maanantai 31. joulukuuta 2012

14

Peter Clines, 14. Permuted Press, 2012.

Peter Clines on yhdysvaltalainen tieteis- ja fantasiakirjailija. Aikaisemmassa tuotannossaan hän on syyllistynyt joidenkuiden muiden kirjailijoiden tavoin genrejen yhdistelyyn tuottaen tarinoita mm. Robinson Crusoesta ihmissusien parissa sekä zombien ja supersankarien kohtamisista.  

14 on samaan tapaan sekoitus genrejä, steampunkia ja kauhufantasiaa. Kirja kertoo losangelesilaisesta rakennuksesta, jonka vuokralaiset hämmästelevät rakennuksen outoa pohjakaavaa, mutatoituneita torakoita, lukittuja ovia, pakenevia vuokralaisia ja tarinoita itsemurhista. Vuokra on kuitenkin alhainen, ja asukkaat elävät köyhyysrajan tuntumassa, joten häätöuhka kitkee uteliaisuuden useimmista. Päähenkilö Nate, kolmikymppinen väliinputoaja, päättää kuitenkin ottaa asioista selvää ja saa houkuteltua puolentusinaa vuokralaista mukaan salapoliisityöhön. Mysteeri ei ole ihan pieni.

Clines kirjoittaa sujuvasti, vaikka henkilöiden välinen dialogi äityy hetkittäin turhan söpöksi. Toimivasta alusta huolimatta tarina työntää maallikon etäälle, kun mysteerien verho aukeaa. Kirja on saanut Yhdysvalloissa innostuneen vastaanoton. Jos pitää genre blender -skenestä, kirja voi olla ihan hyvä.

lauantai 29. joulukuuta 2012

Veren ääriin

Cormac McCarthy, Veren ääriin eli lännen punainen ilta. Englanninkielisestä alkuteoksesta Blood Meridian: or the Evening Redness in the West (1985) suomentanut Kaijamari Sivill. WSOY, 2012.

Cormac McCarthy on yksi Yhdysvaltain tämänhetkisistä eturivin kirjailijoista. Monet pitävät nyt suomennettua romaania Veren ääriin hänen läpimurtonaan. Kirja kertoo nuoresta kotoa karanneesta pojasta, joka matkaa Yhdysvaltojen lounaisosiin 1800-luvun puolivälissä. Sota Meksikoa vastaan on juuri rauhoittunut, mutta aseelliset joukot, intiaanit ja uudisasukkaat, ryöstelevät seutua. Poika liittyy Glantonin johtamaan koplaan, joka kerää intiaanien päänahkoja paikallishallinnon maksamaa korvausta vastaan. Aseistetun joukon matka pitkin poikin autiomaita ja vuoristoja jättää jälkeen joukon ruumiita. Väkivalta ei kuitenkaan pysy uomassaan, eikä tappajia juhlita pelastajina kovin pitkään. Koulutettu ja sivistynyt tuomari Holden etsii moraalin ja sodankäynnin rajoja kokeellisesti.

Veren ääriin on väkivaltainen tarina Yhdysvaltojen alkuvaiheista. Kirjan englanninkielinen nimi viittaa kenties yhdeksänteenkymmenenteenkahdeksanteen pituuspiiriin, joka leikkaa läpi mm. Teksasin, Oklahoman ja Kansasin ja jota joku historioitsija on pitänyt sivistyksen rintamaiden ja erämaan rajana. McCarthyn kerronta on tiivistä ja toteavaa, eikä se ole helppolukuista. Se ehtii silti viipyä karuissa, hedelmättömissä maisemissa, joiden kauneus luo syvän kontrastin nälän kiusaamille väkivaltaisille tappajille.

tiistai 25. joulukuuta 2012

Toiset

China Miéville, Toiset. Englanninkielisestä alkuteoksesta The City and the City (2009) suomentanut J. Pekka Mäkelä. Karisto, Hämeenlinna, 2012.

China Miéville on brittiläinen kirjailija, tutkija ja vasemmistoaktiivi. Hän on luokitellut romaaninsa uuskummaksi (new weird) eli yhdistelmäksi 1900-luvun alun pulp- ja kauhukirjallisuutta.  

Toiset on Miévillen seitsemäs romaani. Se kertoo jaetusta eurooppalaisesta suurkaupungista, jonka kaksi itsenäistä kaupunkia, rapistuva Besźel ja loistelias Ul Qoma, kulkevat limittäin ja osin päällekkäin toistensa kanssa. Kaupunkien rajat saa ylittää vain rajapisteen kautta; kaikkia muita ylityksiä valvoo erityinen viranomainen Rikko. Kansalaiset ovat oppineet olemaan näkemättä toisen kaupungin asukkaita, asuntoja tai autoja. Besźelistä löytyy nuoren opiskelija ruumis, ja jäljet johdattavat tarkastaja Tyador Borlún vieraaseen Ul Qoman kaupunkiin.

Toiset on hyvin kirjoitettu dekkari ja mielenkiintoinen tieteis- tai uuskummaromaani. Kahtia jaettu kaupunki ja sen synnyttämä kulttuuri toimivat tarinassa erinomaisesti.

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Teurastamo 5

Kurt Vonnegut, Teurastamo 5 eli lasten ristiretki. Englanninkielisestä alkuteoksesta Slaughterhouse-Five, or the Children's Crusade (1969) suomentanut Juhani Jaskari. Tammi, Helsinki, 1970.

Kurt Vonnegut (1922-2007) oli yhdysvaltalainen kirjailija ja vääräleuka, joka tunnetaan satiireistaan, tieteiskirjallisuudestaan ja mustasta huumoristaan. Hän osallistui toiseen maailmansotaan ja joutui sotavankina todistamaan Dresdenin pommitusta helmikuussa 1945.

Teurastamo 5 kertoo yhdysvaltalaisesta optikosta Billy Pilgrimistä, jonka aikakäsitys on "spastinen": hän poukkoilee elämänsä eri vaiheissa hallitsemattomasti. Osan ajastaan hän viettää ensin hämmentyneenä sotilaana ja sitten vielä hämmentyneempänä saksalaisten sotavankina. Tahattomasti tai kohtalon oikusta hän säilyttää yksilöllisyytensä, eikä sulaudu univormujen massaan, mikä ei tee vaikutusta amerikkalaisiin, brittiläisiin tai saksalaisiin sotilaisiin. Osan aikaa hän on avaruudesta tulleiden muukalaisten vankina. Kaikissa olosuhteissa Pilgrim tyytyy kohtaloonsa valittamatta. Satiirikon terävä kynä esittää sodan, siinä tehtävät valinnat ja välttämättömyydet Pilgrimin kautta järjettöminä ja typerinä.

Teurastamo 5 on myös Vonnegutin yritys käsitellä pommitusta. Kirjan alussa ja lopussa kirjailija kertoo kokemustensa ja kirjoittamisensa taustoista.

lauantai 22. joulukuuta 2012

The Last Policeman

Ben H. Winters, The Last Policeman. Quirk Books, Philadelphia, PA, USA, 2012.

Ben H. Winters on yhdysvaltalainen toimittaja ja kirjailija. Hän tuli tunnetuksi Jane Austen -parodiastaan Sense and Sensibility and Sea Monsters. Winters on kirjoittanut myös parodian Android Karenina, joka yhdistelee 1800-luvun lopun Venäjää ja steampunkia.

Edellisistä poiketen The Last Policeman on  noir-henkinen dekkari. Maa ja valtava asteroidi ovat törmäyskurssilla. Ihmiset käyttäytyvät poikkeuksellisesti. Yhdysvaltoihin on säädetty pitkä lista poikkeuslakeja. Puhelimet toimivat satunnaisesti, ruokaa on niukalti, autoja on vain viranomaisilla, ja kaikki elävät loppua odottaen. Nuori newhampshirelainen rikosetsivä Henry Palace saa tehtäväkseen selvittää pikaruokaravintolan vessaan hirttäytyneen vakuutustarkastajan tapauksen. Kollegojen ja patologien mielestä tapaus on selvä itsemurha, eikä murhatutkimuksissa sitä paitsi ole mieltä maailmanlopun edellä, mutta Palace on eri mieltä. 

Winters on rakentanut dekkarilleen mielenkiintoiset puitteet. Toimintakohtaukset tapaavat kuitenkin hidastua kertojan pysähtyessä vuodattamaan tuntemuksiaan. Tilanteiden jännitys tuntuu perustuvan tavallisten asioiden vaikeutumiseen ja huonoon kommunikaatioon, mitkä ovat ehkä parodian tyylikeinoja, mutta noir-dekkarissa ne ovat turhauttavia. Murha on silti aina murha, ja The Last Policeman on ihan mukiinmenevä dekkari.

tiistai 18. joulukuuta 2012

The Sanctuary Seeker

Bernard Knight, The Sanctuary Seeker. Pocket Books, London, UK, 2004 (1998).

Brittiläinen Bernard Knight on kuolinsyytutkija ja patologian professori, joka on työnsä ohessa kirjoittanut joukon romaaneja. Tunnetuimpia näistä lienevät keskiaikaan sijoittuvat Crowner John -dekkarit, joista The Sanctuary Seeker on ensimmäinen. Vuonna 1194 Englannin kreivikuntiin asetettiin kruunun edustaja hillitsemään sheriffien korruptiota ja keräämään rahaa panttivankina olevan kuninkaan Richard Leijonamielen lunastamiseksi. Kruunun virkamiestä kutsuttiin nimellä crowner, joka vääntyi muotoon coroner, joka puolestaan tuli merkitsemään myöhemmin kuolinsyytutkijaa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoden 1196 Exeteriin ja sen ympäristöön. Crowner John, eli sir John de Wolfe, on vasta virkaansa nimetty kruunun virkamies, jolla on takanaan sotia ja ristiretkiä. Virkansa puolesta hänen täytyy tutkia kreivikunnan alueella tapahtuvat poikkeukselliset kuolemantapaukset, missä häntä avustavat cornwallilainen aseenkantaja Gwyn ja pappispiireistä poispotkittu kirjuri Thomas. Pienestä kylästä löytyy ruumis, joka paljastuu normanniylimykseksi, mikä politisoi tutkimuksen. Välit Exeterin sheriffiin eivät ole lämpimät, eivätkä valtapiirien epäselvyydet niitä lämmitä.

The Sanctuary Seeker on toimiva dekkari. Monimutkaisen juonen ja kehittyvien hahmojen sijaan kirja tarjoilee herkullista keskiaikaista ajankuvaa. Saksien ja normannien välinen juopa ei ole kuroutunut umpeen, lainkäyttö ei ole vakiintunut ja kulttuuri on ensisijaisesti paikallista.

lauantai 15. joulukuuta 2012

The Third Reich at War

Richard J. Evans, The Third Reich at War: How the Nazis Led Germany from Conquest to Disaster. Penguin Books, London, UK, 2008.

The Third Reich at War on kolmas osa Richard J. Evansin kolmiosaisessa kirjasarjassa, joka käsittelee Saksan Kolmatta valtakuntaa. Ensimmäinen osa The Coming of Third Reich käsitteli natsien valtaannousua vuoteen 1933 ja toinen osa The Third Reich in Power sotaa edeltäviä vuosia 1933-1939. Nimensä mukaisesti tämä kolmas osa keskittyy Kolmannen valtakunnan sotavuosiin 1939-1945.

Evansin mukaan sota oli Hitlerin tavoite kaiken aikaa. Valtaannousun jälkeen koko yhteiskunta oli suunnattu sotaan valmistumiseen. Voitetun sodan jälkeen Saksan talous nousisi uuteen kukoistukseen voitettuine alueineen ja luonnonvaroineen. Saksa miehititti Versaillesin rauhassa menetetyn Reininmaan vuonna 1936, mitä seurannut asukkaiden kansanäänestys puolsi yhdistymistä Saksaan. Vuonna 1938 Itävalta liittyi osaksi Saksaa. Samana vuonna Tsekkoslovakian saksankieliset sudeettialueet liitettiin Saksaan Lännen johtajien suostumuksin. Saksa oli menettänyt alueita myös Puolalle, mutta Puolan johto ei taipunut Hitlerin uhkavaatimuksiin alueluovutuksista.

Sodan sattuessa Puola uskoi pystyvänsä pitämään puolensa kunnes Ranska ja Iso-Britannia ehtisivät apuun. Sota kesti kuitenkin vain noin neljä viikkoa. Saksalaiset olivat paremmin varustautuneita, he liikkuivat nopeammin, ja eri aselajien yhteistoiminta oli tehokasta. Silti saksalaisten tappiot olivat merkittävät: he menettivät kokonaisen divisioonan verran panssareita, tuhansia sotilaita ja neljänneksen lentokoneistaan. Sodan jälkeen Saksa perusti Puolaan hallinnon, jonka tehtäväksi tuli tuhota puolalainen kulttuuri tappamalla sen eliitti ja älymystö. Hitler halusi tehdä puolalaisista helootteja saksalaisen herrakansan käyttöön. Esikuvinaan Hitlerillä oli Australian ja Pohjois- ja Etelä-Amerikkojen asuttamiset. Seurasi mielivaltaisia teloituksia, silmitöntä väkivaltaa, väestön pakkosiirtoja, pakkotyöleirejä ja juutalaisille ghettoja.

Keväällä 1940 Saksa hyökkäsi Tanskaan ja Norjaan. Tanska kaatui muutamassa tunnissa, Norja kahdessa viikossa. Saksa hyökkäsi Belgiaan Ardennien läpi. Puolueeton Hollanti antautui Rotterdamin pommitusten jälkeen. Ranskan valloitus vuonna 1940 kesti vain viikon pidempään kuin Puolan. Saksa pelasti myös Italian epäonnistuneelta Balkanin valloitusretkeltä.

Nopeiden voittojen myötä sotaan epäillen tai kielteisesti suhtautuneet äänetkin vaimenivat. Yllätyshyökkäys ja uudenlainen taktiikka oli tehokasta. Britannia ei kuitenkaan antanut pommitusten alla periksi. Venäjällä kävi huonosti voitokkaasta alusta huolimatta. Saksan voimavarat eivät yksinkertaisesti riittäneet nopeaan sotaan. Kun yllätysetu oli käytetty, sota muuttui näännytystaisteluksi, jossa kilpailivat teollisuustuotannot, joka Neuvostoliitolla oli suunnattomasti suurempi. Yhdysvaltojen osallistuttua sotaan vaaka keikahti pahasti Saksan kannalta epäedulliseen suuntaan. Saksa yritti saada käsiinsä kipeästi tarvitsemaansa öljyä hyökkäämällä Pohjois-Afrikassa kohti Arabiaa ja Venäjällä kohti Kaspianmerta.

Länsivallat alkoivat pommittaa Saksan kaupunkeja ensin teollisuustuotannon tuhoamiseksi, sitten sotainnon laannuttamiseksi. Jatkuvat pommitukset heikensivät natsien kannatusta. Hitler asettui itse sodanjohtoon, koska piti kenraaleitaan saamattomina pelkureina, mutta tappioita alkoi tulla joka rintamalla. Kirjeet rintamalta välittivät koteihin kylmyyttä ja nälkää kärsivien sotilaiden epätoivoa. Hitler ei kuitenkaan antautunut, vaan uhrasi säälimättä Saksan sotilaita, kaupunkeja ja siviilejä epätoivoisessa taistelussa.

Evans kuvailee sodan vaiheita, mutta keskittyy oloihin ja tapahtumiin Saksassa. Rotuopin mukainen puhdistus kohdistui erityisesti juutalaisiin, joita Hitler kiivaasti syytti käynnissä olevasta sodasta, mutta myös romaneihin, puolalaisiin, slaaveihin, seksuaalivähemmistöihin, mielisairaisiin ja vammaisiin. Lukujen valossa systemaattinen tuhoaminen vetää lukijan hiljaiseksi, vaikkei asia uusi ole. Lukujen valossa myös sotilaiden harjoittama väkivalta valloitetuilla aluilla, erityisesti idässä, on hurjaa. Eikä Evans pyöritä pelkästään lukuja. Hän kaivaa esiin loputtomasti silminnäkijälausuntoja, päiväkirjoja, kirjeitä ja raportteja väkivaltaisista ja julmista yksittäistapauksista ja yhdistää nämä laajempiin tapahtumiin.

Hitler selvisi useista murhayrityksistä. Lentokoneeseen asetetut pommit eivät syystä tai toisesta räjähtäneet, Hitler ei ollutkaan sattumalta paikalla pommin räjähtäessä oluttuvassa tai paksu työpöytä suojasi paineaallolta. Upseerien salaliiton jälkeen seurasi puhdistuksia. Vastarintaliike ei saanut Länneltä vastakaikua. Liittoutuneet vaativat ehdotonta antautumista, eivätkä opposition mahdollisuudet tai vaatimukset olleet realistisia. Sitä paitsi Churchill, Roosevelt, Eisenhower ja Stalin pelasivat jo sodanjälkeistä valtapeliä. Kun sodan lopputulos alkoi olla selvillä, natsien keskuudessa käynnistyi itsemurha-aalto. Jotkut pelkäsivät rikostensa puolesta, mutta monet eivät halunneet elää maailmassa, jossa unelma Kolmannesta valtakunnasta oli peruuttamasti ohi.

Evansin Kolmatta valtakuntaa käsittelevä trilogia on kerrassaan loistava. Se on monipuolinen ja hyvin kirjoitettu kuvaus tapahtumista Saksassa viime vuosisadan alkupuolella. Sen akateemiset meriitit jääkööt ammattilaisten puntaroitaviksi.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Rush and Philosophy

Jim Berti, Durrell Bowman (toim.), Rush and Philosophy. Volume 57 in the Series Popular Culture and Philosophy. Open Court Publishing, Chicago, Illinois, 2011.

Rush on kanadalainen vuonna 1968 perustettu rockyhtye, joka on tunnettu progressiivisesta rockista, usein vaihtuvista ja epätavanomaisista tahtilajeistaan ja taitavista soittajistaan. Monimutkaisuus ja erilaiset musiikilliset kokeilut ovat keränneet vuosien mittaan kritiikkiä. Silti yhtyeen edellä kultalevyjen määrässä ovat vain The Beatles ja The Rolling Stones. Kolmihenkinen kokoonpano - Geddy Lee, Alex Lifeson ja Neil Peart - on pysynyt samana vuodesta 1974, ja yhtye julkaisi juuri tänä vuonna viimeisimmän levynsä.  Rush and Philosophy on puolestaan musiikkia ja erityisesti yhtyeen rumpalin ja sanoittajan Neil Peartin lyriikoita ruotiva antologia. Se ilmestyy populaarikulttuuria ja filosofiaa yhdistelevässä kirjasarjassa, jonka aikaisemmat osat ovat käsitelleet eri televisiosarjoja, yhtyeitä, sarjakuvia ja baseball-joukkueita. Antologia käsittää 21 artikkelia, joiden kirjoittajat ovat enimmäkseen filosofian, musiikkitieteen, psykologian, sosiologian, viestinnän ja kasvatustieteen ammattilaisia -- ja ovat tavalla tai toisella harrastaneet Rushin musiikkia vuosien ajan.

Rush and Philosophy on, kuten antologiat tapaavat olla, epätasainen. Sen filosofinen anti on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ohut. Esimerkiksi kirjan ensimmäinen artikkeli on yhdysvaltalaisen filosofian lehtorin sekava muistelma ensimmäisestä Rushin konsertistaan. Pari kirjoittajista harrastaa ajatuskokeita Platonin luolavertauksen tai jopa Wittgensteinin tractatuksen kanssa. Kliinisen psykologian professori Mitch Earleywine pudottelee tekstiinsä lyhyitä katkelmia Rushin sanoituksista tukemaan joitain havaintoja modernista psykologiasta - tai toisin päin. Jotkut kirjoittajista, kuten musiikkitieteilijä Durrell Bowman, tyytyvät tarkastelemaan pääasiassa musiikin ulkoisia ominaisuuksia: tahtilajeja tai teknologiaa.

Toki poikkeuksiakin on. Esimerkiksi John T. Reuland tarkastelee fanien ja kriitikoiden vastakkaisia näkemyksiä Rushin musiikista ja erityisesti sen teknisestä monimutkaisuudesta. Reulandin mukaan Rushin musiikin tekninen tarkkuus, kuten myös jäsenten taiteellinen tinkimättömyys,  ammattimaisuus ja työetiikka, tuntuvat vetoavan miespuolisiin valkoihoisiin keskiluokkaisiin länsimaalaisiin nördeihin. Kriitikoille Rush ei ole ollut tarpeeksi vastakulttuurinen, "autenttinen" tai poliittinen. Melissa Beckin erikurolainen luenta uskonnon asemasta Rushin lyriikassa mielenkiintoinen, samoin Timothy Smolkon analyysi teknologian vaaroista ja Chris McDonaldin analyysi maallisesta humanismista.

Kirjan varsinainen anti kiteytyy loppua kohden. Steven Horwitz tarttuu härkää sarvista ja jäsentää Rushin lyriikan suhdetta Ayn Randin ajatuksiin. Rush on saanut kyseenalaista kiitosta viittauksista tämä venäläis-yhdysvaltalaisen kirjailijan ajatuksiin, joiden mukaan itsekkyyden pitää olla yksilön moraalin ydin. Horwitz pureskelee kappaleet mm. Anthem ja 2112 ja kaivaa esiin niiden libertaariset piirteet. Yksilöllisyys ei sovi keskitetyn hallinnon suunnitelmiin, joten taiteellisen manifestin on oltava itsekäs. Alkutaipaleellaan Rush joutui taistelemaan oman linjansa puolesta, kun levy-yhtiöt painostivat sitä mukautumaan valtavirtaan (Lee ja Lifeson eivät ole libertaareja, Peart on vasemmisto-libertaari). Kappaleessa The Trees vaahterat taistelevat tasa-arvon puolesta saadakseen auringonvaloa tammilta ja ajavat läpi lain, jonka kautta kaikki häviävät, koska luonnostaan erilaisten puiden tasa-arvoa voidaan ylläpitää vain kirveen ja sahan avulla. Libertanismin mukaan omien etujen ajaminen valtion kautta johtaa kaikkien tappioon. Sosiologian ja valtiotieteen professorit Deena Weinstein ja Michael A. Weinstein jatkavat kappaleiden 2112 ja Anthem esittämien dystopioiden ja tasa-arvon ja yksilönvapauden yhteensovittamisen ongelmien analyysia.

Kirjasta ei opi filosofiaa paljoakaan, mutta joidenkin kirjoitusten kautta Rushin lyriikka aukeaa uudella tapaa.

tiistai 27. marraskuuta 2012

The Third Chimpanzee

Jared Diamond, The Third Chimpanzee: The Evolution and Future of the Human Animal. Harper Perennial, London, UK, 2006.

Jared Diamond on yhdysvaltalainen tutkija, joka on tehnyt kolme uraa. Hän väitteli fysiologiasta vuonna 1961. Tutkimustyön rinnalla hän tarkkaili lintuja ja perehtyi ekologiaan tehden useita kenttätutkimusmatkoja Uuteen-Guineaan. Viisissäkymmenissään hän perehtyi ympäristöhistoriaan, jonka kautta hänellä on maantieteen professuuri UCLA:ssa. Diamond on julkaissut useita tietokirjoja Uuden-Guinean linnustosta, mutta suurelle yleisölle hän tuli tunnetuksi kirjoistaan Tykit, taudit ja teräs, joka käsitteli ihmisyhteisöjen ja -kulttuurien selviytymisen edellytyksiä (esim. miksi Euraasia kehittyi Amerikoita nopeammin), ja Romahdus, joka luotaa korjaamattomien kulttuuristen syöksykierteiden syitä eri puolilla maailmaa. Diamond korosti molemmissa kirjoissa ekologian asemaa yhteisöjen ja kulttuurien kohtalon säätelijänä. Näitä best-sellereitä kuitenkin edelsi The Third Cimpanzee (suomennettu nimellä Kolmas simpanssi), joka käsittelee myöhempien kirjojen teesejä.

The Third Chimpanzee eli kolmas simpanssi sijoittaa ihmisen eläinkuntaan kädellisten nisäkkäiden haaraan. Lähinnä ihmistä lajina on simpanssi, jonka perimä eroaa vain 1,6% ihmisen perimästä. Ero on vähäinen, sillä joidenkin lintulajien sisällä erot ovat suurempia. Näin ollen ihmistä pitäisi ajatella kolmantena simpanssilajina simpanssin ja bonobon ohella. Kuten Steven Pinker kirjassaan How Mind Works, Diamondkin esittelee ihmisen lajityypillisiä ominaisuuksia ja evoluution tuloksia. Esimerkiksi miehet ovat naisia kookkaampia, koska jossain vaiheessa kehitystä urokset ovat joutuneet taistelemaan naaraista, ja lisääntymään ovat päässeet vain voittajat. Naiset ovat parittelukumppaniensa suhteen valikoivampia, koska joutuvat investoimaan enemmän jälkikasvuun. Kädellisten nisäkkäiden kivesten kokoja ja ihmisten parinvalintakriteerejä ruoditaan muutaman mielenkiintoisen luvun verran. Väkivaltaisuus, "kansanmurhat" ja ksenofobia eivät ole ihmisen erikoisoikeuksia, vaan niillä on esikuvia muissa lajeissa, mutta ihminen on pystynyt viemään ne uusiin mittasuhteisiin modernilla ajalla.

Jos lisääntymistä säätelisivät edelleen pelkästään miesten kaksintaistelut, ihminen olisi luultavasti primitiivinen ihmisapina yksinkertaisine kivityökaluineen. Noin 50 000 eaa tapahtui "suuri harppaus", kun moderni ihminen alkoi pukeutua, haudata kuolleita, maalailla luolien seiniä ja perustaa metsästysseuroja. Syntyi kulttuuri. Sen piirissä menestyminen saattoi perustua monenlaiseen osaamiseen ja taitoon. Diamond pitää kielen kehittymistä edellytyksenä tälle harppaukselle: kielen avulla tietoa voitiin siirtää ja yhteistyötä organisoida tehokkaammin. Hän esittelee indo-eurooppalaisten kielten samankaltaisuuksia ja mekanismeja, joita tunnistamalla kielitieteilijät voivat ryhmitellä ja ajoittaa kieliä. Ihmisten alkukielestä on joitain kalpeita aavistuksia, mutta ilman aikakonetta ne jäänevät vain aavistuksiksi.

Moderni ihminen oli kekseliäs työkalujen käyttäjä ja tehokas kommunikoija. Laji levittäytyi kaikkiin osiin maapalloa, missä elämä on suinkin mahdollista. Tähän esiteolliseen metsästäjä-keräilijä -aikaan ladataan usein katteetonta hohtoa: monet suuret nisäkkäät kuolivat sukupuuttoon kaikkialla, minne ihminen ehti. Diamond romuttaa vanhan unelman euraasialaisen ihmisen ylivertaisuudesta. Amerikan kansoilla ei ollut samaan tapaan sopivia nisäkkäitä kuormajuhdiksi tai helposti kesytettäviä viljelykasveja, eikä pohjois-etelä -suunta yli kasvillisuusvyöhykkeiden mahdollista lajien siirtymistä yhtä helposti kuin itä-länsi -suunta. Niinpä ekologia sanelee paljolti kulttuurien mahdollisuudet. Kulttuuri vaikuttaa myös ympäristöönsä säädellen siten omia menestymisen mahdollisuuksiaan. Tämä ei tarkoita pelkästään lajien sukupuuttoon metsästämistä tai metsien hakkuita, vaan myös uusi teknologia tai saapuminen uudelle, aiemmin vieraalle alueelle on ihmisen historiassa usein johtanut tahattomiinkin ylilyönteihin, jotka ovat pysyvästi kolhivat ekosysteemiä. Monet lintulajit kuolivat sukupuuttoon Tyynenvaltameren saarilla, kun ihmisen mukana saarille saapui rottia, joille ei ollut luontaisia vihollisia.

Maanviljelys mahdollisti korkeamman asukastiheyden kuin metsästys ja keräily, mutta se yksipuolisti ravintoa, pysyvän asutuksen myötä altisti taudeille ja vahvisti ihmisten välistä eriarvoisuutta, kun jotkut erikoistuivat päätösten tekemiseen (aateliset) ja toiset väkivaltaan (sotilaat). Väestön kasvu on johtanut kasvavaan ympäristön kuormitukseen -- joku on joskus sanonut, että sivilisaatio on viime kädessä energian kuluttamisen muoto. Ennen fossiilisten polttoaineiden käyttöä, energianlähde oli (ja monin paikoin edelleen on) biomassa, usein puu, jota käytetään myös rakennusaineena. Metsien hakkuut muuttavat paikallista vedenkiertoa, kiihdyttävät eroosiota ja irtisanovat ylläpitosopimuksen niiden varassa eläviltä lajeilta. Lyhyt johdanto käynnissä olevaan lajikatoon ja sen vaikutuksiin on synkkä. Ihmislajin edellytykset jatkaa elämää tällä planeetalla eivät ole mitenkään itsestään selvät. Huolimatta vastuksen ylivoimaisuudesta Diamond jaksaa olla varovaisen optimistinen.

Diamond kirjoittaa sujuvasti ja monipuolisesti. The Third Chimpanzee antaa maallikolle hieman uudenlaisen luennan ihmisen asemasta ja historiasta eläinkunnan osana. Monet argumentit on kuitenkin muotoiltu taidokkaammin myöhemmissä kirjoissa.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Treasure Islands

Nicholas Shaxson, Treasure Islands: Tax Havens and the Men Who Stole the World. Bodley Head, London, UK, 2011.

Nicholas Shaxson on brittiläinen tietokirjailija tutkija ja toimittaja, joka on aikaisemmin kirjoittanut mm. Afrikan öljytuotannon politiikasta ja ongelmista. Treasure Islands käsittelee puolestaan veroparatiiseja, niiden toimintaa, historiaa ja politiikkaa. Vuonna 1997 Shaxson sai yllättäen Gabonin vierailun ajaksi esiliinan, joka vaivattomasti järjesti kaikki viranomaisten ja johtajien tapaamiset. Myöhemmin kävi ilmi, että juuri vierailun aikaan ranskalaisen öljy-yhtiön virittämä korruptiorinki oli vaarassa paljastua, ja ulkomaisen toimittajan vierailu tehtiin näin vaarattomaksi. Shaxson oli jo aiemmin huomannut rahan virtaavan Afrikasta pois, mutta nyt vauhti tuntui kiihtyvän. Offshore-pankkien ansiosta oli mahdoton selvittää rahavirtojen yhteyksiä. Siitä se ajatus kirjan kirjoittamiseen sitten lähti.

Veroparatiisille (tax haven) ei ole yleistä yksikäsitteistä määritelmää, mutta siihen tavataan liittää veronkier... verosuunnittelu, läpitunkematon pankkisalaisuus, olematon valvonta ja mahdollisuus liiketoimintaan lakien ja viranomaisten ulottumattomissa. Shaxson määrittelee veroparatiisin väljästi paikaksi/alueeksi "joka pyrkii houkuttelemaan puoleensa liiketoimintaa tarjoamalla poliittisesti turvalliset keinot, joiden avulla ihmiset tai organisaatiot voivat välttää muiden alueiden lakeja, säädöksiä ja valvontaa" (s. 8).  Veroparatiisin koko tarkoitus on mahdollistaa jonkin yhteiskunnan eduista (tiet, infrastruktuuri, koulutettu työvoima, yhteiskuntarauha) nauttiminen ja samalla välttää osallistumasta niiden kustannuksiin siirtämällä rahat pelilaudan ulkopuolelle. Ongelma ei ole aivan pieni. Shaxsonin mukaan yli puolet maailman kaupankäynnistä liikkuu ainakin paperilla veroparatiisin kautta, samoin puolet maailman pankkien varallisuudesta ja kolmannes monikansallisten yhtiöiden sijoituksista. Pienten saarilla sijaitsevien veroparaatiisien taseissa on 18 biljoonaa dollaria eli noin kolmannes maailman bruttokansantuotteesta. Valtaosalla yhdysvaltalaisista ja eurooppalaisista suuryrityksistä on veroparatiiseissa tytäryhtiöitä, joiden kautta yritysten voittoja voi liikutella mukavampiin maisemiin.

Veroparatiisien taustat ulottuvat kauas. Omaisuutta on hallittu trustien kautta keskiajalta asti, mutta verottajan väistelyyn keinot levisivät Vesteyn veljesten kikkailun jälkeen 1920-luvulla, kun veijarit perustivat trusteja ja asettivat itsensä edunsaajiksi. Esim. Jerseyn saarelle perustetun trustin edunsaaja pysyy pankkisalaisuuden verhon takana. Sveitsi on pysynyt pitkään sivussa aseellisista konflikteista ja suurvaltapolitiikasta, joten mullistusten sattuessa rikkaat ovat parkkeeranneet rahansa sinne. Toisen maailmansodan jälkeen Brittein imperiumi luhistui, mutta jotkin pienet saaret, kuten esimerkiksi Bahamasaaret tai Caymansaaret, päättivät pysyä brittihallinnon alaisuudessa. Nämä saaret keksivät laajentaa rahoitusalan palveluiden tarjontaa suuryrityksille, ja vähin erin näiden palveluiden suosio kasvoi. Saaret muokkasivat lainsäädäntöään myötäilemään offshore-pankki- ja yritystoimintaa. Niinpä monin paikoin pankkisalaisuuden rikkominen on rikos -- Caymansaarilla on rikos edes kysyä pankkitietoja. Britannian päättäjät olisivat voineet viheltää pilliin ja keskeyttää saarten kyseenalaisen kehityksen, mutta pilli pysyi taskussa ja yksityiset rahamiehet saivat temmeltää rauhassa. USA yritti jarruttaa pääomapakoa, mutta Britannian laahasi jalkojaan ja raha yksinkertaisesti pakeni.

Reaganin aikaan deregulointi eli valvonnan keventäminen tuli muotiin. Niinpä USA hyväksyi veroparatiisit yrittäessään houkutella ulkomaista "kuumaa rahaa" talletuksina yhdysvaltalaisiin pankkeihin tai sijoituksina osakkeisiin ja joukkovelkakirjoihin. Rahan alkuperä on toissijaista, ja likainen raha oli yhtä hyvää kuin puhdas, jos alkuperään liittyvä rikos oli tehty USA:n ulkopuolella. Maan sisällä myös osavaltiot alkoivat kilpailla verolainsäädäntöään muokkaamalla. Puolet yhdysvaltalaisista pörssiyrityksistä ja kaksi kolmesta Fortune-500 -yrityksestä ilmoittaa Delawaren kotipaikakseen - luultavasti sen korporaatiomyönteisen lainsäädännön vuoksi (osakkeenomistajien oikeudet ovat heikot ja yritysten johtajien vahvat). Oli syy mikä tahansa, osoitteessa 1209 North Orange Street, Wilmington, pitää majaa yli 200 000 yritystä, mukaan lukien Ford, General Motors, Coca-Cola, Google Inc, Intel Corp. jne. Samoin useimpien sivilisaatioiden halveksima ja säätelemä koronkiskonta sai siunauksen Delawaressa vuonna 1980. Seurauksena pankit siirsivät kotipaikkansa sinne. Ranskan edustalla sijaitseva Jersey on menestynyt samaan tapaan lainsäädäntöään muokkaamalla. City of London pitää kiinni keskiaikaisista erikoisoikeuksistaan ja on muodostanut miltei erillisen valtion -- ja Shaxsonin mukaan veroparatiisin -- Lontoon sydämeen.

Tilintarkastusyhtiöt (Ernst & Young, KPMG, PWC, Deloitte & Touche) halusivat suojautua mahdollisia oikeudenkäyntejä vastaan muuttumalla rajavastuuyhtiöiksi. Koska se ei ollut mahdollista Britanniassa, yritykset suostuttelivat Jerseyn säätämään suotuisat lait ja uhkasivat sen jälkeen siirtää kotipaikkansa, jos Britannian lainsäädäntö ei muutu suotuisammaksi. Lainsäädäntö muuttui. Jos tilintarkastajaa ei saa edesvastuuseen, tarkastajalla ei ole suurta insentiiviä olla tarkka. Äskettäin yhdysvaltalainen teknologia yhtiö Hewlett-Packard osti brittiläisen Autonomyn, mutta kaupanteon jälkeen Autonomyn taseesta paljastui aukkoja, joista tilit tarkastanut Deloitte ei sanojensa mukaan tiennyt mitään. Ehkä kyseessä on pelkästään kulttuuriero: britit ovat keventäneet taloudellista valvontaa kautta linjan.

International Accounting Standards Board on kansainvälisiä kirjanpitovaatimuksia sorvaava delawarelainen yritys, jota rahoittavat suurimmat tilintarkastustoimistot. Sen standardeja noudatetaan noin sadassa maassa. Standardien mukaisesti monikansallisten yritysten tilinpäätöksissä ei tarvitse ilmoittaa, missä maassa tulot ovat syntyneet.

OECD, BIS ja IMF ovat tehneet joitain yrityksiä muotoilla lausuntoa veroparatiisien haitoista, mutta jo ongelmapesäkkeiden nimeämisessä on jäänyt mainitsematta yhdysvaltalaiset ja brittiläiset veroparatiisit. Korruptiomittauksissa länsimaat pärjäävät melko hyvin, mutta Nigerian valtiovarainministeri ei ole onnistunut perimään takaisin vuonna 1998 kuolleen Nigerian presidentin Sani Abachan kavaltamia rahoja -- jäljet katoavat Britanniaan. 1970- ja 1980-luvuilla kehittyvien maiden eliitit ottivat velkaa länsimaista, siirsivät rahat veroparatiiseihin ja ojensivat laskun keskuspankilleen -- kylmäpäisimmät sijoittivat kavaltamansa rahat takaisin oman maansa joukkovelkakirjoihin pankkisalaisuuden turvin. Afrikkalaiset valtiovarainministerit haaveilevat, että he saisivat nostettua veropohjansa jonnekin 20% bruttokansantuotteesta eivätkä olisi siten enää ulkomaisten avustusten varassa. Kuitenkin maahan asettuvat monikansalliset yhtiöt neuvottelevat itselleen verosuojan veroparatiiseja neuvotteluvipunaan käyttäen.

Veroparatiisien käytöstä ei ole seurannut yhteiskunnallista levottomuutta, koska monet eivät tiedä siitä. Mehiläinen-konserni maksoi toissa tilikaudelta liikevoitosta noin prosentin veroa. Ilmeisesti ikävän julkisuuden vuoksi konserni ilmoitti luopuvansa verokikkailusta ja maksoikin viime tilikaudelta liikevoitostaan veroa noin kaksi ja puoli prosenttia. Bergendahlin selitystä on surullista lukea, kun mies ei ymmärrä laillisuuden ja eettisyyden eroa. Enivei, vielä suurempi syy passiivisuuteen on velka: halpaa rahaa on ollut tarjolla, joten harvan on tarvinnut säästää uuteen asuntoon, ulkomaan matkaan tai bemariin.

Treasure Islands on erinomainen lukukokemus. Shaxson kertoo paitsi veroparatiisien historiaa myös niiden politiikkaa, päätöksentekoa ja paikallisia vaikutuksia. Kirja ei kuitenkaan tee lukijaansa onnelliseksi vaan vihaiseksi. Poliitikkojen ponnekkaista puheista huolimatta veroparatiisit ovat vääntäneet mattoon raskassarjalaisia vuosikymmenten aikana kärsimättä yhtään mainittavaa takaiskua, joten on luultavaa, ettei tilanne oleellisesti parane. Niinpä verotus siirtyy yhä enemmän palkansaajien harteille. 

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

How the Mind Works

Steven Pinker, How the Mind Works. Penguin Books, London, UK, 1997.

Steven Pinker on kanadalaissyntyinen psykologian professori, joka työskentelee tätä nykyä Harvardin yliopistossa. Pinker on kirjoittanut kymmenkunta kieltä, evoluutiota ja psykologiaa käsittelevää tietokirjaa, joista How the Mind Works on ehkä tunnetuin. Se on yritys selittää tai motivoida mielen toiminta joukkona laskennallisia elimiä, jotka ovat tulosta evoluutiosta. Mieli on siis jonkinlainen luonnon valinnan muovaama tietokone -- ei nykyisten digitaalisten tietokoneiden kaltainen sähkömekaaninen kone vaan  orgaaninen Turingin kone, so. jonkinlainen sääntöjä noudattava symbolien käsittelijä. Pinker lisäksi esittää, että nämä säännöt ovat evoluution tulosta.

Kirjan alkupuoli käsittelee kognitiota eli mielen toimintaa informaation prosessointina. Tämä mielen laskennallinen teoria (computational theory of mind) ei ole uusi ajatus, mutta se on kerännyt voimaa psykologisen tutkimusaineiston kasvaessa. Ihmisille on selvää, että Pinkerin astuessa luentosaliin hänen päänsä tulee mukana, eivätkä luentosalin seinien väri vaihdu. Kun Pinker on luentosalissa, ihmisille on selvää, että hän on tullut sinne jostain aukosta tai on syntynyt sinne. Älykäs järjestelmä, kuten ihmismieli, ei voi sisältää äärettömästi faktalauseita, vaan sen on voitava päätellä perusfaktoista uusia faktoja päättelysäännöin eli algoritmein. Lisäksi tämän päättelyn on oltava erinomaisen tehokasta, kuten jokainen ns. kehysongelman äärellä käynyt tietää. Ihmismieli tekee oletuksia maailmasta ja selviää nykytietokoneille vaikeista ongelmista nopeasti.

Myös tunteet ja uskomukset ovat mielen käsittelemää informaatiota, joka koostuu symboleista. Nämä symbolit ovat fyysisten osien (synapsien) tiloja, ja ne viittaavat asioihin maailmassa. Ne laukeavat toimintaan niitä vastaavien ärsykkeiden yhteydessä. Näin Pinkerin mukaan mielen laskennallinen teoria ratkaisee dualismin ongelman: miten henki voi vaikuttaa aineeseen.

Pinker käsittelee esimerkiksi näköaistia useiden sivujen verran. Kappaleista heijastuvien valonsäteiden osuminen silmiin ja niiden välittämän kahden erillisen kuvan yhdistyminen mielen sisäiseksi esitykseksi on kiehtova tarina. Tiedonprosessointi jakautuu useille "moduleille", joista jokainen on erikoistunut jonkin tietyn ongelman ratkaisuun. Nämä modulit ovat tulosta luonnon valinnasta: tehokkaammat toimivat aistit ja niiden tuottaman informaation käsittely on taannut kantajalleen paremmat edellytykset hankkia ruokaa, torjua tai välttää vaaroja ja lisääntyä. Modulit ovat erikoistuneet samaan tapaan kuin ihmiskehon muutkin elimet: haima, maksa, sydän jne. Teorian mukaan mieli rakentaa ulkoisista ärsykkeistä mielen sisäisen mallin, jota koskeva päättely ei Pinkerin mukaan käytä luonnollista kieltä vaan mielen sisäistä ajattelun kieltä.

Mielen laskennallinen teoria on tietenkin edelleen kiistanalainen. Pinker torjuu mm. Penrosen Gödelin epätäydellisyystuloksiin nojautuvan kritiikin ja Searlen kiinalaisen huoneen. Teorialle löytyy tukea lukuisista psykologisista kokeista (miten ihminen tunnistaa eri asentoihin pyöräytetyn kappaleen, optiset harhat, vauvojen kappaleiden ja avaruuden hahmotuskyvyn kehitys, erilaisten aivovaurioiden vaikutus ajatteluun ja havaintoon (ks. esim. Oliver Sacks, Mies joka luuli vaimoaan hatuksi) jne). Lisäksi teoria pystyy selittämään monia psykologisia ilmiöitä, joiden kanssa kilpailevat teoriat hapuilevat.

Kirjan loppupuoli tarkastelee mielen toiminnan evolutionaarista taustaa. Evoluutiopsykologian mukaan ihmismieli on tulosta joukosta psykologisia adaptaatioita elinympäristössä toistuvasti esiintyviin ongelmiin. Ihminen kehittyi ajattelevaksi eläimeksi selviytyäkseen ympäristössään, ja elinympäristö on ihmisille ollut vuosituhansien ajan ruohotasanko. Miksi sukupuolet suhtautuvat seksiin eri tavoin? Miksi veri on vettä sakeampaa? Miksi soditaan? Miksi meillä on tunteita? Miksi ihmiset tekevät taidetta tai kuuntelevat musiikkia? Pinker johtaa vastaukset geneettisista adaptaatioista, ja kaivaa lukuisia esimerkkejä yhtä lailla länsimaisista kansoista kuin antropologien tallentamista metsästäjä-keräilijä -heimoista.

Pinker tunnustaa, ettemme ehkä koskaan tule ymmärtämään täydellisesti mielen toimintaa, eivätkä kirjassa esitetyt teoriat ole muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hänen. Hän käyttää kirjan alusta useita sivuja kirjoittaen auki väittämiensä universaali- ja eksistentiaalikvanttoreita mahdollisten virhepäätelmien ehkäisemiseksi.

Pinker kirjoittaa hyvin; kertojan ääni on sujuva ja hauska.

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

The Emperor of All Maladies

Siddhartha Mukherjee, The Emperor of All Maladies: A Biography of Cancer. Fourth Estate, London, UK, 2011.

Siddhartha Mukherjee on yhdysvaltalainen lääketieteen apulaisprofessori, joka on erikoistunut syöpäsairauksiin. Työskennellessään bostonilaisessa syöpäsairaalassa osana erikoistumistaan Mukherjee alkoi kirjoittaa kirjaa vastauksena toistuviin potilaiden ja näiden omaisten esittämiin kysymyksiin syövän alkuperästä, syövän vastaisesta taistelusta, sen vaiheista ja mahdollisuuksista. The Emperor of All Maladies on kuusisataasivuinen syövän elämäkerta, joka valottaa syövän historiaa lääketieteen näkökulmasta alkaen muinaisesta Egyptistä päätyen tähän päivään.

Vanhin tunnettu kirjallinen viittaus syöpään on egyptiläinen tuhansia vuosia vanha piirtokirjoituskatkelma, joka kuvailee rintasyöpäkasvainta ja sen hoitoa: hoitoa ei ole. Hippokrates kuvaa lukuisia erilaisia syöpäkasvaimia, jotka hän nimeää ravuiksi (kreikk. carcinos, lat. cancer) kasvaimien poikkileikkauspinnan sisältämien ravun jalkojen kaltaisten haarojen vuoksi. Galenoksen humoraalioppi piti lääketiedettä otteessaan aina modernin lääketieteen alkuun asti, eikä se tarjonnut syöpää vastaan kuin yrttejä, elohopeaa ja suoneniskentää.

Vähitellen humoraalioppi joutui kuitenkin ristiriitaan havaintojen kanssa. Yhtäältä nuuskaajien ja toisaalta nokipoikien keskuudessa havaittu erikoisten syöpäsairausten yleisyys johti epäilemään ulkoisia syitä. Kuolleille tehtiin ruumiinavauksia, anatomiasta kirjoitettiin oppikirjoja, ja lääketieteen alati kehittyvä tuntemus ihmiskehon toiminnasta alkoi yhä tarkemmin selittää sairauksien ja niiden syiden välistä suhdetta. Mutta syövän alkuperä pysyi mysteerinä.

Kirurgia kehittyi (kiitos mm. puudutuksen), ja syöpää alettiin hoitaa leikkauksin. Välillä leikkaus toimi, välillä ei, ja kirurgien johtopäätös oli leikata lisää. Niinpä rintasyöpäpotilailta leikattiin luita ja lihaksia, mikä ei kuitenkaan johtanut selkeästi parantuneeseen selviytymisprosenttiin. Kirurgien johtopäätös oli leikata lisää. Myös röntgensäteiden huomattiin tehoavan syöpäkasvaimiin. Niinpä sädehoitoa annettiin säästelemättä, ja joissain tapauksissa potilas parani, toisissa sädehoito aiheutti uuden, entistä pahemman syövän. Molemmat menetelmät löysivät myöhemmin nöyryyttä, mutta alkuun tehtiin yrityksiä ja erehdyksiä.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen huomattiin, että sinappikaasuna tunnettu kemiallinen ase sisälsi solunsalpaaja-aineita (sytostaatteja), jotka tuhosivat valkosoluja. Toisen maailmansodan aikaan näitä kokeiltiin pitkälle edenneen leukemian hoitoon, ja tulokset olivat hyviä. Sodan jälkeen joukko lääkäreitä ja aktiiveja teki syövästä poliittisen kysymyksen, jonka tutkimukseen ja hoitoon haluttiin valtion tukea. Pari vuosikymmentä myöhemmin käynnistetty julkinen rahoitus ei kuitenkaan tuonut toivottuja tuloksia: hoidot eivät olleet parantaneet merkittävästi selviytymistä. Syöpä pysyi mysteerinä.

Niin ikään sodan jälkeen pian sodan jälkeen brittiläiset epidemiologit huomasivat keuhkosyövän ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen muotiin nousseen tupakoinnin välisen yhteyden, jonka vahvistivat monet sen jälkeen tehdyt tutkimukset. Meni kuitenkin toistakymmentä vuotta ennen kuin tupakkayhtiöt tunnustivat tuotteidensa haitallisuuden ja tupakan mainontaa alettiin rajoittaa. Niinpä ehkäisystä tuli merkittävä ase syövän vastaisessa taistelussa.

Vasta geenitutkimus on luonut valoa syövän alkuperään. Syöpä on geenisairaus, ja syövän alkuperä on ihmisessä itsessään. Sairastuminen edellyttää hieman tapauksesta riippuen muutaman sopivan geenimutaation tapahtumista yhdessä solussa. Jotkin aineet, karsinogeenit, altistavat mutaatioille, samoin tietyt tulehdukset, ympäristömyrkyt, säteily, lihavuus ja joissain harvoissa tapauksissa perintötekijät. Leikkausmenetelmät, lääkkeet ja sädehoito kehittyvät jatkuvasti, ja potilaiden selviytymisprosentti on noussut hurjasti. Syöpätutkimukseen on satsattu hurjasti rahaa, mutta uusia tutkimussuuntia ovat vaivanneet alkuun suunnaton euforia ja sitten epätoivo, kun uusi suunta ei olekaan tarjonnut lopullista vastausta. Yhtä selkeää hopealuotia ei ole ehkä odotettavissa.

Mukherjeen kieli on kaikkea muuta kuin lakonista ja toteavaa: virkkeissä kulkee sanakirjan verran ilmauksia ja termejä. Kerronta etenee ikään kuin ravun jalkoja esitellen: Mukherjee kattaa yhden tekniikan ja sen historian ja sitten palaa taaksepäin esitelläkseen seuraavan. Näistä huolimatta tai näiden ansioista syövän elämäkerta on kiehtova tarina. Sen rinnalla kulkee kirjoittajan omia kokemuksia, potilaskertomuksia ja onkologian arkea. Mukherjee muiden syöpälääkäreiden tapaan haaveilee hoidosta, joka ei olisi myrkyllinen tai vaarallinen.

The Emperor of All Maladies on voittanut mm. Pulitzer-palkinnon. Kirja on loistava: kerronta kulkee vaikeidenkin yksityiskohtien äärellä sujuvasti, ja esimerkit maustavat syöpätutkimuksen kehityksen käänteet mielenkiintoiseksi tarinaksi.

tiistai 9. lokakuuta 2012

Practical Programming for Strength Training

Mark Rippetoe, Lon Kilgore, Practical Programming for Strength Training, 2nd edition. The Aasgaard Co, Wichita Falls, Texas, USA, 2010.

Mark Rippetoen ja Loe Kilgoren Starting Strength esitteli levytankoa käyttäviä voimaharjoitteluliikkeitä. Samojen kirjoittajien Practical Programming for Strength Training käsittelee voimaharjoitteluohjelmia. Teos on suunnattu harrastajille ja erityisesti valmentajille, joiden tarvitsee suunnitella urheilijoiden harjoituksia.

Aluksi kirja pohtii voimaharjoittelun tilaa Yhdysvalloissa. Vaikka liikuntaa tutkitaan runsaasti, voimaharjoittelun akateeminen tutkimus on vähäistä, jossain ikä- ja sukupuoliryhmässä saatuja tuloksia yleistetään villisti, eivätkä tutkijat ole yleensä itse voimanoston tai painonnoston asiantuntijoita. Kokeneilta asiantuntijoilta puuttuu tutkijakoulutus ja -kokemus. Niinpä voimaharjoittelussa rehottavat myytit ja puolitotuudet, joita tämä teos lähtee kitkemään. Systemaattisempaa tutkimusta tehtiin aikoinaan Neuvostoliitossa, mutta tuolloin valmentajat saivat käsiinsä aivan eri osan ikäluokasta kuin nykyään (ja tulosten yleistäminen on siten kyseenalaista).

Voimaharjoittelu edellyttää tavoitteiden asettamista ja harjoitusohjelmaa. Kirjoittajien mukaan kaikki urheilijat tarvitsevat voimaharjoittelua. Toki se pitää sovittaa lajia varten, mutta lihasvoima on etu kaikissa lajeissa. Erilaiset toistomäärät tuottavat erilaisia tuloksia. Kaikkien pitäisi kuitenkin tehdä jalkakyykkyä.

Harjoitusten on tarkoitus tuottaa stressiä, joka saa elimistön epätasapainoon ja johon elimistö pyrkii sopeutumaan viime kädessä kasvattamalla stressin sietokykyä -- lihakset kasvavat, kunto paranee. Kehon vahvistuessa elimistön "järkyttäminen" edellyttää suurempaa vastusta, suurempaa määrää toistoja tai useampia harjoituskertoja. Ilman stressiä elimistö ei joudu sopeutumaan, eikä se siten kehity.  Mitä lähemmäksi ihminen pyrkii perintötekijöidensä sanelemaa henkilökohtaista huippuaan, sitä monimutkaisemmaksi harjoittelu muodostuu. Rippetoe ja Kilgore esittelevät lihasharjoitteluun liittyvän fysiologian yleisellä tasolla: miten solut reagoivat stressiin, mitkä (kehon omat) hormonit vaikuttavat mitenkin jne. Lihasharjoittelu palautuu elimistössä siis kemiallisiksi prosesseiksi.

Sitten kirja maalailee harjoitteluohjelman yleiset piirteet ja palautumisen merkityksen. Aloittelijan (novice), harrastajan (intermediate) ja edistyneen harjoittelijan (advanced) harjoitusohjelmat eroavat toisistaan merkittävästi. Aloittelijalle riittää säännöllinen kolme kertaa viikossa tehtävä ohjelma, jossa kuorma kasvaa lineaarisesti. Koska lähtötaso on alhainen, suoraviivaisen harjoittelun tuottamaan stressiin sopeutuminen johtaa merkittävään lihasvoiman kasvuun. Jossain vaiheessa kuitenkin lihasvoiman kasvu pysähtyy, ja ohjelmaa pitää miettiä uusiksi. Harrastajan tulee rakentaa viikon tai kahden viikon jaksolle eri intensiteetein tehtäviä harjoituksia: kovista harjoituksista palautuminen vie kasvaneen kuorman vuoksi pidempään, ja toisaalta ne ovat ehdottoman tärkeitä stressin tuottamiseksi ja sopeutumisen käynnistämiseksi. Niinpä joidenkin harjoitusten tulee olla keveämpiä. Edistyneen harjoittelijan stressiä tuottavat harjoitukset ovat raskaita, ja niistä palautuminen vie viikkoja, joten harjoittelujaksojen intensiteettiä ohjelmoidaan sen mukaan.

Practical Programming for Strength Training tarjoaa paljon asiaa parissa sadassa sivussa. Kirjan avulla maallikkokin ymmärtää harjoitteluun liittyvän logiikan. Rippetoe ja Kilgore laativat esimerkkiohjelmia aloittelijalle, harrastajalle ja edistyneelle harjoittelijalle kuormineen, toistomäärineen ja harjoituskertoineen. 

tiistai 2. lokakuuta 2012

Jumalan vihan ruoska: Suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697

Mirkka Lappalainen, Jumalan vihan ruoska: Suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697. Siltala, Latvia, 2012.

Mirkka Lappalainen on Suomen ja Pohjoismaiden historiaan erikoistunut tutkija. Hän on kirjoittanut nyt neljä 1600-luvun tapahtumia käsittelevää teosta, joista Jumalan vihan ruoska on viimeisin. Aliotsikon mukaisesti kirja tarkastelee suurta nälänhätää Ruotsin valtakunnassa Kaarle XI:n hallituskauden lopulla.

Ruotsia ja erityisesti sen pohjoisia ja itäisiä osia kohtasi kaksi katovuotta peräkkäin osana pientä jääkautta. Ensin talvi venyi pitkälle kesään kaventaen muutenkin lyhyttä kasvukautta, sitten varhainen syyshalla tuhosi juuri kypsyvän viljan.  Seuraava talvi oli lämmin ja kevättyöt aloitettiin monin paikoin etuajassa, kunnes takatalvi peitti pellot lumeen. Sen jälkeen satoi erittäin runsaasti ja pellot pysyivät veden peitossa. Lopulta tuli halla. Siemenviljaa oli vähän, eivätkä avustusviljaa kantaneet laivat pääseet Suomeen jäiden vuoksi riittävän ajoissa kylvöjä varten. Viljan hakeminen muualta oli vaikeaa: Saksan satamiin osaavia perämiehiä ei enää ollut, myöhään syksyllä purjehtiminen oli vaarallista ja Ruotsin vilja-aitoilla, Virolla ja Liivinmaalla, oli sama heikko tilanne.

Suomessa nälänhätä tappoi noin kolmanneksen tuolloisesta väestöstä. Syitä on monia: huonot sääolot, alkeellinen viljelytekniikka, merkantilistinen jäykkä hallintorakenne, heikko tiedonkulku, köyhyys, hätäruoka (pettu, olki, suovehka) ja taudit. 

Jumalan vihan ruoska tarjoaa taustan ilmastomuutokseen, viljelytekniikoihin ja 1600-luvun lopun poliittiseen tilanteeseen Kaarle XI läpiajaman reduktion jälkeen, kun suuraatelin maita oli siirretty takaisin kruunulle. Lappalainen kuvaa talonpoikien arkea, sen taistelua nälkää vastaan ja katovuosien vaikutuksia. Hän kuvaa poliittisen eliitin yrityksiä helpottaa alamaistensa tai alustalaistensa hätää. Samalla kuningas käy taistelua henkilökohtaista ruttoaan vastaan ja kuolee vuonna 1697.

Lappalainen on saanut kiitosta ja palkintoja - syystäkin. Hän valmistelee kiinnostavaa aihetta monelta kantilta ennen kuin tapahtumat lähtevät käyntiin. Laajemmat linjat täyttyvät yksityiskohdista mm. aikalaiskirjeistä, oikeuden pöytäkirjoista ja tilastoista. Kerronta kulkee mainiosti.

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Red Storm Rising

Tom Clancy, Red Storm Rising. Berkley Books, New York, NY, USA, 1987.

Tom Clancy on yhdysvaltalainen kirjailija, joka on tullut kuuluisaksi vakoilu- ja teknotrillereistään. Hänen ensimmäinen romaaninsa Punaisen lokakuun metsästys oli kansainvälinen menestys. Red Storm Rising on hänen toinen romaaninsa. Larry Bond mainitaan kirjan toisena tekijänä.

Muslimiterroristit iskevät neuvostoliittolaiseen öljyntuotantolaitokseen, mikä uhkaa rampauttaa maan talouden. Yhteistyön ja myönnytysten sijaan Neuvostoliitto päättää ottaa haltuunsa Persianlahden öljylähteet, mistä seuraisi NATO:n vastaisku. Vastaiskun välttääkseen se käynnistää kiemuroiden kautta sodan Euroopassa. 

Alkulämmittelyn jälkeen toimintaa riittää. Clancy kuvaa tapahtumia useiden päähenkilöiden kautta: yhdysvaltalaisen tiedustelu-upseerin, sukellusveneen komentajan, laivaston komentajan, sääupseerin ja taistelulentäjän sekä neuvostoliittolaisten komentajien ja politbyroon jäsenten. Konfliktit ovat ulkoisia ja ihmisten väliset suhteet toissijaisia. Kerronta on keskittyy teknisiin ja taktisiin yksityiskohtiin, joiden kautta välittyy uskottava (ei välttämättä oikea) kuva modernista sodankäynnistä.

tiistai 25. syyskuuta 2012

Seven Viking Romances

Seven Viking Romances. Muinaisnorjasta englanniksi kääntänyt Herman Pálsson ja Paul Edwards. Penguin Books, London, UK, 1985.

Seven Viking Romances sisältää nimensä mukaisesti seitsemän muinaisnorjalaista satua. Tarinat alkavat Skandinaviasta, mutta sankarit matkustavat seikkaillessaan kauas kotiseudulta. Samalla, kun kotirannat jäävät taakse, jäävät myös realistisen kerronnan pidäkkeet. Maantieteellinen etäisyys tuo muassaan jättiläiset, noidat, kiroukset, muodonmuuttajat, ennustukset ja loihditut esineet. 

Arrow-Odd (Ǫrvar-Odds saga) saa lapsena tietää, että hänen hevosensa tappaa hänet kolmensadan vuoden iässä. Hän viettää tuon ajan poissa Hålogalandista taistellen, ryöstäen ja purjehtien Itämerellä, Finnmarkissa, Bjarmalannissa, Jotunheimissa ja Välimerellä. King Gautrek (Gautreks saga) on hajanainen tarina länsigöötanmaalaisen kuninkaan isästä, muista sankareista, itse Gautrekista, tämän avioliittopuuhista ja lopulta laiskasta Gautrekin tyttären kosijasta. Halfdan Eysteinsson (Hálfdanar saga Eysteinssonar) kertoo monivaiheisesta sotaretkestä Laatokan rannalle ja muista seikkailuista.  

Bosi and Herraud (Bósa saga ok Herrauðs) alkaa itägöötanmaalla, kun Bosi puhkoo silmiä ja katkoo käsiä pallopelin aikana. Ystävykset Bosi ja Herraud lähtevät ryöstöretkille sovittaakseen teon, mutta palattuaan sattuu taas veritekoja, ja ystävykset saavat korvaavaksi tehtäväkseen etsiä harvinaisen petolinnun kultakirjaimin koristeltuja munia. Noitia, taisteluita, kostoa ja verta. Egil and Asmund (Egils saga einhenda ok Ásmundar berserkjabana) kertoo sankareiden edesottamuksista ja tarinatuokiosta jättiläisten kanssa. Egil lipsauttaa sekaan katkelman Odysseiaa. Thorsteinn Mansion-Might (Þorsteins þáttr bæjarmagns) on kokoelma Thorin urotöitä uudelleen kerrottuna norjalaisen vaikean ja itsepäisen Thorsteinnin tekeminä. Helgi Thorisson (Helga þáttr Þórissonar) on lyhyt kertomus, kuinka Helgi sotkeutuu lapin matkallaan vieraisiin naisiin ja kuinka kuningas Olavin mahti suojaa häntä loitsuilta.

Vaikka hauskoja lukuhetkiä kirja tarjoaakin, viikinkisaduilta puuttuu sukusaagojen hienovarainen sosiaalinen ympäristö, eivätkä sadut tartu lukijaan saagojen tapaan. Pálsson ja Edwards ovat liittäneet kirjaan esipuheen, jossa luonnehditaan näiden satujen alkuperää ja sijaa muinaisnorjalaisessa perinteessä.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

The Third World War: August 1985

Sir John Hackett, The Third World War: August 1985 - A Future History. Book Club Associates, London, UK, 1978.

Australialaissyntyinen John Hackett pyrki aluksi taidemaalariksi, mutta päätyi sitten brittiarmeijaan. Toisessa maailmansodassa hän keräsi mitaleita Lähi-Idässä panssarijoukoissa ja Arnhemissa laskuvarjojoukoissa. Sodan jälkeen hän palveli eri puolilla päätyen NATO-kenraaliksi Länsi-Saksaan.

The Third World War on fiktiivinen tarina kolmannesta maailmansodasta. Sota leimahtaa vuonna 1985, ja tarina on etenee ikään kuin tulevaisuuden historioitsijoiden kirjoittama kooten kirjeitä, raportteja ja analyysia. Neuvostoliitto epäilee kykyään pysyä lännen vauhdissa ja päättää tehdä terävän hyökkäyksen Länsi-Eurooppaan ennen kuin on liian myöhäistä. Tilanne käynnistyy Jugoslaviasta kesäkuussa 1985 mutta leviää elokuun alussa Länsi-Saksaan, Norjaan, Itävaltaan, Turkkiin, Persianlahdelle ja Etelä-Afrikkaan. Alkuun NATO-joukot musertuvat neuvostopanssarien alle, mutta päivien kuluessa ja yllätysedun kuluessa lännen rivit tiivistyvät. Elokuun loppuun mennessä rintama siirtyy entisille sijoilleen. Neuvostoliitto käyttää ydinasetta brittejä vastaan, mihin NATO-maat vastaavat terävästi -- täysimittaista ydinsotaa ei käynnistetä.

Hackett kirjoittaa sotilashallintokieltä, jota ehkä tulevaisuuden historioitsijatkin olisivat käyttäneet. Alkurytinän jälkeen varsinaisia taisteluita kirja kuvaa vähän, ja kerronta siirtyy käsittelemään sotaa yleisemmällä tasolla. Paikoin kirja muistuttaa pamflettia, jossa NATO-kenraali yrittää herätellä länsivaltoja lisäämään asevarustelua neuvostouhan alla. 

torstai 6. syyskuuta 2012

Painostaja

Lee Child, Painostaja. Englanninkielisestä alkuteoksesta Persuader (2003) suomentanut Tero Kuittinen. Karisto, Hämeenlinna, 2010.

Lee Childin seitsemäs Jack Reacher -romaani alkaa vauhdikkaasti. Reacher syöksyy estämään kidnappauksen ja ampuu siinä sivussa puolitusinaa poliiseja. Uhrin perhe on kiitollinen pelastajalle ja palkkaa tämän turvamieheksi. Perheen mattojen maahantuonnin takana on jotain hämärää, eikä Reacher löydä juuri uusia ystäviä.

Lee Child osaa kirjoittaa toimintajännäreitä. Painostaja kulkee vauhdikkaasti, kun Jack Reacher katkoo luita entiseen tapaansa.

keskiviikko 29. elokuuta 2012

Matkalla Kandahariin

Jason Burke, Matkalla Kandahariin: Yhteenottojen keskellä islamilaisessa maailmassa. Englanninkielisestä alkuteoksesta On the Road to Kandahar: Travels through Conflict in the Islamic World (2006) suomentanut Tero Valkonen. Basam Books, Helsinki, 2007.

Brittiläinen Jason Burke on kiertänyt Lähi-Itää ja islamilaisia maita vuodesta 1991, kun hän haaveili toimittajan urasta Irakin kurdialueella. Burke on The Observer -lehden toimittajan työn ohella kirjoittanut muutaman kirjan islamilaisesta maailmasta. 

Matkalla Kandahariin on kokoelma matkakertomuksia Irakista, Afganistanista, Pakistanista, Algeriasta ja Palestiinasta. Hän haastattelee talebaneja, kurdikapinallisia, pakistanilaisheimojen taistelijoita, paikallisia viranomaisia, toimittajia ja maanviljelijöitä. Hän liikkuu yhdysvaltalaisjoukkojen mukana taisteluissa ja joutuu haastattelumatkoillaan vaaratilanteisiin pölyisillä teillä kaukana kaupungeista ja esivallasta. Burke vierailee Afganistanissa ja Pohjois-Irakissa ennen ja jälkeen miehitysten ja samalla selvittää sotaan johtaneita syitä.

Kirja tavoittelee henkilökohtaisen sävyn kautta vaihtoehtoa valtamedian maalaamalle kuvalle islamista ja islamisteista. Länsi käy sotaa terroria vastaan, mutta muslimien näkökulmasta sota kohdistuu heihin, heidän kulttuuriinsa ja uskontoonsa. Burke kertoo sodan seurauksista ei-länsimaisten uhrien näkökulmasta. 

Burke kirjoittaa sujuvasti, kerronta etenee nopeasti ja käännös kulkee mainiosti.

sunnuntai 19. elokuuta 2012

El Narco

Ioan Grillo, El Narco: The Bloody Rise of Mexican Drug Cartels.  Bloomsbury Publishing, London, UK, 2012.

Ioan Grillo on brittiläinen toimittaja, joka raportoinut Meksikon huumesodan käänteitä ja tapahtumia vuodesta 2001. El Narco on monipuolinen läpileikkaus huumetuotannon, -kaupan ja -sodan historiasta, vaiheista ja eri osapuolista. Kirjan nimi on espanjankielinen yleisnimi huumekauppiaille.

El Narco jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa selvittää Meksikon huumekaupan historiaa aina ensimmäisistä pienviljelijöistä nykyiseen teolliseen miljardibisnekseen. Oopiumi tuli Kiinasta siirtolaisten mukana 1800-luvulla. Meksikon ylängöt osoittautuivat sopivaksi viljelylle ja Yhdysvallat otolliseksi markkina-alueeksi. Huumeet kiskoivat köyhät seudut irti köyhyydestä. 1960-luvulla hippiliike herätti laajan kysynnän kannabikselle, jota oli jossain määrin viljelty Meksikossa ainakin espanjalaisten saapumisesta asti. 1980-luvulla muotiin tuli bilehuumeena kokaiini. Miami Vicen kuvaama Florida oli väylä kolumbialaiselle kokaiinille, mutta, kun viranomaiset saivat sen tukittua, kokaiinikin alkoikin kulkea Yhdysvaltoihin meksikolaisten välikäsien kautta.

NAFTA-sopimuksen jälkeen 1990-luvun puolessa välissä Yhdysvaltojen rajan tuntumaan syntyi runsaasti maquiladora- eli vapaakauppaa hyödyntäviä tuotantolaitoksia, kun yhdysvaltalaiset yritykset siirsivät tuotantoaan halvemman työvoiman äärelle. Ihmiset muuttivat köyhältä maaseudulta uusiin kaupunkeihin. Sitten väestö kasvoi ja työpaikat siirtyivät osin aasiaan, mistä seurasi työttömyyttä. El narco on yksi tie köyhyydestä.

Yhdysvallat yritti moneen otteeseen vuosikymmenten mittaan suitsia huumekauppaa. Presidentti Nixon käynnisti sodan huumeita vastaan, ja se on ollut jokaisen yhdysvaltain presidentin agendalla siitä lähtien. Huolimatta vuosikymmenten taistelusta huumekauppaa ei ole saatu kuriin. Huumekaupasta ei ole tarkkoja lukuja, mutta arvioiden mukaan meksikolaiset kartellit käärivät kaupasta noin 30 miljardia dollaria vuosittain. Noin 90% Yhdysvaltoihin vietävistä laittomista huumeista kulkee meksilaisten kautta.

Väkivalta huumekaupan ympärillä on lisääntynyt pitkin 2000-lukua. Meksikon presidentit Fox ja Calderón ovat taistelleet huumekartelleja vastaan ja pidättäneet niiden johtajia.  Pidätysten seurauksena syntynyt valtatyhjiö on käynnistänyt verisiä taisteluita. Arviolta yli 40000 ihmistä on kuollut huumesodassa mukana lukuisia poliiseja, sotilaita, poliitikoita, toimittajia ja jopa Yhdysvaltain liittovaltion agentteja. Monet poliisit ja virkamiehet ovat (perinteisesti olleet) kartellien palkkalistoilla. Murhista selvitetään vain noin 5%.

Yksi kartelleista muodosti iskujoukon armeijan erikoisjoukoista eronneista sotilaista. Sotilaat perustivat myöhemmin oman kartellin ja on nykyään laajimmalle levittäytynyt Meksikon kartelleista. Los Zetas käyttää iskuissaan sotilastaktiikoita, tehokkaita aseita ja pelotevoimaa (uhrien päiden irroittamista, raakaa kidutusta, sivullisten tappamista). Grillo rinnastaa Irakin ja Afganistanin katutaistelut Meksikossa käytäviin armeijan ja kartellien välisiin (Luttwakin sanoin "epäsymmetrisiin" ja "matalan kontrastin") aseellisiin konflikteihin.

Kirjan toinen osa kuvaa meksikolaisen huumebisneksen rakennetta. Ensin Grillo kuvailee salakuljetusreittejä ja -menetelmiä sekä salakuljettajia. Kartelleilla on erityisiä suunnittelijoita, joiden tehtävä on kätkeä huumeet ajoneuvoihin tai niissä kuljetettaviin esineisiin. Osa huumeista kulkee aavikon halki repuissa, osa lentokonerahtina tai maanalaisia käytäviä pitkin. Takaisin tuodaan rahaa tai aseita; monet Meksikossa käytettävistä aseista ostettu laillisesti Yhdysvalloista.

Kidnappaukset on toinen, kasvava ansaintatapa. Alkuun kaappaajat, usein kartellien jäseniä, iskivät rikkaisiin perheisiin mutta ovat sittemmin keskittyneet keskiluokkaan ja siirtolaisiin, joilla ei ole vartijoita tai turvalaitteita. Perheille lähetetään sormia ja raakoja kidutusvideoita, ja niinpä suku kokoaa rahat omaisensa pelastamiseksi. Lunnaiden koko riippuu kohteesta.

El narcon ympärillä murhat ovat arkipäivää. Ala on kilpailtu ja palkkamurha maksaa noin 86 dollaria. Tarkkailijat keräävät kohteesta tiedot ja suunnittelevat sopivan iskuajan kohdan. Jotkut käyttävät pistooleita, mutta usein iskun onnistuminen varmistetaan tyhjentämällä pari Kalashnikovin rumpulipasta. Murhat synnyttävät paitsi epätoivoa myös verikoston kierteen. Kartellien välien selvittelyt johtavat kasvaviin ruumispinoihin, joissa on seassa sivullisia.

Huumekaupan ympärille on muodostunut ns. narcocultura. Huumebisnestä kuvaava balladit narcocorridot ja niiden esittäjät ovat suosittuja, vaikka niiden soittaminen esimerkiksi radiossa on kiellettyä. Huumekartellien johtajat teettävät itsestään lauluja. Pienet pajat tekevät el narco -elokuvia. Lisäksi huumekartellit yrittävät sovittaa toisiinsa uskontoa ja raakaa arkea. Virallisesti katolinen kirkko tuomitsee huumekaupan ja sen harjoittajat, mutta paikalliset papit saavat runsaita avustuksia kartelleilta ja osaavat sovittaa saarnansa yleisölle sopivaksi.

Kolmas osa käsittelee Meksikon ja sen huumekartellien tulevaisuutta. Organisaatiot hakevat yhteistyökumppaneita ja jalansijaa muualta maailmasta, mm. Venäjältä ja Afrikasta. Yhdysvaltojen puolella pelätään väkivaltaisuuksien leviämistä rajan yli. Meksikossa valeostojen laillistaminen lisäsi poliisin mahdollisuuksia päästä käsiksi isompiin tekijöihin. Huolimatta kaikista yrityksistä väkivalta on lisääntynyt ja huumekauppa kasvanut.

Toivo lepää merkittäviltä osin poliisivoimien uudistamisessa. Grillo esittelee myös huumeiden laillistamisen argumentit molemmin puolin pöytää ja niihin liittyvät ongelmat ottamatta itse kantaa suuntaan tai toiseen.

El Narco on erinomainen tietokirja. Grillo kirjoittaa hyvin ja sujuvasti. Laajemmat kokonaisuudet palautuvat useiksi silminnäkijöiden kertomuksiksi, tarinoiksi otsikoiden takana. Grillo on haastatellut viranomaisia, presidenttejä, liittovaltion agentteja, toimittajia, entisiä salakuljettajia, palkkamurhaajia ja kartellien johtajia sekä näiden ja uhrien omaisia. Grillo on myös rohkea ottaen huomioon, miten usein ja miten vähästä toimittajien henki on lähtenyt Meksikossa.

tiistai 14. elokuuta 2012

The Wise Man's Fear

Patrick Rothfuss, The Wise Man's Fear. Gollancz, London, UK, 2011.

The Wise Man's Fear on toinen osa yhdysvaltalaisen Patrick Rothfussin fantasiasarjaa. Edellinen osa, The Name of the Wind, kertoi nuoren Kvothen lapsuudesta, nuoruudesta ja opintojen alkuvaiheesta. Toisessa osassa Kvothe jatkaa opintojaan, kamppailee vihamiestensä kanssa ja matkustaa erä- ja kaukomaita. Matkan varrella hän oppii monenlaista käden sekä kielen taitoa. Lisäksi Kvothen vanhempien mysteeriseen kuolemaan liittyen alkaa löytyä nimiä, joita ei pidä ääneen toistettaman.

Rothfuss kirjoittaa sujuvasti. Tarinat kulkevat tarinoiden sisällä ja sivuja on paljon. Tiivistämiselle olisi ehkä ollut varaa. Paikoin kerronta polkee paikoillaan makeana tai imelänä, mutta kirjassa on myös hyvin toimivia tapahtumia ja ilmiötä. Henkilöt ovat hyviä, pahoja tai outoja - naiset enimmäkseen hyviä. Kirjan loppupuolella hahmoihin alkaa ilmaantua tummempia sävyjä.

Fantasiamaailma tuntuu olevan epäselvä sekoitus Villiä Länttä ja keskiaikaa: on tilastollisuutta, solujen aineenvaihduntaa, putkistoja, kahviloita ja mekaanisia kelloja -- toisaalta aseina vain miekkoja ja jousia. Sympaattinen magia on osin arkipäiväistä Kiviset ja Soraset -teknologiaa ja toisaalta mahtavaa voodoota. Vaikka magia on nokkelasti selitetty, sen vaikutukset tuntuvat maailmaan ripotelluilta. Ehkäpä se ei ole tärkeää tarinan kannalta.

torstai 9. elokuuta 2012

Palava maa

Bernard Cornwell, Palava maa. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Burning Land (2009) suomentanut Natasha Vilokkinen. Bazar, Nørhaven, Tanska, 2012. 

Bernard Cornwellin anglosaksitarina jatkuu sarjan viidennessä osassa. Tanskalaiset riehuvat Wessexissä. Uhtred on noussut ansioidensa kautta kuningas Alfredin sotapäälliköksi, mutta Alfred on harras kristitty ja Uhtred pakana, eivätkä näkemyserot ota sovittuakseen. Fearnhammen taistelun jälkeen Uhtred suuntaa kohti pohjoista Bebbanburgia, jota hän pitää itselleen kuuluvana perintönä ja jota hänen setänsä pitää hallussaan. Matkaan tulee kuitenkin odottamattomia kiemuroita.

Cornwell kirjoittaa edelleen sujuvaa toimintajännäriä. Ajankuva on kiehtova, mutta tämän kirjan ylä- ja alamäet muistuttavat aiempien kirjojen tapahtumia. Kuningas Alfredin vakiinnutettua asemansa vauhti ja panokset eivät ole olleet aivan entisensä. Palava maa on silti hyvää kesäluettavaa.

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Musta tuli

C. J. Sansom, Musta tuli. Englanninkielisestä alkuteoksesta Dark Fire (2004) suomentanut Katariina Kaila. Otava, Keuruu, 2012.

Brittiläinen C. J. Sansom jatkaa Tudorin ajan Englantiin sijoittuvaa dekkarisarjaansa. On kulunut kolme vuotta Luostarin varjojen tapahtumista, ja kuningas Henry VIII haikailee jälleen uutta vaimoa. Lakimies Matthew Shardlake puolustaa nuorta naista, jota syytetään pienen pojan murhasta.  Pian ministeri lordi Cromwell kiskaisee Shardlaken mukaan valtapeliin. Lakkautetun luostarin jäämistöstä löytyy vuosisatoja kateissa olleen kreikkalaisen tulen resepti, mutta ihmiset löydön äärellä tuntuvat kuolevan yksi toisensa jälkeen.

Sansomin kerronta on sujuvaa ja ajankuva mehevää. Sivuhenkilöiden ja ammattien kirjo, arkeen liittyvät luontevat yksityiskohdat ja taka-alan poliittiset tapahtumat maalaavat mukaansa tempaavan kuvan vuoden 1540 Lontoosta.


tiistai 7. elokuuta 2012

Lohilaaksolaisten saaga

Lohilaaksolaisten saaga. Muinaisislanninkielisestä alkuteoksesta Laxdæla saga suomentanut Jyrki Mäntylä. Otava, Keuruu, 1967.

Lohilaaksolaisten saaga on yksi islantilaissaagoja. Se on kirjoitettu 1200-luvulla, mutta kuvaa Breidavuonon tapahtumia 800-luvulta alkaen kuuden sukupolven ajan. Saagan kirjoittaja on tuntematon, mutta vahvan naishahmon vuoksi kirjoittajaksi on epäilty naista.

Tarina alkaa, kun norjalaispäällikkö Ketill Lattanenä muuttaa lapsineen pois Harald Kaunotukan ikeen alta. Saagan alkupuoli pohjustaa myöhempää kolmiodraamaa Gudrúnin, Kjartanin ja tämän serkun Bollin ympärillä. Henkilökohtainen kunniantunto ja kostonhimo synnyttävät verikoston kierteen, joka koettelee yhteisön siteitä.Väijytyksiä, avioeroja, onnettomuuksia ja tappoja.

Lohilaaksolaisten saaga on erinomaista luettavaa. Sukusaagojen tapaan nimiä ja sivujuonteita on paljon, mutta tarina keskittyy ylpeän ja päättäväisen Gudrunin ympärille. Pakanallisen yhteiskunnan ja traagisen rakkaustarinan kylkeen on maalattu kristillisiä juonteita.

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Kunnian vartijat

David Baldacci, Kunnian vartijat. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Camel Club (2005) suomentanut Pekka Marjamäki. Gummerus, Helsinki, 2007.

David Baldacci on yhdysvaltalainen rikoskirjailija, joka tehdä uran lakimiehenä ennen kirjailijan uraansa. Hänen kirjansa ovat olleet kansainvälisiä myyntimenestyksiä. Kunnian vartijat on hänen yhdestoista romaaninsa.

Potomacjoen Roosevelt Islandilta löytyy kuollut NIC:n työntekijä. Poliisi, FBI, Salainen palvelu ja NIC epäilevät itsemurhaa, mutta kaikki ei tunnu natsaavan. Samaan aikaan neljä murhan todistanutta salaliittohörhöä pakenee tappajia. Taustalla terroristiorganisaatio valmistelee iskuaan.

Kunnian vartijat käsittelee vuoden 2001 syyskuun 11. päivän jälkeistä maailmaa, jossa tavalliset amerikkalaiset hämmästelevät, miksi terroristit vihaavat heitä. Teema on kunnianhimoinen, mutta toteutus ei aivan kanna. Tarinassa on tarpeettoman paljon henkilöitä, juonenkäänteitä, epäuskottavia ihmissuhteita, epäuskottavia motiiveja ja dialogiksi naamioitua luennointia. Myös suomentajalla on ollut vaikeuksia mm. sijamuotojen, omistusliitteiden ja kongruenssin kanssa.

lauantai 4. elokuuta 2012

Matka viikinkien maailmaan

Richard Hall, Matka viikinkien maailmaan. Englanninkielisestä alkuteoksesta Exploring the World of Vikings (2007) suomentanut Veli-Pekka Ketola. Moreeni, 2012.

Richard Andrew Hall (1949-2011) oli brittiläinen arkeologi, joka vietti valtaosan urastaan tutkien esinormannilaista Yorkia. Hän oli myös kansainvälisesti tunnettu viikinkiajan arkeologi. Englanninkielinen alkuteos ilmestyi Thames & Hudsonin kirjasarjassa, jossa on julkaistu antiikin kreikkalaisten, anglosaksien, kelttien ja nyt viikinkien historiaa. Otava julkaisi suomenkielisen käännöksen kreikkalaisista ja kelteistä, mutta nyt kustantaja on vaihtunut.

Matka viikinkien maailmaan aloittaa alusta. Viikinki on yleisnimi varhaiskeskiajan skandinaavisille laivoin liikkuneille rosvoille. Anglosakseilla wicing tarkoitti ulkomaista merirosvoa jo ennen kuin viikingit aloittivat. Muinaisnorjassa vikingr tarkoitti kaiketi Oslonvuonon merimiestä ja lopulta ketä tahansa skandinaavista merisoturia. Hall esittelee pohjoisen elinoloja varhaisella rautakaudella Rooman valtakunnan aikaan, myöhempää poliittista yhdentymistä ja viikinkiajan pääpiirteet. Tämän jälkeen kirja kuvailee kulttuuria, uskontoa ja paikallisia eroja, valloituksia ja uudisasutusta. Sitten kirja käsittelee kulttuurin hiipumista ja myöhempää nationalistista innoitusta ja kiihkoa.

Hall kirjoittaa arkeologisista löydöistä ja vähäisistä tekstikatkelmista käsin. Hän ei spekuloi, vaan kertoo yksinkertaisesti sen, mitä löytöjen valossa voidaan tietää. Teksti ja sen suomennos kulkevat sujuvasti. Samaan tapaa kuin sarjan aikaisemmassa Antiikin Kreikan maailmassa, tässäkin kirjassa on sadoittain upeita valokuvia, karttoja ja piirroksia. Kirjan loppuun on liitetty luettelo merkittävistä  museokokoelmista maittain ja lähdeteoksista luvuittain.


torstai 2. elokuuta 2012

Luostarin varjot

C. J. Sansom, Luostarin varjot. Englanninkielisestä alkuteoksesta Dissolution (2003) suomentanut Katariina Kaila. Otava, Keuruu, 2011.

Syntyjään skotlantilainen C. J. Sansom väitteli tohtoriksi historiasta, mutta opiskeli sitten oikeustiedettä ja toimi lakimiehenä kunnes alkoi kirjoittaa dekkareita. Sansom on noussut maineeseen Englantiin 1500-luvulle sijoittuvalla rikosromaanisarjallaan, josta Luostarin varjot on ensimmäinen osa.

Kuningas Henrik VIII irroitti Englannin kirkon roomalais-katolisesta kirkosta. Osana tätä hanketta hallintoalamaiset saavat tehtäväkseen valmistella luostarilaitoksen lakkauttamisen. Reformaatiota väkevästi ajava ministeri ja yleisvikaari lordi Thomas Cromwell lähettää Matthew Shardlaken Englannin etelärannikolle Scarnseaan selvittämään luostarissa tapahtunutta edellisen asiamiehen kuolemaa. Benediktiiniläisluostari on ajautunut kauas alkuperäisistä ihanteistaan, samoin maassa riehuva reformaatio omistaan.

Sansom kirjoittaa toimivan dekkarin: tapahtumat etenevät, ja ihmisillä on motiiveja. Mikä parasta, Sansomin tarinasta välittyy herkullinen ajankuva tapoineen, säätyineen ja uskomuksineen.

keskiviikko 1. elokuuta 2012

The Vikings


Rudolf Poertner, The Vikings: Rise and Fall of the Norse Sea Kings. Saksankielisestä alkuteoksesta Die Wikinger-Saga (1971) englanniksi kääntänyt Sophie Wilkins. St. James Press, London, UK, 1975.

Rudolf Poertner (1912-2001) oli saksalainen historioitsija, joka oli kirjoittanut lukuisia teoksia Rooman valtakunnasta ja Pyhästä saksalais-roomalaisesta keisarikunnasta. The Vikings on Poertnerin suurelle yleisölle tarkoitettu johdanto viikinkeihin.

Kirja alkaa Lindisfarnen saarella sijaitsevan luostarin ryöstöstä kesäkuun 8:ntena vuonna 793. Ryöstöretkeä pidetään viikinkiajan alkuna, ja riemua kesti pari sataa vuotta. Aikalaiset pitivät hyökkäyksiä Jumalan rangaistuksena ja viikinkejä Jumalan ruoskana. Toisen tuhatluvun alussa, kun pohjoisen kansa asutti jo Normandiaa, jotkut näkivät hyökkäykset seurauksena skandinaavien polygamiasta ja sen tuomasta väestönkasvusta.  Poertner esittelee lyhyesti viikinkien hyökkäykset anglo-saksien, frankkien, kelttien ja slaavien kimppuun. Viikinkien alukset olivat nopeita ja matalapohjaisia, ja niin he pystyivät purjehtimaan jokia pitkin sisämaahan, iskemään ja vetäytymään ennen kuin paikalliset ehtivät järjestää vastarintaa. Kirja kuvaa myös viikinkien tekemiä tutkimusmatkoja ja heidän perustamiaan siirtokuntia mm. Grönlantiin ja Pohjois-Amerikkaan.

Viikinkien fyysinen voima, kestävyys ja kovuus herättivät huomiota kautta Euroopan ja Välimeren. Poertner esittää viikinkikulttuurissa vahvuuden olleen itsessään päämäärä. Heikot lapset jätettiin heitteille, fyysisen harjoittelun ja taistelun ansaittiin arvostusta, kuolema taistelussa oli ihannoitua, ja kunnian säilyttämiseksi mentiin äärimmäisyyksiin. Yhteiskunta oli klaanipohjainen; yksilö oli olemassa klaanin jatkuvuuden ja menestyksen ylläpitämiseksi. Yhteiskunnalliset suhteet olivat klaanien sisäisiä tai klaanien välisiä; vain orjat ja lainsuojattomat olivat vailla klaania. Maatilat olivat pitkälti omavaraisia - poislukien muutamia harvinaisia raaka-aineita, kuten metallit.

Sitten kirja kuvailee viikinkien laivoja tehtyjen arkeologisten löytöjen perusteella. Laivat vaihtelivat koon ja käyttötarkoituksen mukaan. Ne olivat kuitenkin limisaumaisia, niiden peräsin oli tyypuurin (styrbord) puolella, niissä oli nelikulmainen raakapurje, kevyt takilointi ja airot, joista oli iloa heikossa tuulessa (esim. vuonoissa). Matka Tanskasta Englantiin kesti noin kolme päivää, Norjasta Islantiin kuusi päivää, Skånesta Birkaan viisi päivää ja Birkasta Venäjälle toiset viisi päivää. Poertner kuvaa myös viikinkien arkkitehtuuria, erityisesti ympyrävallilinnakkeita kuten Trelleborg ja Fyrkat.

The Vikings käsittelee myös viikinkien käymää kauppaa. He vaihtoivaat turkiksia, kalaa, traania ja mursun hampaita kankaisiin, viiniin, viljaan tai hopeaan. Valloitetuilta alueilta he ottivat viljalti orjia, jotka he pitivät itse tai myivät eteenpäin. Keskeisimmistä kauppapaikoista Poertner maitsee Hedebyn ja Birkan.

Kirja esittelee jumalat, jotka olivat sitä yleisteutonisesta pantheonia. Maailma oli kulkemassa kohti tuhoa ragnarökia, ja Odin haali saleihinsa sankareita taistelemaan viimeisessä koitoksessa. Poertner esittelee lyhyesti viikinkien hautaus-, käsityö- ja taideperinteitä. Tuonpuoleiseen tavattiin antaa suurmiehille laiva, aseita, tarvikkeita, eläimiä ja orjia mukaan. Joskus ruumis poltettiin, joskus vain haudattiin. Taide oli koristelua, jossa eläinaiheet muuntuivat ajan mittaan abstraktiksi ornamentiikaksi. Lopuksi Poertner käsittelee viikinkien kääntymistä kristinuskoon.

The Vikings on kohtalainen johdanto viikinkeihin, joskin hieman vanhentunut. Kirjassa on muutamia karttoja ja musta-valko -valokuvia ja -piirroksia. Kirjan lopussa on lista lähteistä, mutta teksti ei kuljeta lähdeviitteitä muassaan. Teksti on pääosin sujuvaa, mutta paikoin joko tyylikeinot tai vaikea alkukielen käännettävyys töksätelevät.

tiistai 24. heinäkuuta 2012

The Clean Coder

Richard C. Martin, The Clean Coder: A Code of Conduct for Professional Programmers. Prentice-Hall, 2011.

Richard C. Martin on kokenut ohjelmistoammattilainen, joka on yksi agile-manifestin luojista ja ensimmäisiä ketterien menetelmien kehittäjiä. Hänet on kirjoittanut hyväksymistestausjärjestelmän FitNessen, muutaman ohjelmointia tai ohjelmistotyötä käsittelevän kirjan.  Sittemmin Uncle-Bob on pureutunut ohjelmistokehittäjien ammattimaiseen työskentelyyn: hän yrittää kiinnittää ohjelmistokehityksen käsityöperinteeseen insinööriperinteen sijaan. The Clean Coder käsittelee juuri tätä aihetta.

Martin kadehtii lääkäreitä, jotka sitoutuvat tiettyyn työskentelytapaan ja -etiikkaan. Softa-ammattilaisilta puuttuu muutamaa jalustalle nostettua sankarikoodaajaa lukuunottamatta ihanne, so. mitä ammattilaisuus on. The Clean Coder kirjaa ammattilaisihanteen, joka on lyhyesti sanottuna vapaa-ajan investoimista osaamisen ylläpitämiseksi ja sitoutumista laatuun, yhteistyöhön ja itse esitettyihin aikatauluhin. Ammattilainen osaa painostuksesta huolimatta sanoa 'ei' ja pystyy löytämään keinot, missä voidaan sanoa 'kyllä. Martin haluaa eroon insinööriperinteestä, koska ohjelmistokehitys nojaa enemmän yksilöihin kuin prosesseihin. Niinpä yksilöiden täytyy pitää osaamisestaan, asenteestaan ja työkaluistaan huolta samaan tapaan kuin entisaikojen käsityöläismestarit.

Kirjan luvut alkavat kertomuksilla Martinin pitkän uran varrelta. Hän ruotii tekemiään virheitä, ja johtaa niistä reunaehtoja ammattimaiselle ohjelmistokehittäjälle. Kirja on helppolukuinen, mutta sen esittämä ihanne on vaativa.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

The Third Reich in Power

Richard J. Evans, The Third Reich in Power, 1933-1939: How the Nazis won over the hearts and minds of a nation. Penguin Books, London, UK, 2005.

The Third Reich in Power on toinen osa Evansin kolmiosaisessa kirjasarjassa, jonka tarkoitus on tarjota viimeisimmän historian tutkimuksen valottama yleisesitys yhdestä poikkeuksellisimmasta aikakaudesta Euroopan historiassa. Ensimmäinen osa, The Coming of the Third Reich, käsitteli Saksan kansallissosialistien historian aina vuoteen 1933, jolloin Hitlerin johtama kansallissosialistinen puolue nousi valtaan. Tämä toinen osa käsittelee kuutta  toista maailmansotaa edeltävää vuotta.

Hitlerin johtama Saksa muuttui pian poliisivaltioksi. Oikeuslaitos "puhdistettiin" muiden laitosten tavoin ja rikoksista jaettiin tuomioita taannehtivasti. Usein kävi niin, että kärsittyään vankeusrangaistuksen poliittisesti epäluotettava rikoksen tekijä joutui vielä keskitysleirille. Ilmiannot ja sanktiot vaimensivat oluttupien keskusteluja ja naapuruston vitsailua. Vuonna 1936 perustettiin salainen valtiollinen poliisi Gestapo, jonka keskeinen väline oli turvasäilö (keskitysleiri). Natsit siivosivat myös omia rivejään. Ns. pitkien puukkojen yönä SA-järjestön  johtajia ja Hitlerin poliittisia vastustajia tapettiin, vangittiin tai asetettiin kotiarestiin.

Ideologinen mobilisointi oli ennennäkemättömän laaja ja tehokas. Vaikka natsit pitivät modernisteja degeneroituneina (Hitler vaati taiteilijoita steriloitaviksi), natsien ideologian ilmaus esimerkiksi arkkitehtuurissa ja kuvanveistossa oli kuitenkin modernismia. Kansalle rakennettiin radioita, joilla kuunnella julkisia puheita. Kirkon ote lapsista kirposi, kun kansallissosialistit syrjäyttivät nuorten kerhot ja seurat ja asettivat poliittisen ideologian ideologia opetuksen lähtökohdaksi. Hitler Jugend -jäsenyys oli usein edellytys päätöstodistukseen ja sitä kautta opiskeluun ja työpaikkaan. Simputus alkoi jo pienestä pitäen.

Hitler ei pitänyt oppineista tai arvostanut oppineisuutta. Yliopistot menettivät autonomiansa, arvostuksensa ja akateemisen tasonsa. Natsioppilaitosten sisäänotto suosi atleetteja. Opiskeluun sisältyi pakollisia työleirejä maaseudulla tai maanteillä. Natsi-ideologiaa yritettiin työntää mm. fysiikkaan, jolloin tuloksena oli juutalaisvaikutteista (esim. suhteellisuusteoriasta) puhdistettu Deutsche Physik. Yritysten omat tutkimuslaitokset saivat aikaan kuitenkin tuloksia.

Natsien ideologia perustui Hitlerin vankilassa kirjoittamaan kirjaan Taisteluni. Sen ytimessä oli rotuoppi, jonka mukaan arjalainen (saksalainen) rotu oli ylivertainen herrakansa, jonka tehtävä oli taistella itselleen elintilaa vähäisempien rotujen keskellä. Johtajuus, voima ja luonnonvalinta olivat saksalaisia arvoja, joita uhkasivat kommunistit, juutalaiset ja ylipäätään kaikki ei-saksalainen. Jotkut yrittivät kritisoida kansallissosialistista ideologiaa mutta huomasivat sen epäselväksi ja ristiriitaiseksi vyyhdiksi, johon oli vaikea tarttua.

Evans pitää natsismia sotilashankkeena eikä uskontona. Jotkut halusivat rakentaa kansallissosialismin ympärille muinaiseen teutoniseen mytologiaan perustuvan uskonnon, mutta natsijohto irtisanoutui siitä ja lakkautti sen. Hitlerin päämäärä oli sota, jota hän piti väistämättömänä. Koko yhteiskunta valjastettiin sotavalmisteluihin. 

Hitlerin julkiset hankkeet ovat saaneet mainetta työllisyystilanteen parantamisesta. Työttömyys toki laski, mutta se oli aikaisempien hallitusten käynnistämien toimien ja tilastokikkailun ansiota. Lisäksi natsit suosivat naisten jäämistä kotiin, mikä vähensi työmarkkinoilla liikkuvien ihmisten määrää. Sosiaaliavun saamisen edellytys oli usein julkisiin hankkeisiin osallistuminen. Ammattiliitot oli nujerrettu, jolloin palkka oli pieni, ruoka huonoa ja työturva heikkoa. Niinpä natsien esittämä toipuminen ei vaikuttanut ostovoimaan. Toisaalta työpaikkojen luominen olikin tarkoitettu Saksan uudelleen aseistamiseksi, joka -- kuten keynesiläinen elvytyskin -- maksettiin alijäämin.

Hallinnon keskeinen ajatus oli, että talous kääntyisi kasvuun, kun Saksa hankkisi itselleen lisää elintilaa. Natsi-ideologian mukainen autarkia tarkoitti, että Saksa pyrki omavaraisuuteen lannoitteiden, keinokumin ja polttoaineiden suhteen. Seurasi säännöstelyä ja pulaa esim. metalleista.

1930-luvun mittaan juutalaisiin kohdistuva hiillostaminen kiihtyy. Heidän taloudellinen toimintansa vaikeutui asteittain, kun omistamiseen ja liiketoimintaa tuli rajoituksia samalla, kun valtio kehoitti kansalaisiaan juutalaisvastaiseen ostoboikottiin. Seurasi pakkomyyntejä, arjalaistamista ja rankkaa verotusta. Monille yrittäjille juutalaisvainot olivat tuottoisaa; juutalaiset eivät saaneet viedä omaisuuttaan ulkomaille, joten yrittäjät pääsivät ostamaan yrityksiä, kiinteistöjä ja tuotantolaitoksia pilkkahintaan. Virkamiehet kiristivät lahjuksia paperitöistä ja erityisesti ulkomaille muuttamiseen vaadittavista luvista. Vainoista nauttivat myös ruskeapaidat ja muut natsit, jotka takavarikoivat tai ottivat muuten haltuunsa juutalaisten omaisuutta aina huonekaluja myöten. Pohjimmiltaan natsit olivat väkivaltainen rosvojoukko ylintä johtoa myöten. Göring oli kuuluisa taidekokoelmastaan, josta puolet oli takavarikoituja teoksia. Hitler nosti rojalteja valokuvistaan (joita valtion oli pakko ostaa) ja kirjoistaan mutta vältti maksamasta veroja.

Evansin kertomus sotaa edeltävistä vuosista vie mukanaan. Läpileikkaus väkivaltaisen poliisivaltion synnystä ja sotavalmisteluista on kiehtova. Maallikko ei tunne Natsi-Saksan historian tutkimuksen kiistanalaisia tulkintoja tai ongelmia, joten Evansin näkökulman arviointi jää ammattilaisille, mutta monipuolisuus, yksityiskohtien paljous, niitä jäsentävät suuret linjat ja tilastot sekä kerronnan sujuvuus punoutuvat herkullisesti lukukokemukseksi.

Starting Strength

Mark Rippetoe, Lon Kilgore,  Starting Strength: Basic Barbell Training (2nd Edition). Aasgard Co., Wichita Falls, USA, 2007.

Starting Strength on johdanto voimaharjoitteluun. Mark Rippetoe on kokenut yhdysvaltalainen painonnosto-, voimanosto- ja crossfit-valmentaja. Lon Kilgore on fysiologian professori Midwestern State Universityssä. Molemmilla kirjoittajilla on kilpailutausta voimailulajeissa. Kirjoittajat ottavat siis voimaharjoittelun vakavissaan kouluttaen urheiluvalmentajia ja valmentaen urheilijoita. He pitävät fyysistä voimaa edelleen tärkeänä fyysisen ja henkisen hyvinvoinnin lähteenä, vaikka se ei enää koneiden aikakaudella suoraan sanelekaan yksilön elinehtoja. Jotkut pitävät tätä fyysisen voiman arvostusta  kyseenalaisena, mutta näiden ihmisten käsitykset tapaavat muuttua heidän jalkakyykkytuloksensa parantuessa.

Saliharjoittelu muuttui rajusti 1970-luvulla, kun Arthur Jones kehitti joukon koneita ja ohjelman, joilla korvattiin erityisosaamista vaativat vapaat painot ja joilla voitiin harjoittaa yksittäisiä lihaksia helposti, turvallisesti ja eristetysti. Jonesin Nautilus-kuntosalit olivat hyvää liiketoimintaa, mutta lihasvoiman kannalta koneilla tehty kuntopiiri ei lunastanut mainostettua lupaustaan. Kirjoittajien mukaan syy on yksinkertainen: ihmiskeho käyttää voimaa kokonaisena systeeminä, ja sitä olisi siten harjoitettava luonnollisesti ja kokonaisena. Voima edellyttää paitsi lihaskasvua, myös hermoston, luuston, jänteiden ja nivelten tottumista kuormaan, ja nämä kaikki vahvistuvat paremmin luonnollisin, useamman nivelen liikkein.

Voimaharjoitteluun levytanko on harjoitusvälineenä ylivertainen, mutta sen käyttäminen edellyttää ohjausta. Rippetoe ja Kilgore esittelevät viisi keskeistä levytangolla tehtävää harjoitusliikettä: jalkakyykyn (takakyykky), penkkipunnerruksen, maastavedon, pystypunnerruksen ja rinnallevedon. Nämä kaikki ovat useamman nivelen luonnollisia liikkeitä, joita levytanko kuormittaa. Kirjoittajat esittelevät kunkin harjoitusliikkeen taustan, suoritusvaiheet, tyypilliset virheet ja fysiologisen selityksen. He myös ampuvat alas kuntosaleilla esiintyviä myyttejä ja esittelevät eroja voimanoston ja painonnoston tekniikoiden välillä. Lopuksi kirja esittelee variaatioita harjoitustekniikoista, ravintoa, harjoitusvälineitä ja aloittelijan nousujohteista harjoitusohjelmaa.

Teksti on sujuvaa amerikan englantia. Kirjassa on runsaasti kuvia. Se on taitoltaan pelkistetty, mutta asiaa on paljon. Esitettyjä väitteitä tukevat fysiologiset selitykset sekä pitkän ajan tutkimustulokset (urheilijat ovat tehneet levytankoliikkeitä voimaharjoituksissaan vuosikymmeniä). Ehkä yksi pieni heikkous on kuvien ja tekstin suhde: pelkästään kirjaa selaamalla tai edes kuvatekstistä ei aina käy ilmi, onko kuvan esittämä tekniikka oikea vai väärä.

Ehkäpä viime aikojen crossfit- ja kahvakuulaohjelmien suosio on hitaasti muuttamassa kalliiden laitteiden täyttämät kuntosalit avoimiksi, vapaiden painojen harjoittelutiloiksi. Kirjan lukemisen jälkeen voi olla vaikea palata kitkuttamaan kuntosalilaitteita.