The Adventures of Huckleberry Finn

Mark Twain, The Adventures of Huckleberry Finn (1884). Toimittanut ja johdannon kirjoittanut Peter Coveney. Penguin Books, London, UK, 2003.

Mark Twain eli Samuel Clemens (1835-1910) syntyi Floridassa mutta kasvoi Missourissa Mississippijoen varrella. Missouri oli hänen lapsuudessaan sivistyksen rintamaita, ja jokivarren idylli heijastui hänen myöhemmissä teoksissaan. Hän päätyi alkuun kirjapaino-oppiin, ja hän oli osakkaana tai omistajana kirjapainoissa koko ikänsä. Ennen kirjallista uraansa hän ehti kuitenkin työskennellä muutaman vuoden jokilaivurina. Sisällissota kuitenkin katkaisi laivurin uran; sodan jälkeen rahtiliikenne siirtyi yhä enemmän raiteille. Hän työskenteli toimittajana kunnes kaunokirjalliset taipumukset alkoivat kantaa hedelmää.

The Adventures of Huckleberry Finn on jonkinlainen jatko-osa Tom Sawyerin seikkailuille: nimeltä mainitut vesselit ovat kaveruksia. Huck on vanhan lesken kasvatettavana ja häntä sivistetään ("sivilize") kovin. Huckin isä, väkivaltainen juoppo, palaa kaupunkiin ties mistä ja vaatii saada poikansa kasvatettavakseen. Pian Huck lavastaa oman kuolemansa ja pakenee jatkuvaa ruumiillista kuritusta. Hän lyöttäytyy yksiin toisen karkulaisen, vanhan lesken mustan orjan, Jimin kanssa. He löytävät lautan, jolla he laskevat alavirtaan. Joella he kohtaavat monenlaisia vaaroja: pimeässä ajavia siipiratasaluksia, uppotukkeja, hiekkasärkkiä, huijareita, verikoston kierteeseen juuttuneita suurmaatilallisia, käärmeitä ja äänekkäitä väkijoukkoja. 

Seikkailuissaan Huck joutuu valitsemaan useaan otteeseen luontaisen, terveen vaistonsa ja opetetun moraalin välillä. Kohdatessaan ihmisiä hän omaksuu useita eri identiteetteja, mutta valehtelu ei suju häneltä luontaisesti. Huonosti istuvat myös hänelle annetut kaupunkivaatteet.

Twain on upottanut tarinaan paljon hauskoja kohtauksia ja yksityiskohtia. Huckin ja Jimin keskustelut mm. vieraista kielistä ovat hyvää komediaa. Tarinan kertojana Huck käyttää puhekieltä, mutta jokainen henkilöhahmo puhuu omalla tavallaan, erityisesti Jim.

Well, den! Warn't dat the beatenes' notion in the worl'? You jes' take en look at it a minute. Dah's de stump, dah - dat's jes er de women; heah's you - dat's de yuther one. I's Sollermun; en dish-yer dollar bill's de chile. Bofe un you claims it. What does I do? Does I shin aroun' mongs' de neighbors en fine out which un you de bill do b'long to, en han' it over to de right one, all safe en soun', de way dat anybody dat had any gumption would? No - I take en whack de bill in two, en give half un it to you, en de yuther half to de yuther woman. Dat's de way Sollermun was gwyne to do wid the chile. Now I want to ast you: what's de use er dat half a bill? - can't buy noth'n wid it. En what use is a half a chile? I would'n give a dern for a million un um.

Peter Coveney on kirjoittanut erinomaisen johdannon kirjaan, johon tietenkin kannattaa perehtyä vasta kirjan lukemisen jälkeen, koska se paljastaa rutkasti juonenkäänteitä.

Twain tunnetaan monista terävistä sutkautuksistaan, mutta vääräleukaisen irvailun takaa paljastuu moralismi. Huckleberry Finnin seikkailut asettavat ihmisen luontaisen moraalin ja sivilisaation vastakkain. Coveneyn esipuhe nostaa rahan Huckleberry Finnin seikkailuiden päällimmäiseksi sivilisaation mukana kulkemaksi pahaksi. Tarinassa keskeiset luontaisen moraalin tappiot johtuvat rahanahneudesta. Jos Missouri oli 1800-luvun alkupuoliskolla sivilisaation rintamaita, omaisuus oli keskeisesti karjaa ja maata. Rintamaille tunkeutunut raha oli irtainta omaisuutta, helposti kasattavissa, siirrettävissä ja kaapattavissa.

Toinen nimenomaan Yhdysvaltain etelään kohdistuva moralistinen pisto koskee Coveneyn mukaan kieltä. Twainin mukaan Yhdysvaltain etelä eli keskiaikaisissa haaveissa. Joen varrella sanavalmiit esiintyjät onnistuvat muovaamaan väkijoukkojen mielialaa puhein, vierasperäisin sanoin ja unelmien maalailuin. Huckin ja Jimin lautalle tuppautuvat huijarit tienaavat elantonsa pelkästään retorisin keinoin. Missä etelä haaveilee, pohjoinen tekee töitä.

Mark Twainin The Adventures of Huckleberry Finn on hauskaa luettavaa.

Things Fall Apart

Chinua Achebe, Things Fall Apart (1958). Penguin Books, London, UK, 2010.

Nigerialainen Chinua Achebe (1930-2013) opiskeli synnyinmaassaan ja pariin otteeseen Britanniassa ennen siirtymistään Nigerian Yleisradion palvelukseen. Sisällissodan jälkeen hänestä tuli kirjallisuuden tutkija, ja hän toimi mm. kirjallisuuden professorina Brown Universityssä elämänsä viimeiset vuodet. Kriitikkona Achebe herätti huomiota, kun hän esitti Joseph Conradin Pimeyden sydämen rasistisena teoksena.

Things Fall Apart on Acheben ensimmäinen ja luetuin romaani. Sen päähenkilö Okonkwo on kuuluisa soturi ja yksi heimonsa varakkaimmista viljelijöistä. Hänen isänsä oli laiska ja viiniin menevä laulaja eli roolimalli, jota Okonkwo pakenee työhön nuoresta pitäen. Hän rakentaa vaurautensa yksin, niittää mainetta painikentillä ja taisteluissa. Hänet tunnetaan myös äkkipikaisena miehenä ja isänä, joka palkitsee vähäisemmätkin virheet ruhjein ja mustelmin. Hän ei harrasta tyhjää puhetta, vaan kaipaa toimintaa ja menneitä aikoja, kun miehet olivat miehiä.

Sateet ja kuivuus säätelevät vuoden kiertoa. Häät yhdistävät sukuja ja keräävät ihmisiä yhteen syömään ja juomaan. Eri jumalten papittaret antavat neuvoja ja tuomioita, joita ei isäntienkään parane epäillä. Sitten alkaa kiertää huhuja valkoisista miehistä ja heidän rautahevosistaan. Lähetyssaarnaajat saapuvat Okonkwon kylään hassuine ajatuksineen, mutta vanhat jumalat eivät tuhoakaan tulijoita. Uusi uskonto vetoaa ensin hyljeksittyihin ja köyhiin, mikä järkyttää perinteistä järjestystä. Identiteetit murtuvat ja verta vuotaa.

Acheben kuvaama esiteollinen Nigeria on kiehtova ja vieras, joskaan ihmisten elämä ei poikkea esimerkiksi islantilaissaagojen maailmasta: mustasukkaisia ja riitaisia isäntiä, häitä ja maanpakoa verikostokierteen pysäyttämiseksi. Acheben kieli on suoraviivaista, ja pääosan kaappaakin upea tarina.

Valkoinen kohina

Don DeLillo, Valkoinen kohina. Englanninkielisestä alkuteoksesta White Noise (1985) suomentanut Helene Kortekallio. Tammi, Liettua, 2010.

Jack Gladney asuu pienessä Blacksmithin kylässä ja opettaa Kolmannen valtakunnan historiaa. Yhdessä neljännen tai viidennen vaimonsa kanssa  (laskentatavasta riippuen) he kasvattavat aikaisempien avioliittojensa lapsia, käyvät ruokakaupassa ja katsovat televisiota. Moderni elämä tuottaa ahdistusta. Sitä hallitaan lääkkein (joiden sivuvaikutuksia hallitaan lääkkein). Shoppailu on identiteettiä rakentava rituaali.

Sitten tapahtuu junaonnettomuus, ja säiliövaunusta pakeneva kaasu muodostaa myrkkypilven kaupungin ylle. Viranomaiset evakuoivat Blacksmithin. Seuratessaan voimattomana tapahtumien kehitystä Gladneyn on vaikea uskoa katastrofiuutisten valokeilan osuneen Blacksmithiin ja siten myös heidän hyväosaiseen perheeseen. Aikaa myöten viranomaisten äkkikäännökset ja epäselvät lausunnot myrkkypilven vaikutuksista herättävät todellisen kuolemanpelon. Modernin vaaroista etäännyttävät keinot romuttuvat.

Don Delillon Valkoinen kohina on satiiri. Hänen kuvaamassa maailmassaan yliopistotutkimus on rypistynyt trivialiteettien tulkitsemiseksi, ryhmittelyksi ja nimeämiseksi. Lasten ja aikuisten roolit ovat vaihtuneet. Ihmiset laskettelevat suustaan järjettömiä mainos- ja tuotemerkkiketjuja. Kukaan ei enää ymmärrä kokonaisuuksia, vaan keskusteluun ripotellaan kilpaa yksittäisiä (usein vääriä) tosiasioita. Tämä on kait sitä television tyhmentävää vaikutusta, jota kirjassa hämmästellään useaan otteeseen.

DeLillo piiskaa modernia kulutusyhteiskuntaa säälimättä, mutta sekavan puolihassuttelun keskellä tarina jää ei-kenenkään-maalle: se ei ole riittävän hauska ollakseen toimivaa komediaa, se ei ole riittävän terävää ollakseen vakavaa yhteiskuntakritiikkiä, eivätkä sen hahmot herätä suunnatonta mielenkiintoa tarinaa kohtaan. Vaikka monet havainnot ovat osuvia, henkilöiden kohtaloista on vaikea kiinnostua. Paljon suitsutettu DeLillo ei ole tähän mennessä uponnut minuun kovin hyvin. Miksi?
                                    

The Journalist and the Murderer

Janet Malcolm, The Journalist and the Murderer (1990). Granta Publications, London, UK, 2012.

Uutiset ja laajemmin journalismi kuuluvat ikivanhaan tarinankerronnan perinteeseen. Vaikka toimittajan työtä usein ohjaa pyrkimys objektiivisuuteen, uutisjuttu tai lehtiartikkeli ei ole pelkkä tapahtumien kronologia. Työtä ohjaavat myös journalistiset konventiot, aikataulut ja toimituksellinen linjaus. Jotta työllä olisi yleisöä, juttujen täytyy olla joko tärkeitä tai mielenkiintoisia, mieluiten molempia.

Tietenkään todellisuutta ei voi ilmaista, vaan sitä voi vain kuvailla. Toimittaja joutuu rakentamaan kuvauksensa haastattelemiensa ihmisten kertomusten varaan. Jotta haastateltavat ihmiset avautuisivat vaikeista, mahdollisesti hyvin yksityisistä aiheista, toimittajan täytyy esiintyä luotettavana ystävänä. Haastateltava joutuu kiusaukseen kertoa enemmän ja enemmän säilyttääkseen haastattelijan kiinnostuksen.

Toimittaja ei kuitenkaan pyri kertomaan haastateltavan näkemystä vaan omansa, eikä hän ole kiinnostunut haastateltavasta kuin suhteessa omaan juttuunsa. Yleensä tylsät tapahtumiin liittyvät ihmiset muuttuvat toimittajien tekstissä ikään kuin romaanien henkilöhahmoiksi, joiden suorat lainaukset on retusoitu vuorosanoiksi. Janet Malcolm, yhdysvaltalainen toimittaja ja kirjailija, pitää tätä toimittajien lähestymistapaa haastateltaviinsa moraalisesti ongelmallisena.

The Journalist and the Murderer alkaa näin:

Every journalist who is not too stupid or too full of himself to notice what is going on knows that what he does is morally indefensible. He is a kind of confidence man, preying on people's vanity, ignorance, or loneliness, gaining their trust and betraying them without remorse. Like credulous widow who wakes up one day to find the charming young man and all her savings gone, so the consenting subject of a piece of nonfiction writing learns --when the article or book appears-- his hard lesson. Journalists justify their treachery in various ways according to their temperaments. The more pompous talk about the freedom of speech and "the public's right to know"; the least talented talk about Art; the seemliest murmur about earning a living.

Kirja käsittelee haastateltavan ja toimittajan välistä ongelmaa äärimmäisen esimerkin kautta: Jeffrey MacDonaldia syytettiin vaimonsa ja lastensa taposta. Hän teki sopimuksen toimittaja Joe McGinnissin kanssa oikeuskäsittelyn dokumentoinnista kirjaksi. MacDonald tuomittiin vankilaan, mutta McGinniss jatkoi kirjan kirjoittamista. Miehet kävivät kirjeenvaihtoa, jossa McGinniss esiintyi luotettavana ystävänä ja "taitelijana", joka tarvitsi tarkkoja tietoja MacDonaldin yksityiselämästä. Näistä tiedoista hän kokosi muotokuvan, joka esitti MacDonaldin psykopaattina, joka ansaitsi vankilatuomionsa. MacDonald haastoi McGinnissin oikeuteen.

Malcolm alkaa työstää juttua ja haastattelee kiistan eri osapuolia McGinnissin puolustusasianajajan toivomuksesta. Pureutuessaan tapahtumien kulkuun Malcolm pohtii haastateltava-toimittaja -ongelmaa omassa työssään: Antaako hän katteettomia lupauksia? Myötäileekö hän haastateltavaa, jotta tämä jatkaisi puhumistaan? Hän huomaa myös tarinankerronnan tekniikat lakimiesten oikeustupatyöskentelyssä. Lisäksi hänellä on itsellään kunnianloukkauskäsittely kesken aiempaan teokseensa liittyen.

The Journalist and the Murderer on paitsi mielenkiintoinen tapauskertomus ja analyysi toimittajien tarinankerronnasta myös erinomainen true crime -kirja.  Malcolm on jäsentänyt haastatteluidensa tulokset osin tuottaakseen rikosromaaneiden tapaan jännitystä ja yllättäviä käänteitä.

Satumainen Syyria

Brooke Allen, Satumainen Syyria: Matka loisteliaan kulttuurin ja historian maahan. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Other Side of the Mirror - An American Travels Through Syria (2011) suomentanut Eila Salomaa. Into, Riika, Latvia, 2013.

Kun yhdysvaltalainen toimittaja ja kirjailija Brooke Allen teki perheensä kanssa lomamatkan Syyriaan vuonna 2009, hän odotti byrokraattisia ongelmia ja amerikkalaisvastaisuutta. Yhdysvaltain ulkoministeriö kehoitti kansalaisia varovaisuuteen ja harkitsemaan Syyriaan liittyviä riskejä, joihin Allen ei kuitenkaan löytänyt selitystä tai täsmennyksiä. Vastoin ennakkoluuloja Syyria esittäytyi kuitenkin vieraanvaraisena ja kiehtovana maana, jonka ihmiset olivat ystävällisiä ja uteliaita vierailijoita kohtaan ja jonka ruoka oli erinomaista.

Satumainen Syyria on siis matkakirja Lähi-Itään ja sen historiaan. Alueella on ollut asutusta arviolta kahdeksantuhatta vuotta, ja raunioita makaa vanhempien raunioiden päällä. Syyria on ollut useiden suurten kulttuurien leikkauspisteessä: esimerkiksi kaikki suuret monoteistiset uskonnot ovat jättäneet jälkensä seutuun. Siellä ovat vaikuttaneet niin sumerit, heettiläiset, assyrialaiset, egyptiläiset, kreikkalaiset, roomalaiset, persialaiset, bysanttilaiset kuin arabitkin. Myös länsimailla, erityisesti Britannialla ja Ranskalla on ollut sormensa Syyrian kehityksessä.

Kaiken aikaa kerronta kulkee Allenin matkassa eri puolilla Syyriaa, mutta kirjan  luvut keskittyvät eri asioihin. Alkuun piirretään maantieteelliset ja sitten raunioiden kautta ajalliset kehykset. Uskontoja ja sotia käsitellään omissa luvuissaan. Allen on perehtynyt historiaan ja hän on sujuva kirjoittaja. Monessa kohtaa hän peilaa syyrialaisten suhtaumista häneen amerikkalaisena ja miten heihin suhtauduttaisiin yhdysvalloissa. Jälkisanoissa Allen viittaa vuonna 2011 alkaneeseen arabikevääseen ja kansannousujen leimahtamiseen Syyriassa ja toteaa kirjansa julkaisuajankohdan olleen epäonnistunut.

Satumainen Syyria on historiasta nauttivalle lukijalle kiinnostava matkakertomus. Kirjassa on kirjallisuusviitteitä, kevyesti annotoitu kokoelma kirjallisuutta ja kohtuullisen paljon mustavalkoisia valokuvia. Lukija olisi hyötynyt kartasta, joka olisi jäsentänyt kirjassa esitetyt alueet, kaupungit ja rauniot.

Little Women

Louisa May Alcott, Little Women (1880). Collins Classic, London, UK, 2010.

Louisa May Alcottin (1833-1888) romaani Little Women (suom. Pikku naisia) käsittelee Yhdysvaltain sisällissodan aikaa naisten näkökulmasta. Isä on sodassa, ja neljä sisarusta, joista jokaisella on yksi luonteenpiirre, yksi supervoima ja yksi heikkous, kasvavat äidin ja vanhan palvelijan huomassa. Vaikka heidän kokemuspiirinsä rajautuu kotiin, naapurustoon, muutamiin kauppoihin ja satunnaisiin tanssiaisiin tai teatteriesityksiin, se hioo heistä kärsivällisiä, uhrautuvaisia ja ahkeria pikku naisia.     

Alcott kuljettaa tarinaansa episodimaisissa luvuissa, joissa yksi tai useampi sisar joutuu konfliktiin ja jotka ratkeavat jonkinlaiseen moraaliseen opetukseen. Tarina ilmestyi alunperin jatkokertomuksena sanomalehdessä, mikä edellytti luvuilta kokonaista kertomusta. Pikku naisten esikuvana liennyt Alcottin oma nelihenkinen sisarparvi.

Kirja oli aika tavalla odotusten mukainen, ja jos se ei olisi ollut lukulistalla, en olisi siihen tarttunut.

Gilead

Marilynne Robinson, Gilead. Englanninkielisestä alkuteoksesta Gilead (2004) suomentanut Laura Jänisniemi. Bazar, Slovakia, 2008.

Yhdysvaltalainen kirjailija Marilynne Robinson on julkaissut romaaneja ja tietokirjoja harvakseltaan. Hän julkaisi ensimmäisen romaaninsa vuonna 1980, ja hänen toinen romaaninsa Gilead ilmestyi vuonna 2004 voittaen mm. Pulitzer-palkinnon.

Gilead on pieni kaupunki 1950-luvun Iowassa. Vanha pastori John Ames tuntee voimiensa hiipuvan. Ullakolle on talletettu saarnat neljältä vuosikymmeneltä ja kylässä kiitollisuudenvelkaa samalta ajalta. Pastori kuitenkin harmittelee, ettei hänellä ole jättää mitään muuta perinnöksi nuorelle vaimolleen ja erityisesti heidän seitsenvuotiaalle pojalleen. Niinpä hän alkaa kirjoittaa pitkää kirjettä pojalleen.

Kirjeessä hän muistelee mm. lapsuuttaan. Kertomukset niukkuudesta ja kovista ajoista eivät välitä katkeruutta tai ylpeyttä vaan kiitollisuutta niistä selviämisestä. John Amesin isä oli saarnamies, kuten oli hänenkin sisällissodassa taistellut isänsä, ja perheen historiaan kuuluu oma osansa uskonnollisia kiistoja, jotka eivät kuitenkaan rumenna kirjoittajan maalaamaa auringonlaskua.

Gilead kertoo tolstoilaisittain niistä onnellisista perheistä, vaikka elämä on yksinkertaista ja niukkaa, eikä pitkä elämä ole mikään itsestäänselvyys. Vasta, kun John Amesin kummipoika saapuu kaupunkiin, kirjeiden ääni alkaa menettää hallitun sävynsä. Pastori joutuu pohtimaan armoa ja uskoaan sekä tunnustamaan kateuden nuorempiaan kohtaan.

Kirjeiden muistelmat eivät etene missään erityisessä järjestyksessä, vaan kirjoittaja kulkee jatkuvasti lapsuuden, aikuisuuden ja kirjoittamishetken välillä. Robinsonin kerronta etenee verkkaisesti, ja missä kirjeiden puhutteleva muoto keskeytä, kieli on kaunista.

Birdsong

Sebastian Faulks, Birdsong (1993). Vintage Books, London, UK, 2004.

Tartuin Sebastian Faulksin kirjaan Birdsong kuunneltuani viimekesäisen Guardianin kirjallisuus-podcastin, jossa kirjailija kertoi teoksesta ja sen kirjoittamisesta. Toki kirja on lukulistalla, mutta podcastin jälkeen se nousi jonon kärkeen.

Birdsong kertoo sodasta ja rakkaudesta. Nuori britti Stephen Wraysford saapuu Amiensiin työnantajansa lähettämänä tutustuakseen pohjoisranskalaiseen tekstiiliteollisuuteen. Hän majoittuu vieraaksi tehtaanjohtaja Azairen kotiin ja viettää vapaa-aikaansa tämän perheen kanssa. Ranskalainen tekstiiliala kamppailee kilpailukyvystään, työläiset toimeentulostaan ja tehtaanjohtaja arvovallastaan. Stephen ihastuu Azairen vaimoon ja aloittaa tämän kanssa kiihkeän suhteen. Intohimo ei kuitenkaan kanna ja Stephen harhailee muutaman vuoden pitkin Ranskaa kunnes liittyy brittiarmeijaan ja juuri alkaneeseen (ensimmäiseen) maailmansotaan.

Sitten Stephen Wraysford on jalkaväkijoukkueenjohtaja rintamalla Belgiassa. Hän on kylmä ja peloton -- sota on kaapannut hänet otteeseensa samaan tapaan kuin jumalten lähettämä hulluus muutaman vuoden aikaisemmin. Samassa komppaniassa pioneeri Jack Firebrace kaivaa tunneleita ei-kenenkään-maan alle ja käy kirjeenvaihtoa vaimonsa kanssa. Heidän poikansa on vakavasti sairas, mikä varjostaa jo muutenkin synkkää arkea.

Maan päällä miehet elävät jatkuvassa pelossa täysin ilman otetta omasta kohtalostaan. Vihollinen ei näy, ryhmitysalueelle putoaa harvakseltaan sirpale- ja kaasukranaatteja, ja tarkka-ampujat kaatavat uhrejaan satunnaisesti. Pahinta on sodanjohdon omaksuma taktiikka: vihollisen asemiin hyökätään päivänvalossa avomaaston poikki. Kuolema saavuttaa teollisen mittakaavan. Maan alla on omat kauhunsa, mutta ahtaissa tunneleissa etäisyyden ylläpitäminen ei ole enää mahdollista ja asetelmat pehmenevät. Toisinaan rintamalinjojen takana reservissä lintujen laulu peittää kaukaisen tykistötulen kumun, ja miehet miettivät, mitä elämä oli ennen sotaa ja miten se jatkuisi sodan jälkeen. Moni epäilee paluutaan kotiin nähtyään kuolemaa sen kaikissa muodoissa.

Kolmas näkökulma sijoittuu aikaan sodan jälkeen. Nelikymppinen Elizabeth kiinnostuu isoisänsä sotakokemuksista törmättyään hänen päiväkirjoihinsa. Muistomerkit antavat kuvan tuhon mittakaavasta.  Parantoloiden sekavat ihmisrauniot kertovat monivuotisen rintamakokemuksen vaikutuksista.

Faulks on tarkkanäköinen kertoja. Yksityiskohdat, sanavalinnat ja kielikuvat imaisevat mukaansa. Sotaa edeltänyt romanssi ja Sommen liejuhelvetti ovat niiden kautta todellisia. Sotaromaanina Birdsong on loistava. Taustalla vilahtelevat sotahistorian nimet ja tapahtumat, mutta kirja keskittyy henkilöiden kokemuksiin. Sodanjälkeinen näkökulma, johon kirja myös päättyy, on kuitenkin hieman päälleliimatun tuntuinen ja muuhun tarinaan nähden heikko.

Iranin historia: Mielen valtakunta

Michael Axworthy, Iranin historia: Mielen valtakunta. Englanninkielisestä alkuteoksesta Iran: Empire of Mind. A History from Zoroaster to the Present Day (2007) suomentanut Tapani Kilpeläinen. Into Kustannus, Riika, Latvia, 2013.

Michael Axworthy on brittiläinen Iranin historiaan ja kulttuuriin erikoistunut tutkija, joka on toiminut myös diplomaattina. Hän on kirjoittanut muutaman tietokirjan Iranin historiasta, jota käsillä oleva vuonna 2007 julkaistu Iranin historia: Mielen valtakunta kattaa laajimmin.

Irania ovat miehittäneet vuorollaan kreikkalaiset, roomalaiset, arabit, turkkilaiset ja mongolit, ja lisäksi se on ollut kehittyneempien suurvaltojen puristuksissa, mutta silti iranilainen kulttuuri ja identiteetti ovat säilyneet. Tähän kirjan alaotsikkokin viittaa: iranilaisen kulttuurin keskus on siirtynyt seudulta toiselle vuosisatojen aikana, se on yhdistänyt eri kansoja ja sen vaikutus on ulottunut kauas sen rajojen ulkopuolelle.  Kiinteän valtakunnan sijaan Axworthy esittää Iranin ajatuksena, mielen valtakuntana.

Iranin historia alkaa kysymyksin: Keitä iranilaiset olivat ja mistä he tulivat? Nykyisen Iranin aluetta on asuttanut ja asuttaa kansojen tilkkutäkki, joka puhuu osin eri kieliä ja tunnustavat eri identiteettejä. Kun indoeurooppalaiset iranilaisia kieliä puhuvat paimentolaiset saapuivat pohjoisesta 1000 eaa, alueella oli asuttu jo tuhansia vuosia. Jossain vaiheessa assyrialaisten aikakirjoissa heihin alettiin viitata meedialaisina tai persialaisina, joita ensin verotettiin, sitten heitä vastaan tapeltiin, ja lopulta vuonna 612 eaa meedialaiset tuhosivat mm. Niniven. Valtaistuimelle vuonna 559 eea noussut persilainen prinssi Kyyros otti asiakseen korjata kansansa asemaa. Hän käänsi hallitsevien meedialaisten ja hallittujen persialaisten valtasuhteen päälaelleen ja valloitti laajoja alueita Vähässä-Aasiassa ja Lähi-Idässä. Hänen rakentamansa Akhaimenidien valtakunta ulottui Indus-joelta Makedoniaan ja Egyptiin. Sittemmin aluetta hallitsivat kreikkalaisten jälkeläiset, parthialaiset ja sassanidit.

Axworthy ei mainitse 500-luvun ruttoa, joka niitti kansaa Välimeren itäosissa, mutta Bysantin ja Persian valtakunnat hakkasivat toisiaan, kunnes edellinen vetäytyi ja jälkimmäinen jäi arabivalloittajien käsiin. Arabivaltakunnan sisällä sassanidien virkamieskoneisto ja kulttuuri levisivät nopeasti, joskin valloittajat painostivat käyttämään arabian kieltä. Identiteetti kuitenkin säilyi, ja puoli-itsenäisten dynastioiden jälkeen hallitsija toisensa jälkeen korosti persialaista kieltä ja kulttuuria. Tältä ajalta on peräisin mm. Ferdowsin kirjoittama Shahnameh, Kuninkaiden kirja, joka kokoaa persialaista historiaa, kansanperinnettä ja tarustoa. 1200-luvulla loisto katkeaa raakaan mongolimiehitykseen.

Aina viime vuosisadan alkuun Iran pysyi takapajuisena. Modernisointi- ja keskittämisyritykset saivat muutaman kerran hyvän lähdön mutta kaatuivat lopulta syystä tai toisesta. 1800-luvulla, kun muualla maailmassa teollistuminen lähti komeaan nousukiitoon ja perustuslaillinen hallinto levisi kulovalkean tavoin, pysyi Iran yhtäältä itsevaltiusperinteen ja toisaalta Venäjän ja Britannian suurvaltapolitiikan lyhytnäköisten etujen kahlitsemana.

Öljy tietenkin muutti kaiken ja tavallaan ei. Britannian onnistui hankkia toimilupia öljynporaukseen maan lounaisosissa, mistä kehittyi yritys, joka otti myöhemmin nimekseen BP eli British Petroleum. Toisen maailmansodan jälkeen pelko Iranin aikeista kansallistaa kansainvälisen talouden kannalta merkittävät öljyvaransa ja toisaalta riski lipsahtaa kommunistiseen leiriin herätti myös Yhdysvaltain kiinnostuksen. Alkuun USA nautti kansan ja hallinnon suosiota, mutta epätasainen modernisaatio, heikko talouskehitys, perinteisen elämäntavan ja länsimaisen kaupungistumisen välille kasvava juopa ja länsimaiden tukema raaka sortohallinto kasvattivat vastustusta, joka purkautui vuoden 1979 vallankumouksena. Vallankumouksen voimahahmon ajatollah Khomeinin johdolla Iranista tuli teokratinen tasavalta. Heti perään lännen tukema Saddam Hussein hyökkäsi Iraniin, mistä alkoi verinen melkein kymmenen vuotta kestänyt sota.

Axworthy käsittelee vallankumouksen jälkeistä Irania lyhyesti. Vallankumouksen jälkeen välit Yhdysvaltoihin ovat olleet kireät. Iranin johto tuomitsi jyrkästi vuoden 2001 terrori-iskut ja yritti liennyttää maiden välejä, mihin Yhdysvallat ei tarttunut vaan teippasi maan pahan akselille. Iran kärvistelee kauppasaarrossa, sen presidentti laukoo mielettömyyksiä holokaustista ja Israelista, ja se toivoo voivansa tuottaa edes osan 70 miljoonaisen kansansa energian tarpeesta ydinvoimaloin. Ydinasekaan ei haittaisi kansainvälisessä neuvottelupöydässä. Silti sen kansa on koulutetumpaa kuin koskaan, mutta hallinto ei ole ottanut avosylin vastaan ajatusta kansalaisyhteiskunnasta.

Uskonnolla on tietenkin ollut suuri merkitys Iranin kehitykselle. Axworthy esittelee esi-islamilaisia uskontoja kuten zarahustralaisuutta ja mazdalaisuutta ja niiden vaikutusta Lähi-Idän uskontoihin. Hän pureutuu myös jo myöhäisellä keskiajalla valtionuskonnoksi muodostunutta šiialaisuutta, ja sen vaikutusta sisä- ja ulkopolitiikkaan.

Iranin historia on erittäin mielenkiintoinen johdanto erikoisen korkeakulttuurin historiaan. Länsimaisen maallikon näkökulmasta Axworthy käsittelee historiaa tasapuolisesti: hän ei peittele länsimaiden, erityisesti Britannian ja Yhdysvaltojen, syntejä muttei esitä Irania onnettomana suurvaltapolitiikan uhrinakaan. Paikoin kirjoittajan persialaisten runoilijoiden ja kulttuurin ihailu paistaa teoksesta.

Kirjassa on muutamia kuvia, joitain karttoja, joukko lähdeviitteitä ja hakemisto.

Syyttävä sormi

Agatha Christie, Syyttävä sormi. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Moving Finger (1943) suomentanut Eva Siikarla. WSOY, äänikirja, 2010. Lukija: Lars Svedberg.

Agatha Christie (1890-1976), brittiläinen kirjailija, kirjoitti muiden teosten ohella miltei 70 rikosromaania ja on kaikkien aikojen myydyin kirjailija. Hänen luomansa neiti Marple ja Hercule Poirot ovat ikonisia dekkarihahmoja, joiden ratkomista murhamysteereistä on tehty lukuisia elokuva- ja televisiosovituksia.

Lentokoneonnettomuudesta toipuakseen lontoolainen Jerry Burton vuokraa siskonsa Joannan kanssa idyllisestä Lymstockin kylästä talon palvelijoineen. Heti saavuttuaan he saavat ikävän nimettömän kirjeen, joka väittää, etteivät he ole sisaruksia vaan rakastavaisia. Moni muukin kyläläinen punastelee rivojen kirjeiden kanssa, mutta rouva Symmingtonille kirje on liikaa: vihjaukset avioliiton ulkopuolisesta lapsesta ajavat hauraan naisen itsemurhaan. Poliisi ei pääse kirjeiden lähettäjää koskevissa tutkimuksissaan eteenpäin, ja kun nuori nainen löytyy raa'asti murhattuna, ruustinna kutsuu paikalle neiti Marplen.

Takakannen mukaan Syyttävä sormi oli kirjailijan oma suosikki. Ehkä edellisestä Christien dekkarista on vierähtänyt liian monta vuotta, mutta muistelen niiden olleen terävämpiä. Kirjan hahmot ovat ohuita tai epäjohdonmukaisia, ja toimintaa värittää ylinäytteleminen. Murha on silti murha, ja matkat Lars Svedbergin paksua ääntä kuunnellessa sujuvat joutuisasti.

Maan sydämessä

J. M. Coetzee, Maan sydämessä. Englanninkielisestä alkuteoksesta In the Heart of the Country (1977) suomentanut Kimmo Rentola. Otava, Helsinki, 1987.

J. M. Coetzee (s. 1940) on eteläafrikkalainen kirjailija, esseisti ja kääntäjä, joka opiskeli englannin ohella matematiikkaa ja ehti työskennellä tietokoneohjelmoijana 1960-luvulla. Hän väitteli kielitieteestä Teksasin yliopistossa vuonna 1969 tehtyään tietokoneavusteisen analyysin Samuel Beckettin teoksista. Osallistuminen Vietnamin sodan vastaiseen mielenosoitukseen eväsi häneltä pysyvän oleskeluluvan Yhdysvaltoihin. Hän toimi kirjallisuuden professorina Kapkaupungin yliopistossa parikymmentä vuotta, missä hän oli myös äänekäs apartheidin vastustaja. Coetzee on tätä nykyä Australian kansalainen. Hänelle myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto vuonna 2003.

Maan sydämessä on Coetzeen toinen romaani. Tarina sijoittuu syrjäiselle eteläafrikkalaiselle maatilalle, jota kiusaavat eristyneisyys ja kuivuus. Kertoja, Magda, on vanhapiika, joka asuu leskeksi jääneen isänsä kanssa. Hän pitää itseään ympäröivän maiseman kaltaisena, kuivana ja elottomana, kyvyttömänä rakastaa ja olla rakastettu. Kun Magdan isä, valkoihoinen siirtomaaherra, viettelee värillisen renkinsä vaimon, patoutuneet pelot, himot ja vihat kaappaavat Magdan otteisiinsa. Kuten kreikkalaisissa tragedioissa ikään, kulttuurin ylläpitämät erot hämärtyvät, identiteetit murtuvat ja verta vuotaa.

Kerronta kulkee numeroiduissa katkelmissa, jotka ovat pääosin kappaleen, parin mittaisia. Melkein heti kirjan alussa Magda paljastuu epäluotettavaksi kertojaksi hämärtäen toden ja mielikuvituksen rajan. Hänen kerrontansa peruuttaa taaksepäin, muuttaa suuntaansa ja unohtaa osan tapahtuneesta, mikä kuvannee kirjailijan näkemystä Etelä-Afrikan suhtautumisesta siirtomaa-aikoihinsa. Magdan käyttämä kieli luo oudon, unenomaisen tunnelman -- eikä vähiten siksi, että hän alkaa menettää otteensa kieleen ja sitä kautta todellisuuteen. Coetzee kuljettaa kerronnassa paitsi Magdan alati kierteisempiä syöttöjä myös alustalaisten asemaa: subjektina esiintyminen on etuoikeus.

Harjaantumattomalle maallikolle Maan sydämessä on hieman raskas mutta palkitseva lukukokemus. Mustiin pukeutuneen Magdan epätoivo ja luisuminen painuvat mieleen... ehkä hieman samaan tapaan kuin Atwoodin Surfacingin nimettömän päähenkilön muutos.

The Selfish Gene

Richard Dawkins, The Selfish Gene. Oxford University Press, Oxford, UK, 1976, 2006.

Richard Dawkins (s. 1941) on brittiläinen biologi, joka on noussut kuuluisuuteen geeneihin keskittyvän evoluution popularisoijana ja äänekkäänä ateistina. Vuonna 1976 julkaistu The Selfish Gene oli ensimmäinen Dawkinsin suurelle yleisölle suunnatuista teoksista, ja se, ainakin 30-vuotisjuhlapainoksen esipuheen mukaan, nosti laineita ja keskustelua sekä biologien piirien sisäpuolella että laajemman yleisön keskuudessa.

Kirjan The Selfish Gene (suom. Geenin itsekkyys) keskeinen idea perustuu George C. Williamsin tutkimustuloksiin. Williams nosti organismien sijaan geenit evoluution keskiöön: suosiollinen, periytyvä piirre tuottaa enemmän jälkeläisiä kuin muut. Dawkins esittää, että geenin näkökulmasta organismi, kuten ihminen, on pelkästään eloonjäämiskone, joka tarjoaa geenille elinympäristön ja kanavan lisääntyä. Geeni ei tietenkään tee lisääntymisestään tai tavoitteistaan mitään tietoista valintaa.  Dawkinsille geenin eli periytyvän piirteen itsekkyys on sitä, että ajaa omaa etuaan välittämättä organismin tai laajemmin lajin eduista tuon taivaallista.

Toisaalta Dawkins käyttää geneettistä sukulaisuutta selittämään luonnossa esiintyvän altruismin: Uhrautuvaisuus sukulaisen vuoksi on omien geenien etujen ajamista, koska sukulaisilla on yhteisiä geenejä. Mitä kaukaisempi sukulainen, sitä vähemmän yhteisiä geenejä ja sitä heikompi on uhrautuvaisuus. Dawkinsin mukaan jaettujen geenien odotusarvo määrää altruistisen käytöksen.

Kritiikittömät altruistit, jotka auttavat kaikkia, tulevat hyväksikäytetyiksi ja karsiutuvat populaatiosta, koska muut voivat käyttää säästyvät voimavaransa jälkeläisten hankkimiseen ja hard core -altruistien osuus pienenee. Niinpä ne piirteet, jotka syystä tai toisesta menestyvät ja saavat suhteellisesti enemmän jälkeläisiä, muuttavat ennen pitkää populaatiota, jossa ne esiintyvät. Tämän takaisinkytkennän kautta alkaakin evolutionaarisen peliteorian esittely, joka haukkaa merkittävän osan kirjasta. Maallikolle oli yllätys, missä määrin Dawkinsin esittämä evoluutiobiologia nojasi selityksissään peliteoriaan ja John Maynard Smithin evolutionaarisiin tasapainostrategioihin. Molemmat olivat sinänsä ennestään melko tuttuja, mutta vasta Dawkinsin lukemattomat esimerkit antoivat käsityksen näiden selitysvoimasta.

Geeni ei ole ainoa evolutionaarisesti kehittyvä piirre. Dawkins esittelee meemin "kulttuurisena geeninä", eli ajatuksena, vitsinä, muotina, tieteellisenä teoriana, sävellyksenä tai muuna sellaisena ideana, joka tarttuu ihmisiin esitysten kautta ja jää henkiin tai muiden meemien kanssa kilpaillessaan häviää taistelun paikasta kollektiivisessa muistissa ja painuu unohduksiin. Geenien tavoin meemit käyttävät itsekkäästi ihmisiä kulkuneuvoinaan ja leviämisalustoinaan.

The Selfish Gene on hurja ja mielenkiintoinen biologiakylpy. Jos peliteoria on kirjan esittämässä laajuudessa käytössä evoluutiobiologien parissa, biologia on matemaattisempaa kuin luulin. Kertojana Dawkins vyöryttää esimerkin toisensa jälkeen, mutta upottaa tieteelliseen proosaan paikoin kuivaakin kuivempaa huumoria. Harva ala kehittyy samaa vauhtia kuin biologia, joten kirja on osin historiaa. Juhlapainokseen Dawkins on lisännyt kommentteja nostaen esiin alkuperäispainoksen asia- ja tyylivirheitä, mutta myös kirjan saamaa aiheetonta kritiikkiä.