuvaileekin lähiörakennetta ja -rakentamista paskaksi. Modernismin ilmentymä arkkitehtuurissa pudotti suomut silmiltäni. Rakennuksia ja niiden välistä tilaa kirjan jälkeen tarkkailee eri tapaan.

Kirjan digitaalisen juhlalaitoksen esipuheessa Kunstler piirtää kaaren kirjastaan peak oil -keskusteluun. 1990-luvun lopulla suurten öljy-yhtiöiden johtajat ja yliopistoprofessorit alkoivat eläkkeelle päästyään kirjoitella huolestuttavia näkemyksiä öljyvarantojen riittävyydestä ja keskeisen raaka-aineen kallistumisen seurauksista maailman taloudelle. Yhdysvallat joutuu kouristelemaan vaikeissa oloissa polttoaineen kallistuessa.

TED Talk:  James Howard Kunstler - The ghastly tragedy of the suburbs.

A Revolution Down on the Farm

Paul K. Conkin, A Revolution Down on the Farm: The Transformation of American Agriculture Since 1929. The University Press of Kentucky, Lexington, KT, USA, 2009.

Yksi merkittävimmistä muutoksista 1900-luvulla oli ns. vihreä vallankumous, joka paitsi kohotti maatalouden tehokkuutta myös muutti ympäröivää yhteiskuntaa. Maapallon populaatio nelinkertaistui lyhyessä ajassa ja samaan aikaan väestö siirtyi maatalousammateista teollisuus- ja palveluammatteihin. Suomessa rakennemuutoksen seurauksena koulutettu tietotyöläinen on irronnut isovanhempiensa elinkeinosta niin kauas, että ymmärtääkseen esimerkiksi energian kallistumisen tai ilmaston lämpenemisen vaikutuksia ruoantuotannolle hän joutuu opiskelemaan kirjoista paitsi tapahtunutta muutosta myös maanviljelyä.

Paul K. Conkin on yhdysvaltalainen Vanderbildtin yliopiston historian emeritusprofessori. Hän syntyi  pienviljelijäperheeseen juuri vuoden 1929 pörssiromahduksen kynnyksellä. A Revolution Down on the Farm on johdanto  vihreään vallankumoukseen ja muutoksiin maataloudessa Yhdysvalloissa 1930-luvulta eteenpäin. Conkin kasvoi maatilalla, viljeli itse pitkään muiden tointensa ohella, ja hänen perheessään viljeltiin maata pitkälle 1990-luvulle asti, mikä kaikki antaa Conkinin kertomukselle omakohtaisen näkökulman. Hän on nähnyt ja kokenut kokenut muutokset itse tai lähipiirinsä kautta.

Conkin tarjoaa tapahtumille taustan, joka lähtee 1800-luvulta maanviljelytekniikoiden, -lajikkeiden, maatalouskoneiden, koulutuksen ja lainsäädännön kehittymisestä. Yhdysvalloissa hyvää viljelymaata oli tarjolla pitkään, ja eurooppalaisten vierailijoiden kauhuksi viljelijät raivasivat usein ennemmin uutta peltoa kuin lähtivät toteuttamaan mitään eroosiolta tai maan köyhtymiseltä säästäviä tekniikoita. Hevosten vetämät niittokoneet yms. nostivat tehokkuutta ja vapauttivat työvoimaa muuhun käyttöön. Etelä- ja Pohjoisosavaltioissa maaperä tarjosi erilaiset mahdollisuudet, joiden vuoksi viljeltiin eri tavoin eri lajikkeita. Kulttuurieroja tasoitettiin sisällissodassa.

Traktoreita oli muutamia jo 1800-luvun puolella, mutta vasta 1920-luvulta eteenpäin ne alkoivat korvata hevosia. Toisen maailmansodan jälkeen hevosia ei juuri enää käytetty. Traktori toi muassaan kolme seurausta: työ tehostui (per käytetty tunti), työ pääomavaltaistui (kyky sijoittaa koneisiin jakoi viljelijät voittajiin ja häviäjiin), ja valtavat määrät laidunmaata vapautui viljelykäyttöön. Sitten keksitään keinotekoiset typpilannoitteet ja tuholaismyrkyt, jotka parantavat tuottavuutta per hehtaari. Monet viljelijät joutuvat täydentämään tulojaan maatilan ulkopuolisin töin, toiset luopuvat kokonaan. Tulee monenlaisia uusia koneita (esim. puimuri), jotka edellyttävät investointeja ja niiden rahoittamiseksi laajempaa viljelyalaa. Kannattava tilakoko kasvaa ja edellyttää maanviljelyn lisäksi uusien teknologioiden seuraamista ja liikkeenjohdollista osaamista. Viljelijöiden tulot maataloudesta ovat alle mediaanitulon, vaikka maan ja koneiden kautta viljelijöillä on varallisuutta.

Korkea tuottavuus muodostuu melko pian 1900-luvun länsimaisen maatalouden ongelmaksi. Maataloudessa syntyy ylituotantoa, joka romahduttaisi hinnat, mikäli siihen ei puututtaisi. Vuosien mittaan eri hallinnot kokeilevat erilaisia tukimuotoja ja puskureita, mutta tasapainoa ei ole oikein löytynyt tähän päivään mennessä. Joskus tuetaan tiettyjen lajikkeiden viljelyä, toisinaan kesantoja. Epävarmuus on suurin vitsaus maanviljelijälle, joka joutuu tekemään suuria investointipäätöksiä poliittisten epävakaiden tuulten mukaan.

Kirja vaikuttaa agribusiness-suitsutukselta, kunnes Conkin avaa nykymaatalouden ongelmia. Tukiviidakko, jonka tarkoitus oli suojata pienviljelijöiden elinkeinoa, on vahvistanut suurten viljelijöiden asemaa. Lannoitteiden mahdollistama yhden lajikkeen viljely vuodesta toiseen altistaa lajikkeen taudeille. Moderni maatalous ulkoistaa kustannuksia: lannoitteet ja myrkyt päätyvät vesistöön, viljeltävää maata syö eroosio, kasteluun käytettävät akviferit tyhjenevät (kustannusten ulkoistus tarkoittaa, etteivät ne näy lopputuotteen hinnassa). Tilat päätyvät yhä harvempien käsiin, ja pääomavaltaistuminen jatkuu edelleen. Ruokaketjun keskittyminen tarkoittaa, että ruoka vaeltaa pitkään, ennen kuin se päätyy ruokapöytään. Kulutuksen kasvu, populaation kasvu ja toisaalta viljeltävän maan eroosio ajaa ruontuotannon ahtaalle.

Conkin esittelee "kestäviä" vaihtoehtoja, mm. luomuviljelyn tapoja ja historiaa, mutta pitää niitä kokonaisuuden kannalta marginaalisena tuotantotapana. Hän silti sanoo, että parannus nykytilanteeseen tulee ainoastaan korkeamman ruoan hinnan kautta -- hän vielä tarkentaa, että hinnan korotuksen pitäisi johtua nimenomaan kestävämmistä tuotantotavoista. Maatalous on energiaintensiivistä, koneet ja lannoitteet kuluttavat hiilivetyjä, joten ruoan hintaan on jatkossa luvassa korotuksia.

Kerronta on sujuvaa. Kirja tosin viettää pitkät pätkät lainsäädännön ja poliittisten muutosten parissa, jotka eivät muodosta ehkä sen mielenkiintoisinta osaa. Vihreä vallankumous ei sellaisenaan ollut täysin minulle uutta, mutta Conkin täydentää kuvaa hienosti. Koko kirjan läpi Conkin kuljettaa kuvausta joko lapsuutensa Tennesseestä, tuolloin käytössä ollutta teknologiaa, kyläyhteisön työnjakoa ja teknologisen muutoksen tarjoamia mahdollisuuksia, tai lankomiehensä vaiheita maanviljelijänä sodanjälkeisessä murroksessa. Näin hän sitoo muutoksen konkreettisiin ilmiöihin ja henkilöihin. Kuvaus 1930-luvun Tennesseestä ja teknologian tuoma murros siellä oli erityisen mielenkiintoinen.

The Return of the Soldier

Rebecca West, The Return of the Soldier (1918). Project Gutenberg EBook, 2011. http://www.gutenberg.org/ebooks/37189

Rebecca West (1892-1982) oli brittiläinen kirjailija, toimittaja ja kirjallisuuskriitikko. Romaanien ohella hän kirjoitti lukuisia arvosteluja sanomalehtiin, piti luentoja, toimi äänekkäästi naisten äänioikeuden puolesta ja työskenteli toimittajana naisasialiikkeen lehdissä.

The Return of the Soldier on Westin esikoisteos vuodelta 1918. Kertoja Jenny asuu yhdessä serkkunsa suloisen vaimon Kittyn kanssa valtavassa talossa, jota he ovat sisustaneet hillityn onnelliseksi. Kaikki heijastelee perinnettä ja luokka-asemaa. Naiset odottavat miestä sodasta kotiin. Ovelle tulee kuitenkin tuntematon nainen, Margaret, joka kertoo miehen haavoittuneen. Miksi naiset eivät ole saaneet tietoa virallista reittiä? Naiset pelaavat herkkävaistoista peliä, jossa Margaret joutuu altavastaajaksi yläluokkaisten asukkaiden kanssa.

Kitty brutally permitted a silence to fall. Our caller could not bear it, and broke it in a voice that nervousness had turned to a funny, diffident croak.

Ensimmäinen maailmansota kaatoi kolme keisaria ja yhden sulttaanin. Kaikkialla vanha järjestys alkoi huojua. Rintamalla pappia ei enää kunnioitettu. Palvelijat eivät osanneet asioitaan. Talon naiset taistelevat säilyttääkseen sosiaalisen järjestyksen, mutta yhteiskunnallinen muutos saapuu heidän valtavan puutarhan suojaamaan pihaansa. Kapteeni Christopher Baldry palaa sodasta sotaneuroosin kourissa eikä muista vaimoaan tai taloaan. Hän muistaa ainoastaan Margaretin viidentoista vuoden takaa. Teollisen tuottama sotaneuroosi on uhka paitsi idealisoidulle käsitykselle sodasta ja tietenkin avioliitolle myös sosiaaliselle järjestykselle.

Kerronta on epävarmaa: Chrisin aikakäsitys horjuu, ja kertoja liikkuu toisen käden tietojen, muistojen ja tapahtumien välillä. Tarinan käänteet eivät ole kuitenkaan aivan uskottavia. Oivallukset ja mielenliikutukset sisälsivät aavistuksen goottikauhutarinoiden tuoksua, vaikka kirjalla ei ole mitään tekemistä kauhu-genren kanssa. Oli miten oli, ehkä vähitellen näiden kirjojen myötä alan ymmärtää, millainen muutos teollistuminen oli ja mihin modernismi reagoi.

Tarina käsittelee sotaa, joten tämä kirja aloittaa urakkani Ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

The Once and Future King

T. H. White, The Once and Future King (1958). Ace Books, New York, NY, USA, 1996.

Brittiläinen Terence Hanbury White (1906-1964) alkoi opettajan toimensa ohella kirjoittaa 1930-luvulla. Kirjoista tuli lopulta sen verran tuloja, että hän siirtyi täysipäiväiseksi kirjailijaksi. Maineeseen hän nousi kuningas Arthuria käsittelevän neliosaisen sarjan The Once and Future King myötä. Kirjan neljä osaa valmistuivat kahdenkymmenen vuoden aikana: ensimmäiset kolme 1930-luvun lopulla ja viimeinen vuonna 1958, jolloin kirjat koottiin yhdeksi sarjaksi. White kirjoitti vielä viidennen osan, mutta kustantaja kieltäytyi julkaisemasta sitä.

White ihastui Thomas Maloryn Arthur-kuninkaan tarinoihin, jotka olivat koko kirjasarjan inspiraatio. Ensimmäinen kirja The Sword and the Stone (1938) käsittelee kuitenkin Arthurin lapsuutta, josta Malory ei sano mitään. Sir Ectorin huostaan uskottu pieni poika Wart saa opetusta kasvattiveljensä aseenkantajana. Wart löytää metsästä vanhan miehen, Merlynin, josta tulee hänen opettajansa. Merlyn osaa muuttaa muotoaan eläimeksi tai kasveiksi. Toisessa kirjassa The Queen of Air and Darkness (1939) Merlyn jatkaa Arthurin opettamista tämän ollessa jo kuningas. Englannissa käydään jatkuvaa ja hyödytöntä sotaa, jonka päättääkseen Arthur haluaa luoda uudenlaisen ritariaatteen pyöreän pöydän ja oikeudenmukaisuuden ympärille.

Kolmas kirja The Ill-Made Knight (1940) kertoo Lancelotin tarinan: rujosta nuorukaisesta kasvaa ylivertainen ritari, mutta elämää varjostavat ikävä ennustus ja rakkaus sekä kuninkaaseen että tämän puolisoon Gueneveriin. Siinä sitten tulee maattua toinen nainen, mutta kohtalo ei jätä rauhaan. Neljännessä ja viimeisessä kirjassa The Candle in the Wind (1958) noituuden ja insestin tuottama Mordred tarttuu kruunuun, kun Arthur on tasoittamassa tilejään Lancelotin kanssa.

Kirjan sävy on koominen, erityisesti koheltavien sivuhahmojen kautta. Donquijotemainen kuningas Pellinore metsästää myyttistä petoaan ja on jatkuvasti ongelmissa. Monien hahmojen puheenparsi pulppuaa mukavasti ja Merlynin takaperin etenevä elämä heittää tarinaan tämän tästä anakronismeja. Vanhojen satujen perinnettä kunnioittaen ihmisiä kuitenkin kuolee enemmän tai vähemmän väkivaltaisesti, on makaamisia ja rakkauden hedelmiä. Arthur ei ole mikään suuri soturi vaan hieman naiivi poliitikko, joka yrittää sovittaa voimankäyttöä ja oikeudenmukaisuutta yhteen.

Kirja olisi luultavasti ollut nautinto lapsena, mutta nyt se oli puolen vuoden urakka. Sadut tai Arthur-kuninkaan tarinat eivät ole ongelma. Kirjan tarjoama naiivius ja lepsu draama pitivät loitolla ja väsyttivät: kaikki on jotenkin pyöreää, sopivaa ja kivaa. Tämä tietenkin kertoo minusta enemmän kuin kirjasta, mutta ymmärrän Teemu Mäen inhon Carl Larssonin akvarelleihin.

Six Degrees

Mark Lynas, Six Degrees: Our Future on a Hotter Planet (2008). Fourth Estate, Kindle Edition, 2009.

Mark Lynas on brittiläinen toimittaja, tietokirjailija ja ympäristöaktivisti. Hän on perehtynyt ilmastonlämpenemiseen, hiilen kiertoon ja viimeisimmissä teoksissaan energiantuotantoon.  

Six Degrees: Our Future on a Hotter Planet saa nimensä kansainvälisen ilmastokomitean IPCC:n arvioista, joiden mukaan seuraavan sadan vuoden aikana ilmaston keskilämpötila saattaa nousta pahimmassa tapauksessa kuusi astetta. Lynas halusi tietää, mitä konkreettisia vaikutuksia näillä asteluvuilla on. Hän luki tuhansia ilmastotieteilijöiden tutkimuksia ja järjesteli ne papereiden sisältämien aste-ennusteiden mukaan omiin luokkinsa. Näin hän sai kuusi luokkaa ja kirjalleen rungon. Hän kokosi kunkin ryhmän papereista näkymän, mitä kyseinen lämpötilan nousu tarkoittaa ympäristölle ja sen osana ihmiselle.

Kirja siis esittelee ilmastonlämpenemisen vaikutuksia aste kerrallaan. Kirjoittaja hyppää vaikutuksia kuvatessaan muutaman sivuin välein eri puolille maailmaa. Esimerkiksi yhden asteen nousu riittää esimerkiksi palauttamaan Nebraskan autiomaaksi, joka se oli Euroopan keskiajalla, ja sulattamaan Kilimanjaron lumet, pohjoisen napajäätikön sekä Alaskan ja Alppien jäätiköt. Kuivuudet ja tulvat lisääntyvät samoilla alueilla; kun edellinen kuivattaa kasvit, jälkimmäinen vie hauraan pintamaan mennessään. Tutkimusten mukaan maapallon kuivuudesta kärsivä maapinta-ala kasvaisi 3 prosentista 30 prosenttiin.

Kahden asteen nousu pahentaa Kiinan pohjoisosien kuivuutta, mikä vaikeuttaa ruoantuotantoa. Valtamerien happamoituminen lisääntyy, ja hiilidioksidia sitovan planktonin määrä laskee. Luvassa on romahtavia kalakantoja, metsäpaloja, helteitä ja rankkasateita. Esimerkiksi Andien ja Kalliovuorten lumihuippujen sulaessa  asukkaat vuorten juurella jäävät ilman keväisiä sulamisvesiä, jotka ovat tuoneet kosteutta juuri kuivimman ajan alkuun. Talven sateista ei kesällä enää kostu. Ilmaston lämmetessä kaksi astetta kolmannes eläinlajeista kuolee sukupuuttoon vuoteen 2050 mennessä. Joissain paikoissa maataloustuotanto todennäköisesti hyötyy lämpenemisestä, mutta kokonaistuotanto kärsii tuottavimpien alueiden kuivuessa. Keski- ja Etelä-Amerikka joutuu tiukille. Kahden asteen lämpötilan nousu alkaa olla väistämätöntä. Sanottakoon, että kirja käsittelee keskilämpötilan nousuja. Pohjoisessa lämpötilannousu on rajumpaa.

Kolmessa asteessa Amatsonin sademetsät alkavat muuttua savanniksi ja jäätiköt sulavat laajemmin ja maat muuttuvat monin paikoin kuiviksi autiomaiksi ja niin päin pois. Seuraukset pahenevat. Viidessä asteessa asuttavia paikkoja on enää pohjoisessa (esim. Pohjois-Eurooppa) ja etelässä (esim. Tasmania). Useimmat mallit eivät edes kuvaile kuuden asteen lämpenemistä, joten sen ymmärtämiseksi täytyy palata liitukaudelle. Pohjoisnapa oli subtrooppista seutua, myrskyt hurjia ja ilmasto lämmin. Se lämpeneminen tapahtui vuosituhansien aikana, mihin eliöt ehtivät sopeutua. Nykyinen muutos ei tarjoa samaa mahdollisuutta, eikä ole taattua, että maapallo saavuttaa kuuden asteen lämpenemisen jälkeen mitään ihmiselle suotuisaa tasapainotilaa.

Lynas esittää, että useimmat ilmastomallit nojaavat nopeisiin takaisinkytkentöihin, jotka tuottavat vuosisadan loppuunmennessä kolmen asteen lämpenemisen. Nopeat takaisin kytkennät ovat muutoksia vesihöyryn, pilvet, jää- ja lumipeitteen sekä ilmakehän pölyn määrässä ja laadussa. Hitaista takaisinkytkennöistä meillä ei ole tietoa, koska data on harvaa. Miten valtameret toimivat lämpenevissä oloissa? Missä kohdassa on jonkin ekosysteemin tai biosfäärin kynnysarvo, jonka ylittäminen alkaa kiihdyttää muutosnopeutta? Maapallon historiassa on ikäviä ennakkotapauksia, joissa elämän monimuotoisuus on äkillisesti romahtanut ja ollut lähellä kadota -- toipuminen vei 50 miljoonaa vuotta -- ja jotkut tutkijat vahvasti epäilevät, että muutoksilla olisi jotain tekemistä meren pohjassa lepäävän jäisen metaanin sulamisen kanssa. 

Esiteltyään ilmastonlämpenemisen vaikutusten skaalan, Lynas toteaa, että todennäköisyys ääritapauksille on tietenkin pienempi ja - mikä parasta - todennäköisyyteen voi vaikuttaa. Muutoksetkin ovat hitaita, lämpeneminen käyntiin lähtiessään jatkuu vuosisatoja, mutta toimimalla nyt, ehtisimme jarruttaa tai estää pahempien skenaarioiden toteutumista. Odotusarvojen mukaisessa tulevaisuudessa riittää kuivuutta, kansainvaelluksia, nälkää ja kuolemaa kyllin. Lynas ei päätä kirjaansa mihinkään toiveikkaaseen nosteeseen.

Many books on global warming end with some rather platitudinous sentences about renewable energy as if the authors believe - rather like Disney's Blue Fairy - that simply wishing for something and believing in it is enough to make it come true.

Tämän jälkeen hän luo aika harmaan katseen vallitsevaan tilaan: energian kulutustottumuksia ei ole helppo muuttaa, ihmisen psykologia ei suosi muutosta (ihminen hakee vahvistusta valinnoilleen muilta) ja ongelman kieltäminen tai tekosyiden esittäminen on yleistä. Jos kukaan ei vähennä, mikään ei vähene. Kirja on kirjoitettu 2008, jolloin Lynas arveli, että vuoteen 2015 meidän pitäisi saada hiilidioksidipäästöjen kasvu pysähtymään, jos aiomme hillitä lämpötilannousun kahteen asteeseen. Hiilidioksidipitoisuus ilmakehässä nousee ainakin vielä. 

Konkretisoidessaan tulevat muutokset Six Degrees puree myös aloitteleviin nihilisteihin ja kyynikoihin. Kirja on ehkä poleeminen mutta syystä. Lynas kirjoittaa sujuvasti, mutta hetkittäin hän jää metaforien ja personifikaatioiden vangiksi niin pitkään, että ne menettävät tehonsa. Muutoksetkin jäävät hieman hajanaisiksi, kun aste asteelta loikitaan nopeasti mantereelta toiselle, ja varsinaisen paineeseen joutuvan ilmastomekanismin kuvaamiseen jää niukalti tilaa. Näin pienessä kirjassa pureutuminen jokaiseen ekosysteemiin tai mekanismiin ei ole tietenkään mahdollista. Tässä kohtaa asetan itselleni tavoitteeksi ymmärtää koko kuviota vähän paremmin muun kirjallisuuden kautta.

Niukkuuden maailmassa

Ville Lähde, Niukkuuden maailmassa. Eurooppalaisen filosofian seura ry / niin & näin, Tallinna, 2013.

On esitetty, että se, mikä ei voi jatkua loputtomiin, jossain vaiheessa päättyy. Ajatus voi kuulostaa yksinkertaiselta tai jopa itsestäänselvältä, mutta länsimaiden vallitseva ideologia ja poliittinen keskustelu ovat tehneet kuumeisesti töitä tämän väistämättömyyden harhauttamiseksi. Taloustieteessä viljellään korvaavuuden lakia ("kun jokin loppuu, jostain tulee korvaava vaihtoehto"), joka nojaa kilpailusta seuraavaan ylivertaiseen inhimilliseen neuvokkuuteen. Politiikassa puhutaan kestävästä kehityksestä tai kestävästä talouskasvusta, jotka ovat käsitteellisiä ristiriitoja.

Poliittista keskustelua etenkin nyt taloudellisen kriisin aikaan hallitsee puhe talouskasvun vaihtoehdottomuudesta. Puhe on siinä mielessä perusteltua, että nykyisen elämäntavan ylläpitämiseksi talouskasvu onkin ehdottoman tärkeää. Taivaanrantaan on kuitenkin kerääntynyt pilviä: keskeisten resurssien saatavuus heikkenee tulevaisuudessa, eikä nykyinen kulutukseen keskittynyt elämäntapa ole ylläpidettävissä saati kasvatettavissa.

Niukkuuden maailmassa on analyysi tulevaisuuden maailmasta, jossa öljyn, makean veden, viljeltävän maan ja ruoan saatavuus heikkenee. Kirja pureutuu erityisesti niukkuutta ympäröiviin käsitteisiin, ideologioihin ja ongelmiin, joita paitsi sopeutuminen myös sitä koskeva keskustelu kohtaa. Sen kirjoittaja Ville Lähde on suomalainen ympäristöfilosofi. Hän tutkinut mm. luontokäsitykseen liittyviä kysymyksiä sekä ympäristöajattelua ja kirjoittanut sen (itse)kritiikkiä.

Alkuun Lähde pohtii, miksi muutos on niin vaikeaa. Olemme historiallisessa tilanteessa, jossa energiankulutus on kasvanut kiihtyvään tahtiin ainakin vuosisadan verran. Siitä on seurauksena nähty aineellisen kulttuurin loisto, yltäkylläisyys ja väestönkasvu. Myös ideologiat ovat rakentuneet kasvun varaan ja suorastaan olettavat sen jollain tapaa jatkuvan. Kulttuurina perimme päivittäin maailman, jossa asiat tehdään tietyin tavoin. Tapoihin liittyy rakenteellista hitautta, joka tekee muutoksista vaikeita ja samalla suojaa kulttuuria suurilta heilahteluilta. Länsimaissa elämme yltäkylläisyyden keskellä. Keskustelu niukkuudesta voi käynnistyä vasta, kun se on yhteistä todellisuutta.

Meidät on vallannut illuusio, että ihminen elää irrallaan materiaalisesta taustastaan. Maailmassa, jossa öljylle ei ole olemassa määrällisessä tai laadullisessa mielessä korvaajaa, tämä illuusio haihtuu. Monet ympäristön tarjoamat "yhteishyvät", joita ihminen on nauttinut ikään kuin ilmaiseksi, kuten vaikka vedenkierto, ovat paikoin katkenneet esimerkiksi ruoantuotannon laajentamisen takia. Ongelmat on usein ulkoistettu kauas kuluttajien näkyviltä, joten toiminta ja sen seuraukset eivät välttämättä näy edes samalla mantereella.

Lähde pureutuu niukkuuteen tarkastelemalla sen erilaisia ilmenemismuotoja: on absoluuttista ja suhteellista niukkuutta. Edellinen viittaa esimerkiksi kuivilla alueilla viljelyn mahdollistaviin akvifereihin, jotka kerran tyhjennyttyään eivät täyty ihmisen kannalta missään mielekkäässä ajassa. Suhteellista niukkuutta on lannoitteina käytettävien fosfaattien kohdalla: ne vähenevät mutta ne ovat korvattavissa.

David Hume mukaan niukkuudesta on seurannut resurssien jakamiseen liittyvät säännöt, joiden varaan on sitten syntynyt yhteiskuntia. Niukkuus on myös taloustieteen lähtökohta: markkinoita ei voi olla ilman niukkuutta. Taloustieteen käsittelemä niukkuus on aina kuitenkin rajattua, eli se on väliaikaista; korvaava vaihtoehto paikkaa niukkuuden ennen pitkää. Tällainen ajattelu Lähteen mukaan ohittaa resurssien laatuun liittyvät ongelmat: on olemassa resursseja, kuten esimerkiksi raakaöljy, joita ei voi korvata termodynamiikan tai tehtyjen investointien vuoksi jollain toisella. Ehkä selkeämpi esimerkki on viljeltävä maa: jopa vanhat jäärät tunnustavat, ettei maata tule lisää. Niukkuus voi siis olla äärimmäistä, jolloin se alkaa purkaa auki Humen maalaamia jakamiseen liittyviä sääntöjä. Tilalle astuu pakkovalta tai pahimman laatuinen anarkia.

Ympäristöliikkeetkään eivät välty analyysilta. Lähde tunnustaa liikkeiden tekemän työn suuren arvon, mutta epäilee toimijoiden ymmärrystä niukkuuden maailmasta. Ympäristökysymys on  abstraktio, joka peittää alleen laadullisesti erilaisia ilmiöitä. Esimerkiksi ympäristöongelmat syntyvät eri syistä ja uhkaavat joskus luontoa, joskus ihmistä, eikä näin ollen niihin ole mitään yleistä ratkaisua. Ongelmien niputtaminen yhteen peittää niiden syyn ja haittaa näin ongelman ymmärtämistä ja siten ratkaisemista. Lähde korostaa, että maailma on monimutkainen, eikä yksittäisten perimmäisten syiden etsiminen ole hedelmällistä.

Miten demokratia sitten kohtaa niukkuuden? Nihilisti ei jaksa uskoa muutokseen. Ihmiset puhuvat kauniisti, mutta ostavat lopulta halvinta. Lähde tunnustaa, että ihmiset ovat ristiriitaisia ja yksilöinä ailahtelevia, mutta kokonaisen kulttuurin kykyä sopeutua uusiin olosuhteisiin ei tulisi arvioida yksilöiden motiivien kautta. "Kyvykkyys tai kyvyttömyys sopeutua muutoksiin on aina yhteiskunnallisesti rakentunut. Klassiset ympäristöhistorian esimerkit kertovat tästä, ei 'ihmisen tuhoisuudesta'".

Yksilöt tekevät enimmäkseen symbolisia ympäristövalintoja. Keskeiset ongelmakohdat, so. liikkuminen, asuminen ja ruoka, ovat maailmassa valmiiksi eivätkä ole suurelta osin yksilön käsissä. Kulutuksen vähentäminen ei anna markkinoille hintasignaalia. Muutos edellyttää valtion ohjausta. Tämä tarkoittaa, että politiikka on jatkossa entistä tärkeämpää. Talouden vahva asema politiikassa on tuore ilmiö, mutta niukkuuden maailmassa politiikka ottaa johtavan aseman. Lähde kuitenkin korostaa, ettei kulutuksen vähentäminen automaattisesti johda parempaan yhteiskuntaan.

Lähteen Niukkuuden maailmassa on sitä, mitä filosofia voi parhaimmillaan olla käsitellessään ajankohtaisia ilmiöitä. Kirja tarjoaa niukkuuteen liittyville ongelmille nimet ja näiden muodostamaa kieltä käyttäen kirjoittaja jäsentää ongelmia, niiden ympärillä käytävää keskustelua ja ennakoi vaihtoehtoja, joita yhteiskunnilla on. Lähde kirjoittaa huolellista, harkittua ja etäännytettyä tutkimuskieltä: kirjoittaja ei tule kokemuksineen tekstin ja lukijan väliin, eikä hän esittele tai maalaile maailmanlopun kuvia tekstinsä tueksi. Lähde ei kuitenkaan siloittele viestiään: rivien välissä paistaa edessä olevan muutoksen laajuus ja valinnoistamme riippuen sen tylyys. Tyylikeinona se on tehokas.

Muutos on välttämätön ja väistämättä vaikea.