Moraalifilosofia

Timo Airaksinen, Moraalifilosofia. WSOY, Juva, 1993 (1987).

Timo Airaksinen on Helsingin Yliopiston filosofian professori käytännöllisen filosofian laitoksella. Hän on kirjoittanut useita kirjoja, joista Moraalifilosofia on ensimmäisiä ja esittelee modernin etiikan saavutuksia. Kirjaa on käytetty kurssikirjana, mutta se sopii keskustelevan kirjoitustyylinsä ja vähäisen ammattislanginsa puolesta myös maallikon käsiin. Etiikka eli moraalifilosofia on aivan keskeinen osa ihmiselämää. Kirjan tarkoitus on tarjota lukijalle työkalut eettisten ongelmien analysoimiseksi, koska "[i]lman riittävää tekniikkaa ei kritiikistä ja keskustelusta tule yhtään mitään". Etiikka nojaa paitsi käsitteelliseen analyysiin myös terveeseen järkeen, suostutteluun ja retoriikkaan, ja hiottu keskustelutekniikka on erinomainen tapa vaikuttaa ihmisiin. Airaksisen tyyliin kuuluu, että esimerkkien kohdalla ei jäädä näpräämään näennäisyyksillä, vaan niihin ladataan tabuja ja kulttuurisia traumoja (luennoilla esimerkit ovat lennokkaampia kuin kirjassa). Tottumattomalle filosofinen etiikka tai metaetiikka voi tuntua rajulta.

Usein moraalilla tarkoitetaan vallitsevaa käsitystä oikeasta ja väärästä, mikä tietenkin vaihtelee kulttuureittain ja aikakausittain.  Sillä voidaan viitata myös siihen, mikä on oikein ja mikä väärin. Lisäksi sillä voidaan viitata moraalifilosofiaan eli etiikkaan, moraalin systemaattisen tutkimiseen. Eettinen ongelma tarkoittaa käytännön tilannetta, jossa ei ole selvää, mikä on oikein ja mikä väärin; vastakkain on kaksi moraaliperiaatetta. Arkikäytössä eettisisiksi ongelmiksi (tai peräti dilemmoiksi) on erheellisesti väitetty tilanteita, joissa ei ole epäselvää, mikä on oikein tai väärin vaan joissa asianosainen ei yksinkertaisesti halua toimia oikein. Esimerkiksi lahjusten ottaminen on väärin, eikä se ole siten eettinen ongelma.

Toinen arkielämään ja -keskusteluun liittyvä ongelma koskee epävarmuutta eettisistä totuuksista.

Moraalifilosofian paha salakari on moraalisen totuuden ajatus. Suomalaiset uskovat aivan luonnostaan joidenkin asioiden olevan väärin. Ajatellaan vaikka vanhusten ryöstämistä kadulla tai rotusortoa. Mutta kun moraaliarvostelmien totuutta käyttävä henkilö ryhtyy keskustelemaan moraalitotuuden olemassaolosta, hän päätyy usein sellaiseen kummalliseen tulokseen, että kukin mielipide on aivan yhtä hyvä ja kaikki arvoarvostelmat ovat yhtä lailla tosia. Jokainen tulkoon autuaaksi omalla uskollaan. (s. 21-22)

Jos keskustelijat ovat keskenään eri mieltä, syntyy tarve perustella väitteitä. Koska eettinen jalkatyö on vierasta ja vaikeaa, syntyy virheellinen ajatus, että kaikki mielipiteet pitäisi hyväksyä. Etiikan sisäinen realismi tarjoaa kuitenkin maaperän tosille ja epätosille väitteille. "Moraalisysteemin eli -instituution hyväksyvälle ihmiselle moraaliväitteet ovat päteviä tavalla joka on sukua tieteellisen väitteen totuudelle". Tietenkin moraali on ihmisen luomus, eikä moraaliväitteiden totuutta voi mitata.

Johdannon jälkeen luvussa 1 Airaksinen esittelee peruskäsitteet arvo ja tosiasia. Filosofia on keskustelun perinne, ja siten vauhti haetaan aina filosofian historiasta - yleensä antiikista. Yksi keskeisiä etiikan tutkimustuloksia on G. E. Mooren naturalistinen virhepäätelmä. Kaikki yritykset perustella arvoja tosiasioiden pohjalta sortuvat virhepäätelmään, koska "hyvää" ei voi sitoa mihinkään luonnolliseen, empiirisesti havaittavaan ominaisuuteen maailmassa. Niinpä pelkistä tosiasioista ei voi tuottaa normatiivisia eli ohjeita antavia johtopäätöksiä. Kuten David Hume totesi: there is no ought from is.

Luvussa 2 Airaksinen kokoaa R. M. Haren ajatukset moraalin luonteesta. Moraali ja moraalinen kielenkäyttö on 1) kehottavaa tai käskevää (preskriptiivisyys), 2) yleistä (universaalisuus, ei erisnimiä vaan yleisiä periaatteita), 3) itsenäistä (autonomisuus, ei palaudu mihinkään muuhun elämän alueeseen) ja 4) ylivertaista (tärkeintä ihmiselle, moraaliperiaate on ylivertainen suhteessa kaikkiin muihin motiiveihin). Hare yrittää moraaliperiaatteiden universalisoinnin kautta yhdistää velvollisuusetiikkaa ja utilitarismia, mutta Airaksinen näyttää, että liitos jää lyhyeksi.

Luku 3 esittelee neljä keskeistä etiikan suuntausta. Ensimmäinen on emotivismi, jonka mukaan ihminen toimii oikein, jos hän toimii vaistojensa tai intuitionsa mukaan. Moraaliperiaatteet ovat emotivismin mukaan tunteen ilmauksia. Emotivistille hyvä on vain jotain, mitä hän rehellisesti pitää hyvänä -- sen pidemmälle hyvää, oikeutta tai velvollisuutta ei päästä.  Toinen on moraalirelativismi, jonka mukaan moraaliväitteen pätevyyys riippuu joko i) sen esittäjästä (subjektivismi) tai ii) historiasta ja yhteiskunnasta (hegeliläistä etiikkaa). Näin relativismi on enää kuvailevaa, eikä esitä kehotuksia tai käskyjä. Kolmas suuntaus on intuitionismi, jonka mukaan ihmisellä on luontainen taipumus tunnistaa todet moraaliväitteet. Intuitionistin on vaikea perustella moraaliperiaatteen preskriptiivisyyttä eli kehottavuutta, koska näkemys on keskeisesti kuvaileva (deskriptiivinen). Niinpä kahden intuitionistin on vaikea sovittaa kilpailevia intuitioita yhteen.  Neljäs suuntaus käsittää egoismin ja altruismin. Altruistin mukaan ihmisen tulee pitää huolta ennen kaikkea muiden eduista. Ajatus ei oikein kanna, koska ihminen nääntyy, jos hän asettaa aina muut etusijalle. Egoismi tarkoittaa, että jokainen pitää huolta vain omista eduistaan. Subjektiivinen egoismi esittää, että kaikki rajoitukset oman edun tavoittelulle ja haluille ovat sietämättömiä. Jos tämä ei ole pahuutta, en tiedä, mikä on. Klassisen egoismin mukaan ihmisen tulee toteuttaa itseään vapaasti, mutta mikä tahansa himo tai halu ei ole vapautta. Vain aidot itsensä toteuttamisen tarpeet ovat hyväksyttäviä. Mitä ne sitten ovat? Keskeistä on, että egoisti ei universalisoi moraaliperiaatteitaan. Tämä liippaa tiukkaa liberalismia, joka vaatii ihmistä tavoittelemaan omaa hyväänsä, jolloin jokainen ihminen on moraalinen päämäärä itsessään. Valtion tehtävä on taata yksilön oikeudenmukaista oman hyvän tavoittelua. Oikeudenmukaista on vain tuottava työ ja kaupankäynti. Näissä peleissä viekas voittaa, koska kaupankäynnin oikeudenmukaisuudelle ei ole mittaria, koska se on itsessään oikeudenmukaisuuden mitta.

Neljäs luku käsittelee utilitarismia, jonka mukaan moraalisuuden mitta on tekojen seurauksissa. Idealistinen utilitaristi tavoittelee mahdollisimman suurta "hyvää", hedonisti mahdollisimman suurta nautintoa -- niinpä inhimillisyyden korkein aste olisi kytkeytyä jatkuvaa, mitä suurinta nautintoa tuottavaan koneeseen, jos sellainen olisi. Preferenssi- eli valintautilitarismin mukaan oikein on kahdesta vaihtoehdosta suurempaa "hyötyä" tarjoava. Ongelma on hyötyjen vertailussa: miten vertaillaan laadullisia ja määrällisiä hyötyjä? Valintautilitaristi on aseeton kovan egoistin edessä: itsekkyyden vaatimusta on vaikea kumota ilman hyötylaskelmia edeltävää laatukriteeristöä. Toisaalta taitavan donkkaajan taidonnäytteet vierasottelussa tuottaisi määrällisesti enemmän mielipahaa yleisössä kuin mielihyvää omassa joukkuessa, ja siten se olisi määrällisen hyödyn kannalta väärin -- lopulta voidaan mitata kannattajajoukkoja. Jos hedonistin tavoittelema mielihyvä korvataan hyödyllä ja onnella, voidaan kysyä, miksi hedonisti olisi kiinnostunut abstraktista yleisestä mielihyvästä?

Ennen kuin hyötykalkyyli on räknätty, utilitaristi ei voi pitää mitään pahana, rumana tai vääränä. Usein itseään utilitaristeina pitävät sotkevat järkevän toiminnan ja moraalin.

Tehkäämme ero moraalin ja järkevän toiminnan (prudentiaalisuuden) välillä. Prudentiaalisuus on sitä, että toimii järkevästi eli pitää huolta omien elämisen mahdollisuuksiensa toteutumisesta nyt ja huomenna. Moraali edellyttää uhrauksia siinä mielessä, että ihmisen on ainakin joskus todettava yhteinen etu tai toisen ihmisen etu tärkeämmäksi kuin oma hyvinvointi. Esimerkiksi jos kaupunkiin rakennetaan puisto lahjoitusvaroin, kaikki voivat sitä käyttää, myös ne jotka eivät lahjoittaneet rahaa. Järkevä ihminen ei lahjoita rahaa, koska silloin hänellä koituu puiston perustamisesta ylimääräistä menoa. Hän tajuaa, että kaikki ihmiset voivat käyttää puistoa, aivan riippumatta siitä, ovatko he tehneet lahjoituksen vai eivät. Julkisiin menoihin osallistuminen on ongelmallista, koska saman edun voi saada osallistuipa kustannuksiin tai ei.

Moraalinen ihminen lahjoittaa rahaa, koska hän haluaa olla solidaarinen eikä hän välitä hyötyä ansiottomasti muiden uhrauksista. Ongelmana on siis prudentiaalisuuden ja moraalinen sovittaminen yhteen siten, ettei moraalisuus edellytä kovin suuria ja perusteettomia uhrauksia. Moraali, joka vaatii suuria tai julmia uhrauksia ei voi olla oikeutettua. On vastattava kysymykseen, joka koskee moraalin motivoivuutta. (s. 143)

Utilitaristi tavoittelee mahdollisimman suurta hyvinvointia mahdollisimman monelle ihmiselle. Jos toimintavaihtoehdot sisältävät riskejä, maksimoidaan kokonaishyvinvoinnin odotusarvo. Ei ole selvää, miksi pitää maksimoida. Onko onnellisuus velvollisuus? Koska yksilön hyvinvointi on vain osa kokonaishyvinvointia, voi käydä niin, että kokonaishyvinvoinnin maksimointi vaatii yksilöä uhraamaan oma hyvinvointinsa. Ihminen voi uhrata terveytensä taistellakseen kansantaloustuotteen kasvattamiseksi. Se voi olla kokonaisuuden kannalta hyödyllistä, mutta utilitarismi ei pysty perustelemaan yksilöä koskevia velvollisuuksia. Airaksinen tunnustaa toki, että onnellinen maailma on hyvä maailma ja suurin mahdollinen hyvinvointi kaikille ihmisille on oikea ja jalo päämäärä. Vaikka utilitarismi on ehkä puutteellinen etiikan teoria, mutta se on rationaalinen päätöksenteon ideologian kannalta elimellinen. Airaksinen esittelee rationaalisuutta ja peliteoriaa muutamien sivujen verran.

Luvussa 5 käsitellään oikeuksia ja velvollisuuksia. Airaksinen esittelee Immanuel Kantin kategorisen imperatiivin. On tutkittava teon toimintaan liittyvää periaatetta, ja pohdittava, voiko sen yleistä kaikkia koskevaksi ristiriidattomaksi luonnonlaiksi. Varkaus tuhoaa omaisuuden ajatuksen, mutta varkaus on nimen omaan omaksi ottamista -- ristiriita. Velvollisuus on käsky, jonka moraalinen ihminen asettaa itselleen siksi, että on moraalinen. Silti jäykkä kantilainen velvollisuuksien ohjaama elämä olisi helvettiä. Kaikkien tulisi auttaa kaikkia hädänalaisia missä tahansa. Tekemättä jättäminen (omissio) on velvollisuusetiikan mukaan tekoon rinnastettava. Kissan tappaminen ja pelastamatta jättäminen ovat yhtä suuria pahoja. Todellisuus ei sovi yhteen kovan velvollisuusetiikan kanssa.

Airaksinen esittelee myös Alan Gewirthin teorian oikeuksista. Teko sisältää vapauden (henkilö on ollut vapaa tekemään X). Ihminen vaatii vapautta ja hyvinvointia oikeuksikseen. Oikeuslause on muotoa: henkilöllä A on oikeus asiaan X ja henkilöä B vastaan syystä Y. Gewirth yrittää perustella oikeuksia universalisoinnin kautta: vaatimalla oikeuksia tunnustan muiden oikeudet. Oikeusvaateet ovat loogisia ja niiden synnyttämät velvollisuudet jäävät perustelematta, koska ne eivät edellytä toisen aseman omaksumista.

Oikeudet ovat siis muiden ihmisten suhteen esitettyjä perusteltuja vapausvaateita.  Se, että oikeudet suuntautuvat jotakin ihmistä vastaan, tarkoittaa, että ne luovat tuolle ihmiselle velvollisuuksia. Oikeudet ovat rajoitettujen velvollisuuksien lähde. Ei silti ole itsestään selvää, miksi muut ihmiset ottaisivat minun oikeusvaateeni tuottamat velvollisuudet kuuleviin korviinsa. [...] Ei ole helppo nähdä, miksi hukkuva voisi vaatia ohikulkijaa pelastamaan itsensä. Ohikulkija voi todeta vain, että hukkuva saa hänen puolestaan tehdä mitä haluaa. Jokainen saa toteuttaa omat päämääränsä, ja tämä ajatus soveltuu myös hukkuvaan. Gewirthin teoria on tyypillinen liberalistinen oikeusperustainen teoria, jossa yksilön oma toiminta määrää muiden velvollisuudet. Vapaus on keskeinen ajatus. Toinen tärkeä idea on, että teoria on muodollinen ja looginen, jolloin sen tulkinnasta riippuu, mitä velvollisuuksia ja vapauksia ihmisillä on. (s. 183-186)

Oikeudet ovat keskeinen osa ihmisenä olemista. Ilman niitä ihminen lankeaa kasviksi tai orjaksi. Oikeudet eivät silti kuvaa, millainen on hyvä ihminen. Airaksinen esittelee eri oikeuslajeja.

Kuudes luku käsittelee John Rawlsin teoriaa oikeudenmukaisuudesta, joka on osaa etiikkaa. Airaksinen pitää Rawlsin kirjaa A Theory of Justice (1971) klassikkona. Yksilö tulee valita yleiset moraaliperiaatteensa "tietämättömyyden verhon" takana: hän ei valinnassaan perusta mitään omiin kykyihinsä, tarpeisiinsa tai arvostuksiinsa eikä myöskään yhteiskunnan historiaan. Tämä on tapa universalisoida. Tuloksena on reilu peli. Esimerkkinä Airaksinen mainitsee omenan jakamisen: yksi leikkaa omenan kahtia, toinen saa valita kahdesta palasta. Jos molemmat ajattelevat omaa etuaan, menetelmä takaa reilun pelin. Toisaalta venäläinen ruletti on sekin reilu menetelmä, vaikka ei päädykään hyvinvoinnin tasajakoon.

Reiluudella tarkoitetaan, että rationaalisesti ajattelevat ja teoriasta hyvin perillä olevat henkilöt itse valitsevat itselleen moraalin ottaen huomioon sen, että joutuvat itse elämään valintojensa mukaan. Mitä valinnoista seuraa, on reilu järjestys, josta kenelläkään ei voi olla mitään valittamista. [...]
"Ensimmäinen: kullakin henkilöllö on oltava yhtäläinen oikeus suurimpaan sellaiseen perusvapauteen, joka sopii yhteen muiden ihmisten samanlaisen vapauden kanssa. Toinen: yhteiskunalliset ja taloudelliset erot on järjestettävä niin, että (a) niiden voidaan olettaa koituvan kaikkien eduksi ja (b) ne liittyvät kaikille avoimiin asemiin ja tehtäviin." (Rawls, 1971, s. 60)

Rawls painottaa tehokkuusperiaatetta, joka muistuttaa Pareto-optimaalisuutta: kenenkään hyvinvointia ei voi enää parantaa heikentämättä jonkun toisen hyvinvointia. Hän kuitenkin esittää, että hyvinvointierojen on koiduttava huono-osaisten hyväksi. Koska palkka on hyvä, lääkäreiksi hakeutuu lahjakkaita ihmisiä, mikä on kaikkien sairaiden etu. Järjestelmä on reilu, vaikka lääkärit ovatkin rikkaita. Rawlsin ideat ovat sen verran mielenkiintoisia, että vuosia hyllyssä odottanut opus pitänee lukea kevään aikana.

Viimeinen luku käsittelee hyveitä. G. H. von Wrightin mukaan hyveitä ei voi ympyröidä kuin joukkoa sanoja. Hyve on luonteenpiirteenä sellainen, joka tasapainottaa paheen vaikutusta ja lisää inhimillistä hyvinvointia. Hyve hillitsee pahoja taipumuksiaan. Hyveellisyys on opittua itsehillintää. Airaksinen näkee hyveiden soveltuvuusalueen kuitenkin rajallisena, eikä niiden turvin selviä yleispätevän etiikan ongelmista. Armeliaisuutta tai rakkautta ei voi edellyttää keneltäkään, koska velvoitettuna se olisi tyhjä muoto.

Luvun lopussa esitellään Alasdair MacIntyren hyveteoria. MacIntyren mukaan nykyaikainen etiikka on liian abstraktia ja sekavaa niin, ettei siitä ole opettamaan ketään. Pitäisi palata aikaan ennen Kantia, utilitarismia, emotivismia ja mielipiteiden kaaos, aikaan, jolloin hyve-etiikka vallitsi. MacIntyre tunnistaa kolme historiallista hyveteoriaa: homeerinen hyveteoria, joka lepää sosiaalisella pohjalla, aristoteelinen hyveteoria, jossa ihminen tähtää eudaimonian saavuttamiseen, ja hyötyajatteluun perustuva hyveteoria, jossa hyve on se, mikä auttaa menestymään. Hyötyajattelu tekee päämääristä ulkoisia, eikä ole merkitystä, millä keinoin päämäärä saavutetaan. Huijaaminen ei ole väärin, jos se tuottaa paremman lopputuloksen. MacIntyre suosittaa paluuta aristoteeliseen hyveeseen, joka on ihmisen aitojen päämäärien tavoittelua. Ihminen täydellistyy opettelemalla ja toteuttamalla hyveitä.  Nykyihminen ei kuitenkaan tunne päämääriään (vrt. Fromm), joten paluun onnistuminen on epävarmaa. 

Moraalifilosofia pakkaa kahteen ja puoleen sataan sivuun paljon asiaa. Airaksinen esittää kaikkiin teorioihin vastaesimerkit eikä ihaile mitään. Kirja ei siten tarjoa ensimmäistäkään vastausta yksittäisiin moraalisiin ongelmiin tai edes pomminvarmaa menetelmää niiden ratkomiseksi. Kirja esittelee modernia etiikkaa - joskin mukana on nyttemmin käsittääkseni taka-alalle jäänyt marxilainen etiikka - sekä sen ongelmia ja siten valmentaa lukijaa käsittelemään ja pohtimaan käytännön ongelmia. Kuten sanottua, kirjoitusote on rauhallinen, melkein leppoisa. Paikoin olisivat selkeämmin muotoillut määritelmät olleet paikallaan.

Kesän taittuessa

Truman Capote, Kesän taittuessa. Englanninkielisestä alkuteoksesta Summer Crossing (2005) kääntänyt Kaijamari Sivill. Tammi, Helsinki, 2007.

Yhdysvaltalainen kirjailija ja toimittaja Truman Capote (1924-1984) tuli kuuluisaksi teoksistaan Aamiainen Tiffanylla ja Kylmäverisesti. Vuonna 2004 Sothebyn huutokauppaan päätyi Capoten käsikirjoitus, jota hän oli kirjoittanut joskus 1940-luvulla ja jonka hän oli hylännyt vanhaan asuntoonsa. Käsikirjoitus julkaistiin nimellä Summer Crossing vuonna 2005 ja sen suomennos Kesän taittuessa vuonna 2007.

Nuori tyttö jää yksin New Yorkiin kesällä 1945, kun hänen vanhempansa matkustavat Eurooppaan. Tyttö on rikas, kaunis ja haluttu, mutta hän haluaa paeta häneen ladattuja odotuksia ja suunnitelmia. Pakokeinoksi muodostuu miessuhde, joka kääntyy viattomasta haaveilusta varovaiseksi salaisuudeksi ja vastuuttomaksi syöksymiseksi. Nuori Capote kirjoitti kaunista, kielikuviltaan hieman koukeroista tekstiä.

The Flight of the Nighthawks

Raymond E. Feist, The Flight of the Nighthawks. EOS Fantasy, New York, NY, USA, 2006.

Raymond E. Feist on yhdysvaltalainen kirjailija, jota Science Fiction Chronicle ylistää kiistatta yhdeksi parhaista elossa olevista fantasiakirjailijoista. The Flight of the Nighthawks on ensimmäinen osa kolmiosaista saagaa, mutta ainakaan tämä teos ei lunasta ylistysten superlativiiveja. Hyvikset huomaavat vahingossa taistelevansa suurpahista vastaan kun taustalla kummittelee pelko vielä pahemmasta pahasta. Jos Hobbin maailmassa tuulahti Yhdysvaltain itärannikko, Feist peittelee eteläistä Kaliforniaansa vielä kevyemmin. Tarinassa on selkeitä puutteita. Se on epäselvä ketju kliseitä, roistoja, pahoinpitelyjä, ansoja, "ovelia" juonia ja vielä "ovelampia" vastajuonia, joita suurhyvikset arvuuttelevat ja selittelevät keskenään. Jää epäselväksi, miksi pahis tekee, mitä tekee. Toiseksi henkilöhahmot ovat epäkiinnostavia. He säntäilevät edestakaisin äkillisten oivallusten vallassa, eikä mikään tunnu loksahtavan. Feistin varhaisemmat teokset ovat saaneet kiitosta, mutta epäilen, tartunko Feistin teoksiin toiste.

Ehkäpä fantasia on kirjallisuuden lajina vaikea tai jopa rikki.

Poikani Kevin

Lionel Shriver, Poikani Kevin. Englanninkielisestä alkuteoksesta We Need to Talk About Kevin (2003) kääntänyt Sari Karhulahti. Kustannusosakeyhtiö Avain, 2006.

Amerikkalainen kirjailija Lionel Shriver vaihtoi nimensä Margaret Annista Lioneliksi 15-vuotiaana, koska koki, että miehiä kohdellaan paremmin.  Poikani Kevin on hänen paitsi seitsemäs romaaninsa myös hänen läpimurtoteoksensa. Siinä amerikkalainen perheenäiti käy läpi työtään, avioliittoaan, lasten hankintaa ja koulutoveriensa ampujaksi 15-vuotiaana syyllistyneen poikansa kasvatusta, hirmutyötä ja syyllisyyttä. Kaikkien muiden tavoin äiti etsii tapahtuneelle selitystä. 

Kirjeiden muotoon kirjoitettu kertomus pui amerikkalaista ja miksei länsimaista yhteiskunta-, perhe- ja naisideaalia (tai -myyttiä). Perheen äidin ääni on fiksu, rehellinen ja uskottava. Lapset ottavat perheissä vallan, onnettomuuksiin halutaan syyllinen eikä kellekään ole oikein selvää, miksi ihmiset ruhjovat itseään uralla eteenpäin. Shriverin kritiikki on terävää, kielikuvat monin paikoin hauskoja, mistä Karhulahden käännöstyö selviää hyvin. Tapahtumat etenevät ja ahdistus kasvaa loppua kohden -- 500 sivua taittuu nopeasti.

Object-oriented and Classical Software Engineering

Stephen R. Schach, Object-oriented and Classical Software Engineering, 6th ed. McGraw-Hill, New York, NY, 2005. 

Eteläafrikkalainen Stephen R. Schach valmistui maisteriksi fysiikasta, mutta vaihtoi pian alaa, väitteli matematiikasta ja päätyi ohjelmistotuotantoprosesseja tutkivaksi tietojenkäsittelijäksi. Vaikka tietojenkäsittelyssä on monta mielenkiintoista tutkimusaluetta, ohjelmistotuotannon saavutuksilla lienee kauaskantoisimmat vaikutukset tutkimusalueen ulkopuolella "todellisuudessa". Niin, ohjelmistotuotanto (software engineering) on oppisuunta, joka tähtää virheettömän, käyttäjän tarpeita vastaavan ohjelmiston toimittamiseen sovitussa aikataulussa ja budjetissa. Jotta näihin ideaaleihin päästään, on syytä ohjelmistoa kehittäessä soveltaa sopivia tekniikoita, joita mm. tässä kirjassa käsitellään.
 
Heti alkuun Schach lukeekin opiskelijalle tai tulevalle ammattilaiselle madon luvut. Vuonna 2000 tehdyn 280,000 kehitysprojektia käsittäneen tutkimuksen mukaan vain 28% onnistui suunnitellusti, 23% projekteista keskeytettiin, ja loput 49% toimitettiin myöhässä, arvioitua budjettia kalliimpina ja vähemmin toiminnallisuuksin (tutkimustuloksia on tietenkin sittemmin arvosteltu). Toisen, vuonna 1976 tehdyn tutkimuksen tunnistama huono onnistumisprosentti herätti keskustelun ohjelmistokriisistä. Oman kokemukseni mukaan kriisi on kaikkea muuta kuin ohi.

Ennen vuotta 1975 alalla ei ollut juuri laajalle levinneitä kehitysmenetelmiä. Klassinen ohjelmistokehitysmalli hahmottui seuraavan kymmenen vuoden aikana tarjoten järjestelmälliset tavat tietorakenteiden ja -voiden analyysiin, ohjelmointiin ja testaukseen. Malli osoittautui kuitenkin riittämättömäksi järjestelmien kasvaessa ja kompleksisuuden lisääntyessä. Klassiset menetelmät keskittyvät tyypillisesti operaatioihin, joilla tietoa muokataan, tai sitten tietomallinnukseen, jonka ympärille ohjelmisto rakennetaan, mutta ei molempiin. Olio-ohjelmointi on paradigma, jossa tieto ja sitä koskevat operaatiot paketoidaan olioiksi, joiden käyttäytyminen on huomattavasti helpompi suunnitella, toteuttaa ja testata. Olio-ohjelmoinnin edut ovat kiistattomat, ja Schach kuljettaakin klassista ohjelmistoparadigmaa mukana tekstissä nimenomaan vertailukohtana.

Object-oriented & Classical Software Engineering ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1990. Käsillä oleva kuudes laitos on vuodelta 2005. Väliin mahtuu tietotekniikan laaja leviäminen ja internet. Kirjaa on tietenkin korjailtu ja kirjoitettu uudestaan, mutta osa tekstistä nojaa vanhoihin lähteisiin. Tämä on hyvä ja huono. Hyvä se on siksi, että tietojenkäsittelytiede ei ole eikä pitäisi olla pelkkää tekniikkaa vaan myös kulttuuri. Monien "uusien" juttujen juuret ovat 1970-luvulla tai kauempana. Näin on esimerkiksi inkrementaalisen ja iteratiivisen projektimallin kohdalla, samoin olio-ohjelmoinnin. Huonoa on se, että, jos nopeasti kehittyvältä alalta pitää antaa yleiskatsaus, vanhojen ja todennäköisesti vähän käytettyjen ohjelmistometriikoiden läpikäyntiin ei ole ehkä tarve uppoutua. Pahempi ongelma on, että eri aikoina kirjoitettu teksti ei kulje luvusta toiseen kauniisti, vaan se tuntuu erityisesti loppua kohden poukkoilevan.

Kirjan ensimmäinen osa esittelee ohjelmiston elinkaarimalleja, kehitysprosesseja, kehitystiimejä, kehitystyökaluja, testausta, suunnittelua, uudelleen käyttöä, suunnittelua ja arviointia. Toinen osa käsittelee ohjelmiston elinkaaren työnkulkuja (workflow) kuten mm. vaatimusmäärittely (klassinen ja oliomalli), suunnittelu, toteutus ja ylläpito. Kaaviot ovat pääosin joko ER tai UML-tekniikoin piirrettyjä. Kiusallista on, että Java-ohjelmointiesimerkit, jotka ovat toki vain esimerkkejä, rikkovat paikoin Javan perusideologiaa. Kirjoittaja mainitsee agile-menetelmät mutta ei usko niiden voimaan suurten projektien toteutuksessa. Vastaesimerkkejä on olemassa, mutta Agile-menetelmät vaatinevat tiukkaan ammattietiikkaan sitoutumista, ja kovat ammattilaiset saavat millä tahansa menetelmällä asiat hoidettua -- Agile-menetelmät ovat vain yksi hyvä tapa. Jos tekijätiimissä vallitsee vaatimattomampi ammatillinen eetos, esim. vesiputousmalli takaa, että useimmiten saadaan edes jotain ulos jossain vaiheessa.

Kirja oli hyvä muistinvirkistys, ja eheämpi sisällysluettelo tekisi kirjasta kohtuullisen manuaalin. Hajanaisuus on ehkä tiedostettu, koska Schachilta julkaistiin heti 2007 uusi teos Object-Oriented Software Engineering, josta siis klassinen menetelmistö on pudonnut ainakin otsikosta.

Database Modeling and Design

Toby Teorey, Sam Lightstone, Tom Nadeau, Database Modeling and Design: Logical Design, fourth edition. Morgan Kaufmann, San Francisco, CA, USA, 2006.

Tietokanta on kokoelma rakenteista tietoa (esim. kalenteri, kortisto, asiakasrekisteri). Usein tietokannalla tarkoitetaan nimenomaan digitaalista relaatiotietokantaa. Database Modeling and Design on oppikirja relaatiokannan suunnitteluun ja toteutukseen. Kirjoittajista Teorey toimii professorina Michiganin yliopistossa, Lightstone on tutkijana IBM:llä, ja Nadeau puunaa järjestelmiä yritysmaailmassa.

Kirja käsittelee tietokannan elinkaaren suunnittelusta ja loogisesta mallista fyysiseen malliin, toteutukseen ja viimein tuotantoon. Sisältö keskittyy alaotsikon mukaisesti nimenomaan toiseen vaiheeseen eli loogiseen malliin: mitä käsitteitä tietosisällössä on ja miten niiden väliset suhteet tulisi kuvata. Työkaluista, joilla loogista mallia työstetään, esitellään Entity Relationship (ER) ja Unified Modeling Language (UML) -kaaviot. Sitten näytetään, miten vaatimukset otetaan huomioon suunnittelussa ja miten looginen malli kääntyy SQL-kielelle.

Taulujen normalisointiin on varattu kokonainen luku, mutta huolimatta tästä erityisesti neljäs ja viides normaalimuoto jäävät tekstin pohjalta utuisiksi. Sitten tarkastellaan online-analysointia (OLAP) ja sen vaatimuksia ja toteuttamista. Lopuksi luodaan katsaus suunnittelutyökaluihin, mikä on varmasti nopeiten vanheneva osa kirjan sisältöä.

Lukijalle herää kysymys, kenelle kirja on kirjoitettu? Onko se oppi- tai kurssikirja (tai kuten amerikkalaiset sanovat "tekstikirja")? Kirjassa on joitain tehtäviä kurssin tueksi, mutta esitetyt määritelmät ovat paikoin epäselviä, eikä konteksti tai esimerkit selitä niitä auki juuri sen paremmin. Peruskäsitteistö oletetaan jo tunnetuksi, eikä lopussa olevien tiiviiden liitteiden lisäksi SQL:n perusasioita käsitellä. Relaatioalgebraa tms. ei kirjassa käytetä. Kirja on sisällöltään  hieman kevyt, tai se on ainakin helppolukuinen, mutta tarkoitettu hieman pidemmälle ehtineille. Siten kirja sopii ehkä ammattilaisen muistinvirkistykseksi. Esimerkkien painopiste on liiketoimintapuolella ja sangen käytännöllisissä seikoissa.

The Futurological Congress

Stanisław Lem, The Futurological Congress (from the memoirs of Ijon Tichy). Puolankielisestä alkuteoksesta Ze wspomnień Ijona Tichego. Kongress futurologiczny (1971) englanniksi kääntänyt Michael Kandel. Harcourt, Orlando, Florida, 1985.

Puolalainen Stanisław Lem on yksi tieteiskirjallisuuden suurista nimistä. Hänen kirjansa käsittelevät usein ihmisyyden, teknologian tai tieteen filosofisia ongelmia eikä toiminnalla ole samanlaista keskeistä roolia kuten esimerkiksi valtaosassa amerikkalaista scifiä. Lem on lisäksi satiirikko, joten monet kirjoista ovat hauskoja. Futurologinen kongressi on nimenomaan tätä mustaa huumoria.

Kirja alkaa Costa Ricasta, jonka erään kaupungin hotelli Hiltoniin on kokoontunut futurologeja pohtimaan maapallon tulevaisuutta. Populaatio kasvaa hurjaa vauhtia, ja malthusilaisten tosiasioiden paineessa ihmiset etsivät elämälleen merkitystä yhä merkillisemmistä asioista. Kongressi on absurdi, samoin kaikki muut samanaikaisesti hotellissa järjestettävät tapahtumat. Kaupungissa leimahtaa mellakka, jota viranomaiset suitsivat hallusinogeenisilla kaasuilla. Näkö- ja kuuloharhojen vallassa tarina saa vielä omituisempia käänteitä. Kuten tavataan sanoa, ei ole todellisuutta - on vain havaintoja todellisuudesta.

Lem kirjoittaa taitavasti. Tiedemiehen analyyttisen puheenparren ja traagisten tapahtumien välille syntyy hauska jännite. Tilanne ja sen kuvaus ovat absurdilla tavalla erisuuntaisia. Kuitenkin vaikka kirjassa puhutaan kemikaaleista ja niiden tuottamasta todellisuudesta, Lem kuitenkin tuntuu kirjoittavan ideologioista, joiden kautta ihmiset ja kansa tulkitsevat todellisuuden aivan toiseksi kuin mitä se on. Harhoista muodostuu kerroksia, ja vaatii kovaa työtä nähdä niiden ohi ympäristö sellaisena kuin se todellisuudessa on -- tai siis sellaisena kuin se ilman tuotettuja harhoja näyttäisi olevan. On yllättävää, että Puolassa rautaesiripun takana on saatettu julkaista tällainen kirja 1970-luvulla, vaikkakin kirja on kriittinen epäsuorasti ja ovelalla tavalla. Päähenkilötkin liikkuvat Väli- ja Pohjois-Amerikassa.

Toisen maailmansodan historia 1-4

Kurt von Tippelskirch, Toisen maailmansodan historia 1-4. Alkuteoksesta Geschichte des Zweiten Weltkriegs (1951) suomentanut Tapani Hiisivaara. WSOY, Porvoo, 1962.

Jalkaväkikenraali Kurt von Tippelskirch komensi itärintamalla mm. Saksan 4. armeijaa toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Ennen operaatio Barbarossaa von Tippelskirch toimi jalkaväen yleisesikunnassa kooten ja analysoiden tiedustelutietoja. Sodan jälkeen hän kirjoitti Toisen maailmansodan historian, jonka suomenkielinen laitos on paksu, yli 1800-sivuinen, kaksiniteinen runsaasti kuvia sisältävä teos sodan vaiheista eri rintamilla.

Historia on yleensä voittajien kirjoittamaa. Kenraali von Tippelskirchin kirja tarjoilee tarinan akselivaltioiden näkökulmasta.  Kirja käsittelee koko sodan sen alusta akselivaltioiden antautumiseen. Maallikolle, joka ei -kumma kyllä- ole lukenut mainittavan tarkkaa selostusta toisen maailmansodan tapahtumista, kirja on erinomainen johdanto sodan kulkuun. Vaikka von Tippelskirch käsittelee kaikkia rintamia, itärintama tuntuu saavan enemmän painoa. Saksalainen panssarivaunutoiminta ja sen taktinen harjoittelu antoivat alkuun merkittävän edun, mutta kuten Stalin on sanonut: määrä on omanlaisensa laatu.

Saksan sodanjohtoon tuli myös organisatorisia ongelmia. Kenraalieversti Heinz Guderianin keskustelu Hitlerin kanssa on erinomaisen valaiseva:

Noin klo 18 Hitler otti minut vastaan Keitelin, Schmundtin ja muutamien muiden upseerien läsnä ollessa. Enempää maavoimien yleisesikunnan päällikkö kuin kukaan muukaan ei ottanut osaa keskusteluun... Aluksi selostin 2. panssariarmeijan ja 2. armeija tilannetta. Sitten kerroin aikovani siirtää molemmat armeija Susan--Okan asemaan asteittain; tämä aikomus oli joulukuun 14 pnä esitetty Roslavlissa sotamarsalkka von Brauchitschille, ja hän oli sen hyväksynyt. Olin vakuuttunut siitä, että Hitler tunsi asian. Olin yllättynyt, kun hän huusi kiihkeästi: 'Ei. Sen kiellän.' Kerroin, että liike oli jo käynnissä ja ettei mainitun jokilinjan etupuolella ollut mitään sopivaa puolustuslinjaa. Mikäli haluttiin, että joukot säilyisivät ja että talveksi saataisiin pysyvät asemat, ei olisi mitään valinnan varaa.
Hitler: 'Sitten teidän on kaivauduttava ja puolustettava jokaista neliömetriä.'
Minä: 'Kaivautuminen ei ole enää kaikkialla mahdollista, sillä maa on jäätynyt 1-1,5 metrin syvyyteen emmekä pääse kurjilla pioneerityökaluillamme maan alle.'
Hitler: 'Sitten teidän on ammuttava raskailla haupitseilla kranaattikuoppalinja. Niin mekin teimme ensimmäisen maailmansodan aikana Flanderissa.'
Minä: 'Ensimmäisen maailmansodan aikana oli divisioonillamme Flanderissa 4-6 km leveät kaistat ja niiden puolustamiseen kaksi-kolme raskasta patteristoa sekä verrattain runsaasti kranaatteja. Minun divisioonieni on puolustettava 20-40 km:n levyisiä kaistoja ja minulla on divisioonaa kohti neljä raskasta haupitsia ja kuhunkin putkeen 50 laukausta. Jos minä käyttäisin ne kuoppien tekemiseen, saisin joka haupitsilla viisikymmentä pesuvadin kokoista kuoppaa ja mustan renkaan ympärille, mutta ei milloinkaan mitään kranaattikuoppalinjaa.  (...)
Hitler pysyi kannassaan, että on jäätävä paikalle.
Minä: '(...) Miehillä ei ole vielä mitään talvivaatteita, ja jalkaväki juoksentelee enimmäkseen työpalveluhousuissa. Saappaita, alusvaatteita, käsineitä, päänsuojuksia puuttuu joko kokonaan tai ne ovat surkeassa kunnossa.'
Hitler räjähti: 'Se ei ole totta. Päämajoitusmestari on ilmoittanut minulle, että talvivarusteet on luovutettu joukoille.'
Minä: 'Onhan ne luovutettu, mutta eivät ole saapuneet vielä perille. Seuraan niiden kulkua tarkasti. Talvivarusteet ovat nyt Varsovan ratapihalla, eivätkä ole liikahtaneet sieltä viikkoihin veturien puutteen ja rautatielinjojen tukkeutumisen takia. Meidän tilauksemme torjuttiin ynseästi syyskuussa ja lokakuussa, ja nyt on liian myöhäistä.'

Kieltämättä Guderianin argumentaatio vaikuttaa kovin tiiviiltä. Peter Englund mainitsee kirjassaan Kirjeitä nollapisteestä, että juutalaisten kuljetukset kilpailivat raiteista, vetureista ja muista resursseista. Kuljetukset olivat poliittisen ideologian mukaisia ja mahdollisesti yksi syy siihen, että talvivarusteet seisoivat Varsovassa. Mene ja tiedä. Toisaalta Saksan itärintamassa ei ollut syvyyttä, ja kalustossa alkoi näkyä voittojen ja vaikeuksien tuoma vero, ja niin venäläisten vastahyökkäykset alkoivat ennen pitkää purra.

Sotamarsalkka von Brauchitsch eroaa joulukuussa 1941, ja kun Hitler ottaa henkilökohtaisesti Saksan maavoimien komentajan tehtävät, operatiivista sodanjohtoa ohjaavat enemmän poliittiset näkökohdat kuin strategiset. Hitlerin voittoputki oli ollut lähes katkeamaton valtaannousuineen ja kansainvälisen politiikan voittoineen, eivätkä vastoinkäymiset istuneet ideologiseen hurmokseen. Kun saksalaisten menestys kääntyy 1942, Hitler vannoo julkisessa puheessaan, ettei saksalainen sotilas vetäydy koskaan eikä missään. Tästä eteenpäin sodankäynti on jäykkää: Vetäydytään vasta, kun on pakko, jolloin menetetään tarpeettomasti kalustoa ja miehiä ja jolloin vastaiskujen mahdollisuudet ovat heikkoja. Poliittiset ansiot johtivat myös nimityksiä, joista ehkä kohtalokkain oli Herman Göring, Luftwaffen komentaja.

Liittoutuneet samastivat natsit ja saksalaiset, eivätkä tavoitelleet kuin ehdotonta antautumista. Näistä lähtökohdista saksalaisen opposition oli vaikea toimia. Hitlerin murhayritykset epäonnistuivat, vaikka salaliitto käsitti sangen korkeita upseereita. Tosin totalitaarinen järjestelmä viljeli epäluottamusta, ja oli vaikea tietää, kenen kanssa saattoi puhua. Monet saksalaiset kenraalit vastustivat sotaa pitäen sitä epärealistisena ja strategisesti kestämättömänä mutta pysyivät paikoillaan, jotta poliittisesti korrektien mutta taktisesti harjaantumattomien Hitlerin suosikkien ei olisi mahdollista johtaa koko itärintamaa turmioon.

Kirjassa on historiallisen narratiivin lisäksi  1031 valokuvaa, 55 tekstikarttaa ja 10 karttaliitettä, lainauksia ja koko sodan kattava kronologia. Kirja on vähän toista maailmansotaa tuntevalle mainio lukuelämys.

Extreme Worlds

Francis Tsai, Extreme Worlds: The Complete Guide to Drawing and Painting Sci-Fi Art. David and Charles Books, Cincinnati, OH, USA, 2009.

Francis Tsai on yhdysvaltalainen kuvittaja ja konseptisuunnittelija, joka on työskennellyt tietokonepelien, mainosten, elokuvien ja sarjakuvien parissa. Kuvitustyön ohella hän kirjoittanut pari opasta fantasia- ja sci-fi-kuvittamisesta. Extreme Worlds käsittelee nimenomaan sci-fi-kuvitusta.

Kuten useimmat alan oppaat, kirja käy läpi perusteita materiaalien kautta. Kynät, pyyhinkumit ja mustekynät ovat samoja kuin kaikessa muussakin, mutta teknisten laitteiden, robottien, avaruusalusten ja ajoneuvojen kuvittaminen edellyttää joko 3D-mallinnusta tai valikoimaa erilaisia viivottimia (ympyröitä, ellipseja, jne). Tsai kertaa myös perspektiivin ja värien käytön perusasiat.

Valtaosa kirjasta koostuu vaiheittaisista esimerkeistä. Ihmisten, olioiden, alusten ja rakennusten anatomia puretaan peruspalikoiksi, jotka linjataan perspektiivin mukaan. Niihin täydennetään yksityiskohtia ja lopuksi ne väritetään tai maalataan. Vaikka Tsai antaa esimerkin akryylivärien käytöstä, suurin osa esimerkeistä on tehty Adobe Photoshopissa. Yhtä kaikki, Tsain käsissä sangen vaikeakin aiheen työstäminen avautuu selkeäksi prosessiksi. Vaiheittaista työskentelyä esitellään kuvin ja kuvauksin.  Lopuksi Tsai käy läpi sci-fi -aiheiden suunnittelua: henkilöhahmoja, ympäristöä, aluksia ja niin edelleen.

Kirja on tavanomaista parempi johdanto digitaaliseen kuvittamiseen.

Fantasy Art Workshop

John Howe, Fantasy Art Workshop. David and Charles Book, Cincinnati, OH, USA, 2007.

Kanadalainen kuvittaja John Howe on noussut kuuluisuuteen töistään J. R. R. Tolkienin ja muiden fantasiakirjojen parissa. Hän toimi yhdessä Alan Leen kanssa Taru sormusten herrasta -elokuvatrilogian lavastussuunnittelijana. Fantasy Art Workshop käsittelee -nimensä mukaan- fantasia-aiheiden kuvittamista, materiaaleja, maisemia ja mielikuvitusta, mutta se on samalla myös kurkistus Sveitsissä asuvan taitelijan työskentelytapoihin, studioon ja töihin.

Kirjassa ei ole tavattomasti tekstiä, vaan sivut täyttyvät Howen eri vaiheissa olevista kuvituksista. Varsinaista työskentelyprosessia ei esitellä. Howe käyttää paljon akvarelleja, ja siten värisävyt ovat haaleat ja hieman utuiset. Tietenkään kuvittamiseen ei ole mitään kikkaa tai kaavaa, mutta teksti on samaan tapaan taiteen suhteen hieman haaleaa.

Refactoring To Patterns

Joshua Kerievsky, Refactoring to Patterns. Addison-Wesley, Boston, MA, USA, 2004.

Yhdysvaltalainen Joshua Kerievsky on ohjelmistoalan konkari, joka on vuosien mittaan kehittänyt ja opettanut parempia työskentelytapoja. Refactoring to Patterns on otsikkona ytimekäs, mutta se tuskin aukeaa ohjelmointia heikosti tuntevalle. Kirjassa nojataan Martin Fowlerin määritelmään, jonka mukaan refaktorointi on "behavior-preserving transformation" eli ohjelmakoodin muokkaamista selkeämpään, laadukkaampaan luettavampaan ja taipuisampaan muotoon ilman, että ohjelman käyttäytyminen varsinaisesti muuttuu. Refaktorointi ei siis korjaa bugeja tai lisää uusia toiminnallisuuksia. Pattern (design pattern) on yleisesti sovellettava ratkaisumalli tietyntyyppisiin ohjelmointiongelmiin. Kirjan otsikko siis viittaa sellaiseen refaktorointiin, jonka lopputuloksena lähdekoodi toteuttaa ratkaisumalleja.

Kerievsky kirjoittaa pitkän johdannon, joka esittelee Design Patterns (Gamma et al.) ja Refactoring (Fowler) kirjojen pääteesit, vaikka kirjoittaja tuntuu (syystäkin) edellyttävän, että lukija on lukenut em. teokset. Refaktoroinnit on ryhmitelty luomiseen, yksinkertaistamiseen, yleistämiseen, suojaamiseen ja kokoamiseen liittyviin käyttötapauksiin. Jokaisesta refaktoroinnista on esitelty siihen liittyvän ratkaisumallin UML-kuvauksen lisäksi refaktoroinnin motivaatio, edut ja haitat, mekaniikka ja esimerkki monivaiheisen refaktoroinnin tekemisestä lähdekoodeineen ja kommentteineen. Viime mainitut esimerkit seulovat erinomaisella tavalla ajattelua ratkaisumallien ja refaktoroinnin takana.

Refactoring to Patterns on kovakantinen,  tyylikäs kirja. Teksti ei ole erityisen raskasta tai tiivistä, vaan Kerievsky maalailee taustaa esimerkeilleen sangen vuolaasti.

Länsimaiden tuho

Timo Vihavainen, Länsimaiden tuho. Otava, Keuruu, 2009.

Timo Vihavainen on Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professori. Hänen uusi kirjansa Länsimaiden tuho on esseekokoelma, joka käsittelee vallitsevan länsimaisen kulttuurin ongelmia. Kirjan nimestä ja kannesta voi päätellä, missä sävellajissa argumentaatio etenee. Kirjan kannen perhosen siivet ovat kuvioitu American Express -luottokortein. Perhonen symboloi eri kulttuureissa eri asioita, mutta esimerkiksi länsimaisen kulttuurin kehdossa Antiikin Kreikassa sana perhonen tarkoitti sielua. Niinpä kannen mukaan länsimaisen ihmisen sielu liitelee luottojärjestelmän varassa.

Vihavaisen keskeinen ajatus on, että länsimainen ihminen on korvannut ylevät arvonsa ja vanhat perinteensä hedonistisella kuluttamisella, elämysten janolla, rahalla ja maailman korskalla. Seurauksena kulttuuri on ontto, koska yksilöä palvovassa kulttuurissa ei yhteisön jäsenillä ole yhteistä arvopohjaa. Politiikka on latistunut itsekkäiden himojen ja etujärjestöjen tarpeiden yhteensovitteluksi. Itsekkyys ei universalisoidu, eikä politiikassa ole siten arvoja. Länsimaissa kirkko on menettänyt otteen laumaansa ja päätynyt kilpailemaan elämyksellisenä kokemuksena muiden elämyksellisten  kokemusten joukossa. Vihavaisen mukaan länsimainen kulttuuri on synkkää barbariaa. Pahimpia barbaareja ovat poliittisesti korrektit ja ilottomasti hymyilevät amerikkalaiset.

Sivumennen sanoen samaa teemaa on käsitellyt mm. brittiläinen dokumentaristi Adam Curtis, jonka televisiodokumentit The Century of Self ja The Trap jäljittävät kuluttajan ja kansalaisen kehitystä 1900-luvulla. Kun länsimaissa perustarpeet oli tyydytetty, piti tarpeita tuottaa. Kuluttamisesta tehtiin länsimaiden rituaali. Psykologia kaivoi ihmisestä piileviä tarpeita, kaatoi defenssejä ja muotoili tuotteet haluttaviksi. Syntyi itsekäs, nautintoa hakeva kuluttaja. Vuosisadan loppua kohden kansalaisesta leivottiin samaan tapaan itsekäs poliittinen kuluttaja. Valtaosa päätöksenteosta nojaa ajatteluun, joka rakentuu jatkuvan talouskasvun ympärille. Kivisellä planeetalla keskellä tyhjää avaruutta tämä on uskalias lähtökohta.

Länsimaiden tuho nojaa monin paikoin Oswald Spenglerin ja Samuel Huntingtonin kulttuuripessimismiin. Vihavainen ennustaa, että nykyisen kehityksen jatkuessa parin sadan vuoden päästä ei voida enää puhua länsimaista nykyisessä merkityksessä. Länsimaiden hellimä monikulttuurisuus kääntyy sitä itseään vastaan. Ajatuksen logiikka lienee seuraava: yhtenäiskulttuuri (esim. tavat, oikeus, kirjakieli, valuutta) syntyy jossain määrin pakottamisen voimasta. Jos hyväksytään vivahteita tai vaihtoehtoja, yhtenäisyys rappeutuu. Lisäksi, kun länsimaalaisen kulttuurin ydin on yksilökeskeinen, eikä ihmisiä yhdistä kuin kulutustottumukset, kulttuuri ei kestä maahanmuuttajien tuomaa islamilaista vaikutusta. Muslimit eivät halua assimiloitua, vaan heillä on arvoja, joista he haluavat pitää kiinni. Lisäksi muslimien perheet ovat suurempia. Niinpä länsimaat kulttuureineen tulevat häviämään selviytymistaistelun.

Epäselväksi jää, onko islamin elävän uskonnon arvopohja tai vuoristokansojen kunniakäsitys hyvä vai huono asia? Ilmeisesti ne ovat hyviä asioita, mutta euroopassa meidän pitäisi osata ja uskaltaa olla eurooppalaisia ja pyrkiä totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen. Lukijalle herää kuitenkin kysymys: miksi kestämättömään kuluttamiseen nojaavaa länsimaista kulttuuria pitäisi "suojella"? Maapallon raaka-aineet antavat aikaa korkeintaan vuosikymmenen tai kaksi, ja se, mitä pidetään länsimaisena kulttuurina, on muuttuva rajusti. Tuolloin luottokorttien kuvioimat perhosen siivet eivät riitä pitämään meitä ilmassa. Eurooppalaisuus on ilmeisesti kuitenkin jotain muuta kuin vallalla oleva traaginen elostelu, ja siihen johonkin tulisi kiiremmin palata. Miten tämä eurooppalaisuus kartoitetaan niin, että länsimaat tuntisivat siihen vetoa? Ranskalaisilla lienee oma näkemyksensä, saksalaisilla ja englantilaisilla omansa. Euroopan historia on verinen, ja yhteenkuuluvuus, liikkuvuus ja arvoperimä ovat olleet pääasiassa eliitin tonttia.

Vihavainen suhtautuu myönteisemmin kiinalaisiin ja erityisesti venäläisiin, joiden molempien on todettu assimiloituvan uuteen kulttuuriin. Tosin epäselväksi jää Venäjälle katseensa kääntäneen venäläisvähemmistön esimerkki Virossa. Eikä kirja käsittele siirtolaisuuden historiaa mitenkään ansiokkaasti, vaikka muuten kulttuurihistoria avautuu kirjoittajan käsissä taidokkaasti. Kulttuurit ovat hiertäneet toisiaan aina vaikuttaen kieleen, tapoihin ja asenteisiin. Länsi-Rooma muuttui rajusti germaanien saapuessa Reinin ja Tonavan eteläpuolelle. Koska paikalliset kokivat olevansa roomalaisia ja ylläpitivät roomalaisia instituutioita mutta uudella tapaa, aikaa myöten se, mitä pidetään roomalaisuutena, muuttui. Vihavainen ei myöskään halua suuremmin pohtia rotukäsitteen ongelmia -- sillehän ei löydy tukea biologiasta. Kuitenkin biologiaan hän haluaisi vedota argumentoidessaan kansojen eroista.

Vihavaisen toinen maalitaulu on post-moderni tieteenkäsitys ja erityisesti feminismi. Hänen mukaansa voidakseen kritisoida feminismiä hänen pitäisi olla feministi.

"Se on kuin aikoinaan kommunistinen ideologia, joka todisti itsensä oikeaksi ja teki kritiikin mahdottomaksi, koska systeemin ulkopuolelta sitä ei voinut kritisoida."

Kieltämättä hänen käyttämänsä esimerkit antavat naistutkimuksesta koomisen jos kohta yksipuolisen kuvan. Jos kuitenkin post-modernismi on merkityksen pilkkoutumista ja universaalien arvojen haihtumista, millä voimalla keskustelu palautetaan yhteiseksi koettujen arvojen ääreen? Vihavainen pitää post-modernismia hallinto- ja kulttuurieliitin sisäistämänä harhaoppina, joka suoltaa todistumattomia väittämiä, jotka päätyvät hallitsemaan julkista keskustelua. Demokratia lienee eurooppalainen arvo, mutta eliitti pelkää kansan mielipidettä. Kansanäänestyksiä ei haluta järjestää, koska kansa äänestää väärin. Oli kyseessä metsästyskiväärit, prostituutio tai väitteet ihmisten biologisista eroista, keskustelu vaiennetaan sillä verukkeella, että ääriainekset saavat niistä polttoainetta. Äänekkään marginaalin olemassa olo koetaan niin suureksi uhkaksi, että tärkeistä asioista on pakko hissutella.

Vihavainen marssittaa tuekseen leegion klassikoita, länsimaisia ja venäläisiä. Teksti on suurelta osin tyylikästä mutta rönsyilevää, ja hohdokkaan alun jälkeen terävin kärki taittuu. Kaikki teesit eivät kestä  analyysia, koska Vihavainen ei alista kaikkia väittämiään yhdenveroiselle pohdinnalle.  Ehkä esseiden tarkoitus on moralisoida, eikä tuottaa helposti sulavaa kulttuurikritiikkiä. Kirjan ansioksi on sanottava, että se on tervetullut potku suomalaisen omahyväisen keskustelukulttuurin persuksille, sillä kirja pakottaa lukijan ajattelemaan ja punnitsemaan mielipiteensä. Vihavaisen laaja tietämys, hyökkäävä asenne ja tinkimätön kritiikki saattavat herättää lukijassa torjuntareaktion, koska kirjan teesit ovat vallitsevan ideologian vastaisia (ajatusrikoksia). Parhaimmillaan lukija voi oppia, miksi hän itse on mitäkin mieltä.

The DC Comics Guide to Digitally Drawing Comics

Freddie E. Williams II, The DC Comics Guide to Digitally Drawing Comics. Watson-Guptill, New York, NY, USA, 2009.

Tietokoneet ovat muuttaneet lähes kaikkien ammattien työskentelytapoja, eivätkä sarjakuvat ole poikkeus. Tekijät ovat hajallaan pitkin maapalloa, ladonta käyttää digitaalista aineistoa ja painosten pienentyessä ja kilpailun koventuessa kustannuksia pitää saada kavennettua kautta linjan (tämäkin kirja on painettu Kiinassa). 

The DC Comics Guide to Digitally Drawing Comics esittelee alusta loppuun Adobe Photoshopia hyödyntävän työskentelytavan, jolla kirjoittaja sanoo vähentäneensä turhaa työtä ja siten valmiin sivun vaatimaa työmäärää. Suurin säästö tulee skannaamistarpeen katoamisesta, koska eri työvaiheet voi lähettää toimitusvastaavalle sellaisenaan. Esitelty prosessi sijoittuu amerikkalaiseen työnositusmalliin, jossa eri vaiheet - käsikirjoitus, lyijykynät, musteet, väritys, tekstaus -  on jaettu eri tekijöiden vastuulle. Kuitenkin, vaikka ei arvostaisi yhdysvaltalaista supersankarisarjakuvaa, kirjassa on digitaaliseen työskentelyyn runsaasti hyviä neuvoja -- vaikka ei olisikaan kelloa vastaan puurtava rattaanomainen sarjakuvataiteilija.

Runousopin perusteet

Mervi Kantokorpi, Pirjo Lyytikäinen ja Auli Viikari, Runousopin perusteet. Yliopistopaino, Helsinki, 2005.

Runousopin perusteet on alle parisataasivuinen kirjallisuustieteen oppikirja. Kirja käsittää kolme artikkelia tai osaa. Kirjoittajat ovat kirjallisuuden tutkimuksen kotimaista kärkeä.

Alkuun Lyytikäinen pohtii, mitä kirjallisuus on. Vastausta lähdetään kokoamaan merkkien, kulttuurin, sen symbolien, tulkinnan ja tulkitsijoiden pohjalta. Kirjallisuus on kieltä ja kommunikaatiota. Kieli on tekstiä ja teksti on merkkijärjestelmän merkeistä muodostuva koodi, jonka tulkitseminen kokonaisuutena on kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Merkkijärjestelmät ovat yhteisökohtaisia -- jopa sanan 'kommunikaatio' pohjalla on latinan communitas, yhteisö. Lyytikäinen hahmottelee myös kirjallisuuden ja muun tekstin välisiä eroja.

Viikari pureutuu lyriikkaan. Maallikolle johdatus rytmin ja mitan maailmaan avaa aikaisemmin hämäränä pysyneen maailman. Asia ei ole sinänsä vaikea, mutta lukijalle runoista jäsentyy uusi, aikaisemmin heikosti ymmärretty kerros. Viikari esittelee myös runokielen piirteitä ja menetelmiä runojen koodiston tulkintaan.

Kantokorpi käsittelee proosaa, sen kerrontaa, aikarakenteitä ja eri tasoja hieman samaan tapaan kuin James Wood aikaisemmin lukemassani kirjassa.

Kirjassa on runsaasti esimerkkejä, ja kieli on sekä sujuvaa että täsmällistä. Muutamin kohdin tekstiin ui käsitteitä, joita ei ollut selvästi määritelty. Kirja käsittää perusteet ja herättää halun perehtyä asioihin syvemmälle.

Bagdadin ihme

Johannes Salminen, Bagdadin ihme. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Undret i Bagdad (1997) suomentanut Rauno Ekholm. WSOY, Juva, 1997.

Johannes Salminen on Helsingissä asuva ahvenanmaalainen esseistikko, kulttuurikriitikko ja kustannusjohtaja. Hän on sanomalehdissä julkaistuissa kirjoituksissaan liikkunut Välimerellä, Mustallamerellä, Venäjällä ja Bysantissa antiikin ja uuden ajan välillä, ja Bagdadin ihme on kokoelma näitä kirjoituksia. Kirjoitukset eivät käsittele helppoja aiheita, vaan rasismia, seksuaalisuutta, orjuutta, islamia ja juutalaisia. Ajallinen etäisyys tekee aiheista tietenkin paitsi mielenkiintoisia, myös kenties vähemmän latautuneita. Toisaalta esseet tuovat esiin sen tuhansien vuosien kulttuurivaihdon, joka ei ole suinkaan pysähtynyt. Pakolaisvirta Pohjois-Afrikasta Eurooppaan on ajava eurooppalaiset jossain vaiheessa miettimään omaa identiteettiään -- eikä välttämättä sivistyksen ja harkinnan hengessä.

Roomalaiset olivat ennakkoluuloisia, mutta eivät jakaneet kansalaisiaan eri kasteihin ihonvärin perusteella, mikä antaa toivoa kulttuurista, joka katsoo värien ohi. Toisaalta sekä Antiikin Kreikan että Antiikin Rooman talous nojasi orjatyövoimalle, ja, vaikka orjien kohtelu on paikoin ja ajoittain ollut inhimillistä, suuri osa epävapauteen vaipuneista on suurtilojen polttomerkittyjä ihmiskoneita. Ihmisryöstöt, sodat, poliittinen epäsuosio ja köyhyyden pakottama vapaaehtoinen alistuminen täydensivät orjien rivistöjä koko Välimeren alueella, eivätkä aikansa oppineet pitäneet orjuutta epäkohtana. Ne, jotka liittävät antiikkiin kaiken ajateltavissa olevan ylevyyden, ovat pitäneet orjuuden tuottamaa kärsimystä käypänä hintana Sofokleesta ja Feidiaasta, kulttuurisen erikoistumisen hedelmistä.

Toinen, keskeisempi juopa on aina ja kaikissa kulttuureissa kulkenut sukupuolten välillä. Jos Antiikki ei tässäkään mielessä näyttäydy tasaveroisuuden tyyssijana, varhaiskristittyjen ja itämaisten askeettien käyntiin polkaisema asennemuutos ei ainakaan parantanut tilannetta. Kun Afrodite syöstiin mereen ja ihailun ja palvonnan kohteeksi nostettiin Neitsyt Maria, muuttuu seksi synniksi ja tieksi kadotukseen. Paradoksaalisesti Maria on äitiyden ja hedelmällisyyden symboli. Yhtä kaikki, naisten seksuaalisuuden valvonta päätyy suvun tai klaanin päämiesten käsistä askeesia ja selibaattia ihailevien kirkon setien käsiin. Niin se käy.

Islamilainen maailma, joka näyttäytyy Lännessä nykyään vain äänekkäinä väkijoukkoina, oli avoin ja sivistynyt siihen aikaan, kun Euroopassa huudeltiin "Deus le volt!" Keskiajalla abbasidien Bagdad ja normannien Palermo olivat monikulttuurisia ja suvaitsevia keskuksia. Islamin leviämistä Välimerellä ei haitannut kristittyjen harjoittama yksinuottinen puhdasoppisuus. Ottomaanien kuljettaessa palloa imperiumi sitten kompastuu ja pysähtyy.

Salminen kirjoittaa hyvin - toki olisi paikallaan lukea teos alkukielellään - ja tekstistä paistaa lukeneisuus; varma kirjaresepti historiaan ja filosofiaan taipuvaiselle maallikkolukijalle.

The Screenwriter's Bible

David Trottier, The Screenwriter's Bible - A Complete Guide to Writing, Formatting, and Selling Your Script, 4th edition. Silman-James Press, Beverly Hills, CA, USA, 2005.

Yhdysvaltalainen David Trottier on käsikirjoittanut elokuvia, opastanut muita kirjoittajia ja toiminut markkinointijohtajana. The Screenwriter's Bible ammentaa tästä taustasta; sen slogan on "kuusi kirjaa yhdessä" ja kirja käsittää käsikirjoittamisen perusteet, käsikirjoittamisen harjoituskirjan, käsikirjoittamisen muotoiluoppaan, käsikirjoittamisen kirjoittamisoppaan, myynti- ja markkinointioppaan ja lähdeluettelon. Missä määrin nämä ansaitsevat tulla mainituksi kirjoina on makuasia.

Ensimmäisessä "kirjassa" Trottier esittelee siis tarinan anatomian: 1) katalyytti sotkee alussa vallitsevan tasapainon ja lähettää tarinan uuteen suuntaan, sitten 2) käänne (Big Event) potkaisee päähenkilön liikkeelle, 3) nipistys (pinch) kohottaa tarinan panoksia, jotka johtavat 4) kriisiin ja ratkaisevaan 5) loppukoettelemukseen. Tarinan langat solmitaan lopuksi 6) oivalluksen (realisation) kautta. Kaavansa tueksi Trottier ravaa läpi kymmeniä elokuvia palauttaen niiden rakenteen kuuteen mainittuun osaan. Tarinassa on usein kaksi tasoa: ulkoinen/toiminnallinen, joka perustuu henkilöhahmojen päämääriin (goal), ja sisäinen/henkinen, jossa käsitellään henkilöiden tiedostamattomia tarpeita (need). Toisaalta esimerkiksi vanhoissa James Bondeissa on pelkkää päämäärää, eikä tapahtumien alla väreile mitään psykologiaa. Trottier esittelee lyhyesti käsitteet taustatarina, sivuhenkilö, genre, teema jne. Hän myös mainitsee joitain elokuva- ja televisiokäsikirjoituksen eroja.

Toinen osa on jonkinlainen harjoituskirja. Siinä edetään vaiheittain kohti käsikirjoituksen ensimmäistä versiota aina muusan kutsumisesta tekstin korjaamiseen. Kukin vaihe tiivistetään ranskalaisiksi viivoiksi, ja työn tueksi Trottier tarjoaa lomakepohjia.

Kolmas osa käy läpi, miltä valmiin käsikirjoituksen tulee näyttää kirjasinta, marginaaleja ja rivinvaihtoja myöten. Osan lopussa on sanasto (varatut sanat) ja hakemisto.

Neljäs osa tarkastelee näytekäsikirjoitusta (spec script), jolla aloittava kynäilijä toivoo pääsevänsä ammattimaisen kirjoittamisen syrjään kiinni. Kirja esittelee raakavedoksen muutamasta kohtauksesta, joissa kaikissa on oma puutteensa ja jotka Trottierin käsissä tiivistyvät toimivammiksi. Koska elokuva ei voi välittää henkilöhahmojen mielenliikkeitä, kaikki kerronta täytyy olla ulkoista, kameralla kuvattavaa. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö teksti voisi sisältää nyansseja, päinvastoin.

Kirjan viides osa on yhdysvaltain länsirannikon agentti- ja studioskenen mekanismien luonnostelua. Hyvä käsikirjoitus ei nouse pintaan tietenkään omin voimin, vaan jonkun täytyy lukea se, kirjoittajan täytyy pommittaa agenttiaan juuri sopivin väliajoin ja olla juuri sopivan lipevä. Yhteydenpitoon Trottier suosittelee myyjien käyttämiä puheluskriptejä, joissa vastaajan jokaiseen reaktioon on valmis vastaus. Kirja tarjoaa myös opastusta kirjeiden yms. tiivistelmien pitämiseen. Jos haluaa kirjoittaa elokuvia työkseen, näin ilmeisesti täytyy tehdä päästäkseen pinnalle.

Kirjan kuudes osa koostuu yhteystiedoista.

Letter-kokoon taitettu kirja on ärsyttävän kookas, mutta ajatus on ilmeisesti ollut näyttää käsikirjoitusmuotoilua oikeassa koossa. Kirjan sivuille jää runsaasti tyhjää tilaa, ja teksti on kauniisti sanottuna väljää. Parhaimmillaan Trottier on esimerkkien kanssa: kuinka vedos kääntyy oppaan käsissä tiiviimmäksi ja mihin muutokset perustuvat. Ehkä alkava elokuvakäsikirjoittaja hyötyy myös Trottierin ohjeista käsikirjoituksen myymiseksi Yhdysvaltain länsirannikon hieman erilaisessa maailmassa. Kirjan nimeäminen raamatuksi on varmasti harkittu päätös, mutta suomalaisesta näkökulmasta nimi herättää katteettomia odotuksia. Tosin, kyllä kirjan avulla varmasti käsikirjoituksen saa aikaiseksi.

Sormuksen ritarit

J. R. R. Tolkien, Taru sormusten herrasta - Sormuksen ritarit. Englanninkielisestä alkuteoksesta Lord of the Rings - Fellowship of the Ring (1954) kääntäneet Kersti Juva, Eila Pennanen ja Panu Pekkanen. WSOY, 1973.

Englantilainen filologi J. R. R. Tolkien loi keksimiensä kielten ympärille maailman, sille historian ja joukon myyttejä. Taru sormusten herrasta on Keskimaan kolmannelle ajalle sijoittuva eeppinen kertomus hyvän ja pahan välisestä taistelusta, josta Sormuksen ritarit käsittää ensimmäisen osan. Kokonaisuutena kolmiosainen taru on vain jäävuoren huippu kaikesta siitä, mitä Tolkien maailmaansa työsti. Muistiinpanoista hänen poikansa Christopher Tolkien on toimittanut teokset Silmarillion, Keskeneräisten tarujen kirja ja kaksitoistaosaisen The History of Middle-Earth.

Kirjan MacGuffin on näkymättömäksi tekevä sormus, jonka Bilbo Reppuli löysi koheltaessaan aiemmassa kirjassa Hobitti. Platonin Valtiossa mainitaan Gygeen sormus, joka tekee kantajansa näkymättömäksi. Harva pystyy väistämään houkutuksen käyttää näkymättömyyttä omien, mahdollisesti alhaisten tarkoitusperien toteuttamiseksi, mutta Platon teroittaa, että kantajan tulisi käyttäytyä moraalisesti, vaikka hän pystyisikin välttämään tekojensa seuraukset. Wagnerin oopperassa Nibelungenin sormus on germaanien mytologiasta poimittu esine, jonka avulla maailmaa voi hallita. Tolkienin tarinassa mahtisormus on näitä molempia. Siihen on ladattu Sauronin voimaa ja pahuutta, jota sormuksen kantajat eivät voi vastustaa. Sormus on voimaa, joka maailmaan tuotuna esineenä ei ole täysin tekijänsä hallinnassa. Syntyy houkutus verrata mahtisormusta kirjan kirjoittamisen aikaan ajankohtaiseen ydinvoimaan: maailmaan tuodaan tietoa eli valtaa luonnontieteellisessä mielessä, jota voi käyttää hyvään tai pahaan keksijästä riippumatta, mutta koska ydinvoima on ylivertaista suhteessa muihin voimiin, sen tarjoama neuvotteluasema houkuttelee ihmisen hyveen tieltä. Toisin kuin tietoa, sormusta ei voi jakaa, ja siten voimien välille ei synny pelon tasapainoa (eivätkä Keskimaan hyvä ja paha ole "vain" arvostelmia).

Hieman saagojen tapaan kerronta viipyy syömisessä ja pitkissä illanistujaisissa. Lauluilla ja tarinoilla on keskeinen osa ihmisten ajanvietossa, ja paikannimissä vilahtelevat aikaisempien aikojen valtakunnat ja historia. Kirja alkaa iloisissa tunnelmissa, mutta varjot lankeavat pian päähenkilöiden ylle. Elokuvassa hobitit olivat suurelta osin koheltajia, mutta kirjassa he ovat Konnun ylhäisten sukujen vesoja (Konnussakin on kartanoita tai "taloja" ja niillä alustalaisia).

Tämä lienee viides lukukerta viimeisen 25 vuoden aikana. Kirja kestää lukemista hyvin, joskin tällä kertaa ylevyyttä tavoittelevat vuorosanat hieman särähtivät. Silti Tolkien loihtii lumoavan maailman, ja kirja imaisee mukaansa.

Manuscript Makeover

Elizabeth Lyon, Manuscript Makeover: Revision Techniques No Fiction Writer Can Afford to Ignore. Perigree, New York, NY, USA, 2008.

Elizabeth Lyon on yhdysvaltalainen kustannustoimittaja, joka on kirjoittanut kirjoittamisohjeita ja -oppaita. Manuscript Makeover on neuvokokoelma käsikirjoituksen korjaamiseen ja viilaamiseen. Toisin kuin useissa aiemmin lukemissani kirjoitusoppaissa, tämän esimerkit ovat kirjallisuudesta, ja elokuviin viitataan tuskin kertaakaan.

Kirjan alaotsikon lupaama korvaamattomuus herättää odotuksia--ja nimenomaan huonosta kirjasta. Kirja kuitenkin yllättää. Ohjeet kohdistuvat nimenomaan jo kirjoitettuun käsikirjoitukseen ja sen ongelmien tai aukkojen tunnistamiseen. Lyon käsittelee lauserakenteita, vertauskuvia, tekstikappaleiden sisältämän toiminnan, toimintaan reagoimisen/tunteiden ja ajattelun rytmiä, sanastoa, kerronnan ja kuvaksen suhdetta, aikakäsitystä, kertojan näkökulmaa ja niin edelleen. Lisäksi kirja käsittelee erilaisia rakenteita, juonta, konfliktia, henkilöhahmoja ja muita perusasioita. Jokaisen luvun päätteeksi Lyon kokoaa ranskalaisin viivoin havainnot, ongelmakohdat ja mahdolliset ratkaisut.

Suurta viisautta kirja ei sisällä, mutta käsikirjoituksen seulomiseen se voi tarjota muutaman hyvän vihjeen.

Unelmat paremmasta maailmasta

Pentti Linkola, Unelmat paremmasta maailmasta. WSOY, Juva, 1990. Teos alunperin julkaistu 1971.

Pentti Linkola on ollut vuosia suomalaisten toisinajattelijoiden ohuessa rintamassa. Hän on myös lintuharrastaja ja kalastaja, jolle moderni länsimainen sivilisaatio tarkoittaa perikatoa. Unelmat paremmasta maailmasta on esseekokoelma, johon on koottu Linkolan kirjoituksia 1960-luvulta. Kirjoituksissa heijastuu rakennemuutos, joka väänsi maatalousvaltaisen Suomen nykyiselle kehitysuralle. Linkola irvailee kesämökkimanialle, tuotantotaloudelliselle ajattelulle ja uudelle keskiluokalle. Ihmisten irtautuessa maataloudesta, he irtautuvat myös perinteestä, työstä ja ympäristöstä, jossa ihmisillä oli paikkansa ja elämällä tarkoitus. Linkola piiskaa helppoon vaipuvia ihmisiä säälimättä.

Linkola leimataan usein impivaaralaiseksi pessimistiksi. Unelmat paremmasta maailmasta on kokoelma uran alkupuolelta, jolloin Linkolan tekstissä pilkahteli vielä toivo. Vajaa neljäkymmentä vuotta ei ole kuitenkaan vanhentanut keskeisiä argumentteja -- päinvastoin! Maapallon kantokyky ja ihmisen vaikutus ympäristöön on sittemmin tullut esiin paitsi kirjoissa ja artikkeleissa myös luonnossa. Neljäkymmentä vuotta on lähes yksinomaan pahentanut ongelmia, joita Linkola kuvaa. Niinpä unelmat paremmasta maailmasta ovat jääneet unelmiksi.

Linkola on moralisti, jolla on terävä kynä. Näyttää siltä, että hän on myös oikeassa.

Egillin, Kalju-Grímrinpojan saaga

Egillin, Kalju-Grímrinpojan saaga. Islanninkielisestä alkuteoksesta Egils saga Skalla-Grimssonar suomentanut Antti Tuuri. Otava, Keuruu, 1994.

Egillin saaga on yksi islantilaisia sukusaagoja, jonka kirjoittajaksi arvellaan Snorri Sturlusonia. Saagan tapahtumat sijoittuvat varhaiskeskiajalle, noin vuodesta 850 vuoteen 1000. Kuten saagoissa yleensä, miehet pitävät juominkeja, riitelevät, käyvät ryöstöretkillä, pitävät taloa ja seilaavat Itämerellä ja Pohjois-Atlantilla. Ne, jotka joutuvat kahnauksiin kruunun kanssa Norjassa, muuttavat Islantiin.

Egill (n. 910-990) on pahansisuinen, kiivas ja romuluinen urho, joka pystyy laskettelemaan tuntojaan runomitassa. Saaga kuvaa tapahtumia pari polvea ennen Egillin syntymää, hänen sotatöitään, riitojaan ja lopulta vanhenemista sekä jälkipolveaan. Saagan kieli on toteavaa mutta ihmiset monitahoisia.

Dynamic Figure Drawing

Burne Hogarth, Dynamic Figure Drawing - A new Approach to Drawing the Moving Figure in Deep Space and Foreshortening. Watson-Guptill Publishing, New York, NY, USA, 2002. Alunperin julkaistu 1970.

Burne Hogarth nousi kuuluisuuteen Tarzan-sarjakuvien piirtäjänä. Hän on myös yksi New Yorkin School of Visual Artsin perustajista. Dynamic Figure Drawing on opas, joka poikkeaa elävän mallin piirustuksen "taiteellisesta" perinteestä. Kirja tähtää siihen, että piirtäjä pystyy piirtämään hahmoja ilman mallia. Tämä siksi, että asennot eivät ole tasapainoisia tai sellaisia, joissa malli jaksaa tai voi seistä. Tarkoitus on tallentaa liike.

Hogarthin työn jälki on kerrassaan upeaa. Kirja perustuu hänen luentoihinsa, ja se johdattelee ihmisvartaloon geometristen peruspalikoiden kautta. Hogarth ei käy läpi lihaksistoa, vaan esittelee raajojen ääriviivojen kaareutumisen jälleen taiteellisena, ei lääketieteellisenä "systeeminä".

Drawing the Human Head

Burne Hogarth, Drawing the Human Head. Watson-Guptill Publications, New York, NY, USA, 2002. Alunperin julkaistu 1965.

Burne Hogarth nousi kuuluisuuteen Tarzan-sarjakuvien piirtäjänä. Hän on myös yksi New Yorkin School of Visual Artsin perustajista. Drawing the Human Head perustuu hänen anatomialuentoihinsa, joissa päämäärä ei ole lääketieteellinen vaan taiteellinen.

Aluksi Hogarth esittelee mittasuhteet geometriset muodot, joihin ihmisen pään voi "palauttaa". Sitten hän esittelee pään kääntymistä, miten leikkauksia tehdään missäkin kulmassa. Kaiken aikaa esillä on systeemi, jossa voidaan mitata. Sitten Hogarth esittelee kasvojen ryppyjä, ikääntymistä, eri kallotyyppejä ja joitain muotokuvia taidehistoriasta.

Kirja on erinomainen piirustusopas, joskin se keskittyy lähinnä antiikin ideaalikalloon. Naisten kasvoja kirjassa on vähän.

Sanan mahti

Ursula K. Le Guin, Sanan mahti. Englanninkielisestä alkuteoksesta Voices (2006) suomentanut Kristiina Rikman. WSOY, Juva, 2007.

Ursula Le Guin kirjoittaa fantasiamaailmasta, mutta käsittelee nykyaikaa. Aavikon aurinkoa ja tulta palvova aldi-kansa on vallannut Ansulin kaupungin ja pitänyt sitä otteessaan seitsemäntoista vuotta. Valloittajien fundamentalismi taistelee sisäisiä demonejaan vastaan metsäställä ja polttamalla kirjoja. Kirjan päähenkilö, Memer, on "piirityspentu", raiskauksen tulos. Hän on vanhaa, oraakkelien sukua ja kirjojen ja sanojen taitaja. Hän on myös nainen, ja kirja on muun ohella naisnäkökulma valtaan, sotaan ja perinteeseen.

Tarina kaupunkilaiskulttuurin rappiota vastustavasta, hymytöntä fundamentalismia edustavasta väkivaltaisesta radikalismista ei ole aivan vieras meidän ajallemme. Miehitetyssä kaupungissa asiat muuttuvat, kun kaupunkiin saapuu kuuluisa runonlaulaja. Le Guinin maailmassa ihmisten usko välittyy puheissa ja rituaaleissa. Le Guin kutoo vaivattomalla ja vähäeleisellä kielellä todellisuuden tunnun.

Bird by bird

Anne Lamott, Bird by Bird -- Some Instructions on Writing and Life. Pantheon, New York, NY, USA, 1994.

Anne Lamott on kalifornialainen kirjailija, joka myös opettaa kirjoittamista. Hän tiivistää oppinsa kirjassa Bird by Bird kahteen asiaan: lyhyisiin kirjoitusharjoituksiin ja paskoihin ensivedoksiin. Edellinen tarkoittaa jokapäiväistä kirjoittamista, kirjoittamiseen sitoutumista ja omista kokemuksista ammentamista, ja jälkimmäinen tarkoittaa, että aluksi on tärkeää saada kokoon edes jotain. Kaikkien kirjailijoiden kaikkien kirjojen käsikirjoitusten ensimmäiset versiot ovat paskaa, ja kirjailijat pelkäävät kuolevansa ennen kuin ehtivät saamaan kokoon seuraavan version ja näin peittämään jälkipolvilta todisteet taidottomuudestaan.

Bird by Bird käsittelee enemmänkin päivittäistä kirjoittamista ja kirjailijana olemista kuin tyypillisten oppaiden kirjoitustekniikkaa. Lamott heittäytyy peliin koko voimalla, eikä vaivaudu tehostamaan tai suojaamaan omaa egoaan. Hän paljastuu epävarmaksi, kateelliseksi ja toisinaan alkoholiin meneväksi, mutta väittää, että hänen kirjoittajaystävänsä ovat samanlaisia. Oman elämänsä kautta Lamott romuttaa myyttejä kirjoittamisesta. Niin, eikä kaikista tule best-seller -kirjailijoita eivätkä kaikki kirjoittajat saa tekstiään kansien väliin, mutta kirjoittaminen kannattaa siitä huolimatta. Lamott on hauska, mutta maailma tai työskentelytavat, joita hän kuvaa, pysyvät hieman vieraina.

Rotu, historia ja kulttuuri

Claude Lévi-Strauss, Rotu, historia ja kulttuuri. Ranskankielisistä alkuteoksista Race et histoire (1952), Race et culture (1971) ja De près et de loin (1988) suomentanut Jussi Träskilä, Gaudeamus, Tampere, 2004.

Antropologian ranskalainen grand-old-man Claude Lévi-Strauss on kirjoittanut mm. kaksi esseetä rasismista, jotka Gaudeamus on julkaissut tässä kirjassa. Kolmas artikkeli on itse asiassa haastettelu, joka käsittelee kahta ensimmäistä esseetä.

Lévi-Strauss pitää rasismia ja väitteitä rotujen paremmuudesta absurdeina, koska rodulle ei ole mitään tukea genetiikassa. Jos taas asetetaan kulttuureita paremmuusjärjestykseen, keskitytään kulttuurin omiin saavutuksiin, joka esimerkiksi länsimaissa on teknologiaa ja taloutta, ei sosiaalisen käyttäytymisen tai vastuun kehitystä.

Toisaalta Lévi-Strauss tunnustaa ennakkoluulot, stereotypiat ja muukalaisvastaisuudet luontaisiksi ominaisuuksiksi, jotka suojaavat kulttuureja. Hän pelkää, että demokratisoitumisprosessi, laajeneva kauppa ja globalisoituminen kitkevät alkuperäiskulttuurit ja antavat vastineeksi yhtenäiskulttuurin. Moninaisuus kuihtuu. Kulttuurit kehittyvät saadessaan vaikutteita toisiltaan; yksinään kulttuuri hidastuu. Ihmiskunnan kehitys on yhtenäiskulttuurin jälkeen hidasta, eikä uusi alku tai uudet vaikutteet ole mahdollisia. Nykyisen valtakulttuurin elintapa ei ole kestävä, ja sen törmäys ympäristön kanssa on oleva kohtalokas.

Lévi-Strauss kirjoittaa tyylikkäästi, ja evoluution pitkä mittanauha tuo sanomaan painoa.

Europe after Rome

Julia M. H. Smith, Europe after Rome -- A new cultural history 500-1000. Oxford University Press, Oxford, UK, 2005.

Julia Smith on Glasgow:n yliopiston historian professori. Hänen kirjansa Europe after Rome on yritys kumota vallalla oleva käsitys "pimeä keskiajasta", mutta näitä yrityksiä on ollut jo niin kauan, ettei ole selvää, kuka vielä uskoo viktoriaanisiin ennakkoluuloihin (tai lukevatko he näitä teoksia). Kenties ajatus elää lehdistön kielikuvissa ja elokuvien kuvaamassa todellisuudessa. Oli miten oli, Europe after Rome pureksii käsillä olevat tiedot varhaiskeskiajasta hyvin huolellisesti, ja Smith punoo maallikolle tuoreen näkemyksen aikakaudesta ja sen kulttuurista, ja sellaisena keskiajasta kiinnostuneelle teos on hyvin mielenkiintoinen. Tarkasteltu ajanjakso ei tietenkään määritä varhaiskeskiajan tarkkaa alku- ja loppukohtaa, eikä Eurooppa ole selvärajainen maantieteellinen alue. Smith tarkasteleekin muutoksia mainittuna ajanjaksona väljästi määritetyllä entisen Länsi-Rooman, germaanien ja slaavien asuttamalla alueella. Kauttaaltaan kirjan kantava teema on paikalliset erot. Varhaiskeskiajalla teknologia, hallinto, tavat, kielet tai uskonnot eivät olleet yhdenmukaisia, vaan Eurooppa oli tilkkutäkki joka suhteessa.

Kirjassa on kahdeksan osaa, joista kukin koostuu noin kolmesta luvusta. Ensimmäinen osa käsittelee kieltä, so. puhetta ja kirjoitusta. Historian tutkimus nojaa pitkälti säilyneisiin teksteihin, joilla on aina joku kirjoittaja, joka käyttää jotain kieltä. Aluksi Smith tarkastelee kielten ja latinan maantieteellistä ja sosiaalista levinneisyyttä ja sen kehitystä varhaiskeskiajalla. Germaanisten kielten ja lingua romanan rajavyöhyke 500-luvulla kulki hieman etelämpänä kuin myöhempinä aikoina, jolloin se asettui Reinin tuntumaan. Latina tietenkin muuttui: kun vielä 500-luvulla matkustavat kirkon miehet saattoivat keskustella paikallisten kanssa eri puolilla vanhaa Länsi-Roomaa vaikeuksitta, 900-luvulla Roomaan tulleet oppineet joutuivat osin turvautumaan kirjoitettuun kieleen, koska latinan paikalliset murteet olivat alkaneet eriytyä (so. ranska, italia, espanja). Kirkosta kuoriutuu aikakauden oppinut eliitti, jonka kieli oli latina. Erityisesti ei-romaanisilla alueilla kansankielen käyttö uskonnollisissa yhteyksissä herätti vastustusta -- oppineet halusivat erottautua. Niinpä latina ei ollut vain teknologia, joka välitti ajatuksia, käskyjä ja tietoja, vaan se myös vahvisti arvovaltaa, prestiisiä, identiteettiä ja yhteenkuuluvuutta.

Toisessa osassa Smith pureutuu elämiseen ja kuolemiseen. Nojautuen arkeologisiin löytöihin ja tutkimuksiin hän kartoittaa Euroopan väestönkasvua ja kuolleisuutta. Väkilukuun luonnollisesti vaikuttavat olosuhteet, kuten ilmasto ja viljeltävä pinta-ala. Koko varhaiskeskiajan uutta peltoalaa raivattiin, mutta myös vanhaa hylättiin. Maaseutu ja kaupungit olivat jatkuvan hitaan muutoksen alla. Paikalliset olot vaihtelivat hyvin paljon, joten väestön syntyvyys ja kuolleisuus vaihtelivat myös. Ilmasto muuttui, ja paikoin nälkävuosia 800-luvulla oli joka neljäs, 900-luvulla enää joka kymmenes. Kohti vuosituhannen vaihdetta uusien peltojen raivaaminen kiihtyi, ja väkiluku alkoi kasvaa. Keskiaikaisten hautausmaiden perusteella lapsikuolleisuus oli hurjaa, ja melkein puolet menehtyy ennen 18 ikävuotta. Naisten elinajanodote oli 49 vuotta, mikä on melkein 10 vuotta alempi kuin miehillä vaarallisten synnytysten vuoksi.

Kolmas osa käsittelee ihmisten välisiä suhteita. Sukulaisuus (kinship) on keskeinen, jos kohta epämääräinen käsite, joka jälleen ymmärrettiin hieman eri tavoin paikasta riippuen. Siinä on kaksi puolta, verisukulaisuus ja avioliittojen kautta muodostunut liittouma, joista molemmat ovat keskiajalla tärkeitä. Sukulaisuus määritti ihmisen suhteessa muuhun yhteisöön, ja se välittyi nimessä. Sukulaisuus saattoi myös olla latentti suhde, joka saattoi tarvittaessa herätä esimerkiksi käräjöinnin tai avioliittojen yhteydessä. Kaikki sukulaiset eivät tietenkään pitäneet toisistaan (parasta oli sukulainen, joka oli ystävä), ja sukulaisuussuhteen saattoi sanoa myös irti, mistä seurasi, että suku ei enää ottanut kantaakseen irtisanotun asiaa oikeudessa. Ilman sukua ihminen oli lainsuojaton (out-law vs. in-law). Suku oli arka kunniastaan, ja loukkaukset suvun kunniaan korvattiin verirahalla, -kostolla tms. sangen kovaotteisella tavalla.

Neljäs osa tarkastelee miehen ja naisen suhdetta.  Smith ei tyydy kohdistamaan huomiotaan vaimojen, äitien ja tyttärien asemaan, vaan kaivaa esiin miesten ja naisten sosiaalisten roolien erilaisuuden syitä. Niihin ei pääse käsiksi aivan suoraan, koska aikakauden tekstit ovat kirkollisten oppineiden ennakkoluulojen ja asenteiden värittämää. Varhaiskeskiajalla polygamia oli laajalti vallalla eri puolilla Eurooppaa, mutta kirkon tuomat ihanteet kitkivät sen vuosituhanteen vaihteeseen mennessä. Oikeudellisesti vapaa mies oli normi, eivätkä naiset voineet joitain poikkeuksia lukuunottamatta periä tai pitää hallussaan omaisuutta, vaan esimerkiksi miehen kuoltua sopiva sukulainen joko nai lesken (vrt. Shakespearen Hamlet). Missä nainen saattoi pitää hallussaan maata ja omaisuutta - mm. Domesday kirjaa 5% maa-alasta naisten nimiin - hän ei voinut yhdistää sen tuomaa arvovaltaa viralliseen asemaan kruunun hallinnossa, vaan saattoi ainoastaan välittää oikeuden asemaan tai virkaan esim. avioliiton kautta. Ylemmissä piireissä tyttäret olivat siten pelimerkkejä, joiden avulla saatettiin luoda ja vahvistaa liittoja toisiin sukuihin tai kirkkoon - tosin sama päti nuorempiin poikiin, jos kohta heidän asemansa kaiken kaikkiaan oli erilainen.

Viidennessä osassa Smith paneutuu keskiajan ytimeen, työhön ja herruussuhteisiin. Maa oli keskiajan keskeisin resurssi, ja keskeisin työ oli maanviljelystä. Klientti- ja riippuvuussuhteiden muodostama herruusjärjestelmä ei kuitenkaan muodostanut siistiä pyramidia, jona keskiaikaista feodalismia on haluttu kuvattavan, vaan paikallisten järjestelmien, perinteiden, tapojen, sukulaisuussuhteiden ja erillisten valtapiirien omistusten hämmentämä kokonaisuus. Maanomistukselle varhaiskeskiajan Euroopassa ei Smithin mukaan ole yhtä yhtenäistä mallia. Hän käy läpi yhteiskunnan orjista ja maaorjista talonpoikiin, kartanonherroihin, ruhtinaisiin ja kuninkaisiin. Vaikka joka tasolla palvelus ja herruus ovat saman kolikon eri puolia, niiden muoto ja sosiaalinen arvostus vaihteli: kaikkien palveluksessa ei ollut kunniaa. Ihmisten mahdollisuus liikkua ja matkustaa, hallita omaa ruumistaan ja työtään, kantaa aseita, saada oikeutta, omistaa maata, avioitua, kasvattaa jälkeläisiä ja periä vaihteli riippuen asemasta, perinteestä, tavoista, maantieteestä ja suvuista.

Maatalouden ylijäämä oli esiteollisena aikana ohutta, ja se päätyi resurssien omistajain käsiin. Kumuloituva varallisuus näyttäytyi maatiloina, palvelijoina, ratsuina, härkinä, alamaisten uskollisuutena, metsästyskoirina ja -haukkoina, kankaina, vaatteina, pöytähopeina, viljana, viininä, öljynä, aseina, kultana, hopeana ja jalokivinä. Silti varhaiskeskiajalla ei ollut yksikäsitteistä määritelmää aatelisuudelle, kuten maaomistus- tai tulorajoja. Aateluus oli veren ja tapojen ylevyyttä, eli perinnöllistä ja sosiaalista (vertaisten hyväksyntää), ja vanhat suvut vartioivat statustaan mustasukkaisesti. Hitaasti kehittyvä ritarilaitos sitten laajentaa aatelisten piiriä, joka halukkaasti samastui soturieliittiin.

Kuudes osa käsittelee yhtä varhaiskeskiajan tärkeimmistä vaihdannan muodoista, lahjanvaihtoa, jonka perusteet sosiaalisena instituutiona poikkeavat modernin taloustieteen hallitsemasta päätöksenteosta. Magnaatit eivät suinkaan kasanneet rikkauksia kammioihinsa tai maksimoineet tilikirjojensa viivan alle jäävää summaa. Materiaalista pääomaa pyrittiin muuntamaan sosiaaliseksi ja poliittiseksi pääomaksi, mistä muodostui paitsi vaurauden myös vaikutusvallan verkostoja. Lisäksi lahjat kirkolle kantoivat toiveen taivaallisesta suosiosta maallisen prestiisin lisäksi.

Kristinuskoa ja kuninkuutta setvitään seitsemännessä osassa. 500-luvun alkupuolella kristinusko ei ollut vakiinnuttanut asemaansa saati hallinnut kansoja Tonavan ja Reinin pohjoispuolella, mutta 1000-luvulla pakanakansoja oli enää pääasiassa Baltiassa, Itä-Euroopassa ja Skandinaviassa. Kristinuskon leviämistä auttoi kirkon helposti pystytettävä rakenne (pappi, piispa, arkkipiispa, paavi). Paavi saattoi piirtää karttaan karkeat rajat arkkihiippakunnalle, jonne sai perustaa hiippa- ja seurakuntia tarpeen mukaan. Kirkot ja luostarit sementoivat opillisen myötäotteen paikallisista sieluista. Tosin opillisesti kirkko ei ollut vielä standardoinut uskonkappaleita tai doktriinia. Näin paikallisella tasolla kristinusko osin sekoittui pakanalliseen perinteeseen, mikä madalsi omaksumista mutta jätti keskeiset uskonkappaleet koskemattomiksi -- se oli Totuus ja muut jumalat muuttuivat vähin erin demoneiksi tai inhimillisiksi esi-isiksi (esim. Woden). Kristinuskon leviäminen ei siis edellyttänyt mitään yhtenäisen ja yksikäsitteisen kulttuuripaketin omaksumista kaikkialla. Perinteisesti varhaiskeskiajan kristinuskon paikalliset variaatiot ovat tottakai jääneet alleviivaamatta kirkon omassa narratiivissa.

Kristinusko puri paremmin yläluokkaan kuin köyhäilistöön. Kuninkaat ja keisarit saattoivat samastua Raamatun kuninkaisiin. Kuninkuuteen tuli poliittista, rituaalista ja kosmologista merkitystä, kun hallitsija näki itsensä Jumalan "voutina" maan päällä, ja kruunajaisissa kruunun alkoi laskea hallitsijan päälle kirkollinen johtaja, arkkipiispa tai paavi. Kristinusko välitti Antiikin Roomasta Eurooppaan vahvan hallitsijan instituution, jota pönkittivät ideologia, kosmologia ja vahvat keinot.

Viimeinen, kahdeksas osa tarkastelee Rooman kaupungin kulttuurista, poliittista ja uskonnollista merkitystä Euroopalle vuodesta 500 vuoteen 1000. Kuningaskunnat, jotka syntyivät tuona aikana, eivät nojanneet mihinkään alkuhistorialliseen taustaan, vaan aikakauden uskomuksiin, paikalliseen perinteeseen. Monet ankkuroivat itsensä antiikin tarinoihin, Roomaan tai Troijaan. Roomalainen ideologia sen sijaan vaikutti varhaiskeskiajan keisari-instituutioon. Lisäksi Roomasta kehittyi pyhiinvaeltajien matkakohde -- kaupunki tarjosi oppaita nähtävyyksiä varten. Rooman perintöä ei omaksuttu kaikkialla samalla tavoin, vaan eri puolilla Eurooppaa vaikutus synnytti erilaisia tuloksia. Varhaiskeskiaika oli tässäkin mielessä paikallisten tapojen tilkkutäkki.

Smith kirjoittaa akateemista englantilaista ylätyyliä, jota on hieman raskas lukea, mutta joka maistuu sanavarastonsa ja ilmaisujensa rikkauden vuoksi. Jokaisen kahdeksan osan alussa on johdanto, joka kytkee seuraavien lukujen asiat laajempaan kontekstiin, ja lukujen lopussa on kappaleen tai kahden mittainen johtopäätös. Lisäksi jokaisen osan alussa on Euroopan kartta, johon on merkitty seuraavien lukujen keskeiset kaupungit ja alueet, mikä on armollista maallikkolukijoita kohtaan. Täydet pisteet.

World War Z

Max Brooks, World War Z - An Oral History of the Zombie War. Duckworth, London, UK, 2006.

Yhdysvaltalainen Max Brooks kirjoittaa maailmanlaajuisen zombie-epidemian historiasta. Kirja koostuu eloonjääneiden haastetteluista noin 10 vuoden ajalta ensimmäisistä tartunnoista jonkinlaiseen toipumiseen asti. Tapahtumat alkavat Kiinasta, leviävät hallituksen toimista huolimatta salakuljetusreittien ja laittomien elinkauppojen kautta pian muualle maailmaan. Perinteinen sodankäynti osoittautuu tehottomaksi eläviä kuolleita vastaan, ja valtiot sekä niiden tuotanto- ja jakeluketjut romahtavat. Vähitellen muodostuu uusia yhteisöitä, uusia tekniikoita ja menetelmiä ja uutta toivoa.

Tarinat eivät ole erityisen puoleensa vetäviä -- sikäli kun zombitarinat ylipäätään ovat -- eikä kirja kokonaisuutena ole kummoinen. Brooksin aikaisemman kirjan The Zombie Survival Guiden teesit ovat monin kohdin esillä.