torstai 22. kesäkuuta 2017

Novellihaaste 2


Usein sanotaan, että vedenalaiset lomakuvat ovat meribiologialle sitä, mitä kirjabloggaus on kirjallisuuskritiikille. Kuvagallerioissaan koralliriuttojen satumaisen monimuotoisuuden keskellä harrastajasukeltajat nostavat peukalonsa ilmaisemaan tyytyväisyyttä — ja siinä se. Ei puhetta, ei ympäröivää ekosysteemiä jäsentäviä käsitteitä, ei latinankielisiä nimiä; vain peukalo ja regulaattorin puhaltamat kuplat. Moni onkin kysynyt ärtyneenä, miksi paikalle ei lähetetä ammattilaisia.

Samaa kysyi tuolloinen kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis lehtikritiikin korahdellessa kuolemaansa joitain vuosia sitten. Miksi ammattikriitikoiden sijaan näkyvyyttä kirjallisuudelle tuovat asiantuntemattomat harrastelijat ja heidän mutuhuttunsa? Hyvä kysymys. Etabloituneet kulttuuriäänet ehtivät — aivan aiheesta — varoittaa myös taitamattomien kirja-arvioiden vaikutuksesta lapsiin ja nuoriin.

Sain Variksen kolumnista vuosiksi vettä myllyyni sekä alaotsikon blogiini, mutta en ole pysähtynyt miettimään, mitä peukuttaminen oikeastaan tarkoittaa. Mitä on blogien ”peukutuskulttuuri”?  Kirjablogeissa ei ole yleensä peukutusnappia, eikä blogien kuvitus tapaa esittää ketään peukuttamassa kirjoja (vaikka ehkä pitäisi), vaan peukuttaminen pitää kirjoittaa. Mutta miten se syntyy? Onko peukuttaminen tunnistettavissa omana lajinaan? Onko sillä vakiintunut muoto?

Peukuttaminen on edelleen luotaamaton syvyys.

* * *

Omppu käynnisti viime marraskuussa novelleihin keskittyvän lukuhaasteen, jossa viitisenkymmentä bloggaria luki yhteensä kolmisentuhatta novellia. Haaste oli menestys, ja se vei minutkin mennessään. Vaatiessani aivan loppusuoralla haasteelle lisäaikaa tehtäväkseni lankesi virittää sille jatko.

Ompun haaste asetti tavoitteekseen novellien näkyvyyden parantamisen ja lukijoiden rohkaisun. Vaikka molemmat tavoitteet täyttyivät kirkkaasti, en usko, että ne olivat haasteen suosion syy. Novellikokoelmat irrallisine kertomuksineen ovat lukemisen ja erityisesti bloggaamisen kannalta kiusallisia välimuotoja ihmisille, jotka lukevat pitkälti toista sataa romaania vuodessa. Luultavasti haaste tarjosi tervetulleen kanavan käsitellä novelleja, joita kasaantuu ylähyllyille ja joihin tulee harvoin tartuttua. Novellihaasteen jälkeen pahimmat pölyt on varmasti pyyhitty.

Jatkohaasteeseen pitäisi keksiä jotain uutta ja hauskaa, joka ylläpitää kevyttä yhteisöllisyyttä, vahvistaa bloggaajien identiteettiä, karnevalisoi vakavan ja yksinäisenä pidetyn harrastuksen, pysyy helposti lähestyttävänä eikä sulje ketään ulkopuolelle — ainakaan aiheettomasti.

* * *
Novellihaaste 2 käynnistyy juhannuksena 24.6.2017 ja päättyy vuoden kuluttua 24.6.2018.
Tarkoitus on yhtäältä rohkaista lukemaan novelleja mutta myös rohkaista kirjoittamaan niistä. Niinpä haasteessa on kaksi osaa.

Ensimmäinen osa on perinteistä kirjanpitoa osallistuneista bloggaajista ja luetuista novelleista. Osallistua voi yksinkertaisesti ilmoittautumalla, eli jättämällä kommentin tähän postaukseen, ja vuoden päästä ilmoittamalla oman koontipostauksen tai listan luetuista novellilukumääristä per kirjailija, koska tällä kertaa selvitämme luetuimmat kirjailijat.

Toinen osa on valinnainen ja keskittyy novelleista kirjoittamiseen. Osallistuja voi kiinnostuksensa ja voimiensa puitteissa peukuttaa novellia osana laajempaa kirja- tai novelliarviota. Peukutus on muusta tekstistä selvästi erotettu lyhyt myönteinen suositus, jonka tarkoitus on kannustaa ja motivoida muita tarttumaan novelliin. Lyhyt tarkoittaa noin kolmea virkettä. Yksi peukutus voi koskea vain yhtä novellia.

Novellihaasteessa peukutus tulee kytkeä johonkin teoksen alla mainituista seitsemästä piirteestä (piirteitä voisi olla enemmän tai vähemmän, mutta kokeillaan nyt näitä). Peukutus siis suosittelee novellia, koska sen jotkin sen ominaisuudet liittyvät johonkin seitsemästä piirteestä.

Osallistujasta tulee peukuttaja, mikäli hän peukuttaa jokaista seitsemää piirrettä vähintään kerran peukuttamatta samaa novellia kahdesti. Osallistujasta tulee tuplapeukuttaja, mikäli hän tuottaa seitsemän piirteen värisuoran kahdesti peukuttamatta samaa novellia kahdesti.

Haasteen aktiivisin peukuttaja voittaa perinteisen lahjakortin.

Hahmo: Novellia voi suositella, koska siinä esiintyy mielenkiintoinen henkilöhahmo. Tämä voi olla päähenkilö tai joku sivuhahmo. Novelli voi olla mielenkiintoinen siksi, että se häivyttää henkilöhahmon.
Juoni: Yksi vanhimpia temppuja kuulijoiden tai lukijoiden koukuttamiseksi on järjestää kerrotut tapahtumat jännittäväksi ja odotuksia herättäväksi juoneksi. Hyvän juonen kriteereitä on muotoiltu ainakin jo Aristoteleesta lähtien, mutta novellia suositella myös juonen puuttumisen vuoksi.
Konflikti: Novellissakin juoni syntyy konfliktista: jokin tai joku estää jotakuta saamasta sitä, mitä hän haluaa. Konflikti voi asettaa vastakkain ihmisiä toisiaan, yhteisöään, itseään tai luonnonvoimia vastaan. Konflikteja voi olla samanaikaisesti useita.
Näkökulma: Näkökulma tarkoittaa kerronnan suhdetta sen kuvaamiin tapahtumiin. Tarinassa voi olla selkeä kertoja, joka elää tarinan maailmassa. Kaikkitietävä kertoja kuvaa tapahtumia maailman ulkopuolelta.  Näkökulma voi vaihtua, se voi vääristyä, se voi olla monin tavoin mielenkiintoinen.
Sävy: Novellit voivat herättää myös mielenkiintoisia tunteita. Sävy rakentuu mm. tekijän suhteesta kerrottuun, kerronnan välittämästä tunnelmasta ja ilmapiiristä sekä kielen rytmistä ja sanavalinnoista.
Tapahtumapaikka: Novellia voi peukuttaa sen tapahtumapaikan eli miljöön vuoksi. Tapahtumapaikka sisältää paitsi ”fyysiset” lavasteet myös aikakauden sekä ympäristöstä tarinaan vuotavat tai tapahtumia hallitsevat ilmiöt, arvot, oletukset, asenteet, hierarkiat, instituutiot jne.
Teema: Novellia voi motivoida sen teeman eli perusajatuksen kautta. Jos novellin aihe ilmaisee sen, mitä novelli käsittelee (rakkaus, vanheneminen tms.), teema kiteyttää novellin sanoman eli sen, mitä teos sanoo aiheesta (rakkaus on harhaa, vanheneminen on verilöyly). Teema on aina tulkintaa, joten siinä on vaikea olla väärässä.

* * *

Käyttämäni kuvat olen muokannut creative commons -lisenssin alaisista kuvista. Niitä saa vapaasti käyttää haastepostausten elävöittämiseksi.

--
Alkuperäiset kuvat:
Alexandra Harati: Alex [Creative Commons / Flickr], BobLPhD1: Canada 16-10-25 at 13-53-38 [Creative Commons / Flickr], Ilse Reijs and Jan-Noud Hutten: 2010 Thailand ... [Creative Commons / Flickr], Keith&Denise: Underwater Sculptures-33 [Creative Commons / Flickr], Keith&Denise: Underwater Sculptures-39 [Creative Commons / Flickr], Marcel Ekkel: Whale Shark Diving [Creative Commons / Flick], David Burdick: A dead coral reef [Creative Commons, NOAA Photo Library],  Saspotato: Berley Line [Creative Commons / Flickr]

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Alas

J. Pekka Mäkelä, Alas. Like, Helsinki, 2013.

Romaanissaan Alas (2013) J. Pekka Mäkelä palaa Alshainin (2006) esittelemälle planeetalle. Kirja noudattaa samaa viiden erillisen näkökulman rakennetta kuin edeltäjänsä, mutta nyt tarinat ja henkilöt kietoutuvat tiiviimmin toisiinsa. Se väistää Alshainin alkupuolta vaivanneen sipsuttelun ja kuljettaa viivyttelemättä sen sijaan  näyttämölle tapahtumia ja ihmisten käsityksiä niistä — ja toisistaan. Lataus toimii, ja Mäkelä nykäisee lukijan mukaansa heti alusta.

Alshain-planeetan painovoimakuilusta ponnistavan kiertoratahissin arki järkkyy, kun koko rakennelma alkaa huojua. Sitten se romahtaa. Hissin katkeamiseen ja sortumiseen liittyvien tapahtumien takana Mäkelä käsittelee yksilön suhdetta yhteisöön ja lajiin, laajempaan kokonaisuuteen. Toteutammeko me vapaudestamme ja yksilöllisyydestämme huolimatta sittenkin jonkinlaista lajin yhteistahtoa? 
Kookkaalla punapäällä on taas käsi pystyssä: — Ymmärsinkö oikein? Mielestänne suuret keksinnöt syntyvät jonkinlaisesta... keskinkertaisuuden massasta eikä yksilöllisellä lahjakkuudella ole asian kanssa mitään tekemistä.
Amerikan tapaan Alshainin uusi planeetta vetää puoleensa myös idealisteja. Esimerkiksi fanaattiset airanilaiset haluavat elää Ayn Randin oppien ja erityisesti rationaalisen itsekkyyden mukaan. Jos tämän moraaliperiaatteen tinkimätön toteuttaminen vaikeutuu tai estyy, airanilaiset julistautuvat uhreiksi. Ympäröivän keskinkertaisuuden painovoima estää näitä lahjakkuuksiksi itsensä nimittäviä parempiosaisia vapautumasta ”loisten” otteesta ja tavoittamasta inhimillistä täydellisyyttä. Heille yhteisöllä ei ole mitään arvoa. Vaikka airanilaisten muotokuva on kenties turhan alleviivaava, Mäkelän romaanissa painovoima ja kiertoratahissi tarjoavat hedelmällisen maaperän ajatuksille yksilön ja yhteisön suhteesta. Siihen liittyen maininta ”minäilystä” on nyökkäys Ursula Le Guinin Osattomien planeetalle (1974), joka liikkui osin samalla maaperällä.

Rajoittamattoman henkilökohtaisen vapauden lisäksi romaani haastaa mieheyden tai miehisyyden. Hissin sortumista tarkastellaan uskottavien ja paljolti tavallisten ihmisten kautta, mutta perinteisesti tarinoiden miehisiksi tulkittuja toimintaan ja valtaan liittyviä rooleja kantavat nyt luontevasti naiset. Kaikki kertojat joutuvat muutosten eteen, mutta kaksi heistä on identiteettiään hakevia miehiä, joille näköalatasanne planeetan ulkopuolella tarjoaa konkreettisen ja symbolisen uuden näkökulman. Hmm. Planeetta rinnastuu minään... planeettaa peittää meri...  sen pinnan alla on alitajunta...

Alshainin meri olentoineen jää edelleen arvoitukseksi. Mäkelä jälkisanoissaan puhuu viiden romaanin kokonaisuudesta, joista tämä on vasta toinen osa, joten mysteerin äärelle varmasti vielä palataan.

Alas on mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä tieteisromaani. Pelkään omien oivallusteni huumassa suitsuttavani kirjaa liikaa, koska, vaikka se on hyvä, se ei ole täydellinen. Jokin kerronnassa estää heittäytymästä täysin kirjan vietäväksi. Ehkä sen harkittu arkisuus kostautuu puuttuvana terävyytenä. Kertojien tarinat muuttavat aiemmin kerrotun merkitystä, ja näin rakenne tuo kirjaan hienosti jännitystä. Odotuksia synnyttävien ilmiöiden ja näkökulmien sekaan on ripoteltu tapahtumia ja kuvausta, jotka tuntuvat mielenkiintoisen jännitteen purkavalta tyhjäkäynniltä. Niinpä viiden itsenäisen kertomuksen kokonaisuus tuntui sujuvalta mutta hieman epätasaiselta.

Odotan mielenkiinnolla, mitä Alshainissa tapahtuu jatkossa ja mihin Mäkelä kirjoittajana suuntaa.  

lauantai 3. kesäkuuta 2017

The Life of Elizabeth I


Pohjanmeren mudasta on löytynyt mammuttien ja leijonien jäänteitä sekä mesoliittisia työkaluja. Laskuveden aikana pohjasta on paljastunut rakennusten jäänteitä ja jalanjälkiä. Jääkauden aikana, kun merenpinta oli 120 metriä nykyistä alempana, Brittein saaret olivat kiinteä osa Manner-Eurooppaa. Sitten jäät alkoivat sulaa ja Doggermaa peittyä veteen. Brittein saarten synty oli maantieteellinen brexit.

Uskonnollinen irtautuminen tapahtui vuonna 1531, kun Henrik VIII (1491-1547) erotti valtakuntansa katolisesta kirkosta saadakseen avioeron ensimmäisestä vaimostaan. Henrikin kuudesta avioliitosta kaksi mitätöitiin ja kaksi päätettiin mestauslavalla. Reformaatiosta ja avioeroista sukeutui poliittisesti vaikea perintö.

Henrikin kuoltua parin lyhytaikaisemman hallitsijan jälkeen valtaistuimelle nousi protestanttisen kasvatuksen saanut Elisabet I (1533-1603), vuonna 1536 teloitetun Anne Boleyn tytär. Häntä oli kuljetettu sijaisperheestä toiseen epävarmojen poliittisten tuulten pyörteissä. Hän ehti katolisen sisarpuolensa Maria Verisen hallituskaudella istua vankina Towerissa ja — vannottuaan luopuneensa protestanttisista harhaopeista — kotiarestissa. Noustuaan valtaan Elisabet lakkautti Maria I:n katolilaistamistoimet ja kieltäytyi kurottamasta valtaa ihmisten omiintuntoihin. Hän ei myöskään langettanut kuolemantuomioita yhtä keveästi kuin edeltäjänsä.

Moni ajatteli, että Elisabet avioituisi pian valtaanastumisensa jälkeen, mutta toisin kävi: Elisabet hallitsi 44 vuoden ajan ”neitsytkuningattarena” eikä koskaan avioitunut. Kirjassaan The Life of Elizabeth I (1998) Alison Weir esittelee lukuisia syitä, joista osa juontuu Elisabetin kokemuksista. Esimerkiksi miten hän voisi luottaa mieheen, joka saattaisi mestauttaa vaimonsa keksittyjen aviorikos- tai maanpetossyytteiden nojalla, kuten hänen isänsä oli tehnyt? Jotkut lääkärit ennustivat hänelle vaikeaa synnytystä, mikä ei lainkaan hälventänyt ennestään vakavia pelkoja synnytystä kohtaan.

Naimattomuuteen oli myös poliittisia syitä. Vaikka Espanjasta, Itävallasta ja jopa Ruotsista riensi kosijoiden lähetystöjä, Elisabet ei halunnut sitoa Englannin kohtaloa mannereurooppalaiseen valtakuntaan, eivätkä saarivaltion alamaiset Euroopan laidalla olleet halukkaita ottamaan vastaan ulkomaista hallitsijaa. Elisabet ei voinut naida ketään englantilaista alamaistaankaan: Hän olisi ensinnäkin joutunut oman alamaisensa alamaisuuteen. Toiseksi kotimaisen sulhasen valinta olisi voinut johtaa valtataisteluihin maan sisällä. Ajat olivat epävarmat, eikä Tudorien ote kruunusta ollut koskaan tukeva. Elisabet ei myöskään koskaan nimennyt itselleen seuraajaa; se olisi ollut itsemurha.

Niinpä kuningatar pyöritteli kosijoitaan ja parlamenttia erilaisin, ristiriitaisin ja muuttuvin lupauksin. Kosijoiden avioliittotoiveet eivät saaneet kuitenkaan koskaan täysin kuolla; niiden varaan Elisabet laski diplomatiansa, jonka onnistui pitää katoliset sotavoimat etäällä. Poikkeuksen muodosti tietysti Voittamaton Armada, joka oli Espanjan yritys palauttaa Englannin katolisen kirkon huomaan, lakkauttaa Englannin Hollannille tarjoama tuki ja lopettaa englantilaisten kaapparilaivojen toiminta. Armadan kukistamisessa vuonna 1588 auttoi rohkea taktiikka ja suotuisa sää.

Weir on julistautunut sosiaalihistorioitsijaksi, mikä näkyy elämäkerran ajankuvassa sekä henkilökohtaisten suhteiden ja hovin arjen kuvauksessa. Se näkyy kirjeiden dokumentoimissa hovin juonitteluissa, suosikeissa ja valtataisteluissa. Kerronta ei juuri käänny aikakautta jäsentävien yläkäsitteiden puoleen.

Kuitenkin Elisabetin tapauksessa, ja kenties laajemmin tuona aikakautena, yksityinen ja julkinen sekoittuivat keskenään: yksityiselämä, hovi ja politiikka muodostivat erottamattoman vyyhden, jota Weir käsittelee vaivattomasti. Kuningattaren lukuisat loistokkaat puvut ovat osa laajempaa hovin etikettiä, joka paljastaa hallitsijan turhamaisuuden. Miltei mustasukkainen sukulaisnaisten ja hovineitojen seurustelusuhteiden ja aviohaaveiden valvonta kietoutui Elisabetin pelkoihin salaliitoista ja uusista kruununtavoittelijoista.

Pelko salaliitoista ja kapinoista oli kaikkea muuta kuin aiheeton: itse paavi oli julistanut hänet harhaoppiseksi ja siten siunannut murhahankkeet jo vuonna 1570. Yrityksiä oli useita, ja monet salaliitoista pyörivät katolisen Maria Stuartin ympärillä. Tämä Skotlannin kuningatar ja Elisabetin serkku oli joutunut Englannin kruunun ”vieraaksi” tultuaan karkoitetuksi omasta maastaan miehensä murhasta epäiltynä. Elisabetin mestautti Marian salaliittohankkeiden vuoksi viimein helmikuussa 1587. Parlamentin tuomio julistettiin edellisenä syksynä, mutta Elisabet oli haluton panemaan sitä käytäntöön.

Weir on kokenut ja taitava tietokirjoittaja. Sujuva kerronta, Tudor-kauden yllättävät käänteet sekä yksityiskohtien ja laajempien tapahtumien rytmi pitävät ainakin maallikkolukijan tiukasti koukussa. Elisabet välittyy vahvuuksineen ja heikkouksineen sopivan ristiriitaisena hahmona. ”Neitsytkuningattaren” käsissä monin tavoin myrskyisä ja epävarma aika kääntyy yhdeksi Englannin kultakausista.

Alison Weir, The Life of Elizabeth I (1998). Ballantine Books, New York, USA, 2008.
___
Kuva: Isaac Oliver, Elizabeth I (”The Rainbow Portrait”, c. 1600) (Wikipedia / public domain)

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Teemestarin kirja

Emmi Itäranta, Teemestarin kirja (2012). Teos, Helsinki, 2016.

Vaikka maapallolla on ollut sama määrä vettä neljän ja puolen miljardin ajan planeetan synnystä tähän päivään, ihmisen kannalta helposti hyödynnettävän makean veden määrä on vaihdellut. Napajäätiköt ja suolainen meri ovat kilpailleet pinta-alasta ja tilavuudesta.

Emmi Itärannan esikoisromaanissa Teemestarin kirja (2012) maapallo on satojen vuosien päässä tulevaisuudessa saavuttanut uudenlaisen tasapainotilan, jossa meri peittää laajoja nykyisin asuttuja alueita. Pohjois-Suomessakin kärsitään kuivuudesta, ja jäätynyt järven pinta on ihmisille enää kaukainen myytti. Niukkuus on tehnyt vedestä paitsi kriittisen resurssin myös valuutan. Sen lisäksi veden nauttimisesta on muotoutunut teemestarien ohjaama pyhä rituaali.
Taivas oli puhdas ja liikkumaton. Aurinko kiristi iholla. Isä oli pysähtynyt, ehkä valitsemaan reittiään. Käännyin katsomaan taakseni. Alhaalla näkyi teemestarin talo puutarhoineen, läikkä häilähtelevää vihreää palaneen nurmen ja paljaan kiven haalistuneessa maisemassa.
Kertojan, aikuisikään astuvan Norian isä kasvattaa tyttärestään teemestaria ja vihkii tätä ammatin salaisuuksiin. Opetus keskittyy teeseremoniaan ja veden filosofiaan. Koska maailma vähenee koko ajan, vedestä ei puhuta enää elämän tai toivon vaan kuoleman liittolaisena. Vedellä ei ole alkua eikä loppua, mutta ihminen on joutunut syrjään sen kiertokulusta. Isän paljastama salainen, perimätietona kulkeva lähde tunturin uumenissa antaa teemestarin puutarhalle vehreyden ja talon vedelle sen raikkauden. Salainen lähde on myös vakava rikos. Kovaotteinen sotilashallinto säännöstelee vettä, eikä vesirikoksiin syyllistyneitä armahdeta.

Opetuksensa lomassa Noria alkaa ystävänsä kanssa selvittää muinaisen tutkimusretken vaiheita, kun ”muovihaudan” uumenista löytyy vuosisatojen ikäisiä äänitteitä ja kuuntelulaitteita. Mysteeri alkaa aueta, mutta väkivaltainen niukkuus hiipii kylään ja repii asukkaiden välistä luottamusta niin, ettei yhteisö voi oikeastaan toimia enää yhteisönä. Noria joutuu tekemään valintoja.

Itärannan romaani on omaperäinen ja vaikuttava. Norian kertojan ääni kuitenkin hieman särähtää: Kaikki sen sisältämä haikeus, sen tunnistama harmaus, hauraus ja menetys tuntuvat vuotavan siihen tarinan ulkopuolelta. Toistuessaan ne vaikuttavat enemmän nykyisyydestä käsin kirjailijan värittämältä havainnolta kuin niukkuuden maailmassa kasvaneen nuoren aikuisen kokemukselta. Noria ei itse ole tuntenut maailman vähenemistä kuin hetken. Ehkä tämä teemestarin näkökulma on vahvemmin kallellaan menneisyyteen, kuolemaan ja menetykseen kuin ajattelin.

Teemestarin kirja ei tarpeettomasti selittele maailmaa mullistaneen onnettomuuden syytä tai laajuutta, eikä se solmi kaikkia lankoja tarinassaan. Vaikka kirjan lohduton tulevaisuuden kuva on oivaltava ja ruokkii mainiosti dystopiannälkääni, jäin pohtimaan, onko armeija pelkästään resurssikaappaukseen syyllistyvä rosvojoukko vai viimeinen — jos kohta korruptoitunut — keino ylläpitää sivilisaatiota säännöstelyn voimin. Tulkintaa voi tehdä molempiin suuntiin, mutta täyttä valtuutusta romaani ei tunnu antavan. Jälkimmäinen vaihtoehto piirtäisi tarinaan herkullisen dilemman.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

The Diamond Age


Viisikymmenluvulta lähtien pyykinpesuainemainokset ovat luvanneet samaa ihmettä: tahrat lähtevät mutta värit säilyvät. Jos vaihtoehtona on ollut vaikkapa lipeä tai kloori, uuden pesuaineen teho on voinut tuntua yliluonnolliselta. Linna-shampoo toi hiusten pesuun vaihtoehdon palasaippualle ja mäntysuovalle luvaten ”pestä ilman kyyneleitä”. Joillekin nämä ovat edistysaskeleita, toisille merkkejä kulttuurin pehmenemisestä.

Brittiläisen tieteiskirjailijan Arthur C. Clarken kuuluisan mietelauseen mukaan riittävän kehittynyttä teknologiaa ei voi erottaa magiasta. Gehmin seurauslause toteaa Clarken ajatuksen kaikissa olosuhteissa todeksi ja siten tautologiaksi: teknologia, joka ei tunnu magialta, ei ole riittävän kehittynyttä. Mietin, kummasta on kyse, kun mainosanimaatioiden siniset pallot pureutuvat kankaisiin, astioihin tai hampaisiin irrottamaan loukkaavaa epäpuhtautta. Epäuskottavassa valaistuksessa unelmat muuttuvat tosiksi ja likaisesta tulee jälleen puhdasta. Mainokset vetoavat samanaikaisesti helppouteen, tieteellisyyteen ja selittämättömään mysteeriin.

Neal Stephensonin romaani The Diamond Age (1995) kulkee tätä samaa vaikeaa vedenjakajaa.  Nanoteknologia on sekä tiedettä että magiaa. Se muokkaa ainetta molekyylien tasolla ihmisen luontaisen havainnon ulottumattomissa. Tämä näkymätön voima on ihmisen kehittämä, alati läsnä oleva vallan ja hallinnan väline. Tässä suhteessa romaani on jatkoa Stephensonin edellisen romaanin Snow Crash (1992) kyberpunk-teemoille. Tosin vastakulttuurinen punk-moukka kohtaa tylyn lopun heti kirjan alussa, joten nanoteknologian hallitsema tarina kuulunee post-kyberpunk -lajiin.

Toisaalta romaanissa nanoteknologia on myös satumainen kaikkien ulottuvilla oleva runsauden sarvi ja ympäristöä muokkaava selittämätön voima, joka täyttää ihmisten materiaaliset tarpeet. Materiankokoajat työstävät ”perusmassasta” — yhdistelmästä energiaa ja materiaa — melkein mitä tahansa. Perusmassa ja sitä kautta valta virtaa kuitenkin ”lähteestä”, jota hallitsee yläluokka. Sille nanoteknologia on taikuutta muistuttava voima, jolla se suojautuu kilpailijoiden nanohyökkäyksiä vastaan.

Kun insinöörit kirjan alussa loihtivat nanobottien avulla nuorelle prinsessalle merestä nousevan saaren, lukijan kyky tehdä päätelmiä teknologian mahdollisuuksista haihtuu. Tarina siirtyy tieteiskirjallisuudesta satujen maailmaan. Satujen maailmassa on myös päähenkilö Nell, kuolemantuomion kärsineen punk-moukan tytär. Hän saa käsiinsä interaktiivisen lukulaitteen ja syöksyy sen avulla opettavaisten tarinoiden maailmaan. Kuten tieteisromaaneissa usein käy, lapsihahmot menettävät luonteenpiirteensä kehittyessään ja kasvaessaan kohti täydellisyyttä.

Stephenson sumentaa tieteen ja magian eron lisäksi lihan ja koneen sekä luonnollisen ja keinotekoisen välisiä eroja. Nanoteknologia on biologiaa, eivätkä mikroskooppiset robotit tavattomasti eroa muista molekyyleistä. Kulttuuri ei ole kuitenkaan pelkkää teknologiaa. Kun koneet voivat muokata ainetta mielin määrin, käsityöstä kehittyy arvostuksen kohde. Inhimillisen ponnistuksen tulokset ainutlaatuisine epätäydellisyyksineen ovat tarjolla vain rikkaimmille. Nanoteknologia vääntää mutkalle myös käsityksen identiteetistä yksilöivänä tai pysyvänä ilmiönä.  Identiteettiä voi muokata aineen tavoin, ja tietoisuus voi sulautua joukon tietoisuudeksi.

Ihmisten välinen kommunikaatio hyperteknologistuneessa maailmassa on väkivaltaa, puhetta ja tarinoita. Huono-osaisuudesta kärsivästä perheestä huolimatta Nell nousee ympäristönsä yläpuolelle juuri lukulaitteensa ansiosta. Laitteen takana on kuitenkin sisältöä tuottava ihminen, Miranda, joka kokee olevansa kasvavan lapsen äitihahmo. Stephenson tuntuu uskovan teknologian tuomiin mahdollisuuksiin opetuksessa, mutta juuri Mirandan tärkeän roolin vuoksi kasvattajan roolia on mahdoton monistaa. Ihmiseksi kehitytään vain ihmisten opastamana.

Stephensonin romaanissa teemojen kirjo on hengästyttävä. Vaikka niissä on paljon mielenkiintoista, tulos on kuin kaikkia perusvärejä käyttävä maalaus.  Joillekin paljous ja räikeys ovat nautinto, mutta minulle kirja pysyi samaan tapaan etäisenä kuin Ian McDonaldin romaani Brasyl (2007) ja sen virittelemät monimaailmatulkinnat.

Romaanissaan Snow Crash Stephenson luonnosteli ohimennen Google Earthin ja SecondLifen — siis 1990-luvun alussa. Wikipedian mukaan Amazon Kindlen prototyyppi kulki nimellä Fiona, joka on The Diamond Age -romaanissa Nellin maagisen lukulaitteen kehittäjän tyttären nimi.


Neal Stephenson, The Diamond Age: Or, A Young Lady's Illustrated Primer (1995). Penguin Books, E-Book, 2000.

--
Kuva: ”Illustrated 1949 Ad, Tide Laundry Detergent, "New Washing Miracle"” ( Classic Film / flickr / creative commons)

perjantai 12. toukokuuta 2017

Päiväkirja vihreältä saarelta

Heinrich Böll, Päiväkirja vihreältä saarelta. Saksankielisestä alkuteoksesta Irisches Tagebuch (1957) suomentanut Kai Kaila. Saatesanat kirjoittanut Jyrki Vainonen. Otava, Keuruu, 2000.

Heinrich Böll matkustaa perheensä kanssa kesällä 1956 Irlantiin ja kirjoittaa kokemuksistaan matkakertomuksen Päiväkirja vihreältä saarelta (2000). Päiväkirjaksi nimetty vajaan parinkymmenen kirjoituksen kokoelma loihtii ajattoman ja mystisen saaren, jota ei varoitustekstin mukaan välttämättä ole olemassa. Onko sitten James Joycen tai vaikkapa M. J. Hylandin Irlantia olemassa yhtään enempää? Tai Patricia Highsmithin Italiaa? Kirjailijoiden totuuksissa on kierteitä.

Böll on tarkkanäköinen havainnoitsija ja taitava kirjoittaja, joka löytää Euroopan länsilaidalta, valtameren ja vanhan miehittäjän välistä jotain omalaatuista. Teestä ja kosteasta, purevasta tuulesta voi varmasti nauttia muuallakin, mutta Böllin samaan aikaan tavallisissa ja silti omituisissa kohtaamisissa ollaan jotenkin vieraassa maailmassa.

Kommelluksia sattuu: rahanvaihtaminen ei tunnu onnistuvan missään, dublinilaiset ovat kohteliaan välinpitämättömiä, junien lippukäytäntö on epäselvä, ja aikakäsitys on kaukana mannereurooppalaisesta. Saarella taisteltiin tekijänoikeuksista ensimmäistä kertaa vuonna 561, Mayon kreivikunnan nimeen lisätään aina ”Jumala meitä auttakoon”, ja huumori puhkeaa kukkaan juuri vastoinkäymisistä ja onnettomuuksista. Väkivalta, rauhallisuus, uskonnollisuus ja alkoholi luovat jyrkkiä kontrasteja. Myös sade on Irlannissa ”absoluuttinen, suurenmoinen ja pelottava”.

Joutilaana turistina Böll pysähtyy katsomaan ja maalaa seesteisen päivän upein värein.
Vietimme aikaa kylässä viisi tuntia ja aika kului nopeasti, koska mitään ei tapahtunut, vain muutaman linnun säikäytimme lentoon ja lammas pakeni meitä ikkuna-aukon läpi ylös rinteelle, luutuneissa verenpisara-aidoissa roikkui verenpunaisia kukkia ja ohikukkineita värihernepensaita peitti likaisia lantteja muistuttava keltainen kerros, kiiltäviä kvartsinkappaleita pisti esiin sammalesta luiden tavoin, ei mitää likaa kaduilla, jätteitä puroissa eikä missään ääntäkään.
Syrjäinen Irlanti on pysynyt sivussa vuosisadan suurista onnettomuuksista. Rauhassa kehittynyt maalaismaisema näyttää erilaiselta kuin sodan ja jälleenrakennuksen muovaama Saksa.
Tällaiselta ei ole näyttänyt ainoakaan pommitettu kaupunki, yksikään tykeillä tulitettu kylä, pommit ja kranaatit ovat vain pidennettyjä sotakirveitä ja -nuijia, joilla ruhjotaan, hakataan kappaleiksi, mutta täällä ei ole jälkeäkään väkivallasta, aika ja luonnon voimat ovat loputtoman kärsivällisesti järsineet pois kaiken, mikä ei ollut kiveä, ja maasta kasvaa patjoja, joilla nämä luut lepäävät kuin pyhäinjäännökset: sammalta ja ruohoa.
Irlanti ei ole kuitenkaan paratiisi. Sodan jälkeen maaseudulla vallitsee köyhyys, ja siirtolaisuus on lähellä jokaista; yli 40000 irlantilaista muuttaa maasta joka vuosi. Tarinan rouva D:n yhdeksästä lapsesta viisi tai kuusi todennäköisesti etsii onneaan jostain muualta.

Ajalla on suunta, eikä 1950-luvun Irlanti ole helppojen yhteyksien päässä. Matkakertomus on yhdistelmä kirjoittajaa ja vierasta kulttuuria ja maisemaa. Jyrki Vainosen saatesanojen mukaan kirja on ”häpeämättömän romanttinen ja runollinen”. Juuri siksi se on lukukokemuksena niin maukas.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Novellihaasteen kooste

Nyt päättyvässä novellihaasteessa sain luettua kolmekymmentä novellia, joista kahdestakymmenestä kahdesta kirjoitin novelliarvion. Pari luettua novellia jää haasteen ulkopuolelle, koska kirjoittaakseni niistä minun pitää lukea jotain muuta. Saldo ei ole erityisen suuri, enkä ehtinyt lukea kokonaan kuin kaksi kokoelmaa. Samuel Beckettin Piiritetyn huoneen novelleissa (2000) oli vieläpä vain kolme novellia. A. M. Homesin kokoelmasta osin juuri kiirehtimisen vuoksi jäi puolet novelleista ilman mainintaa.

- BECKETT, Samuel: Loppu (1946).
- BECKETT, Samuel: Karkotettu (1947).
- BECKETT, Samuel: Rauhoittava lääke (1955).
- BIERCE, Ambrose: The Damned Thing (1893).
- HARTE, Francis Bret: The Outcasts of Poker Flat (1869).
- HAWTHORNE, Nathaniel: Young Goodman Brown (1835).
- HOMES, A. M.: Adults Alone (1990)
- HOMES, A. M.: The Bullet Catcher (1990) 
- HOMES, A. M.: Chunky in Heat (1990)
- HOMES, A. M.: Esther in the Night (1990)
- HOMES, A. M.: The I of It (1990)  
- HOMES, A. M.: Jim Train (1990)
- HOMES, A. M.: Looking for Johnny (1990)
- HOMES, A. M.: A Real Doll (1990) 
- HOMES, A. M.: Slumber Party (1990)
- HOMES, A. M.: Yours Truly (1990)
- IRVING, Washington: The Adventures of the German Student (1824). 
- LEAVITT, David: Counting Months (1983).
- LEAVITT, David: Territory (1983). 
- LIUKKONEN, Tero: Jeesus (2009).
- LIUKKONEN, Tero: Kohti aamua (2009).
- LIUKKONEN, Tero: Yoko Onon puu (2009).
- LOVECRAFT, H. P.: Dagon (1919).
- LOWRY, Malcolm: Strange Comfort Afforded by the Profession (1953).
- MELVILLE, Herman: The Fiddler (1854). 
- O’BRIEN, Fitz James: What Was It? (1859)
- POE, Edgar Allan: MS. Found in a Bottle (1833). 
- RIDDELL, J. H.: Nut Bush Farm (1882).
- RIDDELL, J. H.: The Open Door (1882).
- TWAIN, Mark: Luck (1891). 

Siinä se.

* * *

Otin novellihaasteen kirjoitushaasteena ja yritin keksiä mielekkään tavan käsitellä novelleja kirjablogissa. Kehittämällä mielenkiintoisen tavan käsitellä novelleja lukisin ja kirjoittaisin niistä useammin. Nyt tuntuu, etten haluaisi tehdä mitään muuta.

Jokaisen novellin arvioiminen erikseen ei ole tietenkään tavattoman omaperäistä tai kekseliästä. Koska novellit ovat melko usein esimerkiksi romaaneja lyhyempiä, täytyy kirjoittaessa käsitellä aiempaa pienempiä asioita ja havaintoja. Näin arvion kirjoittamiseen menee usein enemmän aikaa kuin novellin lukemiseen. Kirjoittaminen on ajattelua, ja mitä enemmän sitä tekee, sitä hitaammaksi se käy. Tämä voi olla myös varhainen merkki ikääntymisestä.

Vanhempien, 1800-luvulla julkaistujen novellien kylkeen liimasin toisinaan ohuen kerroksen kirjallisuudentutkimusta, jolloin kirjoitukseni horjahti kirjallisuusesseen suuntaan. Olen kuitenkin ensisijaisesti asiantuntematon peukuttaja, joten vein tekstiä ”blogahtavampaan” suuntaan lisäämällä omia (tai keksittyjä) kokemuksia ja pitkiä aasinsiltoja. Nojasin näihin tekniikoihin ja karkeisiin asiavirheisiin kirjoittaessani puhtaasti omin voimin ilman kokeneen kirjallisuudentutkijan ohjausta.

Lähteisiin vajoaminen on yksinkertaisesti nautinto. Olen ottanut toisinaan joitain varovaisia siihen suuntaan vanhempien teosten kanssa parin viime vuoden aikana, mutta nyt novellihaasteessa tämä vietti pääsi valloilleen. Se ei ole pelkästään teoksen symboliikan tai tematiikan sudokumaista ratkomista ja lukemisen opettelua. Lähteet tarjoavat lumoavan, korvissa humisevan, kohti syöksyvän vieraan maailman. Tarinoiden näennäisen arkiset käänteet tai omituiset ilmiöt paljastuvat joksikin aivan muuksi. Verhojen ja ovien takaa paljastuu jänniteitä, valtasuhteita ja ideologioita. Oman tekstini panokset kasvavat ja kirjoittaminen hidastuu. En muista, että lukeminen ja ennen kaikkea siitä kirjoittaminen olisi ikinä ollut näin kivaa. Kaikki on aivan mahtavaa koko ajan!

Kirjablogi on lajina vähintäänkin joustava, joten kokeilut jonnekin kevyen esseen ja kirja-arvion välimaastoon lienevät edelleen sen piirissä. Jos eivät ole, ne ovat jotain muuta.

* * *

Esitin perjantaina kahvilassa vetoomuksen vuoden mittaisen jatkoajan puolesta mutta tuloksetta: novellihaaste päättyy tänään. Jotenkin siinä kävi niin, että tehtäväkseni lankesi uuden novellihaasteen käynnistäminen. Voisin käynnistää sen tässä näin ihan helposti mutta en tietenkään tee niin.

Haluaisin leipoa novellihaasteeseen jonkin jujun. Olen blogini kanssa yhteisön kenties sanokaamme ulkolaidalla, joten pelkästään omien arvostusteni mehustelu ei varmaan toimi. Gegen pitäisi olla jotain, joka on muistakin hauskaa. Jotain ideoita alkaa olla, mutta niitä pitää työstää. Palaan asiaan.

The Open Door

J. H. Riddell, ”The Open Door” (1882). Kokoelmassa David Stuart Davis (toim.), Night Shivers: The Ghost Stories of Mrs. J. H. Riddell. Wordsworth Editions, Ware, UK, 2008.

Pohjoisamerikkalaisia asuntoesittelyitä katsellessaan maallikko saattaa hämmentyä kahdesta olohuoneesta. Yleensä ulko-oven vieressä on sohvin ja nojatuolein kalustettu olohuone, joka voi olla näyttävä mutta ei erityisen kotoisa. Sitten keittiön vieressä takapihan puolella (tai alakerrassa) on toinen olohuone, jossa on kodikkaammat sohvat ja valtava televisio. En vaihto-oppilaana koskaan tullut kysyneeksi kahden olohuoneen tarkoitusta, mutta pelkästään käytäntöä seuraamalla opin, että on kahdenlaisia vieraita: etäisempiä, jotka istutetaan muodollisempaan olohuoneeseen, ja läheisempiä, jotka viedään arkiseen olohuoneeseen. Lähiörivarissa kasvaneelle suomalaisnuorelle erottelu oli uutta.

Jos olen oikein ymmärtänyt, ulko-oven vieressä sijaitseva olohuone, living room, on joskus toiselta nimeltään front room, etuhuone, tai lounge, aula tai vastaanottotila. Se on perinyt muodolliset tehtävänsä vastaanottohuoneelta (parlour tai salon) ja on usein yhteydessä ruokasaliin. Nuorempi amerikkalainen, vasta sodan jälkeen kehittynyt family room eli ”perhehuone” on lähipiirin yhdessä oloa varten, eikä näy ulko-ovelta. Epämuodollisuudessaan tai yksityisyydessään se on ehkä samanhenkinen kuin englantilainen drawing room, joka on lyhentynyt muoto sanasta withdrawing room eli ”vetäymishuoneesta”. Aikoinaan illallisilla sinne vetäytyivät naiset miesten poltellessa ja juodessa ruokasalin puolella, ja joskus sinne vetäydyttiin yksityisempiä keskusteluita varten.

* * *

Ilse Bussing on tarkastellut väitöskirjassaan arkkitehtuurin asemaa viktoriaanisissa kummitustarinoissa. Arkkitehtuuri on kieli, joka ilmaisee vallitsevia yhteiskunnallisia normeja, ja  viktoriaanisen kodin taustalla vaikutti maalaiskartanon arkkitehtoninen ihanne. Seinät ja ovet sääntelivät liikennettä ja siten yksityisyyttä talon ja sen ympäristön välillä sekä ennen kaikkea talon sisällä. Palvelijoiden tilat olivat tietenkin isäntäväestä erotetut omien portaiden taakse, kuten alla Fillongleyn pappilan ja Woodheyesin kartanon pohjapiirroksissa.

Analysoidessaan J. H. Riddellin (eli Charlotte Riddellin) novellia ”The Open Door” (1882), Bussing korostaa juuri avoimen oven merkitystä. Viktoriaanisessa kodissa huoneiden välillä liikutaan käytävien kautta; poikkeuksena  vaatehuoneen ja makuuhuoneen ja esimerksi keittiön ja apukeittiön (scullery) väliset ovet. Rakennukset siten ilmaisivat asukkaidensa halua ja tarvetta säädellä yksityisyyttään. Suljettu ovi eristää talon ja talon sisällä huoneen.

Ero on huomattava mm. ranskalaiseen kartanoperinteeseen, jossa — kuten Helsingin keskustan vanhoissa kerrostaloasunnoissa — liikutaan huoneiden läpi. Ovet eivät voi pysyä kiinni. Riddellin novellin ovi, joka ei pysy kiinni, on Bussingin mukaan paitsi gotiikan perinteestä nouseva mysteeri myös englantilaisittain ahdistuksen lähde. Se on poikkeama, jonka vuoksi salaisuudet vuotavat, ja yksityisestä on vaara tulla julkista.
* * *

Kun huutokaupan sihteeri Phil kohtaa taloudellisia vastoinkäymisiä, hän on tilanteensa parantamiseksi valmis viettämään viikon Ladlow Hallissa. Rakennusta on mahdoton vuokrata, koska siellä kerrotaan kummittelevan. Kartanon entinen isäntä on murhattu omassa talossaan, eikä verityö suostu jäämään seinien sisäpuolelle. Sitä paitsi vuokralaisetkin haluavat sulkea ovensa.

Kartanossa on ennen näkemätön määrä huoneita ja ovia. Niitä availlessaan ja sulkiessaan Phil tuntee itsensä tunkeilijaksi. Tyhjässäkin talossa yksityisyys on läsnä.
I turned to the door on the other side of the hall. It was as I had left it—closed. This, then, was the room—this with the open door. For a second I stood appalled; I think I was fairly frightened.

That did not last long, however. There lay the work I had desired to undertake, the foe I had offered to fight; so without more ado I shut the door and tried it.

'Now I will walk to the end of the hall and see what happens,' I considered. I did so. I walked to the foot of the grand staircase and back again, and looked.

The door stood wide open.
Vaikka yksi talon ovista avautuukin kenties yliluonnollisten voimin, lujahermoisena nuorukaisena Phil kuitenkin pian oivaltaa, että talossa liikkuu joku muukin. Jossain on siis toinenkin ”avoin ovi”. Hän piiloutuu ja yllättää aamuyöstä kuolleen lordin nuoren lesken etsimässä kuumeisesti miehensä testamenttia, joka jättäisi lesken perinnöttömäksi. Phil painii naisen kanssa ja onnistuu vain vaivoin taltuttamaan tämän. Salaisuudet paljastuvat. Järjestys palaa kartanoon.
I rushed across the room and just caught her dress as she was on the threshold. My blood was up, and I dragged her back: she had the strength of twenty devils, I think, and struggled as surely no woman ever did before.
Viktoriaanisen ajan naiskirjailijat kuljettivat kummitustarinoissaan pinnan alla usein yhteiskunnallisia epäkohtia. Bussing huomauttaakin, että nuoren leskinaisen valmius taistella väkivaltaisestikin taloudellisen ja sosiaalisen itsenäisyytensä ja riippumattomuutensa puolesta oli uutta. Kauhutarinaan oli leivottu sisään ahdistusta herättävä uudenlainen nainen, The New Woman — jota vastaan sivumennen sanoen Bram Stokerin kuuluisan kreivinkin on tulkittu hyökkäävän. Nytkin tilanteen rauhoituttua oikea järjestys on kartanon siirtymistä miespuoliselle perijälle.

Vaikka Riddell kirjoittaa vaivattomasti, ”The Open Door” ei ole novellina tuntunut tavattoman mielenkiintoiselta tai jännittävältä. Sitten Bussingin analyysi palautti tekstiin alkuperäiset värit. Näissä viktoriaanisissa novelleissa tuntuu olevan pohjalla kyse aina jostain muusta, mitä en tunnistaisi ilman ulkopuolista apua. Alan epäillä, että vanhat novellit ovat minusta kiinnostavia juuri tutkimuskirjallisuuden vuoksi.

Lisää aiheesta:
  • Ilse Bussing (2010) Haunted house in mid-to-late Victorian gothic fiction. Väitöskirja. The University of Edinburgh.
Kuvat: Robert Kerr, The Gentleman's House (1865) [public domain / archive.org ]

lauantai 29. huhtikuuta 2017

The Eastern Front 1914-1917

Norman Stone, The Eastern Front 1914-1917 (1975). Penguin Books, London, UK, 1998.

Lukevalle maallikolle helposti tarjolla oleva sotahistoria on suureksi osaksi brittien käsialaa. Niinpä lukemistani ensimmäistä maailmansotaa käsittelevistä teoksista valtaosa on liikkunut länsirintamalla, jonne sijoittuvat sodan nimekkäimmät taistelut. Vaikka ensimmäisen kuukauden jälkeen rintamalinja liikkui enää hitaasti, taisteluiden mittakaava oli valtava.

Sodan itärintama oli kuitenkin pidempi, siellä taisteli enemmän joukkoja, sen kokonaistappiot olivat suurempia, eikä yksikään itärintamalle osallistuneesta kolmesta keisarikunnasta ollut sodan jälkeen enää pystyssä. Itärintaman saamaan vähäisempään huomioon vaikuttaa tietysti kieli mutta myös tietojen saatavuus: monet arkistot olivat rautaesiripun takana vähintään 1900-luvun jälkipuoliskon.

Skotlantilaisen Norman Stonen The Eastern Front 1914-1917 (1975) oli pitkään yksi harvoja lännessä julkaistuja itärintaman kuvauksia. Missä Geoffrey Wawron tuoreempi A Mad Catastrophe (2014) ryömii sotilaiden mukana taistelukentillä ja juoksuhaudoissa, Stonen teos pysyy etäällä varsinaisista taisteluista. Se arvioi enemmän rintaman strategisia ja esimerkiksi Venäjän tapauksessa laajempia poliittisia tapahtumia.

Ensimmäisen maailmansodan itärintama oli läntistä pidempi, ja siellä armeijoiden liikkeet olivat voimakkaampia, mutta syvyyteen johtavia läpimurtoja ei edelleenkään nähty. Juna oli muuttanut sodan luonnetta. Itärintaman harvatkin junayhteydet mahdollistivat joukkojen tehokkaan siirtelyn rintaman takana. Murtautuminen rintamalinjan läpi osoittautui aina liian hitaaksi, koska päätepysäkiltä eteenpäin oltiin esiteollisten kulkuvälineiden varassa, kuten länsirintamallakin. Raskaat tykit ja huoltokuormastot liikkuivat vaivalloisesti. (Napoleonin on kerrottu pitäneen erityisesti Puolasta löydettävää paksua mutaa viidentenä elementtinä antiikin filosofien mainitsemien maan, tulen, veden ja ilman rinnalla.) 

Venäläisillä oli valtava miesylivoima, jonka olisi pitänyt tarjota saksalaisille kiperämpi vastus. Silti saksalaisten tappiot olivat yli kolme kertaa suuremmat länsirintamalla. Venäjän heikkoon sotaonneen on perinteisesti tarjottu selitykseksi ammuspulaa, joka ikään kuin vapauttaa operatiivisen johdon vastuusta. Stone käy tämän myytin kimppuun ensinnäkin ammustuotantoluvuin. Tuotanto oli alkuun heikompaa kuin saksalaisilla, mutta se kiihtyi parissa vuodessa varsin kilpailukykyiseksi.

Liittolaisten lähettämät avustuksetkaan eivät olisi pelastaneet Venäjää, koska suurempi ongelma Stonen mukaan oli aselajien välinen epäluottamus. Tykistö ei halunnut tuhlata ammuksiaan jalkaväen tukemiseen, vaan varastoi niitä ”vastaisuuden varalle”. Etulinjassa ammuksista oli usein pulaa, mutta jo divisioonan varikolla niitä oli usein runsaasti. Sitten länsirintamaa mukaillen hyökkäyksiä alettiin valmistella pitkin tykistökeskityksin, mutta aselajien ja divisioonienkin välinen koordinointi oli heikkoa, ja keskitykset paljastivat hyökkäyksen painopisteen. Kenraali Aleksei Brusilovin tarkoin valmistellut laajat operaatiot ja hämäykset toivat hetkeksi muutoksen, mutta menestystä ei pystytty hyödyntämään.

Toinen venäläisten heikkoon menestykseen tarjottu selitys nojaa heikkoihin ja vähäisiin rautatieyhteyksiin. Stone huomauttaa, ettei saksalaisilla ollut suuria vaikeuksia huoltaa joukkojaan samojen kiskojen varassa, kun venäläiset vetäytyvät ja/tai menettivät hallitsemiaan alueita. Yksi ongelma oli venäläisten rautatietyöläisten heikko koulutustaso — lukutaito alkoi olla välttämättömyys, johon harva ylsi. Kenties suurempi ongelma oli ratsuväki. Venäläisten kapasiteetista merkittävä osa käytettiin rehun kuljettamiseen, vaikka ratsuväen taktinen merkitys oli vähäinen. Saksalaiset olivat käytännössä luopuneet ratsuväestä. Vanhanaikaista ajattelua edusti myös pietarilaiskenraalien ajatukset linnoituksien varaan rakennettavista puolustustaisteluista.

Stone tuntuu esittävän, että Venäjän ongelma oli sodan synnyttämän tai vahvistaman uuden teollisuuden ja perinteisen aristokratisen yhteiskunnan välisen jännitteen kiristyminen. Näin syy Venäjän tappioihin tai vallankumoukseen ei ollut taloudellinen takapajuisuus tai epäonnistuminen, vaan nimenomaan teollisuuden nopea modernisoituminen ja onnistuminen. Vanhanaikainen hallinto ja sodanjohto ei pärjännyt modernissa vauhdissa, vaikka niihin oli tehty muutoksia vuonna 1906 Japanille hävityn sodan jälkeen. Itävalta-Unkarin hallinto ja sodanjohto oli samaan tapaan tehoton, mutta sen armeija päätyikin valtavien tappioiden jälkeen käytännössä saksalaisten upseerien alaisuuteen.

The Eastern Front on armeijatason katsaus ensimmäisen maailmansodan itärintaman tapahtumiin. Stone noudattaa siistiä akateemista tyyliä ja keskittyy erityisesti Venäjän ongelmiin sodassa. Etäisestä näkökulmastaan huolimatta kirja pitää lukijan tiukasti otteessaan. Tarina päättyy hieman yllättäen, mutta vallankumous Venäjällä oli kaikille yllätys. Sen pyörteisiin Stone ei katso aiheelliseksi astua, mutta kaltaiseni maallikko saattaa alkaa silmäillä kirjahyllyään.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Kuningatar Kristiina

Peter Englund, Kuningatar Kristiina. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Silvermasken: en kort biografi över drottning Kristina (2006) suomentanut Rauno Ekholm. WSOY, Helsinki, 2007.

Ruotsin historiaa lukiessani olen pannut merkille Kristiinan (1626-1689) lyhyehkön hallituskauden. Se jää valtaneuvos Axel Oxenstiernan holhoojahallitsijuuden 1632-1644 ja sotaisan Kaarle X Kustaan valtakauden 1654-1660 väliin, mutta itsestään Kristiinasta en häpeäkseni tiennyt parin kaupungin nimeämistä enempää.

Isänsä Kustaa II Adolfin toivomuksesta, kun poikalasta ei ollut tuloillaan, Kristiina kasvatettiin aikanaan yhden Euroopan mahtavimman valtakunnan hallitsijaksi. Hän nousi varsinaisesti valtaistuimelle täysi-ikäisenä vuonna 1644 ja luopui valtaistuimesta serkkunsa hyväksi vuonna 1654. Samana vuonna hän luopui luterilaisesta uskostaan ja kääntyi katolilaiseksi. Nämä ulkoiset käännekohdat ovat kieltämättä hätkähdyttäviä, mutta varsinainen ihminen käänteiden keskellä on ristiriitaisuutensa vuoksi mielenkiintoisempi.

Kristiinan säilynyt kirjeenvaihto ja muut kirjoitukset pohjustavat Peter Englundin muotokuvan Kuningatar Kristiina (2007). Kirja on lyhyisiin lukuihin jaettu mosaiikkimainen elämäkerta, jossa nuoresta naisesta kasvaa valtiopäiviä ja maan aatelisia jallittava kuningatar ja sitten maansa ja uskonsa hylkäävä matkasaappaisiin ja housuihin pukeutuva arvonsa tunteva eurooppalainen ylimys. Hän väistää tai pakenee perinteistä naisen asemaa ja roolia. Kuollessaan hän oli virgo intacta.

Etelä-Eurooppa otti riemuiten vastaan kääntyneen kuningattaren. Tämä ei kuitenkaan ollut mikään hurskas pyhimys vaan terävä, omapäinen ja itsetietoinen nainen, joka "kieltäytyi teeskentelemästä, alistumasta, yhteispelistä". Vuosien ajan Kristiina liikkui erilaisten poliittisten hankkeiden ja liittolaisuuksien pyörteissä etsien valtaa ja rahoitusta loisteliaalle elämälleen. Hän etsi myös tietoa ja kenties rakkautta.

Englundin teos on parisataasivuinen kuvaus erikoisesta ja lahjakkaasta poikkeusyksilöstä — montakaan saman tien kulkijaa ei tule heti mieleen. Tekstin sekaan liitetyissä pitkissä lainauksissa Kristiina puhuu itse, mutta valtaosin kirja kulkee tietysti Englundin lyhyiden lukujen varassa. Mielenkiintoisesta aiheesta huolimatta kirja ei oikein imaise mukaansa: katkelmallisuus ja kevyesti rakennettu kerronta antavat kuvan jonkinlaisesta ”välityöstä”. Aikakauden historiallisiin tapahtumiin pohjatiedot pitäisi lukea jostain muualta.

torstai 13. huhtikuuta 2017

The Damned Thing

Ambrose Bierce, ”The Damned Thing” (1893). Teoksessa Milton Crane (toim.), 50 Great American Short Stories. Bantam Books, New York, NY, USA, 1972.

Äskettäin lukemani Thomas Hardyn romaani Jude the Obscure (1895) saattaa olla realismin lisäksi naturalismia. Realismista kehittyneen ja irtaantuneen naturalismin voi nähdä reaktiona tieteelliseen determinismiin, jonka mukaan ihminen on näkymättömien ulkoisten ja sisäisten voimien uhri.  Missä realismi käsitteli monitahoisen yksilön monisyisiä valintoja, naturalismi kuvasi ihmiset pikemminkin yksinkertaisina uhreina, jotka eivät välttämättä edes täysin ymmärtäneet tilannettaan. Naturalisti pyrki teostensa kautta tunnistamaan näitä ihmisten ympärillä vallitsevia ja hallitsemattomia voimia.

Naturalismi leimahti lyhyesti myös Yhdysvalloissa 1800-luvun lopulla. Yksi naturalisteista yhdysvaltalaisista oli Ambrose Bierce (1842-1914), joka ryhtyi kirjoittajanuralle haavoituttuaan sisällissodassa. Hänen sotaa käsittelevät novellinsa väistivät tyypillisen romantisoinnin ja esittivät kunnian ja sankaruuden sijaan sodan, taistelun ja sotilaskoulutuksen epäinhimillisenä. Kuten Ron Soodalter toteaa, Biercen kyynisyys ei tarjoa minkäänlaista moraalista tukea tai myötätuntoa niille, jotka sotaa käyvät. Sotanovellien hahmot kiertävät rohkeuden ja ritarillisuuden tai kompastuvat niiden vääristyneisiin juuriin. Sotiminen on pohjimmiltaan eläimellistä, koska se riistää kaikilta, osallistujilta ja sivullisilta, ihmisarvon.

* * *

Kauhunovelli ”The Damned Thing” (1893) ei käsittele sisällissotaa vaan erakoituneen Hugh Morganin väkivaltaista kuolemaa. Sanomalehtitoimittaja William Harkerin valaehtoinen todistus kertoo jonkin ”kirotun olennon” jo pitkään häirinneen Morgania, jonka kanssa hän toisinaan metsästi ja kalasti.
”I was visiting him at this place to shoot and fish. A part of my purpose, however, was to study him, and his odd, solitary way of life. He seemed a good model for a character in fiction. I sometimes write stories.”
Viiriäisiä etsiessään Morgan ja Harker kuulevat pensastosta liikettä. Harker epäilee äänen lähdettä peuraksi ja ihmettelee, kun Morgan virittää haulikkonsa — se on varsin tehoton isojen nisäkkäiden metsästykseen. Äänissä ja liikkeessä on kuitenkin jotain outoa.
"'What is it? What the devil is it?' I asked.
"'That Damned Thing!' he replied, without turning his head.
Sitten Morgan tyhjentää haulikkonsa molemmat piiput omituisesti huojuvaan heinikkoon. Sekavassa tilanteessa Morgan tulee raadelluksi ja kuolee.

Kuolinsyytä tutkivat miehet eivät tietenkään usko Harkerin kertomusta vaan pitävät häntä hulluna. Novellin neljäs ja viimeinen osa on Morganin päiväkirja, joka luonnostelee erakoituneen miehen kohtaamisia näkymättömän olennon kanssa. Näkyvien värien lisäksi on värejä, jotka eivät ole mitään väriä.

Biercen satiirisessa sanakirjassa The Devil's Dictionary (1911) haamu on määritelty ”ulkoiseksi ja näkyväksi merkiksi sisäisestä pelosta”. Vaikka ”kirottu olento” ei ole oikeastaan haamu, se edustaa tieteellisen maailmankuvan rajallisuutta. Kerronta pysyy etäällä varsinaisesta tapahtumasta eikä tarjoa selitystä tai ratkaisua.

Kauhu- tai tieteistarinan olemuksestaan huolimatta Biercen novelli sisältää myös naturalistisia piirteitä. Kerronta keskittyy henkilöiden luonnekuvausten sijaan ympäristöön, joka oli vaarallinen ja pelottava. Näin Bierce kertoo tarinaansa etäämmältä kuin esimerkiksi Poe tai Lovecraft. Ympäristö mittaa ja punnitsee ihmisen osoittaen tämän kykyjen ja tietämyksen rajat. Kuolinsyyntutkijat, eli vallitseva tietämys, kiistävät yksittäisen ihmisen kokemuksen ja pysyvät näin tietämättöminä heidän ympärillään vaikuttavista ilmiöistä ja voimista.

* * *

Robert Galen kertoo novellin idean pohjautuvan Biercen omituiseen kokemukseen vuodelta 1874. Asuessaan Englannissa Bierce palasi kerran iltamyöhällä kotiin ja tunsi tuolloin äskettäin kuolleen ystävänsä hengen ohittavan hänet pimeässä. Tapahtuma kummitteli hänen mielessään vuosia ja sai lopulta tarinan muodon.

Bierce joutui myös puolustamaan novelliaan plagiaattisyytöksiä vastaan. Sen katsottiin muistuttavan liiaksi Fitz James O'Brienin novellia ”What Was It?” (1859). Bierce kuitenkin piti O'Brienin hirviötä mielikuvituksen tuotteena ja mahdottomuutena, kun taas hänen oman novellinsa peto on yksinkertaisesti väriltään näkymätön. Näin novelli olisi tieteiskirjallisuutta eikä gotiikan kauhukertomus. Lisäksi, jos O’Brienia luetaan 1800-luvun talouskriisien kritiikkinä, novellit käyttävät näkymättömyyttä aivan eri asioiden ilmaisemiseen.

Lisää aiheesta:
  • Ambrose Bierce (1911) The Devil's Dictionary. Project Gutenberg E-Book, 2008. http://www.gutenberg.org/files/972/972-h/972-h.htm
  • Robert L. Gale (2001) Ambrose Bierce Companion. Greenwood Press, Westport, CT, USA.
  • Ron Soodalter (2009) ’Bitter Bierce’ and the macabre side of war. America's Civil War, 22(5): 19-20.

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Jude the Obscure

Thomas Hardy, Jude the Obscure (1895). Project Gutenberg E-Book, 1994. https://www.gutenberg.org/ebooks/153

Vaikka sanonnan mukaan jokainen on oman onnensa seppä, muutamaa erakkoa lukuunottamatta ihmisen onni riippuu paljon muista ihmisistä. Sosiaalinen ympäristö asettaa normeja ja ihanteita, jotka kolhivat armotta niitä, jotka eivät normeja tai ihanteita täytä, aivan riippumatta muista hyveistä. Kuten kuningas Learille kävi ilmi, ihminen ei voi yksin määrätä, kuka hän on, vaan hänen identiteettinsä riippuu paljon siitä, kenenä muut häntä pitävät ja kuka hänen annetaan olla.

Thomas Hardy (1840-1928) ei kirjoittanut kuninkaista vaan viktoriaanisen Englannin tavallisista ihmisistä, jotka joutuivat yhteisön käsitysten, ennakkoluulojen ja tekopyhyyden — eli ”moraalin” — pahoinpitelemiksi. Päähenkilö romaanissa Tess of d'Urbervilles (1891) saa kantaakseen langenneen naisen maineen, kun hänet raiskannut mies voittaa hurskauden sädekehän (ohimeneväksi paljastuvasta) katumusharrastuksestaan. Bathsheba maksaa kalliisti kiusoittelevan leikkisyytensä romaanissa Far from the Madding Crowd (1874). Molemmissa romaaneissa nuori nainen heitetään ilman opasta tai tukea miesten hallitsemaan aikuisten maailmaan.

Hardyn kovaotteinen ja pessimistinen realismi jatkuu myös hänen viimeisenä valmistuneessa romaanissaan Jude the Obscure (1895). Ulkopuolisuus näkyy jo romaanin nimessä: obscure tarkoittaa vierasta, hämäräperäistä tai epämääräistä. Nimenä Jude on käytännössä sama kuin Juudas. Varhaiset kääntäjät halusivat korostaa eroa Juudas Iskariotin ja apostoli Juudaksen välillä, joten Uuden testamentin Juudaksen kirje on englanniksi Epistle of Jude. Kirje esittää varoituksia vääristä opettajista ja muistuttaa, kuinka ”lopun aikoina tulee pilkkaajia, jotka elävät jumalattomien himojensa vallassa” (Juud. 17). Nämä jumalattomat himot ovat yksi romaanin keskeisistä teemoista.

Romaanin aihe on kuitenkin avioliitto. Jude haaveilee yliopisto-opinnoista ja opiskelee klassisia kieliä ruumiillisen työn ohella. Onnettomuudekseen hän joutuu Arabellan viettelyn ja juonittelun uhriksi. Judesta ehtii tulla aviomies ja kivenhakkaaja ennen kuin Arabellan raskaus paljastuu valheeksi ja avioliitto sietämättömäksi. Arabella muuttaa Australiaan, ja Jude ihastuu Sueen, itsevarmaan, lukeneeseen ja älykkääseen mutta tunteissaan ailahtelevaan serkkuunsa. Missä Arabella on puhdasta lihallisuutta, Sue edustaa idealisoitua tai platonista rakkautta. Ihastus osoittautuu molemminpuoliseksi, mutta Sue on ehtinyt avioitua vanhemman miehen kanssa. Sue jättää miehensä, avioliittoja mitätöidään, lapsia syntyy, osalliset sekä sivulliset kärsivät, kun yksilön kokemus ei asetu ympäristön ylläpitämään järjestykseen.


Hardyn käsissä kärsimys johtuu osin ihmisluonnosta ja mielivaltaisista avioliittoa koskevista säännöistä. Se johtuu myös ihmisten kyvyttömyydestä kommunikoida ajatuksiaan ja ymmärtää toisiaan. Jude ei lopultakaan pääse perille Suen aivoituksista, eikä Arabella ymmärrä Judea ja tämän tiedonjanoa alkuunkaan. Jokainen keskeisistä henkilöistä saa kuitenkin kirkkauden hetkensä ja tavoittaa puheessaan jotain ylevää. Monet näistä viisauksista, elleivät peräti kaikki, koituvat myöhemmin tavalla tai toisella kunkin lausujan onnettomuudeksi.
The gates were shut, and, by an impulse, he took from his pocket the lump of chalk which as a workman he usually carried there, and wrote along the wall:
"I have understanding as well as you; I am not inferior to you: yea, who knoweth not such things as these?"—Job xii. 3.
Romaanissa viitataan Jobin kirjaan pariinkin kertaan, ja sitä voi ajautua lukemaan irvokkaana tai käänteisenä versiona Jobin tarinasta. Hardyn käyttämä monitulkintainen sattuma voisi olla maallinen ilmiö, mutta enteiden valossa se tuntuu jumalalliselta tuomiolta, johon voi vain alistua. Avioliitto on ympäristön sanktioima, mieluiten onneton, normi, jota ei voi paeta ja jonka ulkopuolella ei ole vaihtoehtoja.

Romaanissa on kuusi osaa, jotka kuvaavat toistuvia yrityksiä aloittaa alusta. Toisteisuutensa vuoksi esimerkiksi Norman D. Prentiss pitää romaania Hardyn teoksista muodoltaan raastavimpana ja ahdistavimpana. Hardy kiristää viktoriaaniset juonitekniikat, toiston ja sattuman, äärimmilleen, ja tukehduttaa uuden aloituksen toisensa jälkeen. Toistot ovat henkilöille tahattomia ja kivuliaita. Prentiss löytää henkilöhahmojen puheissa ja sattuman ohjaamissa väkinäisissä juonenkäänteissä vihjeitä metakirjallisesta tunnistamisesta; ikään kuin Jude ja Sue huomaisivat olevansa kirjallisia hahmoja kiduttavassa tragediassa.

Kuten aiemmatkin Hardyn romaanit, lukukokemuksena Jude the Obscure on väkinäisyydestään huolimatta maukas. Ratkaisevan käänteen kohdalla uskottavuus joutuu siinä määrin koetukselle, ettei paluu kirjan maailman sisään enää onnistu. Kerronta on silti älykästä, ja paksun symboliikan takia ollaan koko ajan jonkin äärellä tai rajalla.

Romaani ilmestyi jatkokertomuksena Harper's New Monthly Magazinessa joulukuusta 1894 marraskuuhun 1895. Lehdessä ilmestynyt William Hatherell tekemä kuvitus julkaistiin myös osana romaania. Sitä voi selata mm. Internet Archive -sivuston tarjoamasta amerikkalaisesta painoksesta.

Lisää aiheesta:
  • Norman D. Prentiss (1995) The Tortured Form of Jude the Obscure. Colby, 31(3): 179-193.

Kuvat: William Hatherell, 1895  (public domain / Internet Archive).

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Brasyl

Ian McDonald, Brasyl (2007). Gollancz, London, UK, 2008.

Minun on vaikea sulattaa kvanttimekaniikan synnyttämää monimaailmatulkintaa, jonka mukaan jokainen asia, joka voi olla toisin, on toisin jossain rinnakkaisessa todellisuudessa. Todellisuus on monimutkainen, enkä siten yleensä valita selitysten monimutkaisuutta. Monimaailmatulkinta ei kuitenkaan selitä mitään vaan kasvattaa selittävien muuttujien määrän äärettömään.

Epäluuloni ei pohjaudu fysiikan tuntemukseen vaan oikeastaan vain filosofiseen kursailuun. Monimaailmatulkinta muistuttaa kolmannen ihmisen argumenttia, jonka voimin Aristoteles puhkoi Platonin ideaoppia:  Esimerkiksi samanlaisuus kahden asian välillä on niiden osallistumista samanlaisuuden ideaan. Asioiden ja samanlaisuuden idean välinen samanlaisuus osallistuu uuteen samanlaisuuden ideaan, mikä johtaa äärettömään regressioon, kun jokainen ideaan osallistuminen synnyttää uuden idean. Päättely vajoaa näin pohjattomaan silmäkkeeseen, eikä todellisuudesta voida sanoa oikein mitään.

Fyysikot pyörittävät paperilla äärettömyyksiä hyvin vaivattomasti, joten miksi tällaisia silmäkkeitä pitäisi väistellä tai kaihtaa? Nietzschen ajattelulle ja kritiikille altistuneen pitää tunnustaa, ettei mikään takaa, että todellisuuden selitykset olisivat yksinkertaisia tai että todellisuus olisi edes selitettävissä. Kenties ”ääretön” on juuri sellainen henkinen este, joka kaltaiseni henkisen pienviljelijän on ylitettävä matkallaan kohti ymmärrystä — silläkin uhalla, että esteen takana on vain lisää valheellista turvaa tuottavia huteria teorioita.

* * *

Brittiläinen Ian McDonald (s. 1960) on tehnyt irtiottoja tieteiskirjallisuuden tyypillisistä anglosaksisista ympäristöistä. Esimerkiksi hänen romaaninsa River of Gods (2004) sijoittuu tulevaisuuden Intiaan ja Brasyl (2007) tulevaisuuden, nykyisyyden ja menneisyyden Brasiliaan. Hänen kirjansa sanotaan tarkastelevan teknologioiden ja nopeiden sosiaalisen muutosten vaikutuksia ei-länsimaisissa yhteiskunnissa.

Tässä murroksen hengessä Brasyl kuljettaa kolmea tarinaa: 1700-luvulle sijoittuvaa Pimeyden sydäntä (1899) muistuttavaa matkaa Amazonian uumeniin, nykypäivään sijoittuvaa tositelevisiotuottajan murenevaa todellisuutta ja lähitulevaisuuteen sijoittuvaa kamppailua kvanttiteknologian seurausten kanssa. McDonaldin Brasiliassa on jalkapalloa, capoeiraa, biodieseliä, maantieteellisiä ja sosiaalisia korkeuseroja, värikkyyttä ja Amazonin sademetsää.
The ball hangs motionless at the top of its arc. It frames Cidade de Luz, fifty hillside streets, its head adorned with the thorny crown of the favela, at its knees the rodovia heat-crazy with windows and wing mirrors. Beyond the high-way the gated enclaves begin: red-roofed, blue-pooled, green-shaded. Through the sun-shiver the endless towers of São Paolo recede into half-believed spirits of architecture, their summits orbited by advertisements.
Romaanissa on kaiken aikaa esillä monia maailmoja tai oikeastaan todellisuuksia. Tositelevisio ja varallisuus tuottavat ja muokkaavat niitä. Rio de Janeiron tai São Paolon kaupunginosista toiseen liikkuminen on maailmasta toiseen siirtymistä. Länsimaisille matkailijoille mystinen sademetsä alkuperäisasukasheimoineen paljastaa lukuisia uusia todellisuuksia. Maailmat syöttävät päähenkilöille kierteisiä palloja, ja melko pian käy ilmi, että kvanttimekaniikka ei ole romaanissa läsnä vain rekvisiittana.

McDonald lataa paikoin virkkeisiinsä epäilyttävät määrät ruutia ja barokkisia kielikuvia, mutta kaikkinensa kerronta kulkee sujuvasti ja tyylikkäästi. Henkilöhahmot käyttävät portugalin sanastoa ja paikallista slangia irroittamaan lukijan omasta kielestään vieraaseen maailmaan — hieman samaan tapaan kuin Kellopeli appelsiini (1962). Kirja on sijoitettavissa kyberpunk-perinteeseen, koska yksi tai kaksi päähenkilöistä liikkuu teknologian lävistämän yhteiskunnan marginaalissa, vaikka varsinaisia vastakulttuuriteemoja ei romaanissa käsitelläkään. Juuri teknologian sosiaalisten vaikutusten kautta kirja on ehkä enemmän post-kyberpunk -genreä (näin pääsin käyttämään aiemmin viikolla oppimaani sanaa).

Kaikesta huolimatta, kuten kvanttimekaniikan monimaailmatulkinta, myös Brasyl pysyy minulle etäisenä. Maailmojen tai todellisuuksien välinen liike siirtää tarinan sellaisen fantasian suuntaan, jonka logiikasta on vaikea pysyä kärryillä, jonka panoksia on vaikea tunnistaa, ja josta mielenkiinto lipeää helposti. Romaanin rakentaminen näin monimutkaisten teorioiden varaan on samanlaista kuin moukarin asettaminen pystyyn varsi alaspäin: epävakaata painopistettä on vaikea ohjailla ilman voimakkaita korjausliikkeitä, ja lopulta lattiaan tulee jälki.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Huijari

Ed McBain, Huijari. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Con Man (1957) suomentanut Kalevi Nyytäjä. Tammi, Helsinki, 1974.

Joesta löytyy pahoin liettynyt naisen ruumis. Sen peukalon ja etusormen välisestä ihopoimusta löytyy tatuointi. Sitten samanlainen tatuointi löytyy tuoreemmasta ruumiista. Ed McBainin romaanissa Huijari (1974) rikoksia ei tutki yksityisetsivä tai kiinnostunut amatööri vaan rikosetsiväryhmä. Niinpä rikosten selvittäminen ei nojaa neronleimauksiin tai liki yliluonnolliseen päättelytaitoon vaan prosessiin.

Tuottelias McBain, oikealta nimeltään Evan Hunter (1926-2005), loi poliisiromaanin, rikoskirjallisuuden alalajin, joka keskittyy todenmukaiseen poliisitutkintaan ja rikosetsiviin. Hänen vuonna 1956 käynnistynyt 87. piiri -sarjansa kasvoi 50 osan mittaiseksi ja toimi esikuvana paitsi kirja- myös televisiosarjoille, kuten Hill Street Blues ja NYPD Blue.

Huijarin kaksi rinnakkaista rikostutkimusta tarjoavat tarinaa aika ohuelti. McBain pujottaa sekaan todenmukaisia katoamisilmoituksia, hammaskarttoja ja rikosrekisteriotteita, mutta merkittävä osa romaanista kuvailee poliisien siviilielämää ja romantiikkaa. Nämä sivujuonet eivät edistä tutkintaa, vaan niiden on tarkoitus McBainin mukaan inhimillistää aiemmin väkivaltaisina petoina kuvatut rikosetsivät. Tulos on ristiriitainen: Esimerkiksi Steve Carella päätyy pieksemään hänen vaimoaan lähennelleen miehen ravintolassa. Vaimo, sen paremmin kuin kertoja, ei kyseenalaista tämän väkivallan tarpeellisuutta.

Kerronta käyttää tämän tästä itseensä viittaavia siirtymiä liikkuessaan kohtauksista toiseen. En ole varma, toimiiko se kovin hyvin.
Brownilla ei ollut aikaa huulenheittoon. Hänellä ei ollut aikaa muuhun kuin arkistojen penkomiseen. Jossain tuolla arkistokorttien seassa oli hänen etsimänsä mies.

Bert Klingillä oli toisenlaatuista luettavaa. Bert Kling seisoi etsivien huoneen ilmoitustaulun edessä. [...] Ilmoitustaululle oli kiinnitetty lomalista.
McBainin tapa rakentaa odotuksia jopa kappaleiden sisään tuntuu keinotekoiselta. Kling seisoo ilmoitustaulun äärellä, sitten kuvaillaan sadetta ja katuvaloja, ja vasta tämän jälkeen paljastuu, mitä ilmoitustaululla on. Lomalista käynnistää melko merkityksettömän sivujuonen.

Kirja tarttui jotenkin sattumalta mukaani kirjaston poistohyllystä. Vaikka tämä sarjan neljäs osa ei ole erityisen hyvä tai kiinnostava, sarjan asema rikoskirjallisuuden historiassa on kieltämättä iloinen yllätys. Lisäksi opin jotain Ed McBainista, yhdestä James Ellroyn esikuvista.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Breakdown

Taylor Downing, Breakdown: The Crisis of Shell Shock on the Somme, 1916. Little, Brown, London, UK, 2016.

Iso-Britannia oli huonosti valmistautunut vuonna 1914 alkaneeseen suursotaan. Maineikas brittiläinen siirtoarmeija oli parhaiten koulutettu ja varustettu eurooppalaisista joukoista, mutta kuusi jalkaväkidivisioonaa oli vähän. Divisioonat hupenivat nopeasti uudenlaisessa sodassa.

Kun sodan mittakaava alkoi ensimmäisten kuukausien jälkeen selvitä, britit alkoivat koota vapaaehtoisista uutta ”Kitchenerin armeijaa”. Pulaa oli paitsi kivääreistä, univormuista ja ammuksista myös upseereista, lääkäreistä ja kokemuksesta. Sodanjohto myöntyi hyökkäämään uuden ja kokemattoman armeijansa kanssa suunniteltua aikaisemmin helpottaakseen ranskalaisten ahdinkoa Verdunissa.

Brittien ja ranskalaisten mittava hyökkäys Sommella alkoi heinäkuun 1. päivänä 1916. Huolimatta pitkästä tulivalmistelusta brittisotilaiden tappiot konekivääritulessa, tykistökeskityksissä ja vastahyökkäyksissä kasvoi 60000 henkeen. Haavoittuneet täyttivät sairaaloiden vähäiset vuodepaikat nopeasti. Ensimmäisten päivien aikana rintaman taakse sidontapaikoille tuotiin myös sekavassa tilassa olevia täriseviä ja muistinsa menettäneitä sotilaita. He olivat taistelukyvyttömiä, vaikka heillä ei ollut näkyviä haavoja. 

Taylor Downingin tuore tietokirja Breakdown (2016) liikkuu samojen ilmiöiden äärellä kuin Ville Kivimäen erinomainen Murtuneet mielet (2013). Vuosisadan alun Britannia oli talvisotaan joutuvan Suomen tavoin valmistautumaton. Psykologian tuntemus oli alkeellista, eivätkä armeijat halunneet (tai halua) tunnustaa poikkeuksia tai erikoistapauksia. Henkisten ongelmien katsotaan juontuvan sotilaan omista taipumuksista, ei varsinaisesti taistelukentän tapahtumista.

Uuden, ”sotaneuroosiksi” (engl. shell shock) nimetyn ilmiön pelättiin murentavan moraalin ja tarjoavan sotilaille tien pois taisteluista. Sen pelättiin tarttuvan epidemian tavoin ja tuhoavan koko brittiarmeijan, joten se päätettiin määrätietoisesti tulpata. Yksiköitä, joissa esiintyi sotaneuroosia tavanomaista enemmän, rangaistiin. Rohkeudestaan tunnettu Lonsdalen pataljoona kärsi heinäkuun 1. päivänä brittien suurimmat tappiot: yli 60% miehistöstä ja melkein kaikki upseerit. Kun se muutamaa päivää myöhemmin kieltäytyi hyökkäämästä, pataljoonaa nöyryytettiin julkisesti, ja sotaneuroosia diagnosoinut lääkintäupseeri lähetettiin kotiin sotamieheksi alennettuna. Liika sympatia oli se varsinainen sairaus.

Armeijan tarkoitus oli voittaa sota, mutta tavanomaiset kurinpidolliset toimet, kuten rangaistukset, julkiset häpäisemiset ja teloitukset, eivät kuitenkaan tehonneet. Sotilaat elivät jatkuvassa kuolemanvaarassa voimattomina vaikuttamaan omaan kohtaloonsa. Kaikki pelkäsivät ja kaikki yrittivät peitellä pelkoaan, mikä sitten purkautui oireina.

Sairautta alettiin tutkia ja luokitella. Lääkintäupseerit saivat ohjeikseen palauttaa miehet rintamalle mahdollisimman pian. Räjähdyksen laukaisema neuroosi tulkittiin haavaksi, joka vaati pidempää hoitoa. Ilman selkeää fyysistä ärsykettä, kuten lähellä sattunutta räjähdystä tai elävältä hautautumista, neuroosia käsiteltiin flunssan kaltaisena ohimenevänä sairautena. Usein parin päivän lepo rintaman takana riittikin taistelukunnon palauttamiseen mutta ei suinkaan aina. Yhteiskuntaluokat heijastuivat tietysti sotaneuroosiinkin. Miehistöstä poiketen upseerit kärsivät ”neurastheniasta” eli velvollisuuksien synnyttämästä hermojen väsymisestä.

Sodan aikana ja sen jälkeen psykiatria kehittyi aimo harppauksin, kun käsitys mielen toiminnasta ja sen sairauksista täsmentyi. Sotaneuroosin, tai nykyisin traumaperäisen stressihäiriön, hoito on kehittynyt, mutta sen synnyttämä pelkurin leima haalistuu hitaasti. Brittien ensimmäistä maailmansotaa koskevat arkistot avautuivat vasta 1990-luvun alussa. Sodan aikana pelkureina teloitetut 306 brittiä, joista suuri osa luultavasti kärsi sotaneuroosista, armahdettiin vuonna 2006.

Sommen taistelun satavuotismuistovuonna julkaistu Breakdown on tiivis ja jouheva katsaus sotaneuroosin synnyttämään kriisiin ja sodanjohdon yrityksiin painia sen kanssa. Yritykset olivat osin aikakauden pöyhkeää tietämättömyyttä, osin yhteiskuntaluokan tuomaa asennetta mutta suurelta osin yksilön ja kokonaisuuden välistä, sodan synnyttämää ristiriitaa. Jokainen yritys kohdella yksilöä yksilönä synnyttää ennakkotapauksen, jonka pelätään murentavan moraalin ja siten halvaannuttavan armeijan toimintakyvyn.

Kirja tiivistää Sommen alkuvaiheen tapahtumat ja tavoitteet sekä aikakauden psykiatrisen käsitteistön, mutta Downing ei Kivimäen tavoin pureudu ryhmädynamiikkaan tai ikäjakaumiin. Downing arvioi, että 4% sotilaista kärsi sodan aikana stressihäiriöistä.

Mieleen haavoittuminen on väistämätön mutta edelleen vaikea tosiasia, erityisesti trumpettien ja rumpujen vaiettua. Esimerkiksi David Finkelin Thank You For Your Service (2013) kuvaa lohdutonta yhdysvaltalaissotilaiden ja näiden perheiden taistelua mielenterveysongelmien kanssa Irakin sodan jälkeen.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

The First Casualty

Ben Elton, The First Casualty (2005). Black Swan, London, UK, 2006.

The First Casualty (2005) on takakannen perusteella lupaava. Douglas Kingsley lähetetään tutkimaan murhaa Flanderiin Belgiaan kesken Passchendaelen taistelua vuonna 1917. Rintamalla tappioita tulee toista tuhatta hiljaisenakin päivänä, mutta silti brittiupseerin kuolema halutaan tutkia. Sodan keskellä todisteet ja todistajat ovat jatkuvassa vaarassa tuhoutua. Kun sodassa yksikkö ja kokonaisuus asetetaan aina yksilön edelle, oikeudenmukaisuus hämärtyy ja vesittyy. Harvassa dekkarissa perusasetelma on näin kiehtova.

Sodassa ensimmäinen uhri on tietenkin totuus, mutta Ben Eltonin romaanissa  ensimmäinen uhri on vivahteita tuottava hienovaraisuus. Elton tuntuu soveltavan komedian keinoja — mm. liioittelua ja kontrastia — kaiken aikaa. Kohtausten sävy heiluu levottomasti jännityksen, komedian, draaman ja murhamysteerin välillä. Eikä Elton häpeile lisätä mukaan autenttisuuden takeeksi sota-ajan kuuluisuuksia, jotka eivät kuitenkaan palvele tai edistä tarinaa mitenkään.

Varsinaiseen murhatutkimukseen päästään heti puolivälin jälkeen, kun poliisietsivä Douglas Kingsleyn on kieltäytynyt astumasta asepalvelukseen ”loogisista syistä”, eronnut vaimostaan, melkein kuollut vankilassa, sympatisoinut irlantilaisten vankien asemaa ja saanut rutkasti taustatietoa aikakaudesta.  Kingsleyn keskeiseksi motiiviksi rakennetaan tragedian mitat täyttävä (ontuva ja sentimentaalinen) epäoikeudenmukaisuus, joka kuitenkin unohtuu viimeistään Kanaalin ylityksessä. Todisteiden kaivaminen kuolleesta sotilaasta yltyy farssiksi, vaikka taistelukentällä ruumiiden kohtaamisen aivan hetkeä aiemmin oli tarkoitus järkyttää. Keskeistä todistajaa haastatellaan murhapaikalla sotaneuroosista kärsivän sotilaan raivokkaasti masturboidessa taustalla.

Henkilöhahmot ovat äärimmilleen kärjistettyjä yhden ja kahden adjektiivin muotteja. Päähenkilön Elton vääntää keinotekoisesti taisteluiden sekaan, eivätkä tutkimuksen keinot ja päämäärät ole oikein uskottavasti sovitettavissa toisiinsa. Myös kaikki romaanin rakentamat väitteet vesittyvät. Aikakauden naiskuvaa kritisoiva suffragetti taipuu miehuutta vahvistavaksi seksikumppaniksi, traaginen sotaneuroosi kääntyy vitsiksi, ja sotaa vastustava poliisi ansaitsee ohimennen taistelussa muutaman mitalin urheudesta.

Sinänsä kiinnostavista aineksista, sodan kauhuista ja anomalioista, luokkayhteiskunnan jäykistä ihanteista, murhamysteeristä sodan keskellä, ihmisestä sodassa ja vuosisadan alun poliittisista jännitteistä, ei välttämättä synny vetävää romaania. 

lauantai 25. helmikuuta 2017

Alshain

J. Pekka Mäkelä, Alshain. Like, Helsinki, 2006.

Tieteis- ja fantasiateokset ovat nykyään usein paksuja, moniosaisia kirjasarjoja. Niiden eeppiset konfliktit ratkeavat väkivalloin, koska — kuten yhdysvaltalainen kirjailija Ursula K. Le Guin on todennut — niissä hyvä ja paha ovat selkeästi erillisiä ja paha on ulkopuolista. Valtavirran reunoilta voi löytää ainakin tieteiskirjallisuutta, joka tarttuu mielenkiintoisempiin konflikteihin ja aikuisempiin teemoihin.

J. Pekka Mäkelän romaani Alshain (2006) tarkastelee vieraalle planeetalle asettuneiden ihmisten suhteita ympäristöönsä, toisiinsa ja Maahan. Paksun jään alta paljastunut planeetan pinta on valtaosin veden peittämä, mutta siirtokunnan poliittinen historia muodostaa valtamerelle rinnakkaisen mysteerin. Molemmat ovat vieraita ja uhkaavia, joten ihmiset kääntävät katseensa toisaalle.
Minulla ei vain ole vieläkään oikein selvää käsitystä siitä, millainen suhde äidillä, Leolalla ja Anjenalla on oikein ollut. Keskenään ja siihen Auriin. Ja millainen se on nyt.
Kirja koostuu oikeastaan viidestä toisiinsa nivoutuvasta novellista; tarinat risteävät, mutta niillä kullakin on oma minä-kertojansa ja omat teemansa. Maasta Alshainiin muuttaneen musiikinopettajan Leonin kertomus on hidas: vieras planeetta tulee kohti kaikin aistein, mutta kestää pitkään, ennen kuin esittelyn sekaan saadaan mielenkiintoinen panos. Muut tarinat rakentuvat Leonin esittelemien tapahtumien varaan. Kokonaisuus toimii hienosti loppua kohden, vaikkakin risteävissä tarinoissa lankoja jää solmimatta tai hyödyntämättä.

Toimintatrillerin sijaan Mäkelä tarjoilee herkullisen mysteerin, jossa näkökulman vaihdokset muuttavat aiemmin kerrotun merkitystä. Tarinat keskittyvät enimmäkseen pieneen ja arkiseen, toiminta on osallistumista, sankaruus uhrautumista, ihmiset ristiriitaisia. Kaiken aikaa taustalla humisee planeetan kaksi mysteeriä. Täällä kaikki tapahtuu siellä, mihin ei katso.

Vaikka viihdyn James S. A. Coreyn avaruusoopperan parissa erinomaisesti, Alshainin tapainen sci-fi on pienine puutteineenkin kenties enemmän minun makuuni. Mäkelää jatkossa lisää. Samoin Itärantaa.

maanantai 20. helmikuuta 2017

The Outcasts of Poker Flat

Francis Bret Harte, ”The Outcasts of Poker Flat” (1869). Teoksessa Milton Crane (toim.), 50 Great American Short Stories. Bantam Books, New York, NY, USA, 1972.

Yhdysvaltalaisen Francis Bret Harten (1836-1902) novelli ”The Outcasts of Poker Flat” (1869) luonnostelee yhteisön ailahtelevaa tekopyhää oikeustajua, joka luonnonvoimien hallitsemalla syrjäseudulla muistuttaa mielivaltaa. ”Kansan oikeustaju” karkottaa Poker Flatin kaivoskaupungista epäilyttäviä ja vaarallisia aineksia. Ammattipeluri John Oakhurst, kaksi prostituoitua ja vanha juoppo saatetaan kaupungin rajalle, missä kaksi miestä roikkuu hirsipuussa samaisen tuohtumuksen seurauksena.

Kaupungin ”laki” on korostetun epämääräinen ja säätäjiensä omiin etuihin kietoutunut. Uhkapelaamista ei kielletä, joten Oakhurstin varsinainen ongelma tai rikos on, että hän on uhkapelaajana menestyvä. Hän sai osakseen karkotuksen hirsipuun sijasta ainoastaan siksi, että monet myös voittivat häneltä rahaa.
Mr. Oakhurst received his sentence with philosophic calmness, none the less coolly that he was aware of the hesitation of his judges. He was too much of a gambler not to accept Fate. With him life was at best an uncertain game, and he recognized the usual percentage in favor of the dealer.
Vuoristotaipaleella ensin väsymys ja sitten lumimyrsky yllättää karkotetut. He hakeutuvat erämaamökin suojiin, mutta jo ensimmäisenä yönä vanha juoppo varastaa hevoset. Paikalle ilmestyy perheitään paossa oleva nuori pari, mutta heilläkään ei ole keinoja lumimyrskyä vastaan. Oakhurst veistää lumikengät ja lähettää nuoren miehen hakemaan apua. Se saapuu muutaman päivän myöhässä.

Vaikka Bret Harte oli aikanaan suosittu novellisti, hänen teoksensa ovat painuneet unohduksiin. Novelleissaan hän kuvasi usein hahmoja yhteisöjen ja yhteiskunnan marginaalissa, pelureita, juoppoja, prostituoituja tai työttömiä lehmipaimenia, heidän uhrautuvaisuuttaan ja sisäistä ”moraalivaistoaan”. Oakhurstin sydän on ammatista huolimatta kultaa.

Rachel Vanwierenin mukaan Bret Harte kirjoittikin länsirannikosta itärannikon viktoriaaniselle yleisölle ja kuvasi kaivostyön sijasta usein juuri moraalisia kysymyksiä. Karkotetut alkavat erämaassa pystyttää sitä viktoriaanista moraalia, jonka Kalifornian kultaryntäys on jättänyt taakseen. Luonnon keskellä he lakkaavat olemasta pelureita ja prostituoituja. He nousevat moraalisesti heidät tuominneen kaupungin yläpuolelle, vaikka lopultakaan sillä ei ole mitään merkitystä; he tuhoutuvat siitä huolimatta — tai, tekisi mieli sanoa, itse asiassa juuri sen vuoksi.

Lisää aiheesta:
  • Rachel Vanwieren (2015) Sketching social mobility in the gold rushes of California and Patagonia: Bret Harte and Manuel Rojas. Hispanófila, 173(enero): 281-291.