lauantai 21. lokakuuta 2017

Adulthood Rites

Ihmislaji on yhtäältä älykäs ja toisaalta hierarkinen laumaeläin. Ihminen rakentaa monimutkaisia työkaluja, ratkoo ongelmia ja käsitteellistää havaintoa mutta samalla kilpailee vallasta, reviiristä ja johtajuudesta. Octavia E. Butlerin xenogenesis-trilogiassa tämä ihmisten sisäinen ristiriita on johtanut lajin tuhoon, josta avaruusoliot onnistuvat pelastamaan vain joitain tuhansia yksilöitä.

Sarjan toisessa osassa Adulthood Rites (1988, suom. Puolipäivän riitit) on laskeuduttu takaisin maan kamaralle, missä muokattu kasvusto peittää ydinsodan runteleman maiseman. Ihmisille on tarjottu kaksi vaihtoehtoa: pidennetty mutta hedelmätön elämä täysin omin ehdoin tai jälkikasvun mahdollisuus yhdessä oankalien kanssa. Avaruusoliot keräävät ja muokkaavat perimää yhtä vaivattomasti kuin ihmiset tarinoita, ja tämä valta asettaa kaksi lajia vahvasti eriarvoiseen asemaan.
”Human beings fear difference”, Lilith had told him once. ”Oankali crave difference. Humans persecute their different ones, yet they need them to give themselves definition and status. Oankali seek difference and collect it. They need it to keep themselves from stagnation and overspecialization. If you don't understand this, you will. You'll probably find both tendencies surfacing in your own behavior.” And she put her hand on his hair. ”When you feel a conflict, try to go the Oankali way. Embrace the difference.”
Adulthood Rites on Akinin, ihmisten ja oankalien jälkeläisen, kasvutarinaa. Hänellä, kuten kaikilla uusilla lapsilla, on viisi vanhempaa: kaksi ihmistä, kaksi oankalia ja yksi ooloi, joka sovittaa perimät yhteen ja oikaisee mahdolliset virheet. Akin on ensimmäinen uudella maapallolla syntynyt poika. Oankaliyhteisö on tunnistanut tuhoisia piirteitä miesten käyttäytymisestä, ja vasta pitkän harkinnan tuloksena se on valmis ottamaan riskin poikalasten kanssa. Akin on myös poikkeuksellisen ihmismäinen: näkyviä lonkeroita ei ole, mutta hänen kielensä on oankalien ja mielensä muutamassa kuukaudessa kuin aikuisen. Aikuisuus muodonmuutoksineen aikanaan tietysti vie ihmismäisen ulkomuodon.

Omissa yhteisöissään elävät ihmiset ovat taantuneet toisiaan ryösteleviksi heimoiksi, mutta elämä ilman jälkeläisten tuomaa tulevaisuutta raaistaa kamppailut. Rosvojoukko kidnappaa Akinin ja myy tämän kaukaiseen kylään, missä hänen ”puhtautensa” ylläpitää ohutta toivoa tulevaisuudesta. Lajina oankalit ovat sitoutuneet elämän ylläpitämiseen ja korjaamiseen, ja heille ihminen on mielenkiintoinen laji, jonka itsetuhoisuutta pitää säädellä. Kahden maailman rajalla Akin tunnistaa myös ihmislajin epätoivon omasta geneettisestä ja kulttuurisesta perimästään.
 
Butler ylläpitää upeaa vierautta kuljettaessaan tarinaansa lajien rajalla ja tarkastellessaan ihmistä ulkoapäin. Ihmisen perimä, lajin aggressiivisuus, tietämättömyys ja sisäinen ristiriita kannattelevat yhteentörmäystä, josta muodostuu mielenkiintoinen ja uskottava ihmislajin omakuva. Adulthood Rites on erinomaista tieteiskirjallisuutta, jonka soisi saavan enemmän näkyvyyttä klassikoiden joukossa.
Octavia E. Butler, Adulthood Rites (1988). E-kirja. Open Media Road, New York, NY, USA, 2012.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Sapiens: Ihmisen lyhyt historia

En ole kiinnostunut siitä, mitä Suomi lukee — edes juhlavuonna. Tapaan ottaa kirjojen kansiin painetut Kirjakauppaliiton varoitukset todesta, mutta ystäväni, jonka makuun uskallan luottaa, suositteli teosta — tai itse asiassa sen jatko-osaa. Niinpä kesällä lukupino asettui uuteen järjestykseen. Nyt syksyllä luin kirjan uudestaan.

Yuval Noah Hararin teos Sapiens: Ihmisen lyhyt historia (2017) on ollut kansainvälinen menestys. Kenties lajimme menneisyyttä käsittelevät teokset ovat nousseet tietokirjallisuuden pinnalle, kun lajimme tulevaisuus entiseen tapaan näyttää olevan vaakalaudalla. Hararin teos ei tietenkään nojaa suosiossaan pelkästään aiheen synnyttämään nosteeseen, vaan se on helposti lähestyttävä, monipuolinen ja hyvin kirjoitettu.

Harari kuvaa olosuhteita ja vaiheita, joiden kautta homo sapiens vähitellen siirtyi savanneilta kaupunkeihin. Monet eläimet ovat sosiaalisia ja käyttävät kieltä. Jotkut ovat painottaneet kieliopin tehostaman kielen poikkeuksellisuutta, mutta Harari korostaa toista luonnolliseen kieleen liittyvää piirrettä: sen synnyttämää fiktiota. Fiktio nostaa havainnon ja kommunikaation kohteet konkreettisesta abstrahoituun tai kuvitteelliseen. Sadut viihdyttävät, myytit opettavat ja selittävät, mutta myös raha, oikeudenmukaisuus, kansallisuus ja automerkki ovat fiktioita. Ne eivät ole epätosia vaan tavallaan sovittuja tai tuotettuja. Jaetut tarinat herättävät luottamusta. Niinpä muutama tuhat vuotta myöhemmin kesälomaa voi viettää turvallisesti vieraan heimon alueella.

Uskonnot ovat yli-inhimilliseen nojaavia arvojen ja normien järjestelmiä, yhdenlaisia fiktioita. Toisenlainen fiktio on esimerkiksi kapitalismi, joka on jakanut hedelmiä epätasaisesti samalla kuitenkin kohottaen jaossa olevien hedelmien määrää. Tieteellinen ajattelu, jota Harari pitää huomattavan eurooppalaisena keksintönä, lähtee tietämättömyydestä: valmiita ja lopullisia vastauksia ei ole, mutta ilmiöitä voidaan tutkia ja niistä voidaan esittää teorioita eli fiktioita. Tämä tietämättömyys on antanut ihmiselle ennen näkemätöntä valtaa muokata ympäristöä.

Kirja murskaa myös moderneja unelmia kivikautisen ihmisen ”harmoniasta” luonnon kanssa. Metsästäjä-keräilijä tunsi tietysti valtavat määrät kasveja sekä eläimiä ja liitti niihin kaikenlaisia uskomuksia. Kuitenkin suurten nisäkkäiden sukupuutot sattuivat samoihin aikoihin ihmiskosketuksen kanssa. Kivikautinen teknologia, erityisesti tuli, riitti muuttamaan kokonaisten mantereiden (esim. Australia) kasvuston ja eläimistön.

Ihmisen lyhyt historia on tietysti itsessäänkin tarina tai fiktio: emme havaitse sitä sellaisenaan vaan se täytyy päätellä. Kirja kuvaa ihmisenä olemista lintuperspektiivistä. Sivut ovat täynnä painavaa asiaa, jonka muodostamaa kuvaa ainakaan maallikon tiedot eivät riitä suuremmin haastamaan. Esiteollista historiaa tunteva lukija huomaa nyökyttävänsä päätään toistuvasti. Kirjoittamista harrastava lukija ihailee kirjan laajuutta ja kerronnan sujuvuutta. Tietokirjallisuutta harrastava lukija alkaa selailla evoluutiota käsitteleviä teoksia.

Yuval Noah Harari, Sapiens: Ihmisen lyhyt historia. Englanninkielisestä alkuteoksesta Sapiens. A Brief History of Humankind (2011) suomentanut Jaana Iso-Markku. Bazar, Liettua, 2017.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Born Failure

Patricia Highsmith, ”Born Failure”. Kokoelmassa Nothing that Meets the Eye: The Uncollected Stories by Patricia Highsmith (E-Book). W. W. Norton, New York, NY, USA, 2003.

Jotkut ihmiset syntyvät menestyjiksi, mutta Winthorp Hazlewood vaikuttaa epäonnistujalta jo viisivuotiaana. Edes voittajaa lupaileva lempinimi ”Winnie” ei käännä hänen kohtaloaan. Takaiskuja satelee.

Taitamattomuudestaan ja huonosta tuuristaan huolimatta Winnielläkin on unelmia. Hän haluaa perustaa tavaratalon. Vaimonsa ohjaamana hän perustaa pieneen vermontilaiseen Bingleyn kaupunkiin sekatavaramyymälän, jonka varassa pariskunta kitkuttelee vuosikymmeniä. Ahkeruus ja sitkeys eivät riitä kumoamaan vastoinkäymisten ja hyväuskoisuuden tuhoavaa voimaa. Jokainen arjesta poikkeava tapahtuma suistaa Winnien lähemmäksi kuilun reunaa.

Kun kyseessä on Patricia Highsmithin (1921-1995) novelli, takaiskut virittävät pahaenteisen tunnelman. Ikään kuin kulisseissa odottaisi jotain vielä pahempaa. Highsmithin olisi odottanut puhaltavan vähin erin tarinasta kaiken lämmön, mutta ”Born Failure” on yllättävän sentimentaalinen. Kun Winnie saa yllättäen käsiinsä valtavan perinnön, novellin siihenastinen sävyn valossa on selvää, ettei vanha pariskunta pääse lomamatkalleen. Bingley on kuitenkin yhteisö, jossa Winniellä on oma paikkansa. Hän on kuin elävä marttyyri, joka ei koskaan käperry ongelmiinsa tai itsesääliin.

Winthorp Hazlewood muistuttaa taitamattomuudessaan Mark Twainin novellin ”Luck” (1891) päähenkilöä Arthur Scoresbya. Missä Scoresbyn eeppinen kompastelu kääntyy aina voitoksi, Winnien ponnistelut vääjäämättä epäonnistuvat. Twain tietysti liioittelee komedian tuottamiseksi, mutta mihin Highsmith liioittelullaan pyrkii? Epävarmuus tarinan sävystä — alkuun Highsmith sivaltelee päähenkilöään melkein ilkikurisesti — pitää lukijan otteessaan.

Kokoelma Nothing that Meets the Eye (2003) sisältää julkaistuja ja julkaisemattomia novelleja tuotteliaan Highsmithin uran varrelta. Aiemmin julkaisematon ”Born Failure” syntyi toukokuussa 1953.
Peukutus: hahmo

Novellissaan ”Born Failure” Patricia Highsmith kartoittaa taitamattoman, hyväuskoisen mutta äärimmäisen sitkeän Winthorp Hazlewoodin kautta yksilön ja yhteisön suhdetta. Syntymässä määrätty kohtalo pitää amerikkalaisen unelman Winnien ulottumattomissa, mutta hän ei syytä ketään eikä lakkaa yrittämästä. Hänen vastoinkäymisensä eivät uhkaa yhteisön arvoja vaan päinvastoin vahvistavat niitä. Siksi kaikki pitävät hänestä.

torstai 28. syyskuuta 2017

July 1914: Countdown to War

Kiista syyllisistä ensimmäiseen maailmansotaan alkoi jo melkein heti Sarajevon laukausten jälkeen.  Kaikki osapuolet halusivat näyttäytyä uhreina, ja valtiomiehet rakensivat tarinoita omasta tai hallintonsa viattomuudesta. Sata vuotta sodan alkamisen jälkeen kiistaa käydään edelleen.

Versaillesin rauhansopimus langetti sotasyyllisyyden tukevasti Saksan harteille, mutta sitten toiseen maailmansotaan verrattuna vuosien 1914-1918 panos alkoi vaikuttaa epäselvältä. Mistä lopultakin oikein taisteltiin? Mitä sodassa oli panoksena? Historioitsijoiden käsitys alkoi kallistua jaetun syyllisyyden kannalle: kaikki olivat osaltaan syyllisiä ja niinpä kukaan ei ollut erityisen syyllinen. Barbara Tuchman ja A. J. P. Taylor pitivät sotaa tarpeettomana ja katsoivat, että kesän 1914 tapahtumat karkasivat diplomaattien, poliitikkojen ja kenraalien otteesta. Sotaan siis kompasteltiin puolivahingossa ja — kuten Taylor totesi — aikataulut edellä.

Thomas Laqueur on tulkinnut näiden ajatusten heijastelevan kylmän sodan aikaa eräänlaisina varoituksina: blokkiutuneet liittoumat saattavat päätyä tahtomattaan katastrofaaliseen sotaan pelkän teknologian tai asetelman vuoksi. Luettuaan Tuchmanin The Guns of August (1962) John F. Kennedy halusi välttää ”Lokakuun ohjukset” eli ohjuskriisin hallitsemattoman kehityksen. Samalla hän asennutti Valkoiseen taloon nauhurit, jotta päätöksenteko olisi jäljitettävissä.

Toisaalta niin ikään 1960-luvulla saksalainen Fritz Fischer kaivoi arkistojen kätköistä todisteita, joiden mukaan ensimmäinen maailmansota oli nimenomaan Saksan syytä. Syyskuulle 1914 päivätyissä papereissa luonnosteltiin sotaa koskevia tavoitteita, joiden Fischer päätteli hallinneen jo heinä-elokuun päätöksiä. Max Hastings on samaan tapaan asettanut syyllisyyden Saksan ylle. Toisaalta Niall Ferguson pitää käsittääkseni syypäänä Iso-Britanniaa sen epäselvän ulkopolitiikan vuoksi ja Christopher Clark Serbiaa sen vähintäänkin suvaitseman terrorismin vuoksi. Ensimmäistä maailmansotaa koskevia julkaisuja on kymmeniä tuhansia, joten teorioissa on valinnanvaraa.

* * *

Kirjassaan July 1914: Countdown to War (2013) yhdysvaltalainen Sean McMeekin tuo keskusteluun ”uuden” syyllisen, Venäjän. Venäjä oli saanut itävaltalaisittain tarkoin varjellun ultimatumin perussävyn tietoonsa jo ennen sen julkaisua ja käynnisti salaisen (osittaisen) mobilisoinnin 24. heinäkuuta, eli ennen kuin Serbia oli vastannut Itävalta-Unkarin esittämään uhkavaatimukseen. Liikekannallepano hyväksyttiin 25. heinäkuuta ministerineuvostossa. Se oli McMeekinin mukaan jo sotatoimi, joka osoitti halun ja valmiuden Balkanin konfliktin eskaloimiseen.

July 1914: Countdown to War on mielenkiintoinen ja hyvin sujuva, mutta sen ratkaisevat johtopäätökset tuntuvat lepäävän toisen käden tietojen tai rohkeiden oletusten varassa. Ohjasiko Venäjän toimintaa laajempi strateginen ajattelu jo ennen ultimatumia? Päätettiinkö sodasta heinäkuussa Pietarissa Ranskan presidentin vierailun aikana, kun Itävalta-Unkari vielä sorvasi uhkavaatimustaan? Enpä tiedä.

McMeekin kokoaa tarkan kronologian ja jäljittää parhaansa mukaan, mitä kukakin tiesi minäkin ajankohtana. Kuvaus ei tietenkään ole kattava, mutta se kuvaa ongelmia tiedonkulussa. Diplomaattien ja poliitikkojen viestit piti salata koodiksi, lähettää ja purkaa ne, joten viestinnässä oli huomattava viive samalla, kun tapahtumat kehittyivät erittäin nopeasti. McMeekinin mukaansBritannian ulkoministeri Edward Grey, Ranskan pääministeri René Viviani ja itse keisari Vilhelm II reagoivat 27. päivänä kaksi päivää vanhoihin tietoihin.

Kun sitten keisarit Vilhelm ja Nikolai sähköttelivät toisilleen kaikessa ystävyydessä 30. heinäkuuta, ”Nikke” joutui tunnustamaan, että hän oli käynnistänyt liikekannallepanon jo viisi päivää aiemmin. ”Ville” oli järkyttynyt. Saksa käynnisti liikekannallepanonsa viimeisenä; sitä edelsi vielä Venäjän liikekannallepanotietojen vahvistaminen ja virallinen sodanjulistus. Schlieffen-suunnitelman vaatima Belgian miehitys toi tietysti pienen maan puolueettomuuden takaamiseen sitoutuneen Iso-Britannian mukaan sotaan.

Itävalta-Unkari leipoi Serbiaa koskevia vaatimuksiaan melkein koko heinäkuun, joten arkkiherttua Franz Ferdinandin murhan aiheuttama poliittinen myötätunto ehti laimeta. Kaksoismonarkian yhtenäinen ja tehokas ulkopolitiikka kompastui Unkarin vastustukseen. Toisaalta elonkorjuuloma esti joukkojen valmistamisen sotaan.

Pariisissa Sarajevon laukaukset peittyivät keväällä alkaneeseen poliittiseen skandaaliin. Entisen valtiovarainministerin Joseph Caillaux'n puoliso Henriette ampui Le Figaron toimittajan maaliskuussa 1914. Lehti oli julkaissut Caillaux'n yksityistä kirjeenvaihtoa ajalta, kun Henriette oli vielä ”toinen nainen”. Caillaux'n tahraaminen oli tietysti harkittua. Presidentti Raymond Poincaré oli saanut vuoden 1913 vaalikampanjaansa salaista tukea, eli rahaa, venäläisiltä. Pietarista virtasi myös rahaa ranskalaisen lehdistön lahjomiseen — toisaalta noina vuosina Le Figaroa lahjoi myös Marcel Proust.

Joka tapauksessa toimittajat ottivat mm. presidentin kilpailijan, pasifistisen ja Saksaan kallellaan olevan Caillaux'n hampaisiinsa. Vaalien jälkeen Venäjän lähettiläs Alexander Izvolski saattoi kertoa Pietariin, että Venäjä oli ”turvassa [Poincarén] seitsenvuotisen virkakauden ajan Caillaux'n kaltaisilta valtion päämiehiltä”. Sattumaa tai ei, Poincaré oli Saksalle vuonna 1871 menetetyssä Lorrainessa syntynyt venäläisten ystävä, joka kytki maansa sotilasliittoon Venäjän kanssa.

Myös Lontoossa keskityttiin ”omiin asioihin” eli Irlantiin. Keväisen Curragh-välikohtauksen käynnistämät laineet hallitsivat julkista keskustelua vielä kesälläkin. Hallitus oli kaavaillut toimia Irlannin itsehallintoa vastustavia ulsterilaisia joukkoja vastaan, mistä kehittyi poliittinen skandaali. 

* * *

Margaret Macmillan on epäillyt, ettei ensimmäiselle maailmansodalle kenties koskaan löydy selkeää syytä tai selitystä. Hän onkin tarkastellut, miksi pitkään kestänyt rauha ja diplomatian perinne epäonnistuivat. Taustalta löytyi suurvaltaunelmia, poliittisten toimijoiden henkilökohtaisia motiiveja sekä aikakauden arvoja ja ihanteita, jotka ovat kenties meille vieraita.

McMeekinin kirjaa lukiessani aloin ajatella, että Tuchmanin The Guns of August pitäisi lukea uudestaan. Kuten Max Hastings myös McMeekin mainitsee sen puutteista tai epätarkkuuksista huolimatta inspiraation lähteeksi.

Sean McMeekin, July 1914: Countdown to War. Basic Books, New York, NY, USA, 2013.
--
Kuva: ”Franz Ferdinand ja hänen vaimonsa Sophie lähdössä Sarajevon raatihuoneelta kesäkuun 28. päivä 1914. Heidät ammuttiin hetkeä myöhemmin.” (Wikimedia / creative commons)

torstai 21. syyskuuta 2017

The Two Faces

Henry James, ”The Two Faces” (1900). Teoksessa Milton Crane (toim.), 50 Great American Short Stories. Bantam Books, New York, NY, USA, 1972.

Vaikka Henry Jamesin tiivis novelli ”The Two Faces” (1900) on tiettävästi kirjailijan lyhin tarina, jouduin tekemään monta yritystä sen lukemiseksi. Ajatukset irtaantuivat lukemisesta, ja silmät alkoivat liukua pitkin sivuja tunnistamatta edes sanoja. Kirjailija itse piti novellistaan sen taloudellisuuden vuoksi, mutta se on jäänyt arvosteluissa ja antologioissa vähemmälle huomiolle. J. Peter Dyson arvelee syyksi novellin liian tiiviin muodon.

Novellin kolme ensimmäistä virkettä paljastaa tekstin tavanomaista tiheämmäksi. Ymmärrän jokaisen sanan irrallisena — no joo, scintillan jouduin tarkistamaan sanakirjasta — mutta peräkkäin aseteltuina ne virittävät odotuksia ja jännitteitä kolmen ihmisen kesken niin, että niiden kirjanpito edellyttää muutaman hitaan ja harkitun lukukerran. Luettavuutta ei helpota Jamesin tapa täydentää virkkeen keskelle lisähuomioita.

Ensimmäisessä kappaleessa tapahtuu periaatteessa kolme yksinkertaista asiaa: 1) palvelija odottaa ohjeita ilmoitettuaan vierailijan nimen, 2) rouva May Grantham toistaa vierailijan nimen, ja 3) seuralainen nousee ja siirtyy takan ääreen. Kukaan ei kuitenkaan tee mitään ilman, että siihen liittyisi odotuksia — tai ehkä paremminkin: kaikki toiminta on jonkun havainnon ja arvioinnin kohteena.
The servant, who, in spite of his sealed, stamped look, appeared to have his reasons, stood there for instruction, in a manner not quite usual, after announcing the name.
Palvelija odotuksessa on jotain jännittynyttä ja tavanomaisesta poikkeavaa. Hän on ilmoittanut vierailijan nimen, jolla hän uskoo olevan vaikutusta kuulijoihin.
Mrs Grantham, however, took it up – “Lord Gwyther?” – with a quick surprise that for an instant justified him even to the small scintilla in the glance she gave her companion, which might have had exactly the sense of the butler’s hesitation.
Rouva Grantham onnistuu siis suurelta osin peittämään tunteensa, vaikka huoneessa istuvaan seuralaiseensa — herra Shirley Suttoniin — luomassaan silmäyksessä näkyy häivähdys lordin nimen aiheuttamasta yllätyksestä.

Kuka tekee havainnon emännän silmäyksestä? Onko se kertoja, hovimestari vai Sutton? Jos se on kertoja, miksi hän on äkkiä epävarma sen suhteesta hovimestarin epäröintiin? Jos se on Sutton, niin miksi hän päätyy hovimestarin tarkan havainnon kohteeksi kolmannessa virkkeessä? Ehkä huomion tekee hovimestari... mutta kerronta seuraa sitten jatkossa kuitenkin Suttonia.
This companion, a shortish, fairish, youngish man, clean-shaven and keen-eyed, had, with a promptitude that would have struck an observer – which the butler indeed was – sprung to his feet and moved to the chimney-piece, though his hostess herself, meanwhile, managed not otherwise to stir.
Kun rouva Grantham nielaisee yllätyksensä, Sutton reagoi fyysisesti. Siirtyessään takan viereen hän myös ottaa etäisyyttä rouva Granthamiin. Kenties he istuivat vierekkäin. Miksi vieraan tulo katkaisisi sen? Mitä tarkoittaa toisen virkkeen companion?

Sitten lordi Gwytherin astuessa huoneeseen Suttonin läsnäolo horjuttaa hänen sujuvaa esiintymistään. Sutton seuraa lordin ja emännän keskustelua sivusta, eli hän on takan ääreen siirtyessään asettunut tarkkailijaksi.
He already knew of the marriage as well as Mrs. Grantham herself, and as well also as he knew of some other things;
Sutton tietää rouva Granthamin härnäävän lordia kysymyksin, mutta mitä muuta hän tietää?

* * *

”The Two Faces” tuntui raskaalta, koska kaikkeen sisältyi hienovaraisia signaaleja, joita en osannut lukea. Vasta novellin luettuani, kun löysin tiivistelmän, pääsin kärryille Suttonin, Granthamin ja Gwytherin suhteesta. En huomannut oleellista kohtaa ensimmäisellä lukukerralla:
[Sutton] knew his London well enough to know that he was on the way to be regarded as he main source of consolation for the trick Lord Gwyther had several months before publicly played her.
Ilmeisesti Gwyther on ollut Granthamin seuralainen, eli heillä on ollut suhde, joka on sitten päättynyt ”temppuun” eli rouva Granthamin julkiseen nöyryytykseen. Sutton lohduttajana, eli läheisenä, ei halua nähdä itseään kenenkään, eli Gwytherin, ”seuraajana”, koska sitä hän juuri on — jos ei vielä niin todennäköisesti pian. Lontoo eli seurapiirit ovat kaiken aikaa läsnä, joten kaikkea tekemistä seurataan, mistä Sutton on hyvin tietoinen.

Kerronta edetessään kevenee aavistuksen. Käy ilmi, että lordi Gwyther on äskettäin mennyt naimisiin. Hän esittää toiveen, että rouva Grantham esittelisi hänen vaimonsa Lontoon seurapiireille. Pyyntö on jollain tavoin järisyttävämpää ja yllättävämpää kuin lordin yllättävä vierailu. Rouva Grantham suostuu, mutta, kun sitten ratkaiseva ilta saapuu, lady Gwyther tekee ohjatun ensi esiintymisensä naurettavassa puvussa. Hänen maineensa on pilalla. 

* * *

James käsittelee novellissaan kostoa: Lordi Gwytherin pyynnön on tarkoitus torjua katkeran rouva Granthamin kosto, mikä tietysti epäonnistuu. Rouva kostaa lordi Gwytherille nöyryyttämällä tämän nuorta vaimoa. Tällöin Sutton näkee kahdet kasvot oikeastaan kahdesti: Rouva Granthamin kauniiden kasvojen takaa paljastuu häikäilemättömyyttä tämän tuodessa lady Gwytheria seurapiirin eteen. Näin kauniit kasvot muuttuvat joksikin muuksi. Samalla rinnakkain ovat armottoman kostajan ja viattoman ja epävarman uhrin kasvot. Sutton, joka on tähän asti ollut rouva Granthamin kasvojen lumouksessa, päättää perääntyä orastavasta suhteesta.

Dyson tunnistaa novellista julkisen ja yksityisen identiteetin jännitteen. Se näkyy esiintymiseen ja balettiin viittaavassa sanastossa, ympäristön valoissa ja varjoissa, keskusteluissa ja tietysti kasvoissa. Sutton ja rouva Grantham puhuvat toistuvasti tunteiden peittämisestä ja lukemisesta. Sopivuuden sääntelemissä piireissä julkisivun ylläpitäminen on ensiarvoisen tärkeää. Puhe ja käytös ovat korostetun hillittyjä, koska niiden on tarkoitus jatkuvasti peittää todelliset ajatukset ja reaktiot. Sutton etsii rouva Granthamin kasvoista jatkuvasti merkkejä yksityisestä minästä. Lopulta niitä löytyy.

Ensimmäisellä lukukerralla en keksinyt mitään sanottavaa. Olin aikeissa jättää tämän novellin käsittelemättä, mutta Dysonin paperin luettuani palasin novellin ääreen lievästi innostuneena. Novellista paljastui herkullisia kerroksia ja vivahteita, kaikkea sitä, mikä tekee kaunokirjallisuudesta nautinnon. Vaikea lukukokemus toisaalta heittää varjon hyllyssä odottavien Jamesin romaanien ylle: onko nekin luettava kirjallisuudentutkimuksesta käsin, vai pääseekö niistä jyvälle maallikkotiedoin?
Peukutus: näkökulma

Henry Jamesin novelli ”The Two Faces” (1900) on kerronnaltaan alkuun läpitunkemattoman tiheää. Toimintaan kytkeytyy aina havaintoa ja odotuksia, ja hienovaraiset signaalit kimpoilevat edestakaisin. Kertojan kaikkitietävyyden suhde tapahtumiin on hetkittäin epäselvä ja kierteinen.

Lisää aiheesta:
  • J. Peter Dyson (1981) ”Perfection, Beauty and Suffering in ”The Two Faces”. The Henry James Review, 2(2): 116-125.

maanantai 18. syyskuuta 2017

The Rats in the Walls

H. P. Lovecraft, ”The Rats in the Walls” (1924). Kokoelmassa S. T. Joshi (toim.), The Call of Cthulhu and Other Weird Stories. Penguin Books, London, UK, 1999.

Tuntemattoman pelko on kantava teema yhdysvaltalaisen kauhukirjailijan H. P. Lovecraftin tarinoissa. Ihmisen tavat, perinteet, uskomukset ja näitä ylläpitävät instituutiot muodostavat lohdullisen tietämättömyyden piirin. Tämän piirin tarjoama turvallisuus järkkyy, kun järkyttävä tieto tai havainto ajaa ihmisen sen ulkolaidalle.

Novellissa ”The Rats in the Walls” (1924) kertoja menettää ainoan lapsensa sodassa. Varakas Delaporen suku on näin sammumassa ja vailla tulevaisuutta, joten leskimies päättää palata Yhdysvalloista menneisyyteen, Englantiin, kunnostamaan sukunsa muinaista perintökartanoa. Varojaan säästelemättä herra Delapore palauttaa Exham Prioryn entiseen kukoistukseensa.

Kun remotti alkaa olla lopuillaan, kiviseinistä alkaa kantautua rottien rapinaa, jota vain mies ja hänen kissansa kuulevat. Hän alkaa nähdä vaivaannuttavia unia. Kellarista paljastuu vanhemman rakennuksen perustat ja sen uumenista krypta, josta pääsee vielä syvemmälle. Laskeutuessaan maan uumeniin Delapore seurueineen kulkee ajassa taaksepäin, mutta sitten heidän kulkemansa käytävä alkaa näyttää olevan kaivettu alhaalta päin.
We did not pause long, but shiveringly began to clear a passage down the steps. It was then that Sir William, examining the hewn walls, made the odd observation that the passage, according to the direction of the strokes, must have been chiselled from beneath.
Tämä ennakoi uusia yllätyksiä. Syvällä menneisyydessä mies tunnistaa perintönsä samalla, kun perintö tunnistaa hänet. Hän ei kulje pelkästään kohti menneisyyttä, vaan menneisyys tulee vastaan. Atavismi herättää uinuvat piirteet toiminnaksi, kun karmea salaisuus paljastuu.

* * *

Kartanon ja sen omistajien nauttima huono maine paikallisten keskuudessa virittävät nopeasti kauhuromanttisen tunnelman. Monet ovat rinnastaneet novellin Edgar Allan Poen novelliin ”Usherin talon tuho” (1839). Esimerkiksi Peter Cannonin mukaan Poen novellissa kartano edustaa Roderick Usherin synkkää mieltä siinä, missä Lovecraftin novellin kartano edustaa Delaporen tietoisuuden kerrostumia. Sekä Cannon että Donald Burleson yhdistävät Exham Prioryn Carl G. Jungin teoriaan psyykeestä: Delapore laskeutuu kellarista, eli henkilökohtaisesta alitajunnastaan, syvemmälle kohti kollektiivista alitajuntaa ja sen arkkityyppejä. Ne elävät yksilöistä riippumatta vaikuttan uniin ja kaivautuen esiin maan uumenista.

Vaikka alitajunta on herkullinen ja toimiva tulkinta kartanolle, Jung julkaisi valtaosan psyykettä koskevasta teoriastaan vasta Lovecraftin novellin julkaisemisen jälkeen. Jungin vuoden 1921 tutkielma psykologisista tyypeistä ei puhu mielen kerroksista, kollektiivisesta alitajunnasta tai arkkityypeistä.

Lovecraft käyttää kerrostumia ilmaisemaan kätkettyjä ja muinaisia salaisuuksia. Kerrostumat antavat ajallisen perspektiivin, joka paljastaa ihmisen mitättömyyden maailmankaikkeudessa. Kenties geologiset kerrostumat pienoisromaanissa At the Mountains of Madness (1936) ja merenpohjasta nousseet sedimenttikerrostumat novellissa ”Dagon” (1919) edustavat alitajuntaa. Sen pohjalla odottaa oivallus, jonka kanssa on mahdoton elää. Exham Prioryn kerrostumat ovat kuitenkin arkkitehtonisia: goottilaisen rakennuksen alla on romaanisia, saksilaisia, roomalaisia ja kelttiläisiä rakenteita. Erona edellisiin ne ovat ihmisen tuottamia. Kun tarinassa puhutaan Catulluksesta, Attisista ja Kybelestä, puhutaan fryygilaisen kultin Roomaan tuomasta kulttuurisesta rappiosta.
Sir William, standing with his searchlight in the Roman ruin, translated aloud the most shocking ritual I have ever known; and told of the diet of the antediluvian cult which the priests of Cybele found and mingled with their own. [...] The reference to Atys made me shiver, for I had read Catullus and knew something of the hideous rites of the Eastern god, whose worship was so mixed with that of Cybele.
Novellissa on muitakin taloihin liittyviä kauhuromanttisia viitteitä. Yhdysvaltojen sisällissodassa ”Carfaxin tulipalo” tuhoaa Delaporen suvun tilan ja suvun historiaa koskevat asiakirjat, joista päähenkilö olisi kenties saanut tietää syyn esivanhempiensa kiireiseen muuttoon Uudelle Mantereelle. Näin Delapore ei lopulta tiedä, kuka tai mikä hän on. Bram Stokerin Draculassa (1897) romanialaisen kreivin Englannissa sijaitseva kartano on nimeltään Carfax. On tuskin sattumaa, että molemmissa tarinoissa samanniminen talo on uhkaavan epäpuhtauden jalansija. Carfax yhdistää novellin saastuneeseen verenperintöön.

* * *

”The Rats in the Walls” esittää perimän tuntematon kauhun lähteenä. Ihminen on kehittynyt alemmista olennoista hallitsemattoman evoluution seurauksena, mutta epävakaa kehitys voi kääntyä:  uinuvat piirteet voivat herätä, jolloin ihminen taantuu takaisin alemmaksi olennoksi. Exham Priory edustaa ennemmin korruptoitunutta perimää kuin mielen kerrostumia. Rotuennakkoluulot ja rotujen sekoittumisen uhka (eli vierauden pelko) uivat aina Lovecraftin teksteissä lähellä pintaa (niistä ehkä myöhemmin).

Toisaalta mielen epävakauskin liikkuu Lovecraftin teksteissä lähellä pintaa. Hänen molemmat vanhempansa kärsivät mielenterveysongelmista ja kuolivat mielisairaalassa. Ehkäpä unettomuudesta ja ahdistuksesta kärsivälle kirjailijalle ”sukurasituksen” kuormittama perimä oli kuin pimeä kellari, josta saattoi koska tahansa nousta tuntemattomia ja hallitsemattomia voimia hänen kimppuunsa.
On July 16, 1923, I moved into Exham Priory after the last workman had finished his labours. The restoration had been a stupendous task, for little had remained of the deserted pile but a shell-like ruin; yet because it had been the seat of my ancestors I let no expense deter me.
Novelli alkaa päivämäärästä. Kenneth Faig on huomauttanut, että Lovecraftin monien horjuttavaa mieltä kuvaavien tarinoiden keskeiset käänteet sijoittuvat juuri heinäkuun 16. päivään, jolloin Lovecraftin isä kuoli. Nyt Delapore muuttaa kartanoon tuona päivänä. Faig kertoo myös, että Lovecraft haaveili kunnostavansa lapsuudenkotinsa Rhode Islandilla entiseen loistoonsa.

Vaikka novellin tapahtumille on tulkittavissa kirjoittajan elämäkerrallista rinnakkaisuutta, ”The Rats in the Walls” seisoo omilla jaloillaan. Kerronta on poemaista, kertojan tunteita alleviivaavaa. Terävän ja täsmällisen substantiivin sijaan Lovecraft manaa esiin todellisuuden kaltaisuutta viiden tai kuuden adjektiivin voimin. Se lienee tietoinen tyylivalinta.
Peukutus: sävy

H. P. Lovecraftin novellissa ”The Rats in the Walls” (1924) puhaltaa maukas kauhuromanttinen tunnelma. Nimien ja motiivien kautta tarina kytkeytyy muihin lajin merkkiteoksiin. Päähenkilön kyvyttömyys lukea sosiaalisia, nimenomaan kirjoittamattomia viestejä syöksee hänet eristyksiin ja lopulta turmioon. Perimä kauhun lähteenä toimii erinomaisesti.

Lisää aiheesta:
  • Donald R. Burleson, H. P. Lovecraft: A Critical Study (1983). Hippocampus Press, New York, NY, USA, 2016.
  • Peter Cannon, H. P. Lovecraft (1989). Hippocampus Press, New York, NY, USA, 2016.
  • Kenneth W. Faig, Jr., ”The Parents of Howard Phillips Lovecraft”. Teoksessa David E. Schultz ja S. T. Joshi (toim.), An Epicure in the Terrible: A Centennial Anthology of Essays in Honor of H. P. Lovecraft. Hippocampus Press, New York, NY, USA, 2011. 

lauantai 9. syyskuuta 2017

Salamiin soturit

Viimeisen parin vuoden aikana sana fasismi on alkanut nousta keskusteluihin ja otsikoihin. Joidenkin johtajien poliittista retoriikkaa heijastetaan 1930-luvun Eurooppaan, missä puhe kärjistyi vihaksi ja suursodaksi tunnetuin seurauksin. Ovatko hyvät arvot jälleen vaarassa?

Brittiläinen sotahistorioitsija Antony Beevor on samentanut kuvaa menneisyydestä. Kytkiessään Espanjan sisällissodan osaksi toisen maailmansodan narratiivia hän huomauttaa, että luottamus demokratiaan oli huteraa laajalti Euroopassa, eikä esimerkiksi brittiläinen konservativismi erityisesti hylkinyt fasismia — etenkään jos polarisoituvassa ilmapiirissä vaihtoehto oli kommunismi. Monien länsimaiden johtajat pitivät Espajanssa fasistien voittoa kokonaisuuden kannalta toivottavampana. Vaikka Iso-Britannia ja Ranska eivät toimittaneet osapuolille aseita, esimerkiksi Yhdysvallat laivasi Francon johtamille fasisteille tuhansia kuorma-autoja, mitä on pidetty yhtenä avaimena voittoon.

Sodan osapuolet tietysti hakivat tukea ulkomailta, mikä syvensi maan kahtiajakoa ja eskaloi väkivallan totaaliseksi sodaksi. Espanjaan virtasi kymmeniä tuhansia ulkomaisia taistelijoita, joista jotkut olivat kirjailijoita. Ernest Hemingwayn ja George Orwellin kertomukset ovat hallinneet populaaria kuvaa sisällissodasta. Ulkomaalaiset seikkailijat eivät kuitenkaan olleet kauttaaltaan tervetullut ilmiö. Vähitellen sisällissodasta muodostui Saksan ja Italian Neuvostoliittoa vastaan Espanjassa käymä välienselvittely.

* * *

Espanjalaisen Javier Cercasin romaani Salamiin soturit (2003) ruotii sodan perintöä postmodernein keinoin. Se pureutuu sotaan Rafael Sánchez Mazasin elämäkerran kautta. Sánchez Mazas oli kirjailija ja yksi fasistisen Falangistiliikkeen perustajista, joka jäi sisällissodan pyörteissä tasavaltalaisten vangiksi ja määrättiin teloitettavaksi. Hänen onnistui kuitenkin ratkaisevalla hetkellä karata. Sitten takaa-ajon aikana tasavaltalaisen sotilaan kerrotaan päästäneen hänet menemään.

Fiktiivisen alter egonsa kautta Cercas alkaa jäljittää tätä tarinaa sekoittaen romaaniinsa todellisia ja keksittyjä ihmisiä ja tapahtumia. Lukija joutuu romaanin edessä jatkuvasti kysymään, mikä kerrotusta on totta romaanin todellisuudessa ja mikä todellisuuden todellisuudessa. Näin kirjailija pääsee totuuden äärelle paljastaen sen väistämättömän subjektiivisena. Kirjailijan kamppailu kertomuksellistamisen kanssa viittaa romaanin kerrontaan itseensä. Chileläinen kirjailija Roberto Bolaño neuvookin päähenkilöä: ”Todellisuus tekee meille aina vääryyttä; on paras ehtiä edelle ja tehdä sille vääryyttä ensiksi.” Myös monta sotaa nähnyt sankari Antonio Miralles pitää kaikkia sodasta kertovia tarinoita valheina.

Päähenkilönsä kautta Cercas kenties tematisoi oman keskinkertaisuutensa kirjailijana (hieman samaan tapaan kuin minä maallikkouteni ja asiantuntemattomuuteni lukijana). Toisaalta vähättelyn takana hän tuntee ylpeyttä romaaneistaan; monet sivuhenkilöistä mainitsevat ne kiitellen. Salamiin soturit ei ole kuitenkaan pelkästään metakirjallista kikkailua vaan ihan sujuva, jouhevasti etenevä kohtuullisen jännittävä romaani.

Romaani lepää Espanjan sisällissodan varassa: Sota virittää tarinaan odotuksia ja käänteitä, ihmisten välille jännitteitä sekä kuljettaa laajempia teemoja sankaruudesta, historiallisesta perinnöstä, ennen kaikkea muistista tai muistamisesta. Valokuvien naureskelevat nuorukaiset taistelivat ja kuolivat jonkin asian puolesta. Cercasin romaani ei kuitenkaan nouse sodan yläpuolelle sellaiseksi yleisinhimilliseksi tarinaksi, joka upottaisi lukijan historian maailmaan tai jännityskertomuksen vyyhteen tai pakottaisi hänet kohtaamaan itsensä. Salamiin sotureissa on pienen tai paikallisen romaanin maku. Vai onko puute sittenkin lukijassa?

* * *

Meksikolaisen Guillermo del Toron elokuvaa Pan's Labyrinth (2006) käsittelevässä videoesseessään Leon Thomas rinnastaa Ofelian — eli Espanjan — myyttisen maanalaisen seikkailun maan sisällissodan tapahtumiin ja hirviöt sodan osapuoliin. Itse Pan kauneudessaan ja kiehtovuudessaan edustaa fasismin lumousta.

Cercas käsittelee kirjassaan sodan perintöä mutta pysyttelee kohtuullisen etäällä sen ideologisista leireistä tai arvoista. Sánchez Mazasin fasismi on poliittista toimintaa, johon ei pureuduta sen enempää: hän ei lankea, ei lumoudu eikä irtisanoudu vaikka ottaakin sodan jälkeen etäisyyttä Francon hallintoon. Toisin kuin Orwell tai Hemingway, Cercas ei asetu selkeästi millekään puolelle, vaikkakin päähenkilö ihailee Bolañon poliittista ryhdikkyyttä ja kenties tunnustaa tasavaltalaissympatioita.

Historialliset narratiivit ankkuroivat lukijan vaivihkaa tapahtumiin ja niiden sisältämiin arvoihin (vaikka tietysti tämänpäiväisen moraalin ja tulkinnan ulottaminen sellaisenaan historiaan vääristää aina kuvaa). Ne esittävät moraalisia haasteita, joista lukija toivoo selviävänsä Ofelian tavoin. Olisinko ollut niitä, jotka lähtivät Espanjaan taistelemaan fasismia vastaan? Olisinko pelottomasti huiskuttanut niitä lippuja, joista on tullut länsimaisen demokratian hyveitä? Olisinko minä totellut vain tottelemisen vuoksi?

Javier Cercas, Salamiin soturit. Espanjankielisestä alkuteoksesta Soldados de Salamina (2001) suomentanut Matti Brotherus. WSOY, Juva, 2003.

tiistai 5. syyskuuta 2017

The Lost Cottage

David Leavitt, ”The Lost Cottage”. Kokoelmassa Family Dancing: Stories by David Leavitt (1983). Penguin Books, London, UK, 1986.

Ainakin varhaisemmassa tuotannossaan David Leavitt pureutuu murroksen ravistelemaan amerikkalaisperheeseen. Romaanissa The Lost Language of Cranes (1986) newyorkilaisperheen seesteinen rutiini järkkyy ensin asumiseen liittyvien muutosten ja sitten perheenjäsenten identiteettiin liittyvien paljastusten vuoksi. Novellissa ”Territory” (1983) perheidyllin rikkoo perheen pojan miesystävän vierailu — eli reviiriloukkaus. 

Samaan tapaan novellissa ”The Lost Cottage” (1983) sään pieksemä mökki Atlantin rannikolla Massachusettsissa on enemmän kuin Dempsonin perheen kesälomien näyttämö 26 vuoden ajalta. Se on koko perheen hellimä kuva itsestään. Vuotavat hanat ja hilseilevät ovenpielet ovat osa kotoista tunnelmaa, jossa jokaisella on oma paikkansa.

Kun Dempsonin perheen vanhemmat kertoivat eroavansa, heidän aikuiset ja kotoa muuttaneet lapsensa järkyttyivät. Perheen koti meni myyntiin, nurkkia siivottiin. Isän uusi suhde nuoreen naisen langetti myös synkkiä varjoja perheen jokakesäisen merenrantaloman ylle.
”No matter what's happened,” she insisted over two thousand miles of telephone wire, ”we're a family. We've always gone, and we'll continue to go.”
Yritys viettää lomaa entiseen tapaan alkaa hyvin mutta törmää väistämättömiin ongelmiin. Mökki eli käsitys perheestä pysyy ennallaan, vaikka ihmiset ovat muuttuneet. Lapset ovat aikuisia: Douglas kohdistaa huomionsa tyttöystäväänsä, eikä Mark mahdu enää suoristautumaan sängyssään. Perheen äiti alkaa löytää puutteita tiskeistä ja mökistä. Sopeutumisyritykset ilmenevät ponnekkaina korjausprojekteina, mutta perinteessä alkaa maistua hengetön toisto. Mökkiä ei voi korjata.

Yhteistä lukemilleni Leavittin teoksille on äidin rooli perheen sideaineena. Se joutuu koetukselle miesten ilmaistessa muutosta tai tehdessä valintoja. Äidin reaktiot eivät hehku lämpöä tai viisautta, mutta ne ovat inhimillisiä ja uskottavia.

Peukutus: teema
David Leavittin novelli ”The Lost Cottage” (1983) tarkastelee perhettä murroksessa, kun aikuiset lapset ovat aloittamassa itsenäistä elämää ja kun vanhemmat huoltajan roolista vapautuneina alkavat miettiä omaa elämäänsä. Ihmiset ovat muuttuneet ja kasvaneet, eivätkä he mahdu entisille sijoilleen pienessä kesälomamökissä. Novellin kerronta on sujuvaa, vaivatonta ja ilmavaa vailla koukeroita tai räikeää yrittämistä.

tiistai 29. elokuuta 2017

Keskipäivän aave

Romaanissaan Keskipäivän aave (1956) italialainen kirjailija Alberto Moravia kietoo arkisen avioliittodraaman antiikin mytologiaan. Impulsiivinen Riccardo luopuu näytelmäkirjailijan urastaan ja alkaa kirjoittaa Battistalle, menestyvälle tuottajalle, elokuvakäsikirjoituksia. Samalla hän menettää vaimonsa Emilian rakkauden ja arvostuksen.

Elokuvan viihteellisyys lajina ja tavalliset vastoinkäymiset kotona saavat kirjailijan epäilemään omaa erityisasemaansa. Olenko siis loppujen lopuksi samanlainen kurja raukka kuin kaikki muutkin? Jalot ihanteet eivät tunnu kannattelevan arjen yli.

Kun kolmikko — yhdessä saksalaisen elokuvaohjaajan kanssa — päätyy Caprille valmistelemaan elokuvaa, perspektiivi muuttuu. Itsevarma Riccardo, joka aikaisemmin pystyi näköetäisyyden päästä tunnistamaan ihmisten syvimmän olemuksen, hapuilee nyt kohti omaa olemustaan. Hän epäilee, hän saa ajatuksia, hän tekee valintoja.

Riita Homeroksen Odysseusta koskevasta elokuvasta paljastaa, kuinka eri tavoin saman asian voi nähdä. Vältteleekö Odysseus kotiinpaluuta? Odottaako Penelope miestään rakkaudesta vai velvollisuudesta? Välimeren auringossa arkinen avioliittodraama alkaa tuottaa myyttisiä väreitä. Riccardo tyrmää James Joycen nykyaikaisen ”pelkistyksen” antiikin myytistä, mutta Moravia hänen takanaan tekee täsmällee samaa kuin Joyce. Vai tekeekö?

Moravia leikittelee myyttisten suhteiden kanssa antaen vastauksia vähän joka suuntaan. Paikoin kauniin ja enimmäkseen sujuvan kerronnan takana ei ehkä lopulta ole mitään muuta kuin puheita ja tunnelmaa. Jäävätkö ihmiset käsitystensä vangeiksi? Rakastuvatko ihmiset oikeastaan mielikuviinsa? Siltä vaikuttaa.

Alberto Moravia, Keskipäivän aave (1956). Italiankielisestä alkuteoksesta Il Disprezzo (1955) suomentanut Kai Vuosalmi. Tammi, Helsinki, 2009.

lauantai 26. elokuuta 2017

Anteeksi, että häiritsen

Hilary Mantel, ”Anteeksi, että häiritsen”. Englanninkielisestä alkuteoksesta ”Sorry to Disturb” (2014) suomentanut Kaisa Sivenius. Kokoelmassa Margaret Thatcherin salamurha. Teos, Keuruu, 2017.

Kun muutama vuosi sitten Hilary Mantelista maalattiin muotokuvaa, hän heräsi tarkastelemaan itseään kirjailijana toisen ammattilaisen silmin. Hän oivalsi, että kirjailijat ovat taiteilijoille vaikea aihe. Kirjailijoiden työ ei näy ulospäin, eikä sillä ole oikeastaan tunnistettavia puitteita. Maalareiden, valokuvaajien ja elokuvaohjaajien on vaikea kuvata kirjailijaa tai työrauhaa sortumatta tarpeettomaan dramatisointiin.

Kirjoittaminen on vaikeaa, ja se vaatii työrauhaa. Keskeytykset huuhtovat kielen päällä pyörivät sanat ja karkoittavat mieleen hahmotellut ajatukset, joiden uudelleen kokoaminen on usein sen verran työlästä, ettei toistuvien keskeytysten äärellä kannata edes kirjoittaa. Keskeytys voi kuitenkin olla tervetullut tauko kyvyttömään sisäiseen painiin.

* * *

Mantelin novelli ”Anteeksi, että häiritsen” (2017) kertoo Saudi-Arabian Jeddassa asuvasta brittiläisestä kirjailijasta, jonka ovelle ilmestyy eksynyt pakistanilainen liikemies Izaj. Kohteliasta vierailua seuraa toinen, ja pian mies alkaa käyttäytyä kuin ystävä. Kirjailijan puoliso on geologi, joka on päivät poissa. Yksinäisyydessä ja eristyksissä elävälle kirjailijalle keskeytykset tuntuvat alkuun olevan tervetulleita, mutta Izajin ennakkoluulot ja asenteet muovaavat hänestä taakan.

Vaikka molemmat ovat maassa ulkomaalaisia, heillä on erilaiset, suorastaan vastakkaiset, käsitykset sukupuolista ja rooleista. Kiivaita vuorosanoja ei vaihdeta, mutta yllättyneet kysymykset ja  viattomasti vuodetut odotukset paljastavat valtavan kuilun. Ympäröivä maa pitää naisia omaisuutena. Izaj puhuu vaimostaan kuin viallisesta laitteesta. Mitä hän odottaa ystävyydeltä?

Kaupunki kirjailijan asunnon ympärillä on kuin autiomaata, eikä tarina karkaa ahtaasta kodin piiristä kuin hetkittäin julkiseen tilaan. Naisena hänellä ei ole mitään sijaa kodin ulkopuolella. Ohuen sosiaalisen kanavan tarjoavat naapuriasuntojen naiset ja kirjailijan työ, jota aviomiehen kontaktit vähättelevät.
Mieheni esimies keihästi edam-kuution ja hyökyi ylitseni: — Siippasi kertoi, että olet julkaisemassa kirjan. Mahtaa maksaa hänelle pitkän pennin.
Kirjailijan sisällä on toinen, vieras maisema. Vahvan lääkityksen runtelema havainto lisää epätoivoa. Se eristää hänet ympäristöstä Saudi-Arabian tavoin. ”Kuukaudet tuntuivat valuvan otteestani, kuukaudet, joiden aikana en juuri ollut luonnonvaloa nähnyt.” Kipu saa värejä. Huonekalut liikkuvat.

Izajin puhelinsoitot ja vierailut alkavat osoittaa omistajan elkeitä. Kohtelias välttely ja hienovarainen väistely on tehotonta. Miksi ovea ei avattu, vaikka nainen oli selvästi kotona? Missä päin Lontoota naisen agentti asui? Kirjailija ei osaa tai uskalla torjua vierasta tai puhua suoraan. Lääkkeet ja tungetteleva vieras ajavat kirjailijan umpikujaan, josta hän ei pääse ulos ilman miehensä apua.
Olin tekemässä juuri sitä, mitä vastaan olin yrittänyt rimpuilla: olin piiloutumassa tämän yhteiskunnan perinnäistapojen taa, sysäämässä toiselle itse itselleni aiheuttamani ongelman tavalla, joka oli naismainen, heikko ja halveksittava.
Kenties kirjailija kohtelee oman äänensä ”raastavaa kimeyttä” hieman ankarasti. 

* * *
Mantel vietti Jeddassa miehensä kanssa nelisen vuotta 1980-luvulla. Virheellisen diagnoosin pohjalta määrätty vahva lääkitys sivuvaikutuksineen varjosti hänen elämäänsä vuosien ajan. Novelli lienee ainakin niiltä osin omaelämänkerrallinen. Järkkyneestä työrauhasta huolimatta noina vuosina hän julkaisi kaksi romaania.

Muutoin sujuvan suomennoksen jotkin sanavalinnat, kuten ”jököttää”, ”viipottaa” tai ”lurpattaa”, särähtävät. En tunnista alkutekstistä sellaista huoletonta sävyä, jota Sivenius kenties tavoittelee.

Peukutus: hahmo
Hilary Mantelin novellin ”Anteeksi, että häiritsen” (2017) päähenkilö luovii eristyksen, vieraan kulttuurin naisvihamielisyyden ja hänelle määrätyn mielialalääkityksen aallokossa. Tarkkanäköinen kerronta tuo esiin voimattomuutta, sosiaalista taitamattomuutta ja itsesyytöksiä.

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Dawn

Tieteiskirjallisuutta on pidetty tieteen ja teknologian mahdollisuuksia luotaavana miesten hallitsemana kirjallisuuden lajina. Sen valtavirrasta sivussa feministinen tieteiskirjallisuus on spekuloinut ihmisenä olemisen suuria kysymyksiä: valtaa, sukupuolta, seksuaalisuutta, rotua ja lisääntymistä. Aktiivisen etsinnän tuloksena löysin Margaret Atwoodin ja Ursula K. Le Guinin rinnalle uuden tuttavuuden: Octavia Estelle Butler (1947-2006). Hänen romaaninsa Dawn (1987, suom. Aamunkoitto) haastaa kaikki nuo suuret kysymykset.

Ydinsota on runnellut maapallon elinkelvottomaksi. Lilith Iyapo herää — tai oikeastaan hänet herätetään — sellissä jossain maata kiertävällä radalla. Neuvotteluissa kaappaajiensa tai pelastajiensa kanssa hän on aseeton. Eikä hän ole aivan entisensä: geenikauppiaina esittäytyvät muukalaiset muokkaavat luonnostaan kaikkea elollista — siis ilman teknologiaa.
”You'll Awaken a small group of humans, all English-speaking, and help them learn to deal with us. You'll teach them the survival skills we teach you. Your people will all be from what you call civilized societies.” 
Lilith joutuu voittamaan luontaiset vastenmielisyyden ja inhon tunteensa äärimmäisen vierauden äärellä, mutta vaarallisemmaksi osoittautuu kosketus muihin ihmisiin. Pelko, rotu, sukupuoli ja ennen kaikkea suhde vieraaseen lajiin tuovat kanssakäymisiin tuhoisia jännitteitä. Kun muukalaiset valitsevat Lilithin opettamaan muokattuun Maahan palautettaville ihmisille selviytymistaitoja, perinteinen hierarkia kääntyy päälaelleen. Vastuu painaa, eikä 29-vuotiaan afroamerikkalaisen naisen ole helppoa perustella valta-asemaansa.

Lilith rinnastaa itsensä ja muut aluksella olevat ihmiset häkkieläimiin. Melkein kuin vahvistuksena hän saa välipalaksi yllättäen banaanin nautittuaan kuukausien ajan tunnistamatonta kasviperäistä biomassaa. Kun ihmiset eivät pääse subjekteiksi eivätkä pysty vaikuttamaan ympäristöönsä, tai aina edes itseensä, voimattomuus riisuu sivistyksen ohuen kuoren.

Butler ei kuitenkaan tyydy tarkastelemaan pelosta kumpuavia inhimillisiä heikkouksia. Vaikka muukalaisten valta-asema on kiistaton, ne ovat uteliaita ja täynnä kunnioitusta elämää kohtaan. Niille elämänmuodoissa ei ole sellaisenaan mitään pyhää, koska kaikkea voi parantaa. Muukalaiset ovat ihastuneita inhimilliseen älykkyyteen ja tunteisiin. Ne haluavat pelastaa ihmiset paitsi sairauksilta myös ihmisille luontaisilta hierarkioilta ja nokkimisjärjestyksiltä, mutta paluulippu Eedeniin ei todellakaan ole ilmainen.

Kirjan toteava kerronta ylläpitää kuristavaa tunnelmaa, eikä Butlerilla ole todellakaan vaikeuksia kietoa ihmisyyden peruskysymyksiä vierauteen, outouteen ja vaaraan. Ne eivät kohdistu pelkästään yksilöihin, ryhmiin tai sukupuoliin vaan myös lajiin. Muukalaisten ylivertaisuus ja näkökulma herättelee tarinaan myyttistä suhdetta ihmisen ja luojan välillä. Dawn on erinomaista luettavaa.
Octavia E. Butler, Dawn (1987). E-kirja. Open Road Media, New York, NY, USA, 2012.

lauantai 19. elokuuta 2017

Egypt, Greece and Rome


Tuhahtelin alkuviikosta Haruki Murakamin romaanin 1Q84:n (2009) sisältämälle lukemisen ylistykselle. Se oli ilmiselvää ja imelää lukijoiden imartelua. Lukemista harrastava kunto-ohjaaja sekä hänen asiakkaansa lukivat erityisesti historiaa ja olivat yhtä mieltä siitä, että siitä ”oppii, että olemme pohjimmiltaan samanlaisia, elimmepä ennen vanhaan tai nyt”. Tietysti tökeröys ärsytti, mutta heräsin myös kysymään itseltäni: miksi minä sitten luen historiaa?

Kysymystä voisi täsmentää: Miksi Charles Freemanin paksuhko Egypt, Greece and Rome (2004) on lukunautinto? Lukiessani teoksen ensimmäisen kerran pari vuotta sitten aloin kaavailla sadan kirjan mittaista muinaisen Välimeren lukuhaastetta. Tällä kertaa aloin väkertää haasteelle logoa ja etsiä kalenterista sopivaa ajankohtaa. Tällaiset mielettömät hankkeet ovat tyypillisesti päihtymyksen oireita.

Egypt, Greece and Rome alkaa sumereista ja päättyy kristittyyn Bysanttiin. Päähuomion vievät kirjan nimessäkin esiintyvät Egyptin, Kreikan ja Rooman kulttuurit. Ilmiöiden, instituutioiden, poliittisten tapahtumien ja hallinnollisen eliitin ohella Freeman kuvailee talonpoikien, naisten ja orjien arkea. Ajanjaksoja tai kulttuureja käsittelevien lukujen väliin Freeman sijoittaa taiteisiin keskittyviä ”välinäytöksiä”. Amarna-kirjeiden ja Sapfon runojen lisäksi ne pureutuvat mm. retoriikkaan, Kreikan klassisen kauden taiteeseen ja Rooman arkkitehtuuriin.

Freemanin kirja on monipuolinen ja aiheeltaan laaja. Vaikka asiat ovat valtaosaltaan tuttuja, uudet täydentävät yksityiskohdat ja näkökulmat tuovat kaltaiselleni maallikolle oppimisen ja oivaltamisen iloa. Kirja korostaa jatkuvuutta ja kulttuurien vaikutusta toisiinsa mutta toisaalta myös kulttuurien sisäistä erilaisuutta. Vaikka johdannoksi tarkoitetun oppikirjan kuvaama maailma on tietysti yksinkertaistus — sadoista sivuista huolimatta yksittäisten tapahtumien tai ilmiöiden tarkastelu on pintapuolista — maailman monimuotoisuus, paikalliset erot ja kulttuurien vuorovaikutus ovat kaiken aikaa läsnä.

Mikä on sitten kirjan varsinainen päihdyttävä aines? Arvelen, että kirjoista päihtyminen liittyy jotenkin lukijan identiteettiin. Vastaanottajassa on valmiina jotain, johon teos tarttuu ja jota teos muokkaa, muuttaa tai vahvistaa. Kenties osin tutun asian jäsentäminen uudelleen ja täydentäminen ymmärrettäväksi systeemiksi synnyttää päihtymyksen kaltaista nautintoa. Kenties kirjan monipuolinen, ymmärrettävä ja kiehtova mutta samalla vieras maailma muistuttaa samastuttavista ihanteista (kaavailin joskus historiasta ammattia). Kenties olen pelkästään joutilas haaveilija, jonka mielikuvitus saa Freemanilta polttoainetta. Kenties päihtyminen edellyttää näitä kaikkia.
Charles Freeman, Egypt, Greece and Rome: Civilizations of the Ancient Mediterranean. Second Edition. Oxford University Press, Oxford, UK, 2004.

maanantai 14. elokuuta 2017

1Q84


En ole kriitikko, eikä Haruki Murakamin suosio ole tehnyt minulle mitenkään kipeää. Japanilaisen menestyskirjailijan uudet kirjat herättävät ilmestyessään myönteistä innostusta. Hänen nimensä nousee esiin vuosittain Nobel-spekuloinneissa. Etabloituneissa kirjallisuuspiireissä suhtautuminen hänen tuotantoonsa on ollut, sanotaanko, pidättyvämpää. Kun pari vuotta sitten Leena Krohn suositteli Prosak-klubin lavalla kollegalleen Murakamin teosta 1Q84 (2013), Kansallisteatterin kellarisalin ilma tuntui viilenevän asteen, pari.

Olen epäröinyt lukea Murakamin romaaneja mutkattomasti länsimaisina teoksina. Minusta ne ovat olleet outoja fantasioita, enkä ole rientänyt tuomitsemaan niiden sisältämiä erikoisia ihmissuhteita, sukupuolten asemaa tai teemoja (saati kirjailijaa näiden takana), koska en ole kokenut täysin ymmärtäväni niitä. Teokset tuntuvat asettuvan länsimaisuuden ja japanilaisuuden rajalle, jolloin tulkinta ei kaltaiselleni maallikolle ole helppoa. Pureskeleeko kirjailija länsimaista perinnettä japanilaiseen makuun, vai osallistuuko Murakami japanilaisin maustein länsimaiseen perinteeseen?

Nyt pääteokseksi nostetun romaanin 1Q84 luettuani varovaisuuteni ja kulttuurirelativismini tuntuu laiskuudelta. Romaanin temaattinen sekamelska muuttaa taannehtivasti käsitystäni myös aiemmista romaaneista — ehkä poislukien eheästä Norwegian Woodista (2009). Tämä mielenmuutos kirvelee kaksin verroin, koska ajaudun Murakamin suhteen etabloituneiden kirjallisuuspiirien kanssa samalle puolelle. Sen ajatuksen kanssa on vaikea nukkua.

* * *

Muiden lukemieni Murakamien tapaan 1Q84 ankkuroituu nimessään Japanin ulkopuolelle. Kirja on takakannen mukaan saanut inspiraationsa George Orwellin romaanista Vuonna 1984 (1949). Murakami kuitenkin liuottaa Orwellin dystopiasta yhteiskunnallisuuden, poliittisuuden ja orwellilaisen eli lohduttoman ja kuristavan tunnelman, jolloin jäljelle jää rakkaustarina. Tällä kertaa rakkauden esteenä eivät ole ennakkoluulot ja ylivoimainen sortokoneisto vaan yksinkertaisesti romanttinen saamattomuus. Sen murtaa vasta järisyttävä myyttinen tapahtuma, kun sata salamaa iskee tulta.

Aomame on kolmikymppinen liikunnanohjaaja, joka pitää kaljuuntuvista miehistä mutta ei koe rakkautta. Ehtiäkseen tapaamiseensa hän nousee liikenneruuhkassa taksista ja laskeutuu tikkaita korotetulta moottoritieltä, jolloin todellisuus alkaa syöttää kierteisiä. Pian hotellissa hän kuitenkin tottuneen kylmäverisesti tappaa miehen, naistenhakkaajan.

Tengo on matematiikkaa työkseen opettava hieman saamaton entinen lapsinero. Hän harrastaa kirjoittamista ja pitää itseään vanhemmista naisista mutta ei koe rakkautta. Hän ryhtyy nuoren naisen Erikon haamukirjoittajaksi, tuottaa myyntimenestyksen, mutta sitten kirjan tapahtumat alkavat hallita todellisuutta.

Kerronta kulkee kauttaaltaan myötäkarvaan niin, että länsimainenkin lukija voi enimmäkseen kokea olevansa turvassa. Mikään meille arvokas tai tuttu ei ole vaakalaudalla, ainakaan ensisilmäyksellä. Yhteiskunnassa ei ole mitään vikaa. Viinissä on oikea bukee. Kirjat ovat tärkeitä. Ihmiset eivät ole yhtä poikkeusta 1200 sivun aikana eri mieltä vaan kilvan myötäilevät toisiaan. Vanha nainen hymyili: ”Oletpa sinä kiinnostava ihminen!”

Paha asuu naistenvihaajissa ja väkivaltaisissa miehissä. Paha asuu ahdasmielisissä uskonnollisissa kulteissa ja ankarassa kasvatuksessa: ne traumatisoivat ja eristävät ihmisiä muista, kiistävät erilaisuuden tai itsenäisyyden ja vaikeuttavat yksilöllistä onnen eli nautinnon tavoittelua. Aomame, Tengo ja kenties Eriko sekä pari muuta ovat kukin paenneet ahdistavaa perhetaustaansa ja ympäristöään. He haluavat määritellä itse itsensä, koska he ovat yksilöitä. Vai ovatko?

Aomamea ajaa raivottaren kostonhimo. Tengoa ohjaa taiteellinen intohimo. Kumpikaan ei tunnu olevan ohjaimissa tai käyvän läpi muutosta, eikä kumpikaan joudu kohtaamaan tekojensa seurauksia. Kosmisen tasapainon vaatima sijaisuhri on rumuutensa vuoksi muista eristyksiin joutunut vajaakasvuinen ja isopäinen mies, jonka moraali ei ole lopultakaan muiden moraalia heikompi.

* * * 

Selkein ja vahvin tarinan kulteista tuntuukin olevan juuri länsimaisuus, jonka aatteisiin ja tuotteisiin henkilöt takertuvat kiihkeästi, melkein epätoivoisesti. Viittauksia on ollut runsaasti muissakin Murakamin romaaneissa, mutta nyt länsimaisuus saa uskonnollisen leiman. Savukkeet, vaatteet, juomat ja äänilevyt ovat rituaaleja. Juuri oikea jazz-muusikko juuri oikealla levyllä tuottaa juuri oikeanlaisen tilanteen. Juuri oikeat korkokengät antavat juuri oikean vaikutelman. Ihmiset pudottelevat keskusteluun länsimaisen historian ja kirjallisuuden henkilöitä kuin vakuuttaakseen oikeaoppisuuttaan. Vain ruoka on japanilaista.

Länsimaisuus on kuitenkin muutakin kuin joukko kulutustottumuksia, eivätkä romaanin kulttuuriviittaukset eivät asetu aivan kierteilleen: Occamin partaveitsi on rationaalisen seulonnan sijaan selittämätöntä spekulointia. Moraalisiin pohdintoihin antaudutaan lopputulos edellä. Tsehovin ase ei laukea. Geenien itsekkyys vääntyy yksilön fatalismiksi, Aristoteles laissez-faire -relativismiksi. Näitä voisi tulkita länsimaisen perinteen kritiikiksi, mutta tarina antaa sellaiseen vähän tilaa.

Murakamin maaginen realismi ei ole realismia vaan pelkkää fantasiaa. Yliluonnollinen yksinkertaisesti oikaisee moraaliset puutteet ja kuittaa piikkiin jätetyt vastuut. Ennen kaikkea se paikkaa länsimaiseen maailmankuvaan liittyvän kestämättömän satunnaisuuden. Rakkaus ei voi perustua sattumaan; sillä pitää olla merkitys. Kun länsimainen maailmankuva ei sitä tarjoa, Murakami tarttuu myytteihin. Lukijaa hyväilevässä tarinassa ei ole kuitenkaan rakennetta kantamaan raskasta mytologiaa. Yliluonnollisten tapahtumien painosta romaani soseutuu sekavaksi puuroksi, eikä se kerro meille maailmasta mitään. Lukija ei tule henkilöhahmoja viisaammaksi.
”Kyllä tämä on ihmeellinen maailma. Päivä päivältä on yhä vaikeampi sanoa, mikä on pelkkää oletusta ja mikä on totta.”
* * * 

Murakamin kerronta on yksinkertaista, mutta 1Q84:n suomennos ei perustu japaninkieliseen alkuteokseen vaan siitä tehtyyn englanninkieliseen käännökseen. Käännösongelmat selittävät kenties ontuvat kielikuvat, mutta dialogin tyhjäkäynti, ontot ajattelijoiden lainaukset, pitkät selitykset ja kertojan tekemät päättelyt ovat luultavasti alkutekstissäkin.

Kirja ei tarjonnut Norwegian Woodin virittämää tunnelmaa todellisine ihmisineen. Romaanin itsensä esittämien kriteerien mukaan se on ”kaupallinen romaani”, koska siinä on runsaasti ”seksikohtauksia” ja ”nyyhkyaineksia”. Ehkä juuri näiden vuoksi luin kirjan kohtuullisen joutuisasti. Kuitenkin myyttisiä käänteitä ja täyteläisiä rintoja kiinnostavampaa oli nuoren kirjailijan arki, länsimaisuutta kohti kurottava identiteetti ja rivien väliin jäävä 1980-luvun Japani.  

Haruki Murakami, 1Q84: osat 1-2. Alkuteoksen (2009) englanninkielisestä laitoksesta suomentanut Aleksi Milonoff. Tammi, 2013.

Haruki Murakami, 1Q84: osa 3. Alkuteoksen (2010) englanninkielisestä laitoksesta suomentanut Aleksi Milonoff. Tammi, 2013.

--
Kuva: Terry Feuerborn, ”Katunäkymä, Tokio, Japani, 1980” (flickr/creative commons).

torstai 10. elokuuta 2017

Keltainen kuningas

Robert W. Chambers, Keltainen kuningas. Englanninkielisestä alkuteoksesta The King in Yellow (1895) suomentanut Jussi Korhonen. Basam Books, Helsinki, 2014.

Kun sanon Robert William Chambersin (1865-1933) novellikokoelmaa Keltainen kuningas (2014) pettymykseksi, taustalla eivät ole pelkästään HBO:n rikossarjan True Detective (2014) tai Arkham Horror -lautapelin The King in Yellow -lisäosan synnyttämät odotukset. Ajatus vaarallisesta ja hulluksi tekevästä näytelmästä on aivan loistava, mutta se kuitenkin vilahtaa vain parissa novellissa ohimennen.

Monet kirjailijat, kuten mm. H. P. Lovecraft, ovat saaneet inspiraatioita Keltaisesta kuninkaasta, ja sillä on kiistaton paikkansa outoa käsittelevän kirjallisuuden historiassa. Kokoelma jättää kuitenkin täyttämättä itse synnyttämänsä odotukset. Kenties novellien huolellinen perkaaminen paljastaisi jotain uutta, mutta luulen, että Chambersin lumous tai lupaus on juuri täyttymättä jääneissä odotuksissa ja tilassa niiden ympärillä. Ehkä lukijat näkevät niissä jotain muuta kuin kirjoittaja.

Vaikka keltainen toistuu kokoelmassa uhkaavana sairautta hehkuvana motiivina, oikeastaan vain ensimmäinen novelli ”Maineiden paikkaaja” (”The Repairer of Reputations”) tarttuu keltaiseen kuninkaaseen. Lyötyään päänsä ratsastusonnettomuudessa Hildred Castaigne ei palannut entiselleen. Hermoparantolassa toipuessaan hän sattui lukemaan mainitun näytelmän, joka käänsi hänen kiinnostuksensa seurapiireistä historiaan ja salaliittoihin. Hän tutustui herra Wildeen, joka näkee Hildredissä tähdistä laskeutuneen dynastian perillisen.

Herra Wilde käyttää tietoja ihmisten kiristämiseen. ”Paikkaamalla” heidän mainettaan hän luo vasalliverkoston, jonka voimin Hildredin on määrä nousta valtaan ja tehdä tasavallasta keisarikunta. Saksaa vastaan käyty sota ja ylipäätään vaurastuminen on luonut Yhdysvaltoihin jo aristokratian ja poliisivaltion, joten vallankumous oikeastaan vain legitimoisi vallitsevan tilanteen. Rannikolle on noussut ”linnoja” ja kadulla ratsastaa ”ritareita”, joten ympärillä vallitseva militarismi vääntyy Hildredin järkkyneessä mielessä harhaiseksi unelmaksi.

Kuvitteellinen 1920-luvun Amerikka on dystopia, jossa erilaisuus halutaan kitkeä. Scott D. Emmertin mukaan amerikkalainen gotiikka on perinteisesti kyseenalaistanut kansallisia myyttejä ja vallitsevan optimismiin ja edistykseen kietoutuvan ideologian. Näin muodoin novellissaan Chambers hänen mukaansa epäilee loisteliaan tulevaisuuden mahdollisuuksia, koska maa ei tarjoa enää mahdollisuuksia kaikille. Vaikka sota Espanjaa vastaan oli käynnistyvä vasta vuonna 1898, kenties näytelmän synnyttämä hulluus heijasti nuoren kansakunnan heräävää itsekästä voimain tuntoa.

Keltaisen symboloima sairaus ja kuolema on läsnä muissakin novelleissa, vaikka monet niistä taipuvat romantiikkaan. Kerronnan seesteisen pinnan alla kajastaa uhka, mutta se ei oikein kanna. Olisin ollut ehkä valmis viipymään pidempäänkin yhdysvaltalaisten taiteilijoiden keskuudessa Pariisissa, missä fin-de-sièclen sosiaaliset käytännöt hankaavat normeja vasten, jos niiden sävy olisi kulkenut enemmän vastakarvaan. Tuottelias Chambers tuli kaiketi myöhemmin kuuluisaksi onnellisista rakkausromaaneistaan.

Peukutus: Tapahtumapaikka
Robert W. Chambersin novelli ”Ensimmäisen ammuksen katu” sijoittuu sotavuoteen 1870, kun Preussin tykistö pommitti piiritettyä Pariisia. Novellin melodraamasta huolimatta nääntyvä kaupunki ja erityisesti savuinen taistelukenttä tunnustavat hienosti gotiikan teemoja ja kauhukuvastoa. Ihanaa!

Kirjan takalieve väittää Chambersia skotlantilaiseksi. Tämä on hieman yllättävää, kun hän kaikkien muiden lähteiden mukaan on yhdysvaltalainen.

Aiheesta enemmän:

  • Scott D. Emmert (1999) ”A Jaundiced View of America: Robert W. Chambers and the King in Yellow”. Journal of American Culture, 22(2): 39-44.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

The Dain Curse

Dashiell Hammett, The Dain Curse (1929). Teoksessa The Four Great Novels. Picador, London, UK, 1982.

Sanfranciscolainen vakuutusyhtiö palkkaa Continental-yhtiön etsivän selvittämään Edgar Leggettin ilmoittamaa jalokivivarkautta. Etsivä, kyynistynyt keski-ikäinen ammattilainen, joka kulkee yksinkertaisesti nimellä 'The Continental Op', toteaa pian syyllisen olevan joku Leggettien taloudesta. Ilmassa leijuva vakuutuspetoksen mahdollisuus herättää tyrmistystä, mutta jalokivet ovat sivuseikka. Etsivän kirjailijatuttava ehtii täydentää Leggettien taustaa juuri sopivasti, ennen kuin Edgar Leggett löytyy kuolleena.

Perhesalaisuudet murhineen, päihteineen ja vankilatuomioineen nousevat pintaan horjuttaen jo ennestään epävakaita ihmisiä ja heidän välisiä suhteitaan. Etsivä alkaa seurata omituisen kultin toimintaa samalla, kun ruumiiden määrä kasvaa. Eloonjääneiden yritys paeta menneisyyttä ja ”Dainin suvun kirousta” tarjoaa vain lyhyen hengähdystauon. Päähenkilö on ehtinyt siirtyä jo muihin tehtäviin, kun hänet kutsutaan pieneen kalifornialaiseen merenrantakylään. Ruumiita, kiristystä, huumeruiskuja, ampuma-aseita ja räjähteitä.

Dashiell Hammettin toinen romaani The Dain Curse (1929) ilmestyi alun perin jatkokertomuksena Black Mask -lehdessä. Se sisältääkin oikeastaan kolme itsenäistä novellia: murhamysteerin, kauhutarinan ja pikkukaupungin rikostrillerin. Näitä yhdistää Edgar Leggettin tyttäreen Gabriellalle langetettu ”Dainin suvun kirous”: ihmiset hänen ympärillään kuolevat väkivaltaisesti.

Hammettia käsittelevässä kirjassaan Dennis Dooley katsoo kirjailijan laativan tapaustutkimuksia väkivallan ja pahuuden keskelle joutuneista ihmisistä. Dooleyn mukaan The Dain Cursen päähenkilö vajoaa pahuuden äärellä kyynisyyteen, mutta minusta tarina kulkee päinvastaiseen suuntaan. Vaikka kyynisyys kulkee ammattidekkareiden havainnossa ja puheessa, päähenkilö The Continental Op pikemminkin loppua kohti luopuu siitä. Hän yrittää pelastaa, ottaa vastuuta ja ylläpitää toivoa. Hän ylittää ammattilaisen etääntyneen suhteen tapaukseen ja sen osapuoliin, erityisesti Gabriellaan. Poikkeama totutusta käytännöstä on merkittävä siksikin, että hänen kollegansa huomauttaa siitä viitaten edellisen romaanin Red Harvest (1929) tapahtumiin.
Mike Linehan was on the porch. I stopped there with him while the girl went in. ”Tch, tch, tch, as Mr Rolly says.” He shook his grinning face at me. ”I ought to tell her what happened to that poor girl up in Poisonville that go so she thought she could trust you.”
Tarinassa päähenkilön kyynisyys on tietysti perusteltua: ihmiset valehtelevat pyrkien verhoamaan todelliset henkilöllisyytensä ja tekonsa tarinoiden, hämäysten ja tehosteiden taakse. Koska dekkarikirjailijan tehtävä ja keinot ovat pitkälti samat, romaani tuntuu pikemminkin kertovan kirjoittamisen vaikeudesta — ja päihteistä. Muistelen Hammettilla olleen runsaasti kokemusta molemmista, vaikkakin The Dain Curse osuu hänen tuotteliaimpaan kauteen. Kun yksi sivuhenkilöistä on vieläpä rikoskirjailija, kirjoittamisen ja tapahtumien kuvaamisen ongelmat uivat lähellä pintaa.

The Dain Curse on vauhdikas mutta myös rakenteeltaan hajanainen, käänteissään väkinäinen ja vähäeleisyydessäänkin epäuskottava. Kun kaltaiseni maallikko pistää merkille kerronnan viittaukset itseensä, temppuja voi epäillä tarkoituksellisiksi. Onko romaani parodiaa riepotellessaan dekkarigenren muotoja ja keinoja, vai onko se yksinkertaisesti seurausta irrallisten jatkokertomusten pukemisesta väkisin romaanimuotoon? En tiedä.

* * *

Parodioinnin sijaan Sinda Gregory näkee The Dain Cursessa ensisijaisesti pyrkimyksen esitellä tapaamme luoda keinotekoista järjestystä elämäämme ja havaintoomme kertomusten avulla. Edeltävään Red Harvest -romaanin verrattuna The Continental Op on nyt toimijan sijasta pikemminkin tulkitsija. Hän yrittää kuumeisesti ymmärtää sekavia ja irrallisia tapahtumia jatkuvasti tunnustaen, että tapahtumat voi tulkita toisinkin. Loppuratkaisukin on epävarma toisin kuin Red Harvestissa.

Gregoryn mukaan romaanin rakenne tarjoaa toistuvasti väliratkaisuita, jotka kumoutuvat tai muuttuvat niitä seuraavan toiminnan ja uuden tiedon seurauksena. Mysteeri jatkuvasti syvenee. Ihmisten suhteet ovat niin intohimoisia ja vääristyneitä, ettei niitä voi ymmärtää tai selittää normaalein mittapuin. Äärimmäiset tunteet ovat Gregoryn mukaan Hammettin keino osoittaa tunteiden ja persoonallisuuden häilyvyys. Samalla käänteet ja tunteet lisäävät mysteerien syvyyttä: lukijan on vaikea jäsentää tapahtumia loogiseksi kokonaisuudeksi. Tämä on Hammettin metakirjallinen tavoite. The Dain Curse osoittaa yhden dekkarigenren perusolettamista vääriksi: mysteereille ei ole siistiä lopullista selitystä. Teemme aina tulkintoja vajain tiedoin.

Epistemologinen käänne ei ole pelkkää päälleliimattua kikkailua. Toistuvien epäilystensä lisäksi The Continental Op väittää ajattelua ylipäätään — aivan oikein — sotkuiseksi. Ihmiset alkavat uskoa uskomuksiinsa ja mielipiteisiinsä tosiasioina, jos niistä saa muodostettua jotenkin järkevän kokonaisuuden.
”Nobody thinks clearly, no matter what they pretend. Thinking's a dizzy business, a matter of catching as many of those foggy glimpses as you can and fitting them together the best you can. That's why people hang on so tight to their beliefs and opinions. ”
Väkinäinen juoni palvelee enemmän metakirjallista tiedon problematisointia kuin rikostutkimuksen pyrkimystä totuuteen. Metakirjallinen juonne Gregoryn mukaan kasvaa epistemologiseksi tutkielmaksi siitä, miten ihmiset muodostavat tietoa. The Continental Op edustaa Hammettin uskomusta, että tyhjentävät selitykset ovat ihmisen omia projisiointeja. Ihminen luo järjestystä täydentämällä havaintoonsa tulkintoja, motiiveja ja syy-seuraus -suhteita, jotka eivät ole havainnon kohteessa.

Selkeimmin tämä tulee esiin kirjailijan taipumuksissa jäsentää Op:n hänelle kertomia tapahtumia dekkarigenren välineiden kautta. Etsivän ja kirjailijan keskustelut palvelevat tarinaa ja Hammettin päämääriä monin tavoin, eikä tunnistamani kirjoittamisen vaikeus tai epäillyn ja dekkarikirjailijan keinojen samanlaisuus ole suinkaan ainoa. Keskeisesti he seisovat eri puolilla suhteessa tiedon muodostamiseen. Kun kirjailijaystävä väsyy faktojen loputtomaan ja tylsään pyörittelyyn, päähenkilö kertoo, mitä etsivän työ todellisuudessa on: faktojen keräämistä ja loputonta pyörittelyä.
”You've got a flighty mind. That's no good in this business. You don't catch murderers by amusing yourself with interesting thoughts. You've got to sit down to all the facts you can get and turn them over and over till they click.”
Tämä on tietysti idealisoitu näkemys, koska lopulta etsiväkin jättää kysymyksiä avoimiksi. Kaikki faktat eivät koskaan loksahda kohdalleen. Meidän tulisikin pidättyä pikaisista moraalisista arvostelmista, lopullisista selityksistä ja ”psykologisista profiileista”, sillä emme koskaan tiedä tarpeeksi. Selittäminen ilman selittäjästä itsestään lähtöisin olevaa täydentämistä on lopultakin mahdotonta.

Kenties tämä on se kyynisyys, johon Dooley katsoo päähenkilön pahuuden äärellä vajoavan. Ymmärsin Dooleyn puhuneen arvonihilismistä, mutta ehkä silmäke ei olekaan moraalinen vaan tieto-opillinen. Toisaalta Gregoryn mukaan tieto-opillinen ulottuvuus on jäänyt romaania koskevassa keskusteluissa sivuun, koska kriitikot ovat pitäneet romaania yksinkertaisesti jatkona Red Harvestille. Gregory avaa uutta latua kymmenen vuotta Dooleyn jälkeen.

* * *

Gregoryn mielenkiintoinen tulkinta ei tietenkään ole lopullinen ja ainoa oikea luenta Hammettin romaanista. Esimerkiksi Bruce Gatenby katsoo, että Gregoryn käyttämä totuuskäsitys on paikoin edelleen kiinni niissä tietämisen tavoissa (Gatenby puhuu lyotardilaisista metanarratiiveista), joita Hammett hänen mukaansa kyseenalaistaa. Kuitenkin molemmat, kuten myös Edward Margolis, tunnistavat kilpaileviin selityksiin syvenevän epävarmuuden ja nostavat sen romaanin keskeiseksi teemaksi.

The Dain Curse on saanut vähemmän huomiota kuin muut Hammettin romaanit, vaikka se ainakin Sinda Gregoryn käsissä avautuu yllättävän monipuoliseksi genrerajoja rikkovaksi teokseksi. Dooley on väittänyt, että Hammett nostaa jokaiseen romaaniinsa uusia ongelmia ja muotoja. Jos tämä pitää paikkansa, luvassa on vielä kolme herkullista lukukokemusta.

Lisää aiheesta:
  • Dennis Dooley, Dashiell Hammett. Frederick Ungar Publishing Co., New York, NY, USA, 1984.
  • Bruce Gatenby, ”A Long and Laughable Story": Hammett's The Dain Curse and the Postmodern Condition”. Teoksessa Christopher Metress (toim.), The Critical Response to Dashiell Hammett. Greenwood Press, Westport, CT, USA, 1994. 56-.
  • Sinda Gregory, ”The Dain Curse: The Epistemology of the Detective Story”. Teoksessa Christopher Metress (toim.), The Critical Response to Dashiell Hammett. Greenwood Press, Westport, CT, USA, 1994. 34-56.
  • Edward Margolies, Which Way Did He Go? The Private Eye in Dashiell Hammett, Raymond Chandler, Chester Himes, and Ross MacDonald. Holmes & Meier, New York, NY, USA, 1982.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

The Last Battle


Eurooppa hallitsi maailmaa kulttuurisesti, poliittisesti ja taloudellisesti vielä 1900-luvun alussa. Sitten, kuten geopolitiikan asiantuntija George Friedman on todennut, vuosien 1914 ja 1945 välissä Eurooppa tuhosi itsensä. Noin 100 miljoonaa ihmistä kuoli ”poliittisista syistä”, kaupunkeja raunioitui, ja lopulta Eurooppa menetti paitsi hallitsevan asemansa myös itsenäisyytensä. Vaikka Länsi-Euroopassa miehitys oli pehmeämpää kuin rautaesiripun takana, vuosisadan jälkipuoliskolla sodasta ja rauhasta päätettiin käytännössä Washingtonin ja Moskovan kesken.

Cornelius Ryanin The Last Battle (1966) on erinomainen sekoitus journalismia ja historiaa. Se tarkastelee Euroopan itsetuhoisen kiihkon loppuhuipennusta huhtikuussa 1945, kun idässä Neuvostoliitto oli jo edennyt Oder-joelle ja lännessä Yhdysvaltojen johtamat länsiliittoutuneet jatkoivat etenemistään Reinin yli kohti Elbeä. Saksa pystyi enää vaivoin tekemään vastarintaa. Lisäksi siltä puuttui strateginen päämäärä. Liittoutuneet vaativat ehdotonta antautumista, joten pienet voitot eivät olisi parantaneet neuvotteluasemia. Jäljellä oli vain velvollisuutta ja fanaattisuutta.

Toisaalta Saksan ylintä sotilasjohtoa tai ainakin sen osia huolestuttivat liittoutuneiden suunnitelmat. Saksalaiset olivat onnistuneet saamaan käsiinsä sodanjälkeistä jakoa kuvaavan kartan, jossa maa oli jaettu kolmeen vyöhykkeeseen: brittien, amerikkalaisten ja venäläisten. Itärintamalta kantautui huolestuttavia huhuja, ja muutamat kenraalit (tai heidän vaimonsa) kehottivat vaivihkaa sukulaisiaan siirtymään maan länsiosiin, kunnes tilanne rauhoittuisi. Joukotkin antautuivat mielummin yhdysvaltalaisten tai brittien kuin neuvostoliittolaisten käsiin.

Ryan liikkuu armeija- ja divisioonaesikuntien lisäksi tavallisten berliiniläisten siviilien keskuudessa. Valtavan Berliinin evakuointia ei ollut suunniteltu tai valmisteltu, ja ihmiset pelkäsivät venäläismiehitystä. Huhut itärintaman raiskauksista ja raakuuksista levisivät pommitettuun ja säännöstelyn varassa elävään Berliiniin. Itsemurhien määrästä on voitu esittää vain karkeita arvioita, samoin myöhemmin raiskausten uhreista.

Kenraali Dwight D. Eisenhower ei tunnistanut tai tunnustanut sodan poliittista ulottuvuutta. Hän kertoi Josif Stalinille, etteivät länsiliittoutuneet aikoneet edetä Berliiniin vaan tähtäsivät Saksan rintaman katkaisemiseen keskeltä. Hän ei halunnut myöskään kilpajuoksua Venäjän kanssa pääkapunkiin, koska siinä voisi tapahtua vahinkoja. Presidentti Franklin D. Roosevelt oli sairauden jo murtama, mutta Winston Churchill vetosi Berliinin valtaamisen poliittisen vaikutuksen ja sen tarjoaman aseman puolesta sodanjälkeisissä neuvotteluissa. Moni kenraali halusi päästä historiaan Berliinin valloittajana.

Stalin tietysti tulkitsi Eisenhowerin viestin niin, että länsijoukot olivat nimenomaan kiirehtimässä Berliiniin. Hän vaati kenraaleitaan syöksymään Oderin yli. Niinpä Saksan ohut itärintama murtui valtavissa tykistökeskityksissä. Adolf Hitlerin yksityiskohtainen, jääräpäinen ja joustamaton strateginen ja taktinen ajattelu oli hiertänyt saksalaiskenraaleja jo vuosien ajan, mutta nyt Hitler halusi esiin syyllisiä jatkuviin tappioihin. Kun tehtäviä kierrätettiin, rintamakokemus väistyi poliittisten ansioiden tieltä. Divisioonat ja prikaatit olivat olemassa vain paperilla.

The Last Battle on erinomaista luettavaa. Ryan on koonnut arkistotietoja ja haastatellut siviilejä sekä keskeisiä kenraaleita — myös neuvostoliittolaisia. Hän itsekin yllättyi pääsystään venäläisarkistoihin keskellä kylmää sotaa. Kirjan näkökulman liikkeet, tapahtumien käänteet, hitaasti tihenevä jännitys sekä suurten linjojen ja yksittäisten ihmisten kokemusten rytmi kulkevat hienosti.

On omituista, että tämän kaliiperin kerrontaan törmää sattumalta alennushyllyssä. Esimerkiksi Michael Shapiro katsoo, että Ryanin toista maailmansotaa käsittelevistä kirjoista ensimmäinen, elokuvasovituksensa varjoon jäänyt The Longest Day (1959), muutti tai avasi nykyaikaista journalismia pysyvästi kirjallisuuden suuntaan. Tähän suuntaan ovat sitten myöhemmin liikkuneet mm. Tom WolfeJoan Didion ja Hunter S. Thompson.

Cornelius Ryan, The Last Battle (1966). Simon & Schuster, New York, NY, USA, 1995.
--
Kuvat:
Ilmahyökkäyksen tuhoja Berliinissä helmikuussa 1945 (Bundesarchiv, Bild 183-J31345 / CC-BY-SA 3.0)
Kansikuva, Simon & Schuster.

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Holy Fire

Bruce Sterling, Holy Fire. Bantam Books, New York, NY, USA, 1996.

Gilgamesh ei onnistunut saamaan kuolemattomuutta jumalilta. Häntä koeteltiin, mutta hänen kuolevainen ruumiinsa petti lopulta juuri ratkaisevalla hetkellä. Emme tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos eepoksen sumerilainen kuningas ja kenties jotkut muut olisivat onnistuneet pidentämään elämäänsä. Millainen olisi ollut kuolemattoman kuninkaan hallitsema valtakunta?

Ahdistus ja kuolemanpelko eivät ole tietenkään väistyneet kuluneiden tuhansien vuosien aikana. Moderneissa tarinoissa ei kuitenkaan enää käännytä jumalten puoleen, vaan ihmisen itsensä kehittämä teknologia siirtää luonnollisia rajoja. Siitä harvoin seuraa paratiisi — pikemminkin teknologia palkitsee epätasaisesti ja siten vahvistaa yhteiskunnan olemassa olevia jännitteitä ja eriarvoisuutta. Niinpä monet tieteisromaanit, kuten esimerkiksi Richard Morganin Muuntohiili (Altered Carbon, 2001), Alastair Reynoldsin Kuilukaupunki (Chasm City, 2001) ja jossain määrin Peter Hamiltonin Pandora's Star (2004), maalaavat tapahtumien taustalle uhkakuvia kuolemattomasta poliittisesta ja taloudellisesta eliitistä. Vaikka periaatteessa varallisuutta voivat kerätä kaikki, pääoma kasaantuu tehokkaimmin olemassa olevan varallisuuden ympärille.

Romaanissaan Holy Fire (1996) yhdysvaltalainen kirjailija Bruce Sterling virittelee teknologisen ekstrapoloinnin rinnalle kulttuurista ekstrapolointia. Jos teknologia pidentää ihmisen elinikää, miten se vaikuttaa kulttuuriin? Miltä esimerkiksi Pariisi näyttää vuosisadan lopulla, kun vallassa ovat edelleen nykyiset kaksi-kolmekymppiset? Mitä mahdollisuuksia avautuu arkkitehtuurissa tai taiteessa, kun valta ja maku jähmettyvät 2030- ja 2040-lukujen miljardeja uhreja vaatineista rutoista selvinneille sukupolville?

Sterling kuvaa myös nuorentumisen ja elämän pidentymisen vaikutusta yksilöön ja tämän identiteettiin. Romaanissa elämänpidentäminen ei ole pelkkää teknologiaa, vaan se vaatii huomattavan määrän itsekuria, säästäväisyyttä, kieltäytymistä ja huolellisuutta. Kehosta on pidettävä huolta kaiken aikaa, eikä rahallakaan voi paikata huolimattomuuden tai elostelun jättämiä tuhoja. Vain varovaiset elävät vanhuksiksi. Vain heille tarjotaan jatkoa, koska he ovat osoittaneet halunsa elää. Näin elämän pidentämisen keinoista muodostuu sen päämäärä.

Sanfranciscolainen 94-vuotias Mia Ziemann elää kuin kitsas kaasuliekki. Haudatessaan nuoruutensa heilaa ja huomatessaan kadehtivansa sattumalta kohtaamaansa nuorta naista hän päättää toimia. Uusi ja kokeellinen nuorennusprosessi muovaa Miasta solu solulta jälleen norjan ja kauniin parikymppisen, mutta onko lopputulos enää sama henkilö?
”So I'll feel it, but I won't feel it.”
”That's semantics again. 'Feel' is a very broad and inexact folk term. So is the term 'I,' for that matter. Maybe we can say that there will be feelings, but there won't be any 'I' to have them.” Dr. Rosenfeld smiled. ”Ontology is fascinating, isn't it?”
Minuus on hoitojen jälkeen kateissa. Nuoruuden mukana roihahtavat myös impulsiivisuus, rohkeus, kokeilunhalu ja kapinallisuus. Puolipsykoottisessa tilassa Mia karkaa hoitolaitoksesta Eurooppaan etsimään tunnetta, kadottamaansa ”pyhää tulta”. Näin elämän pidentämisen keinot uhkaavat tuhota omat edellytyksensä.

Mia alkaa kulkea nimellä Maya. Paperittomana hän jää kaikille jaettavan perustoimeentulon ulkopuolelle. Hän syöksyy hyväosaisuudestaan keskelle vaihtoehtokulttuurien vieraskielisiä boheemi-, anarkisti- ja  avant-gardistipiirejä. Hänen vilpittömyytensä ja kauneutensa lumoaa miehiä ja naisia, jotka suorastaan kilvan tarjoavat hänelle mahdollisuuksia. 

Kun hän päätyy lopulta Roomaan valokuvamalliksi, hän heijastelee uuden aikakauden jännitteitä kahdella tapaa. Hänen kauneutensa muistuttaa gerontokratiaa syyllisyydestään. Toisaalta häntä luotsaavan valokuvaajan tietämättä Mia/Maya on uusnuori, joka taistelee kirjaimellisesti samasta reviiristä nuorten kanssa.
”When Giancarlo and I were young in the twenties, anything seemed possible. Now it's the nineties, and anything truly is possible—but if you are young, you're not allowed to do anything about those possibilities. You understand me?”
   She nodded, stone-faced, careful not to damage her cosmetics. ”Yes, Josef, I do understand. I understand perfectly.”
   ”The uncanny beauty is macchiato, darling, beauty just a little spotted—with the guilty, with the monstrous. That's what Vietti really saw in you, when he said that he saw something cute. You see, my darling, in order to make this world very safe for the very old, we have changed life for the young in ways that are truly evil.”
Vähitellen nuoren Mayan ja vanhan Mian identiteetit sulautuvat. Hän alkaa puhua vaikeita aikoja kokeneesta näkökulmasta ja katsella entistä velvollisuuksien säätelemää elämäänsä inhoten. Toisaalta kokemus tarkoittaa illuusiottomuutta, joka tapaa riistää nuoruuden viattomalta innostukselta elintilan. Vaikka henkilökuvaus ei ehkä ole Sterlingin vahvuus, Mian ristiriitainen muutos toimii erinomaisesti.

Sterling on 1980-luvulla vaikuttaneen kyberpunk-liikkeen keulahahmoja. Vaikka hän oli julistanut liikkeen kuolleeksi monta vuotta ennen Holy Firen julkaisemista, kirja kartoittaa vastakulttuurin ja marginaalin asemaa teknologian kyllästämässä tulevaisuudessa pitkälti kyberpunkin hengessä. Mian/Mayan juoneton seikkailu seurapiiristä toiseen tuo mieleen Sterlingin aiemman romaanin Kulkurin (Schismatrix, 1985) rapsodisen vaelluksen. Satiiri näyttäytyy esineissä ja ilmiöissä — esimerkiksi suosituin talk show -juontaja on teknologian virittämä, puhuva koira — mutta siitä puuttuu jotenkin yhtenäinen sävy, jotta siihen osaisi suhtautua ”vakavasti”.

Kirjan ansiot ovat maailmassa ja sitä koskevissa kysymyksissä. Sterlingin kirjoittaa tulevaisuutta ja tieteistarinaa ilman tarvetta toiminnan tai teknologian korostamiseen. Maailma tulee kohti käytännön yksityiskohdissa, asenteissa, jännitteissä ja instituutioissa. Myös kirjan monitulkintainen nimi palvelee tarinaa ja siinä esiintyviä teemoja erinomaisesti.