keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

The Guns of August

Barbara W. Tuchman, The Guns of August: The Outbreak of World War I (1962). Random House Trade Paperpacks, New York, NY, USA, 2014.

Harvan teoksen voi väittää estäneen kolmannen maailmansodan, mutta Barbara W. Tuchmanin The Guns of August lienee tässä suhteessa poikkeus. Kun Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy joutui Kuuban ohjuskriisin aikaan vuonna 1962 tekemään päätöksiä epävarmassa tilanteessa, varsinaisia kriisinhallintaoppaita ei ollut. Presidentti vaati, että maan ylin johto perehtyy tuolloin tuoreeseen teokseen The Guns of August, joka käsitteli paitsi ensimmäisen maailmansodan alkua myös sotaan johtanutta diplomaattista, poliittista ja strategista kompastelua. Kirjan tarjoaman esimerkin vuoksi Kennedy halusi uhkakuvien ja päätöksenteon pysyvän hallinnassa ja keskusteluyhteyden vastapuoleen avoimena. Pelkkä joukkojen mobilisointi tai ohjusten siirtely voisi johtaa avoimeen konfliktiin.

The Guns of August alkaa Edward VII:n hautajaisista. Koolla on suuri osa Euroopan kuninkaallisista, ja Tuchman maalaa paraatien ja pienten neuvotteluiden kautta maiden välisen kilpailun, liittolaisuuksien verkoston ja hallitsijoiden henkilökohtaiset ominaisuudet. Saksa koki olevansa vihollisten ympäröimä sisämaan valtio, ja se halusi haastaa Englannin merimahdin. Sarajevon laukausten jälkeen diplomatia ja ultimatumit lähtivät kolisten liikkeelle. Ratkaisevia ihmisiä ei saatu aina kiinni, tapahtui väärinymmärryksiä, ja tehtyihin suunnitelmiin sitouduttiin, vaikka ympäröivät tilanteet muuttuivat.

Ensimmäisen maailmansodan syttyminen ei ollut mitenkään väistämätöntä, vaikka eri maiden sodanjohto oli odottanut ja suunnitellut sotaa jo vuosia. Esikunnat olivat laatineet yksityiskohtaisia suunnitelmia muutamaan eri uhkakuvaan, mutta suunnitelmissa oli vähän liikkumavaraa soveltaa. Kun poliittinen todellisuus ei vastannut suunnitelmaa, alettiin todellisuutta tarkastella suunnitelmasta käsin, jolloin uhkakuvista puristettiin premissit suunnitelmien käynnistämiselle. Sodan aloittanut Saksa samoin kuin sen arkkivastustaja Ranska kuvittelivat aloittavansa lyhyttä, vuosien 1870-1871 Ranska-Preussi -sodan kaltaista mittelöä, jossa vihollinen tuhottaisiin nopeasti clausewitzilaisessa "ratkaisevassa taistelussa".

Saksassa pelättiin kahden rintaman sotaa, johon Ranskan ja Venäjän liittolaisuudet tuntuivat johtavan. Yleisesikunnan päällikkö Alfred von Schlieffen laati suunnitelman, joka tähtäsi Ranskan kukistamiseen 40 päivässä. Hyökkäyksen vahva oikea siipi puhaltaisi puolueettoman Belgian läpi. Belgian oletettiin antautuvan ylivoimaisen armeijan edessä. Venäjän liikekannallepano kestäisi arvioiden mukaan ainakin kuusi viikkoa, mikä jättäisi juuri riittävästi aikaa ratkaisevaan voittoon lännessä, ennen kuin joukot siirrettäisiin itään.

Ranska oli yrittänyt oppia vuosien 1870-1871 sodasta. Sen strategia oli tuolloin perustunut puolustukselle, mikä oli johtanut häpeälliseen tappioon. Nyt pääesikunnan päällikkö Joseph Joffre laati suunnitelman XVII, jonka perusajatus oli tarmo tai into (ransk. élan). Sodassa voittoon pääsi vain ottamalla aloitteen ja hyökkäämällä. Ratkaisevassa taistelussa murrettaisiin vastustajan linjat, hyökättäisiin syvyyteen, ja sota loppuisi siihen.

Sekä Schlieffen-suunnitelma että suunnitelma XVII epäonnistuivat. Saksalaisten yllätykseksi belgialaiset taistelivatkin vastaan sitoen miehitysjoukkoja, ranskalaiset liikkuivat, englantilaiset osallistuivat sotaan ja venäläiset onnistuivat marssittamaan joukkonsa rintamalle kahdessa viikossa, minkä vuoksi divisioonia siirrettiin lännestä itään. Suunnitelma XVII epäonnistui, koska se aliarvioi Saksan joukkojen koon ja saksalaisten reservijoukkojen taistelukyvyn. Vaikka suunnitelma aivan oikein oletti saksalaisten hyökkäävän Belgian kautta, saksalaiset hyökkäsivätkin oletettua pohjoisempaa ja oletettua suuremmalla voimalla. Saksa kävi silti lähellä voittoa ensimmäisen kuukauden aikana, mutta ranskalaiset onnistuivat yllättäen kääntämään pitkän perääntymisensä tilaisuuden tullen nopeasti hyökkäykseksi (Marnen taistelu). Molemminpuolisesta epäonnistumisesta seurasi nelivuotinen väsytystaistelu, joka jauhoi tuhansia ja taas tuhansia ihmishenkiä tykistö- ja kiväärituleen.

Iso-Britannia ei osoittanut vielä sodan ensimmäisen kuukauden aikana suurtakaan aloitekykyä. Se lähetti mantereelle vain aluksi neljä divisioonaa, jotka eivät olleet ranskalaisen sodanjohdon alaisuudessa. Sen yhteistoiminta ranskalaisten joukkojen kanssa oli heikkoa, ja sen johtajat tuntuivat olevan tappiomielialan vallassa. Iso-Britannia onnistui myös sysäämään Turkin Saksan liittolaiseksi.

Venäjä onnistui liikekannallepanossaan nopeasti, mutta sen joukkojen huolto jäi improvisoinnin varaan, mikä teki pitkistä marsseista kohtalokkaita. Sen viestiyhteydet olivat heikot, eikä radioliikenne ollut salattua. Saksalaiset olivat hätää kärsimässä Vistulan itäpuolella, mutta uusi komentajakaksikko Hindenburg ja Ludendorff sai käsiinsä venäläismarssikäskyn ja murskasi venäläisjoukot Tannenbergissa.

Ennen sotaa jotkut luottivat kaupankäynnin synnyttämien riippuvuuksien eliminoivan sodan mahdollisuuden Euroopasta, koska kaupankäynnin pysähtymisen seuraukset olisivat järkyttävät kaikkien kannalta. Sota kuitenkin syttyi. Sodanjohto eli ylimielisesti vanhassa maailmassa, joka kuoli ensimmäisen kuukauden aikana. Teknologia oli muuttunut, sodan luonne oli muuttunut, armeijat olivat suurempia ja sodat totaalisempia kuin ennen. Upseeristo luotti lyhyeen sotaan ja "ratkaisevaan taisteluun", jota ei tullut. Se nojasi taktiikkaan, joka ei toiminut konekiväärejä, tykistöä ja kaivautunutta vihollista vastaan. Se eli omien etukäteen laadittujen suunnitelmiensa maailmassa ja suhtautui epäluuloisesti rintamalta kantautuvaan tiedustelutietoon, milloin se oli ristiriidassa suunnitelman kanssa. Venäläiset eivät uskoneet tykistöön, ranskalaiset halusivat pitää univormunsa punaiset housut, jotka tekivät sotilaista helppoja maalitauluja, ja saksalaiset ihmettelivät muun maailman tuomiota puolueettoman Belgian valtaamisesta, siviilien teloittamisesta ja esimerkiksi Louvainin keskiaikaisen kirjaston polttamisesta. Upseerit, jotka lukivat vihollisen liikeitä oikein ja vastustivat esikuntiensa suunnitelmia, saivat kenkää. Silti, vaikka esimerkiksi Joffre epäonnistui täysin suunnitelmineen, hän teki ratkaisevat liikkeet ratkaisevalla hetkellä rauhallisesti ja määrätietoisesti. Se pelasti Ranskan.

Tuchman on tietokirjoittajana taitava. Kerronta on luontevaa, monipuolista, terävää ja sujuvaa. Hän kuvaa tapahtumia ja henkilöitä monien lähteiden kautta ja nojaa --jos mahdollista-- keskusteluiden kohdalla suoraan lainaukseen. Ihmisten motiivit, tapahtumaketjut ja epävarman tiedon kanssa kamppailemisen tuska nousevat tekstistä esiin. Kirja toi Tuchmanille hänen ensimmäisen Pulitzer-palkintonsa. Hän sai myöhemmin toisen Pulitzerin Joseph Stilwellin ja siten Yhdysvaltojen toiminnasta Kiinassa 1900-luvun alkupuolella.

Elokuun tykkien laukauksista on sata vuotta melkein päivälleen. Tänään tykit jylisevät idempänä, mutta keskenäisten taloudellisten riippuvuuksien oletetaan edelleen suojaavan Eurooppaa laajemmalta sodalta. Ehkä jotain on opittu.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

maanantai 28. heinäkuuta 2014

Artemio Cruzin kuolema

Carlos Fuentes, Artemio Cruzin kuolema. Espanjankielisestä alkuteoksesta La muerte de Artemio Cruz (1962) suomentanut Margareta Konkka. Kansankulttuuri, Tampere, 1967.

Latinalaisen Amerikan kirjallisuus koki kukoistuskauden 1960- ja 1970-luvuilla. Kirjailijat eri puolilla alkoivat selvittää suhdettaan oman maansa historiaan. Taustalla vaikuttivat kaupungistuminen, joukkotiedotusvälineet, keskiluokan vahvistuminen ja kylmän sodan vastakkainasettelu. Monissa Latinalaisen Amerikan maissa vallitsi Yhdysvaltojen tukema diktatuuri, ja yksinvaltiaat toimivat yhteistyössä sammuttaessaan kovin ottein tyytymättömyyden ilmauksia ja vastarintaliikkeitä.

Meksikolainen Carlos Fuentes (1928-2012) on yksi kukoistuskauden keskeisiä kirjailijoita Julio Cortázarin, Gabriel García Márquezin ja Mario Vargas Llosan rinnalla. Hän syntyi diplomaattiperheeseen, kasvoi eri puolilla Amerikoita, toimi Meksikon ulkoministeriössä virkamiehenä ja päätyi parin vuoden ajaksi lähettilääksi Ranskaan. Hän kirjoitti romaaneja ja kirjallisuuskritiikkiä, perusti ja toimitti kirjallisuuslehtiä. Hän piti kirjallisuuden professuuria monessa yliopistossa.

Artemio Cruzin kuolema käsittelee Meksikon historiaa vallankumouksesta halki uuden, hallitsevan puolueen Partido Revelucionario Institucionalin kehityksen. Kirjan teema ja rakenne muistuttavat Orson Wellesin elokuvaa Citizen Kane (1941): kuoleva mahtimies selvittää suhdetta omaan menneisyyteensä ja lankeemukseensa.  Artemio Cruzin kuoleman kerronta poukkoilee sekavassa nykyhetkessä ja paremmin jäsentyneessä mutta katkelmina kuvattuna menneisyydessä. Ajallisesti kirja liikkuu taaksepäin: Kirja alkaa kuolinvuoteelta ja päättyy Artemion syntymään, mutta tapahtumat siinä välissä eivät noudata kronologista järjestystä.

Artemio on vallankumous. Hän lähtee köyhistä oloista, tempautuu mukaan maauudistuksen, vapauden ja tasa-arvon ideologiaan, mutta sota tuottaa myös menetyksiä. Hän pettää ja hänet petetään. Hän väistelee kuolemaa. Hänestä kasvaa kuitenkin johtaja, ja korruptoiva vallankäyttö vieraannuttaa hänet ensin talonpojista ja vallankumouksen ideologiasta ja sitten omasta vaimostaan ja lopulta tyttärestään. Vihastaan huolimatta hekin tottuvat korruption tarjoamiin hedelmiin.

Sisällissota vääntyy kenraalien väliseksi valtataisteluksi, alkuperäiset tavoitteet kääntyvät irvikuvikseen, ja vallankäyttöön tottuneet johtajat korruptoituvat. Vaikka valta vaihtuu, vallankumous epäonnistuu. Tavallisen meksikolaisen kannalta mikään ei muutu. Virallisesti taistelut loppuvat vuonna 1919, mutta aseellisia yhteenottoja nähdään pitkin 1920- ja 1930-lukuja. Maauudistus palvelee suurmaanomistajia, jollaiseksi Artemio nousee. Sitten maahan alkaa virrata dollareita, ja hän on asemissa hyötyäkseen jokaisesta kaivosteollisuuden ja rataverkon kehitysaskeleesta ja projektista.

Artemio Cruzin kuolema ei ole helppolukuinen. Kerronta vaatii totuttelua, ja sivuja pitää selata välillä edestakaisin pysyäkseen kertojien mukana. Fuentes kirjoittaa ensimmäisessä, toisessa ja kolmannessa persoonassa. Sairaalassa makaava Artemio kertoo omin sanoin nykyhetkestä hourailevan runoilijan äänellä. Perhe kerääntyy potilaan äärelle, lääkärit tekevät tutkimuksia, ja pappi antaa viimeistä voitelua. Lukujen lopussa on toisessa persoonassa futuuriin kirjoitettu osa. Se kuulostaa Artemion omaltatunnolta, joka vahvistuu, kun ensimmäisen persoonan ote kerronnasta heikkenee. Näiden äänien välissä on kolmannessa persoonassa menneeseen aikamuotoon kirjoitettu narratiivi, joka kuvaa Cruzin vaiheita vallankumouksessa ja ajassa sen jälkeen. Artemio kertoo paikoin tapahtumia ikään kuin vaimonsa Catalinan tai ensimmäisen rakastettunsa Reginan näkökulmasta.

Kirja on teknisesti taitava. Fuentesin kieli tietenkin vaihtuu kertojien välillä, mutta se on runollista ja paksua. Silti kirjaan on vaikea ihastua. En osaa humaltua pelkästä tekniikasta, ja tarina jää tekniikan jalkoihin.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

lauantai 26. heinäkuuta 2014

A Very Long Engagement

Sébastien Japrisot, A Very Long Engagement. Ranskankielisestä alkuteoksesta Un long dimanche de fiançailles (1991) englanniksi kääntänyt Linda Coverdale. Vintage (Random House), London, UK, 2003.

Ranskalainen kirjailija, käsikirjoittaja ja elokuvaohjaaja Sébastien Japrisot (1931-2003) julkaisi ensimmäisen romaaninsa 17-vuotiaana. Japrisot, oikealta nimeltään Jean-Baptiste Rossi, käänsi englanninkielistä kirjallisuutta ranskaksi, teki mainos- ja viestintätöitä ja kirjoitti palkintoja ansainneita rikosromaaneja. A Very Long Engagement muistuttaa rikosromaania, mutta murha ja kerronta eivät aivan noudata sen perinteitä.

Talvella 1917 Sommen taisteluissa viisi ranskalaista sotilasta kuljetetaan ei-kenenkään-maalle kädet sidottuina rangaistuksena itsensä tahallisesta vahingoittamisesta. Pelkureiden saksalaiseen kivääri- tai tykistötuleen pakottamisen oli tarkoitus antaa esimerkki ranskalaisille joukoille ja vahvistaa heidän moraaliaan sodassa, jossa sotilaat pelkäsivät omaa esikuntaansa enemmän kuin vihollista (ja usein hyvästä syystä). Yksi tuomituista on nuori kalastaja Manech, joka ehti kihlautua ennen sotaa.

Sota loppuu, mutta Manech ei palaa sodasta. Mathilde, hänen kihlattunsa, saa sekavan viimeisen kirjeen Manechilta, virallisen tiedon kaatuneesta ja myöhemmin yhteydenoton Sommessa paikalla olleelta kersantilta, joka kertoo tapahtumien todellisen kulun. Kersantin tarina herättää kuitenkin kysymyksiä, ja Mathilde alkaa selvittää vuoden 1917 tammikuun alun tapahtumia Bingo Crépusculen tai Bing au Crépusculen kaistalla. Mathilde alkaa etsiä silminnäkijöitä, mutta rekistereitä ei ole tarjolla, joten ihmisiä on vaikea löytää. Paikalla olleista sota tai tauti on niittänyt melkein kaikki. Mathilde taistelee kärsivällisesti aikaa, etäisyyttä ja omaa liikuntakyvyttömyyttään vastaan. Sota on kuitenkin jauhanut ihmishenkien mukana totuuden tai paremminkin synnyttänyt uuden, joka ei kyseenalaista jaettuja mitaleita tai ylennyksiä. Mathilden tutkimukset eivät ole harmittomia.

Ranska on sodan jälkeen henkisesti riekaleina. Kaikissa suvuissa on kaatuneita, ja entisillä taistelukentillä hautautuneet räjähtämättömät kranaatit heräävät pitämään muistoa yllä. Japrisot esittelee elämää keskiluokkaisen hyvinvoinnin alapuolella, missä moni suhde tai kohtalo on kaikkea muuta kuin tavanomainen. Miesten ollessa sodassa naiset ovat tulleet toimeen kuka mitenkin. Kontrasti hyväosaiseen Mathildeen on syvä. Hän rekonstruoi pala palalta vuosien takaisia tapahtumia talvisella rintamakaistaleella eikä kiinnitä mitään huomiota nykyhetkeen. Kun Eurooppa jo sulattelee kubismia, ekspressionismia ja käsitetaidetta, Mathilde tekee sarjan maalauksia, jotka pysäyttävät ajan tallentamalla kukkien ohimenevän väriloiston.

A Very Long Engagement käsittelee ensimmäistä maailmansotaa kertomusten kautta. Kerronta kulkee siis osin preesensissä, osin kirjeiden imperfektissä. Tapahtumat kulkevat Sommella tarinoina, joita Mathilden haastattelemat veteraanit kuvailevat vuolaasti. Hänen saamansa kirjeet kuvaavat kiemuraisia kohtaloita ennen sotaa ja sodan jälkeen. Palapeli vie lukijan mukanaan.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa ja vive la france -lukuhaasteissa.

torstai 24. heinäkuuta 2014

Kyyroksen sotaretki

Ksenofon, Kyyroksen sotaretki. Kreikankielisestä alkuteoksesta Anabasis suomentanut J. A. Hollo. Johdannon kirjoittanut Edwin Linkomies. WSOY, Porvoo, 1960.

Kyyroksen sotaretki on ateenalaisen sotilaan, historioitsijan ja Sokrateen oppilaan Ksenofonin (n. 430-354 eaa) kirjoittama historiateos. Se kertoo Persian kuningas Dareios II:n pojan Kyyros nuoremman kapinasta vanhempaa veljeään Artakserksestä vastaan. Kyyros kokoaa armeijan, jossa on mm. n. 14000 kreikkalaista palkkasotilasta, ja lähtee haastamaan Persian kuninkaan armeijaa Babyloniin. Kunaksan taistelussa vuonna 401 eaa Kyyroksen armeija saa voiton persialaisista, mutta hän itse saa surmansa. Näin kreikkalaiset ovat syvällä vihollisen maaperällä ilman retken johtajaa. Artakserkseen satraappi Tissafernes onnistuu vielä kavalasti murhauttamaan kreikkalaisarmeijan päällikön Klearkhoksen ja muun päällystön aseleponeuvotteluissa. Kreikkalaiset valitsevat Ksenofonin uudeksi johtajaksi, ja tämän johdolla he lähtevät marssimaan pohjoiseen Mustanmeren rannikkoa kohti.

Kreikkalaisten marssi lumisten vuoristojen ja ahtaiden solien läpi järkytti paikallisia heimoja. Jotkut suostuivat tarjoamaan toreja sotilaiden käyttöön, mutta missä sotilailla ei ollut rahaa tai mahdollisuutta hankkia muonaa muuten, he polttivat ja ryöstivät. Paikallisten heimojen oli vaikea koota yhtä suurta armeijaa, ja missä taisteluja käytiin, heimot pakenivat raskasaseisten kreikkalaisten tieltä.

Väkirikkaammalla Mustanmeren rannikolla kuningaskunnat alkavat nähdä kreikkalaisten armeijan mahdollisuutena omiin laajenemispyrkimyksiinsä. Ksenofonin johdolla armeijat sotkeuvat politiikkaan, jossa palkkasotilaiden tulevaisuus ja palkka on aina kuitenkin epävarma. Kun ulkoinen vaara tuntuu hetkeksi hellittävän, nousevat kreikkalaisten sisäiset, heimojen väliset kiistat esiin. Lakedaimonilaisten, akhaialaisten ja arkadialaisten välille kasvaa riitoja, he tappelevat ja lähtevät osin eri teille.

Palkkasotilaat eivät ole mitään mukavaa porukkaa. Klearkhosta, joka johtaa kreikkalaisia aina Kunakseen asti, Ksenofon kuvailee näin.
Maanpakolaisena [Klearkhos] meni Kyyroksen luo; millä perusteilla hän sai tämän suostumaan ehdotukseensa, se on kirjoitettu toisaalla. Kyyros antoi hänelle kymmenentuhatta dareikkia. Nämä rahat saatuaan hän ei antautunut mukavaan elämään vaan värväsi niillä sotajoukon ja soti traakialaisia vastaan, voitti heidät taistelussa, ryösti sitten heidän maitansa ja soti edelleen heitä vastaan, kunnes Kyyros tarvitsi sotajoukkoa. Sitten hän lähti taas sotimaan kyyroksen kanssa. Näin näyttää minusta toimivan todella sotaan kiinnostunut mies, joka siinäkin tapauksessa, että hänellä on vapaa valta elää rauhassa häpeään ja vahinkoon joutumatta, valitsee sodan, huolimatta siitä, että voisi viettää huoletonta elämää, ryhtyy sotaisiin ponnistuksiin ja sen sijaan, että saisi varmasti säilyttää omaisuutensa, tahtoo ennemmin vähentää sitä sodassa. Hän tahtoi kuluttaa varojansa sotaan niin kuin joku toinen lemmitylleen tai muuhun nautintoon. Siinä määrin sota häntä kiinnosti. 
Tässä on kaukana se politiikan jatkaminen toisin keinoin, josta Clausewitz puhuu. Ylipäätään sotilaat eivät tunnu potevan tunnontuskia. Maineella on merkitystä, mutta milloin väkivalloin voidaan barbaareilta viedä karjaa, kultaa ja orjia, mahdollisuuteen tartutaan. Tämä lienee sitä erikoistumista.

Kyyroksen sotaretkeä pidetään Ksenofonin kirjoittamana. Kirjassa kertoja esittää omia arvioitaan ja samalla esittää Ksenofonin tekemiset kolmannessa persoonassa. Uskottavuuden lisäämiseksi Ksenofon on turvautunut nimimerkkiin. Hän väitti teosta Themistogenes Syrakysalaisen kirjoittamaksi. Kirja on ollut pitkään kreikanopiskelijoiden ensimmäinen kosketus muinaiskreikkaan. Se on upea, kieleltään koruton ja selkeä seikkailukertomus: Ksenofon pitää polveilevia puheita, lukee enteitä ja uhreja, käy neuvotteluita ja tekee päätöksiä. Miesten luottamus johtajaansa on ailahtelevaa, ja jumalten nimiin vannotut sopimukset paikallisjohtajien kanssa ovat epävarmoja.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

maanantai 21. heinäkuuta 2014

The Quiet American

Graham Greene, The Quiet American (1955). Penguin Books, Aylesbury, UK, 1982.

Englantilainen Graham Greene (1904-1991) ehti uransa aikana kirjoittaa miltei kolmekymmentä romaania ja niiden lisäksi lukuisia näytelmiä ja novelleja.  Romaaninsa Greene jakoi kaunokirjallisuuteen ja viihteeseen. Rajanveto kahden romaanityypin välillä oli alkuun selkeä, mutta uran edetessä ero viihderomaanien ja kaunokirjallisuuden välillä alkoi hämärtyä sekä kirjailijan että lukijoiden silmissä. Useimmista hänen romaaneistaan ja monista näytelmistä ja novelleista on tehty televisio- ja elokuvasovituksia.

The Quiet American sijoittuu 1950-luvun alun Vietnamiin tai silloiseen Indokiinaan. Kertoja, englantilainen Thomas Fowler, toimii Saigonin kirjeenvaihtajana Ranskan käydessä Indokiinan sotaa itsenäisyyttä ajavia kapinallisia vastaan. Kaupunkiin saapuu yhdysvaltalainen Alden Pyle, jonka ulkopoliittiset näkemykset perustuvat yhdysvaltalaisen ideologin kirjoittamiin kirjoihin. Fowler on jo pitkälle keski-ikään ehtinyt, kaiken nähnyt ja kokenut toimittaja, jonka kyynisyys törmää joka käänteessä nuoren Pylen kirkasotsaisen idealismin kanssa. Miesten reviiritaistelu kiteytyy Fowlerin naisystävässä Phuongissa: Pyle ihastuu tähän nuoreen vietnamilaiseen ja onnistuu taitamattomuudestaan huolimatta voittamaan naisen itselleen. Hänellä on tarjota turvan ja taloudellisen vakauden lisäksi tulevaisuus.
After dinner I sat and waited for Pyle in my room over the rue Catinat; he had said, 'I'll be with you at latest by ten,' and when midnight struck I couldn't stay quiet any longer and went down into the street. A lot of old women in black trousers squatted on the landing: it was February and I suppose too hot for them in bed. One trishaw driver pedalled slowly by towards the river front and I could see lamps burning where they had disembarked the new American planes. There was no sign of Pyle anywhere in the long street.
Kirja alkaa Pylen kuolemasta. Mies myöhästyy sovitusta tapaamisesta ja löytyy myöhemmin murhattuna sillan alta. Fowler palaa kerronnassaan taaksepäin ja kuvailee otteensa lipeämistä nuoresta naisystävästään, matkoistaan maan pohjoisosien taistelukentillä ja kiristyvistä jännitteistä Saigonissa ja sen ympäristössä. Hän näkee itsensä sotakirjeenvaihtajana, joka ei valitse puolta, mutta sota alkaa väistämättä koskettaa häntä ja objektiivinen etäisyys kaveta. Tarina etenee paikoin dekkarin tavoin, mutta tapahtumien taustat, riisipellot, eloisa Saigon ja pimeät ja ulkonaliikkumiskiellon hiljentämät yöt vievät pääosan.

The Quiet American ammentaa (paitsi Greenen omasta elämästä myös) Kaakkois-Aasian tapahtumista, kun eurooppalaisten siirtomaat alkoivat itsenäistyä ja kylmän sodan jännitteet hallita poliittista retoriikkaa ja toimintaa. Fowlerin ja Pylen voi nähdä hiipuvan ja kyynisen Euroopan ja nousevan ja poliittisesti naiivin Yhdysvaltojen voimasuhteiden kääntymisenä, kun he taistelevat Phuongista eli Kaakkois-Aasiasta. Fowlerin suhtautuminen pysyy kaksijakoisena: yhtäältä Phuongin itsenäisyyttä kunnioittavana ja toisaalta miltei hyväksikäyttönä. Pyle ihastuu kauneuteen ja mahdollisuuksiin, mutta Aasia ei kosketa tai muuta häntä. Hän näkee ja tulkitsee asioita vain amerikkalaisten käsitteiden kautta. Yhdysvalloissa ilmestyessään kirja tuomittiin amerikkalaisvastaisena.

The Quiet American on hienosti rakennettu romaani. Fowlerin kyynisyys, entisen siirtomaavallan kaksitahoisuus ja elämän ehtoopuolen tuoma hätä luovat terävän kontrastin nuoreen, elinvoimaiseen, demokratiaa ja uudenlaista elämäntapaa edustavaan Pyleen. Greenen kieli on suoraa ja toteavaa. Muutamissa kohdin kirjailija asettaa sanoja ja nimiä vastakkain. Esimerkiksi Boulevard de la Sommen lihakaupat muistuttavat vuosisadan alun verisistä taisteluista ja Euroopan historiasta.

Suosittelen.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

torstai 17. heinäkuuta 2014

Miten maailma loppuu?

Jussi Viitala, Miten maailma loppuu? Atena, Keuruu, 2011.

Ihmisellä ei ole luontaisia vihollisia, jotka pitäisivät populaation kokoa aisoissa. Teknologiset keksinnöt ovat vähentäneet kuolleisuutta ja pidentäneet elinikää siten kiihdyttäen populaation eksponentiaalista kasvua. Jos nykyinen 1,1% kasvu jatkuu, maapallon väkiluku kaksinkertaistuu noin 65 vuoden välein (rule of 72). On selvää, että jossain vaiheessa väestö saavuttaa tasapainon eli nollakasvun, jolloin ihmisiä kuolee yhtä paljon kuin heitä syntyy. Muussa tapauksessa esimerkiksi noin 800 vuoden päästä kuivalla maalla on ihminen jokaisella neliömetrillä.

Nollakasvu syntyy joko ihmisen omien valintojen tai elinympäristön muutosten seurauksena. Varsinainen dilemma on, kuten professori Albert Bartlett on todennut, että kaikki hyvinä pitämämme asiat, lääketiede, teknologia, koulutus, rauha jne pidentävät elinikää, vähentävät kuolleisuutta ja siten pahentavat väestöongelmaa. Eksponentiaalisen kasvun maallikkosaarnaajana Bartlett ei ole linkolalainen mutta toteaa, että ihmisen kannattaisi valita nollakasvun keinot ennen kuin ympäristö tekee sen ihmisen puolesta.

Suomalainen tietokirjailija ja eläintieteilijä Jussi Viitala liikkuu hieman samoilla linjoilla. Kirjassaan Miten maailma loppuu? hän kokoaa erilaiset maailmanlopun mahdollisuudet yhteen ja arvioi kunkin riskejä. Viitala esittelee ensin luonnon aiheuttamat tuhon skenaariot: maahan osuvat suuret asteroidit ja supertulivuorten purkaukset voivat aiheuttaa "ydintalven" eli peittää ilmakehän pölyllä niin, ettei auringonvalo pääse maan pinnalle. Maapallon historia tuntee näiden käynnistämiä äkkikuolemia. Lisäksi ihmistä ovat uhanneet taudit, kuten rutto, jotka ovat niittäneet kymmeniä prosentteja populaatiosta seilatessaan edestakaisin.

Ihmisen toimet ovat käynnistäneet ilmastonmuutoksen, mutta sen jarruttamiseksi on saatu kovin vähän aikaan. Maapallon ekosysteemi ei ole lineaarinen systeemi, vaan kynnysarvojen ylittyessä muutokset voivat kehittyä hyvin nopeasti. Lämpeneminen aiheuttaa myrskyjä ja sulattaa napajäitä sekä jäätiköitä, mikä nostaa merenpintaa ja vähentää käytettävissä olevaa makeaa vettä. Viitala esittelee nopeasti myös ympäristömyrkkyjä ja joukkotuhoaseita.

Kirjan takakansikin kuitenkin paljastaa, että Viitala pitää kuitenkin väestöräjähdystä todennäköisimpänä uhkana. Siihen ei ole edes vakavissaan harkittu mitään lääkettä. Koulutus hidastaa väestönkasvua, mutta se myös pidentää elinikää ja tapaa kasvattaa kulutusta. Ruoantuotannon kanssa tulee ongelmia melko pian.
Maailman väkimäärän ruokkimiseksi maapallolla on vähän yli 8,5 miljardia hehtaaria viljelykelpoista pinta-alaa. Jokaista ihmistä kohti on siis lähes 1,3 hehtaaria viljelykelpoista maata, joka on suureksi osaksi otettu viljelykseen. Lisämaan ottaminen ihmisen käyttöön merkitsee suunnatonta sukupuuttoaaltoa, joka on itse asiassa jo jatkunut kymmeniä vuosia.
   Viljelysmaan määrä näyttää ihmisen kannalta vielä lähes kohtuulliselta. Huolestuttavia ovatkin kehityssuunnat. Maapallon väkiluku lisääntyy joka sekunti kolmella ja joka kolmaskymmenes sekunti viljelykelpoinen maa-ala pienenee neljällä hehtaarilla.
Viitala ei lähde kahlaamaan (uus)malthuslaisessa virrassa, mutta toteaa, että vihreän vallankumouksen (maatalouden koneistumisen, torjunta-aineiden ja lannoitteiden käyttöönoton) tarjoamat hyödyt on pitkälti nautittu ja että vallankumouksen jatkaminen vaikeutuu, kun energian ja erityisesti öljyn hinta nousee.

Viitala kirjoittaa siistiä tietoproosaa. Hän ei voitele tekstiään optimismiin eikä toisaalta paisuttele esimerkiksi taivaankappaleiden tuomaa uhkaa, vaikka niistä elokuvia tehdäänkin. Kirja on lyhyt, ja asiaa on paljon, mikä johtaa melko pinnalliseen käsittelyyn. Paikoin Viitala käyttää selityksissään termejä, jotka eivät selviä tekstistä itsestään. Kirja maalailee uhkakuvia epätodennäköisistä todennäköisiin, mutta se ei tarjoa uhkien hajanaisuudesta johtuen varsinaista kokonaisnäkemystä -- paitsi että elämä tällä kivisellä planeetalla keskellä tyhjää avaruutta on haurasta.

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

The Norman Conquest

Marc Morris, The Norman Conquest: The Battle of Hastings and the Fall of Anglo-Saxon England (2012). Windmill Books, London, UK, 2013.

Englanti syntyi Brittein saarille roomalaisvallan jälkeen (600-800) asettuneiden germaaniheimojen, anglien, saksien ja juuttien, pienten kuningaskuntien yhdistymisen tuloksena. Saarelaiset saivat nauttia rauhasta vain lyhyen aikaa, koska 700-luvun lopulla maata alkavat piinata viikinkien ryöstö- ja myöhemmin valloitusretket. Viikingit kiusasivat myös Manner-Eurooppaa. Ranskan kuningas Kaarle Yksinkertainen teki viikinkipäällikkö Rollosta herttuan Galliaan Kanaalin rannalle puskuriksi muita viikinkejä vastaan. Alue sai nimen Normandia uusien asukkaiden normannien (lat. nortmanni tai muin. norjan Norðmaðr) mukaan. Normannit ranskalaistuivat, hylkäsivät merenkulkuperinteensä ja alkoivat rakentaa linnoja ja kehittää ratsuväkeä. Jotkut normanniseikkailijat pitivät myöhemmin hallussaan Sisiliaa ja Etelä-Italiaa.

Kun Englannin kuningas Edvard Tunnustaja kuoli vuonna 1066 ilman laillista perijää, kruunusta tuli kiistaa Harald Godwininpojan, Normandian ruhtinaan Vilhelm Äpärän ja Tanskan kuninkaan Harald Hardråden (aka Harald Kovaneuvo, Harald Ankara) välillä. Harald tarttui kruunuun, taisteli Kovaneuvon joukkoja vastaan Stamfordin sillalla, mutta hävisi Normandian Vilhelmille Hastingissa.

Hastingsin taistelu vuonna 1066 on yksi Englannin historian merkkipylväs. Siitä ja ylipäätään normannivalloituksesta on säilynyt kronikoitsijoiden kirjoituksia, tarinoita, lauluja ja ennen kaikkea Bayeux'n seinävaate: yli seitsemänkymmentämetrinen tekstiilisarjakuva. Se on normannien näkemys tapahtumista, joten se korostaa Vilhelmin laillista vaadetta kruunuun ja esittää Haraldin petturina. Seinävaate kuvaa myös aikakauden haarniskoja, vaunuja, laivoja ja muita varusteita.

Marc Morris, brittiläinen historioitsija, on koonnut paljon tutkitun valloituksen uusiin kansiin. Hän pureutuu erityisesti kronikoihin, joita löytyy sekä englantilaisten että normannien kirjoittamina. Tuekseen hän ottaa pitkän tutkimushistorian ja arkeologiset löydöt, ja lähtee tulkitsemaan perimyskiistaa ja valloitukseen liittyviä tapahtumia. Tuloksena on herkullinen analyysi poliittisesta vehkeilystä, sodasta ja maallisen ja kirkollisen valtapiirin köydenvedosta.

Normannivalloitus korvasi hyvin lyhyessä ajassa englantisen eliitin ranskalaisella. Vilhelm jakoi läänityksiä normanniylimyksille, jotka joutuivat rauhattomassa maassa rakentamaan itselleen linnoituksia. Englantilaisylimysten oikeudet oli vaikea sovittaa sekavaan ja nopeasti edenneeseen valloitukseen. Vuonna 1086 saatiin aikaan Tuomiopäivän kirja, eli eräänlainen maakirja, joka luetteloi, mitkä maat kuuluivat kenelle ennen valloitusta ja valloituksen jälkeen. Kirja oli siinä mielessä arvokas, että se ei nojannut pelkästään ilmoittajan antamiin tietoihin, vaan sitä katselmoitiin pitkään ja hartaasti.

Normannit toivat mukanaan paitsi raakoja sotilaita myös uudenlaista oikeutta. Valloituksen jälkeen Vilhelm (Vilhelm Valloittaja) jätti englantilaisperinteiden vastaisesti henkiin vihollisjohtajia ja sai sammutella kapinoita pitkin saarta muutaman vuoden. Myös englantilaisten käyttämistä orjista alettiin luopua ja tehdä heistä maaorjia; juridisesti ero on merkittävä. Maan virallinen kieli vaihtui latinaksi. Kun sitten englantia alettiin uudelleen käyttää virallisiin asioihin pari sataa vuotta myöhemmin, se oli muuttunut kovin toisenlaiseksi; joidenkuiden mielestä englanti on eräänlainen kreolikieli. Vilhelm säilyi myös Normannian ruhtinaana, mistä seurasi, että Englannin ranskankielinen eliitti taisteli mannermaisista alueistaan monta sataa vuotta vaikka ne ajoittain menetettiinkin.

The Norman Conquest on erinomaista historiaa. Morrisin taiteilu eri tavoin epäluotettavien lähteiden välillä on ihailtavaa. Lyhyistä katkelmista hän lukee ulos paitsi poliittisia tapahtumaketjuja ja toimijoiden motiiveja myös palasia yhdistelemällä mielenkiintoisen ajankuvan. 

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

tiistai 8. heinäkuuta 2014

Candide

Voltaire, Candide. Ranskankielisestä alkuteoksesta Candide, ou l'Optimisme (1759) suomentanut J. A. Hollo (1953). Tammi, Helsinki, 1967.

Ranskalainen kirjailija ja ajattelija Voltaire, oikealta nimeltään François-Marie Arouet (1694-1778), taisteli valistuksen ihanteiden puolesta runouden, filosofian ja satiirin keinoin. Hallitsevaa eliittiä ja kirkkoa vastaan taisteleminen ei ollut tuolloin mitään harmitonta kynäilyä, vaan Voltaire istui vankilassa pariin otteeseen ja vietti vuosia maanpaossa. Nimimerkille tuli käyttöä.

Vuonna 1759 julkaistu satiirinen Candide on Voltairen ehkä tunnetuin teos. Tarinan päähenkilö Candide (ransk. herkkäuskoinen, viaton) on saksalaisen paronin avioliiton ulkopuolella syntynyt poika ja saksalaisen filosofin Panglossin kouluttama vakaumuksellinen optimisti. Vauhdikkaat tapahtumat koettelevat Candiden herkkäuskoista hyväsydämisyyttä ja viatonta rakkautta tämän ensi-ihastustaan Kunigundea kohtaan. Kohtalo riuhtoo häntä onnettomuuksien, väkivaltaisuuksien, mullistusten ja petosten lävitse, mutta hän silti vannoo oppimestarinsa ajatusten nimiin: tämä on paras mahdollisista maailmoista.

Voltairen satiiri ei tyydy varovaiseen vastakkainasetteluun vaan tarttuu ylilyönteihin surutta. Tarinan fantastiset käänteet vievät maasta toiseen ja valtamerten yli satujen tapaan helposti. Läpi koko teoksen paistaa piikikäs irvailu saksalaisfilosofi Leibnizin selityksille pahan olemassaolosta puhtaasti ihmisen rajallisen näkökulman tuottamana vahinkona tai harhana. Candiden todistamat julmuudet, sodat, raiskaukset, varkaudet, petokset tai luonnonmullistukset eivät siten vaikuta hänen uskoonsa, koska kaikki kuitenkin kääntyy lopulta parhain päin. Tämä optimismi, siis optimaaliseen tilaan uskominen, joutuu tekemään vaikeaa ja hyödytöntä jalkatyöskentelyä selittääkseen kokemukset. Voltairen käsissä myös kirkko näyttää luopuneen keskeisistä arvoistaan, eikä kukaan pysty vastustamaan rahan epäpyhää lumousta.

Candide on ihan hauska pienoisromaani, mutta sen tarjoama ilottelu ei aivan temmannut mukaansa. Voltairen kynä on kuitenkin ihailtavan terävä.

perjantai 4. heinäkuuta 2014

Schindler's Ark

Thomas Keneally, Schindler's Ark (1982). Sceptre Publishing, London, UK, 2007.

Vuonna 1980 australialainen kirjailija Thomas Keneally päätyi sattumalta Yhdysvalloissa ollessaan matkalaukkukauppaan, jota piti Puolan juutalainen ja entinen keskitysleirivanki Poldek Pfefferberg. Kun kävi ilmi, että Keneally on kirjailija, Pfefferberg kaivoi esiin mittavan aineiston Oskar Schindleristä, saksalaisesta tehtaanjohtajasta, joka pelasti toista tuhatta juutalaista tuhoamisleireiltä. Pfefferberg oli vuosien ajan yrittänyt saada elokuvapiirejä kiinnostumaan aiheesta mutta tuloksetta. Keneally kirjoitti Schindleristä kirjan, joka voitti Man Booker -palkinnon ja josta Steven Spielberg ohjasi seitsemän Oscaria kahmineen Schindlerin lista -elokuvan.

Sotaa käyvä valtio tarvitsee kaikenlaisia varusteita ja erityisesti ammuksia, joiden toimitussopimukset voivat olla erittäin tuottoisia. Saksalaiset saivat omista ideologisista syistä sotavuosina käyttöönsä  orjatyövoimaa, usein juutalaisia, valloitetuilta alueilta. Schindler's Ark kertoo elosteluun taipuvaisen opportunistin heräämisen. Oskar Schindler on viinaan ja naisiin menevä natsipuolueen jäsen, joka ostaa halvalla juutalaisten omistaman tehtaan Krakovan läheltä ja turvautuu lahjontaan saadakseen sopimuksia armeijan kanssa. Hän näkee sodan tuomat mahdollisuudet ja aikoo käyttää niitä hyväkseen.

Schindler huomaa kuitenkin jotkut työntekijänsä korvaamattomiksi ja joutuu käyttämään kaikkia keinoja vetääkseen heidät tuhoamiskoneiston säälimättömistä kynsistä. Kun Schindler yllättäen sattuu todistamaan juutalaisten häätämistä Krakovan getosta, hän alkaakin käyttää viehätysvoimaansa ja korruptoituneen liikemiehen keinovalikoimaa tehtaansa ja erityisesti sen työntekijöiden suojelemiseen. Hän lahjoo, huijaa ja valehtelee pitääkseen työntekijät poissa tuhoamisleireiltä. Kun venäläiset alkavat lähestyä idästä, hän joutuu siirtämään tehtaansa lännemmäksi. Samaan aikaan hänen niskaansa hengittää gestapo, joka jäljittää lahjuksia ja kirjanpitoepäselvyyksiä.

Schindler's Ark on vaikuttava. Fasismin pensselin jälki näkyy instituutioissa, ihmisissä ja ihmiskohtaloissa. Keneally antaa tapahtumien edetä näennäisesti omalla painollaan eikä syöksy niitä selittämään. Silti jollain tapaa etääntynyt kerronta, yksityiskohtien vyöry ja tietynlainen katkelmallisuus saavat tekstin tuntumaan tietokirjalta enemmän kuin romaanilta. Kirja on kuitenkin parempi kuin elokuva - erityisesti kaksitahoisen Schindlerin takia.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Kirjoittamisen taito

Robert Louis Stevenson, Kirjoittamisen taito. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Art of Writing suomentanut Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas, Tallinna, 2012.

Skotlantilainen Robert Louis Stevenson (1850-1894) ehti lyhyehkön elämänsä aikana kirjoittaa romaaneja, runoja, matkakertomuksia sekä esseitä. Aarresaari ja Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde ovat nousseet klassikoiksi ja niitä on käännetty lukuisille kielille. Näiden seikkailukertomusten taustalla Stevensonilla on kuitenkin sanoiksi puettu esteettistä ja eettistä ajattelua ellei peräti ohjelmaa. Kirjoittamisen taito on kuuden kirjallisuutta ja kirjoittamista käsittelevän esseen kokoelma. Kirjoitukset ovat vuosilta 1881-1894.

Tyylin teknisistä puolista kirjallisuudessa tavoittelee kirjallisuuden pintaominaisuuksien alta jotain kestävää ja tärkeää. Kirjallisuuden raaka-ainetta ovat arkiset sanat, joiden totuttua käyttöä kirjailija ei voi suurestikaan muuttaa. Näistä karkeista palikoista proosakirjailija kokoaa kuvioita, miellyttävien lauseiden muodostamia, odotusta kasvattavia ja laukaisevia monitasoisia verkostoja. Lauseiden pitäisi kantaa rytmiä muttei alistua mittaan.

Kirjallisen ammatin moraalisista puolista tarjoaa kirjailijan tehtäväksi ylevää, kunniallista ja rohkeaa totuuteen pyrkivää aiheiden käsittelyä. Kirjoitus kaikuu, kuten Stevensonin muutkin kirjoitukset, aikalaisten taidekäsityksiä, joita ei kait enää pidetä yleissitovina. Stevensonin moralismin ei ole kuitenkaan tukehtunutta saarnaamista, vaan hän nimenomaan vaatii taiteelta rehellisyyttä, joka tavoittaisi asioiden kaksi puolta.

Huomioita realismista on yritys osoittaa, ettei realismi tavoita todellisuutta tai luonnollisuutta sen paremmin kuin mikään muukaan tyyli vaan on pikemminkin muotioikku. Tästä on vaikea olla eri mieltä näin sadan vuoden jälkeen. Ylipäätään Stevensonin kirjoituksista jää käsitys, että kirjallisuus oli muutamaa poikkeusta lukuunottamatta enimmäkseen huonoa jo 1800-luvun lopulla. Jos näin on, toistuvissa kirjallisuutta piiskaavissa vahvoissa mielipiteissä lienee enemmän kysymys identiteetistä kuin ympäröivästä rappiosta. Ehkä kirjallisuus ei ole urheilun tavoin sellainen iloinen leikki, joka elää osallistumisesta. No, oli miten oli, Stevenson ei sano kuitenkaan näin. Muissa kirjoituksissa hän avaa kirjamieltymyksiään ja teostensa taustaa.

Kokoelman suomentaja Ville-Juhani Sutinen selviää tehtävästään erinomaisesti. Hän tarjoaa teoksen taustaa esipuheessa ja kokoaa kirjoituksia selventäviä huomautuksia, nykyajalle jo unohtuneita yksityiskohtia kirjan loppuun.