Pilvilinna joka romahti

Stieg Larsson, Pilvilinna joka romahti. Ruotsikielisestä alkuteoksesta Luftslottet som sprängdes (2007) suomentanut Marja Kyrö. WSOY, Juva, 2008.

Stieg Larssonin postyymisti julkaistun trilogian kolmas osa solmii kiinni ensimmäisen ja toisen osan langanpäät, mutta vasta melkein 700 sivun jälkeen. Mukaan soppaan lentää kylmän sodan historia, poliittinen eliitti ja turvallisuuspoliisi. Kirja on enemmän toimintatrilleri kuin dekkari, ja Larsson pitää lukijan tiukasti otteessaan.

Tyttö joka leikki tulella

Stieg Larsson, Tyttö joka leikki tulella. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Flickan som lekte med elden (2006) suomentanut Marja Kyrö. WSOY, Juva, 2008.

Tyttö joka leikki tulella jatkaa siitä mihin Miehet jotka vihaavat naisia jäi. Toimittaja Mikael Blomkvistin työkaveri avovaimoineen paljastaa laajamittaisen tyttökaupan ja räikeän seksibisneksen, mutta heidät murhataan. Poliisien epäilykset osuvat Lisbeth Salanderiin, ja niin käynnistyy laaja ajojahti ja osin kylmään sotaan kietoutuva poliittinen trilleri.

Larsson kirjoittaa edelleen hyvin. Henkilöitä on paljon, tapahtumat vyöryvät vauhdilla ja kansankoti natisee liitoksistaan. Lehdistö on edelleen räikeän taitamaton ja kritiikitön, ja poliisit riehuvat suurelta osin homofobioiden ja hätäisten johtopäätösten vallassa.

Miehet jotka vihaavat naisia

Stieg Larsson, Miehet jotka vihaavat naisia. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Män som hatar kvinnor (2005) suomentanut Marja Kyrö. WSOY, Juva, 2008.

Ruotsalaisen Stieg Larssonin kolme dekkaria julkaistiin postyymisti, ja Miehet jotka vihaavat naisia on kirjoista ensimmäinen. Se on perinteinen murhamysteeri - vieläpä lukitun huoneen mysteeri - jossa vuonna 1966 hetkellisesti eristetyllä saarella katoaa teollisuussuvun nuori jälkeläinen. Asiaa lähtee tutkimaan tukholmalainen toimittaja Mikael Blomkvist, jonka menestyksekäs ura on juuri saanut pahan tällin kunnianloukkaustuomion myötä. Parikymppinen mielenterveysongelmien riivaamaksi diagnosoitu neuroottinen hakkeri Lisbeth Salander päätyy auttamaan tutkimuksissa ja sotkeutumaan Blomkvistin elämään.

Kirjan henkilöt eivät ole kaikki puhtaita ja kirkasotsaisia. Larsson on ristiretkellä lammasmaisia ja hampaattomia taloustoimittajia vastaan, jotka kritiikittömästi toistavat yritysmaailman edustajien ja analyytikoiden kaikki puolivillaisetkin mielipiteet. Tarina kuitenkin enemmän alleviivaa naisiin kohdistuvaa systemaattista vihaa, jota yhteiskunta (edes ruotsalainen) ei pysty tehokkaasti tuomitsemaan ja kitkemään.

Kirja koukuttaa ensimmäiseltä sivulta lähtien.

45 Master Characters

Victoria Lynn Schmidt, 45 Master Characters - Mythic Models for Creating Original Characters. Writer's Digest Books, Cincinnati, Ohio, USA, 2001.

Victoria Lynn Schmidt on yhdysvaltalainen kirjailija ja käsikirjoittaja. Kirja 45 Master Characters käsittää kokoelman mies- ja naisarkkityyppejä, joihin kirjallisuuden, televisiosarjojen ja elokuvien henkilöhahmojen väitetään palautuvan. Schmidt ottaa pohjaksi Jungin psykologiset arkkityypit, jotka on nimetty kreikkalaisten jumalien mukaan, ja lisää näiden joukkoon messiaan arkkityypin, joka voi olla mies tai nainen. Schmidtin esittelemät arkkityypit ovat siis periaatteessa luonteen tai käyttäytymisen malleja, joiden mukaan henkilö reagoi tapahtumiin, konflikteihin tai muihin ihmisiin. Täten arkkityypit tarjoavat kirjoittamisen avuksi johdonmukaisen tarinan kaaren tai kehikon, jonka varaan juoni on rakennettavissa.

Schmidtin tekstissä on feministinen vire. Kirjan kirjoittamisen yksi lähtökohta oli löytää Campbellin luonnostelemille miesten myyttisille sankarmatkoille naissankarivastineet. Campbell väitti, ettei niitä ole, mutta Schmidt tulkitsi ikivanhan Inannan myytin sankarimatkaksi sankarin itsensä sisälle. Niinpä Schmidtin mukaan mies- ja naissankareiden tarinoilla on myös erilainen rakenne. Hän esittää tarinoilla perinteistä kolmijakoa, ja siinä missä miessankari vastustaa sisäistä muutosta aina kolmanteen näytökseen saakka (Star Wars, The Long Kiss Goodnight, Lethal Weapon, Moby Dick, Three Kings), naissankari aloittaa muutoksen jo ensimmäisessä (The Wizard of Oz, Titanic, American Beauty, Mother, The Awakening, Alien). Tietenkään mikään ei estä miestä lähtemästä naissankarin polulle; American Beautyssa Lester tekee matkan itsensä sisällä, The Long Kiss Goodnight -elokuvassa Samatha kulkee miessankarin polun.

Schmidt tarjoilee arkkityyppien hyvät ja pahat versiot, sivuhenkilöiden tyyppejä ja mies- sekä naissankarimatkojen rakenteen. Kuten lähes kaikki amerikkalaiset kirjoittamisoppaat, Schmidtin esimerkit perustuvat hyvin paljolti televisiosarjojen ja elokuvien henkilöhahmoille ja juonen käänteille. Ehkä ammattimaisen tarinan kirjoittamisen painopiste tai yhteinen, jaettu kulttuuriperinne on hieman sillä suunnalla.

Last Light

Alex Scarrow, Last Light. Orion Books, London, UK, 2007.

Brittiläinen Alex Scarrow toimi musiikki- ja tietokonepelialoilla ennen kuin alkoi kirjoittaa romaaneja. Last Light on järjestyksessä toinen häneltä julkaistu kirja. Sen inspiraatio näyttäisi olleen yksinkertaisesti Peak Oil: mitä tapahtuu, kun toimitusketju öljyntuottajilta öljyn kulututtajille häiriintyy.

Scarrow kertoo tarinaa brittiläisestä näkökulmasta. Peak oil -uskovainen geologi Andy Sutherland on Irakissa, kun Saudi-Arabia ja pian koko Lähi-Itä syöksyy sekasortoon ja sisällissotiin. Öljyprofetioihin kyllästynyt muu Sutherlandin perhe saa kokea ennustusten todellistumisen Englannissa, missä öljyreservit ja muut varannot ovat pienet, ja säännöstelystä leimahtavat mittavat rauhattomuudet. Poliiseja ja sotilaita riittää vain strategisiin kohteisiin, lähiöissä ollaan omillaan.

Scarrowin proosa kulkee ihan mukavasti, mutta ei herätä suuria tunteita. Post peak -maailma sen sijaan lumoaa. Valtioiden yritykset kontrolloida tilannetta moottoriteiden sulkemisin ja junaliikenteen lakkauttamisin, endeemiset sähkö- ja vesikatkot, syrjäytyneiden omavaltaisuus ja luhistumisen nopeus ovat mehevää dystopiaa.

Plague of the Dead

Z. A. Recht, Plague of the Dead - The Morningstar Strain. Permuted Press, UK, 2006.

Keski-Afrikasta saadaan hajanaisia tietoja tappavasta viruksesta, joka huhujen mukaan herättää kuolleita henkiin. Yhdysvaltain armeija osallistuu yrityksiin eristää rabieksen tavoin leviävä tauti, mutta "vihollisen" epäsymmetrinen taktiikka tekee perinteisestä jalkaväestä tarpeettoman, ja kenraali Shermanin johtama yksikkö vetäytyy kohti kotia. Samaan aikaa Yhdysvaltain armeijan epidemiologi ja tv-toimittaja joutuvat tiedustelupalvelun kynsiin salaisten tietojen paljastamisesta, ja pakenee henkensä edestä zombien riivaamassa Yhdysvalloissa.

Recht pitää zombit sivuosassa. Epävarmuus, paine ja pelko heijastuvat lyhytjännitteisissä amerikkalaissotilaissa. Tarina kulkee, ja pienistä asioista kasvaa ongelmia, kun maailma sortuu ihmisten ympäriltä.

Tie

Cormac McCarthy, Tie. Alkuteoksesta The Road (2006) suomentanut Katjamaria Sivill. WSOY, Juva, 2008.

Yhdysvaltalainen Cormac McCarthy on kokenut kirjailija, joka on saanut mm. National Book Awardin. Hänen kirjansa pohjalta tehty elokuva Menetetty maa (No Country for Old Men) sai neljä Oscaria. Tiettävästi tästäkin kirjasta on tekeillä elokuva.

Tie on kertomus isästä ja pojasta, jotka vaeltavat halki jäätävän, tuhkan peittämän maiseman kohti etelää ja merta seuranaan nälkä, pelko ja kylmyys. Ympäriltä ei ole palanut pelkästään kasvusto vaan koko sivilisaatio. Sen mukana tuuleen ovat haihtuneet myös sanat, merkitykset ja toivo. Maapallo on siirtynyt tasapainotilaan, joka ei enää tarjoa elinmahdollisuuksia. Jäljellä on muutamia säilykkeitä ja rikkinäisiä muistoja.

McCarthyn kieli on toteavaa, ja lyhyet lauseet kertovat vain välittömästä. Kirja pitää lohduttomissa pihdeissään heti ensimmäiseltä sivulta, ja sen todellisuuden tunne jättää pysyvät jäljet. Erinomaista luettavaa.

The Rising

Brian Keene, The Rising. Leisure Books, New York, NY, USA, 2004.

Brian Keene on yhdysvaltalainen kauhukirjailija, jonka teoksia on julkaistu parisenkymmentä ja joka on voittanut kaksi Bram Stoker -palkintoa. The Rising kertoo zombien riivaamasta maailmasta, jossa työtön rakennusmies Jim Thurmond säntää itärannikkoa pohjoiseen pelastaakseen isäpuolensa ullakolle linnoittautuneen poikansa. Hän tiensä risteää papin, tiedemiehen ja prostituoidun kohtaloiden kanssa.

Keene kirjoittaa vaivattomasti ja toiminta vyöryy sivulta toiselle. Tarina sen sijaan lähtee tavanomaisen zombie-kehyksen ulkopuolelle ja valitettavasti kompastelee.

Dying to live

Kim Paffenroth, Dying to live - a novel of life among the undead. Permuted Press, UK, 2006.

Paffenrothin romaanissa omituinen viruspandemia on muuttanut ihmiset lihaa himoitseviksi zombeiksi. Päähenkilö Jonah Caine harhailee raunioituvilla seuduilla kaikkensa menettäneenä, kunnes törmää pienen kaupungin museoon linnoittautuneeseen pienyhteisöön, jonka rutiini ja ihmiset antavat hieman toivoa. Kaikki pandemiasta selviytyneet eivät kuitenkaan jaa samanlaista arvomaailmaa.

Paffenrothin tavoittelema haikeus ei aivan kanna, ja toimintakohtauksiakin kuormittaa filosofinen hapuilu.

Kiven vartija

David Eddings, Kiven vartija - Belgarionin taru 1. Alkuteoksesta Pawn of Prophecy (1982) suomentanut Tarmo Haarala. Karisto, Hämeenlinna, 2007.

Yhdysvaltalainen David Eddings intoutui Tolkienin taruista ja löysi uuden väylän kirjoittamiselleen. Kiven vartija on ensimmäinen osa viisiosaisesta sarjasta, jossa hyvä taistelee pahaa vastaan - kiistan kappale on myyttinen Aldurin pyhä kivi.

Kirja on amerikkalaista fantasiaa, joka katselee likinäköisesti esiteollista yhteiskuntaa maanviljelijästä kuninkaaseen. Valtaapitävät suorastaan häpeilevät asemaansa. Paha haisee, pukeutuu huonosti ja murahtelee lakonisesti. Fiktion edellyttämä "suspension of disbelief" on vaikeaa, kun maailmassa mikään ei tunnu loksahtavan. Koppava täti retuuttaa nuorta Garionia, kirjan päähenkilöä, läpi kohtausten kuin 1800-luvun naisasia- ja raittiusliikkeen villitsemänä. Poikaa ei opeteta, kouluteta tai ohjata tulevaan asemaansa tai ammattiinsa, mikä se sitten lieneekin, vaan hänet pidetään tietämättömänä, taitamattomana ja ajalleen täysin vieraana. Silmäätekevien kokoontuminen tuntuu keskiluokkaiselta grillijuhlalta.

Kiven vartija ja Belgarionin taru kokonaisuudessaan ovat kuitenkin sangen suosittuja. Minäkin haluaisin pitää tästä kirjasta, mutta en yksinkertaisesti pysty. Hyvää fantasiakirjallisuutta on vaikea löytää.

Harva hyvin kuolee

Frederic Manning, Harva hyvin kuolee. Alkuteoksesta Her Privates We (1930) suomentanut Lauri Sipari. Like, Keuruu, 2006.

Australialainen Frederic Manning onnistui luomaan kirjailijan uran alun Lontoossa 1900-luvun ensi vuosikymmeninä. Hän taisteli ensimmäisessä maailmansodassa Sommessa, hoippui upseerikoulutuksen, post-traumaattisen stressin ja alkoholin välillä. Sodan jälkeen terveys, ura ja mieliala liukuivat alamäkeä, kunnes hän kirjoitti sotaromaanin kokemuksiensa pohjalta 1930. Hän kuoli viitisen vuotta kirjan julkaisun jälkeen vuonna 1935.

Kirja kertoo brittiläisistä sotilaista Ranskassa. Tarina keskittyy takalinjoihin, siirtymisiin, kanssakäymiseen siviilien kanssa. Päähenkilö on muita hieman vanhempi Bourne, joka on koulutettu ja joka ei painostuksesta huolimatta näe maailmaa upseerien silmin. Elämä on lyhytnäköistä koostuen ruoasta, pienistä eduista, kahnauksista esimiesten kanssa ja satunnaisesti harvenevista riveistä. Taistelut ovat lyhyitä, sekavia ja strategisesti epäselviä.

Suomentaja Sipari tekee hyvää työtä; teksti kulkee hienosti. Kanssakäyminen paikallisten kanssa käydään ranskaksi, eikä sitä ole käännetty. Kirjan loppusanoissa William Boyd piirtää nopean luonnoksen Manningin elämästä ja Her Privates We -kirjan historiasta.

Comic Book Lettering: The Comicraft Way

Richard Starkings, Comic Book Lettering: The Comicraft Way. Active Images, Los Angeles, CA, USA, 2003.

Comic Book Lettering on opas sarjakuvien tekstaamiseen. Stan Leen kehittämässä työnjaossa sarjakuvan tekstaaminen on siihen erikoistuneen työntekijän tehtävä. Koska nykyisin suuret yhdysvaltalaiset sarjakuvakustantamot työskentelevät suurelta osin digitaalisesti, tämänkin opuksen keskeisin työkalu on Adobe Illustrator -ohjelma.

Starkings tekstasi aikoinaan käsin, ja koska tekstaaminen ei ole sarjakuvien tekemisessä ehkä se kaikkein korkeinta arvostusta nauttiva työn osa, hän sai syliinsä tiukkoja deadlineja. Saavuttaakseen kilpailuedun muihin tekstaajaproleihin nähden hän digitoi käsialansa ja alkoi tekstata sarjakuvat tietokoneen avulla. Comicraft tekstaamista tekevä alihankintayritys, ja Comicraft Way on yrityksen tapa toimia.

Comic Book Lettering luonnollisesti sisältää ohjeita, kuinka minkäkinlaisia puhekuplia, kirjasimia, efektejä ja muotoja saa tuotettua. Jos kirja itsessään on minkäänlainen näyte Starkingsin yrityksen ammattitaidosta tai ennemminkin mausta, näyte ei lupaa hyvää. Kerrankin tekstaaja on päässyt johtamaan kirjan tekemistä, ja seurauksena taitto on sekava, erilaiset sivulle lyödyt rasterit sotkevat tekstin vaikeasti luettavaksi, ja kirjasimien, värien ja muotojen vilinä on vähintäänkin ärsyttävä. Kirja edustaa kaikkea sitä, mikä amerikkalaisessa työnositustuotannossa on pielessä.

Comics and Sequential Art

Will Eisner, Comics and Sequential Art. Principles and Practices from the Legendary Cartoonist. W. W. Norton & Company, New York, NY, USA, 2008.

Yhdysvaltalainen Will Eisner on sarjakuvan yksi suurista nimistä. Pitkän uransa aikana Eisner piirsi runsaasti monenlaisia sarjakuvia, ja sen lisäksi opetti sarjakuvan tekemistä the School of Visual Artsissa New Yorkissa. Tunnetuin hänen sarjakuvistaan lienee The Spirit, joka ilmestyi omana lehtenään toisen maailman sodan jälkeen. Yhdysvalloissa jaettava The Eisner Award on sikäläinen sarjakuvien Oscar-palkinto.

Comics and Sequential Art perustuu Eisnerin The Spirit -lehdessä julkaistuihin esseisiin. Kirjan ensipainos on vuodelta 1985, jolloin julkaisija oli Eisnerin oma the Poorhouse Press. Uusi kustantaja W. W. Norton on taittanut kirjan uudelleen tehden sivuista tiiviimpiä, tekstistä kaksivärisen ja ulkoasusta paremman.

Alkuun Eisner tarkastelee sarjakuvan lukemista osana laajempaa symbolien tulkintaa. Sarjakuva on yhdistelmä kuvaa ja tekstiä, mutta lisäksi teksti voi olla kuva ja välittää merkityksiä paitsi merkkijonona myös käytettyihin kulttuurissa kirjasimiin liitettyjen vivahteiden kautta. Toisaalta kirjaimet ovat kehittyneet kuvakirjoituksen symboleista, ja joissa kiinalaisissa ja egyptiläisissä merkeissä on nähtävissä kirjaimen kuvallinen alkuperä - sanottakoon sitä tässä homomorfiaksi, samanmuotoisuudeksi. Sarjakuvien kuvakerronta toimii tietenkin hyvin vähinkin tekstein, mutta silloin esim. hahmojen ruumiinkieli nojaa kulttuuriseen konventioon.

Periaatteessa sarjakuvat ja elokuvat ovat hyvin lähellä toisiaan: ne ovat sarja (sequence) kuvia tai kuvasarja. Kuten matemaattisissa sarjoissa niin myös sarja- ja elokuvan kuvasarjoilla on järjestys, mutta siinä missä elokuvan filmikela näyttää 24 kuvaa sekunnissa ja luo illuusion jatkuvasta liikkeestä, sarjakuvan ruutujen väliin jäävän ajan kesto ei ole luettavissa suoraan mistään. Eisnerin mukaan puhekuplien pituus kertoo ruudun ajallisesta kestosta, samoin kuin ruudun esittämä tapahtuma ja ruudun mittasuhteet. Lisäksi ruutujen määrän suhde tapahtumien kulkuun määrää tarinan rytmin. Jos ajoitusta pitää tiivistää, ruutujen määrää lisätään. Vapaus pelata näillä elementeillä lisää merkittävästi sarjakuvien ilmaisuvoimaa.

Sarjakuvissa tarina jaetaan tapahtumiksi, joita kuvataan ruuduissa -- siten ruutu palvelee samaa asiaa kuin beat kirjallisuudessa (tai siis kirjoitusoppaissa). Ruudut ovat tyypillisesti neliskulmaisia ja reunoistaan rajattuja erillisiä kuvia. Eisnerin sarjakuvissa sivut muodostuvat taitavasti sommitelluista ruuduista, joilla ei ole selviä rajoja tai muotoja vaan periaatteessa ainoastaan selvä järjestys. Eisner korostaakin, että ruudun muodolla voi jälleen kommunikoida tunnelmaa tai tapahtuman jännitettä. Niinpä ainoa vakio (painetussa) sarjakuvassa on sivu, joka tulisi ottaa suunnittelun lähtökohdaksi heti, kun tarina on lyöty lukkoon. Eisnerin ja esimerkiksi Victor de la Fuenten sivut ovat silmiä hiveleviä kokonaisuuksia.

Näiden lisäksi ihmisen ruumiinkieli on jälleen kommunikointiväline, joka ei nojaa tekstiin, mutta joka luetaan kuvista ulos. Sarjakuvan tekijälle ruumiinkielen osaamisesta on siten iloa monellakin tapaa. Puhe ja eleet voivat olla samansuuntaisia tai erisuuntaisia siten vahvistaen tai välittäen ristiriitaista suhtautumista. Täydellisintä sarjakuvakerrontaa Eisnerin mukaan on pelkän kuvan varassa etenevä tarina, mikä muistuttaa kovasti käsikirjoittaja ja elokuvaohjaaja David Mametin ajatuksia.

Lopuksi Eisner kuvailee eri sarjakuvamuotoja ja opetusmenetelmiä. Sarjakuvia julkaistaan mm. viihdesarjakuvina, sarjakuvanovelleina, web-sarjakuvina, käyttöohjeina ja storyboardeina. Opetuksen kohdalla Eisner tyytyy luettelemaan joukon asioita, joita sarjakuvan tekijän olisi hyvä osata psykologiasta piirustustaitoon.

Eisner käyttää paljon hienoja sanoja. Ehkä niiden on tarkoitus poistaa sarjakuvien ympäriltä infantilismi, josta se ainakin Yhdysvalloissa on kärsinyt pitkään. Teksti on joka tapauksessa sanaston vuoksi koukeroista. Koska pohjana ovat olleet Eisnerin esseet, kuvien ja tekstin välillä ei ole mitenkään vahvaa suhdetta. Kirjassa on toki lukuisia upeita mustavalkoisia esimerkkejä The Spirit -lehdestä, mutta teksti oma kokonaisuutensa. Kirja ei ole aloittelijan opas vaan analyysi sarjakuvista ja sen menetelmistä. Eisner suhtautuu kriittisesti isojen sarjakuvakustantamoiden työnjakoon: parasta olisi, jos taiteilija ja kirjoittaja olisivat sama henkilö.

The Zombie Survival Guide

Max Brooks, The Zombie Survival Guide. Complete Protection from the Living Dead. Three Rivers Press, USA, 2003.

Max Brooks on yhdysvaltalainen kirjailija ja käsikirjoittaja, jonka tähänastisista teoksista keskeisimmät ovat liittyneet zombeihin, eläviin kuolleisiin. Tämä eloonjäämisopas on kirjakaupoissa sijoitettu huumoriosastoon, vaikka kirja ei yritä olla hauska - ainakaan suoraan. Kirjan ohjeet ovat mietittyjä, ne muodostavat eheän ja johdonmukaisen kokonaisuuden, eikä missään kohtaa kerronta sorru leikkisäksi. Hauskuus onkin juuri siinä, että ohjeet ovat järkeviä tunnettun jos kohta keksittyn uhan varalta. Kylmän sodan yhdysvaltalaiset oppaat ydintalvea varten ovat samaan tapaan hauskoja ("Duck and cover!") - vaikka ydinsota onkin todellinen uhka.

Brooks aloittaa zombeista itsestään. Heikosti tunnettu Solanum-virus muuttaa aivojen toiminnan ja tekee tartunnan saaneista ihmisistä lihaa himoitsevia automaatteja. Brooks piirtää jyrkän rajan jyrkän oikeiden zombien ja Hollywood-zombien välille, mutta ei selvitä eroja sen enempää. Hollywood-zombit taipuvat käsikirjoittajan käsissä ensisijaisesti viihdyttämään, mutta oikeat zombit ovat armoton ja todellinen uhka.

Zombeja voi pysäyttää vain tuhoamalla niiden aivot. Tätä silmällä pitäen Brooks esittelee liudan lähitaistelu- ja ampuma-aseita. Sorkkarauta on monipuolinen ja tehokas ase. Hyviä ovat myös machete, katana ja ehkä suomalaisittain vesuri. Kivääreistä pienoiskivääri on hyvä, koska sen ammukset ovat keveitä ja läpäisykyky riittävä. Muutoin puoliautomaattikiväärit keräävät pisteet. Tuli on kyseenalainen ase, samoin hapot, myrkyt tai radioaktiiviset aineet - ne eivät tuhoa zombien aivoja mitenkään tehokkaasti eivätkä tunnusta vihollista vaan toimivat ihmisiä vastaan myös sangen tehokkaasti. Suojaliivit tai haarniskat on syytä unohtaa, koska liikkuvuus on tärkeä etu zombeihin nähden. Äänenvaimennin on myös hyvin tärkeä, koska kovat äänet houkuttelevat paikalle elävien kuolleiden armeijan.

Sitten Brooks puhuu puolustus- ja hyökkäystaktiikasta. Zombihyökkäys kääntää kaikki kriisiohjeet päälaelleen. Ihmisjoukkoja tulisi välttää, ja siten sairaala, poliisiasema ja kirkko ovat erinomaisen huonoja puolustusasemia. Kerrostalo tai kaksikerroksinen omakotitalo, josta saa portaikon tuhottua, on erinomainen ensivaiheen asema. Siirtymiseen paras kulkuväline on polkupyörä tai purjevene. Hyökkäyksessä pätevät vihollisen selustaan tehtävien iskupartioiden periaatteet - toki taistelu zombien kanssa on epäsymmetristä.

Zombit tuhoutuvat ehkä noin viidessä vuodessa. Tätä aikaa ei ole mahdollista sinnitellä kaupunkilinnoituksessa, vaan sieltä on murtauduttava seudulle, jossa on vettä, ruokaa ja suojaa. Kun yhteiskuntajärjestys on romahtanut, muihin ihmisiin (ainakaan yhdysvalloissa) ei voi juuri luottaa. Koneita, fossiilista energiaa ja erikoistaitoja on niukalti. Näin palattava esiteollisiin viljelymenetelmiin, pidettävä pientä ääntä ja vartioitava rajoja, kunnes aikaa on kulunut riittävän kauan. Sittenkään ei sovi luottaa kenenkään, vaan omaa peltoalaa voi vain ehkä hieman laajentaa.

Lopuksi Brooks luettelee historian tunnetut tai oletetut zombihyökkäykset. Niitä on ollut kaikissa kulttuureissa läpi aikojen, joten kyseessä ei ole vain yhdysvaltalainen fantasia yhteiskunnan romahduksesta. Solanum-pandemiaa ei ole tosin vielä nähty, syynä ehkä lyhyt itämisaika, mutta maailma ei ole koskaan ollut näin kytkeytynyt. Niinpä kannattaa varata säilykkeitä kaappin, vettä varastoon ja 500 ammusta haulikkoon.