Kolme kirjaa

Bloggaajakollega Margit haastoi minut mainitsemaan blogihistoriastani kolme kirjaa, jotka haluaisin lukea uudestaan. Olen usein miettinyt, mikä mahtaa olla se kirja, josta tulee kirjoitettua uudestaan. Olen tietysti lukenut moniakin kirjoja uudestaan mutta en kirjoja viimeiseltä kahdeksalta vuodelta. Bloggaamisen aloittamisen jälkeen olen tarttunut samoihin kirjoihin vähemmän, koska kirjahorisontti on laajentunut. Tosin viime keväänä olin varomaton ja Emily Brontën kanssa meinasi käydä hassusti (jos ymmärrätte, mitä tarkoitan).

Valinta on nyt kuitenkin osoittautunut yllättävän työlääksi. Ongelma on rajaamisessa. Viime vuosina ja erityisesti tänä vuonna olen lukenut monta kerrassaan erinomaista romaania, kuten Flaubertin Rouva Bovary, Joycen Ulysses, Whartonin The House of Mirth ja Tolstoin Anna Karenina, joiden aseman klassikkoina allekirjoitan täysin. Niistä puhuminen saati niiden (erityisesti Joycen Ulysseksen, jonka uudelleen lukeminen on väistämätöntä, kunhan kivut ensimmäisestä kerrasta alkavat hellittää ja pystyn taas kävelemään) valitseminen tuntuisi kuitenkin epärehelliseltä itsetehostukselta. (Huomasitteko?)

Tietokirjojen osalta valinnan rajaaminen on vielä vaikeampaa: niistä haluaisin lukea uudestaan ainakin puolet, koska olen unohtanut valtaosan. Viime vuoden ihminen sodassa -lukuhaaste tarjosi lukuisia sotahistorian helmiä, joihin voisi palata. Historiassa esiteollinen aikakausi ja erityisesti antiikki ovat kestosuosikkejani, joita ei voi lukea liikaa. Ympäristö ja ilmastokin alkavat lipsua mielestä, kun haaveilen Brontën siskoksista.

* * *

Laurence Sterne, Tristram Shandy: elämä ja mielipiteet. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Life and Opinions of Tristram Shandy, Gentleman (1759-1767) suomentanut Kersti Juva (1998). WSOY, Juva, 2003.

Ensimmäinen valinta on sittenkin helppo.Tristram Shandy on yksinkertaisesti hauskin kirja, jonka olen lukenut pitkään aikaan, ehkä koskaan. Kirja on hieman raskas ja vaikea, mutta sen huumori on minun makuuni edelleen tuoretta, älykästä ja leikkisää. Sterne riepotteli romaanikonventioita ja väänsi niistä vitsiä aikana, jolloin ne olivat vasta kehitteillä. Ehkä Sternen sähläämis-loogillinen huumori ja itseaiheutetut kerronnan vaikeudet parin sadan vuoden takaa antavat (ainakin minulle) naurujen lomassa jonkinlaista inhimillistä lohtua: synkkinä aikoina ei sittenkään tarvitse aina laulaa synkistä ajoista.

* * *

Ville Lähde, Niukkuuden maailmassa. Eurooppalaisen filosofian seura ry /niin & näin, Tallinna, 2013.

Synkkiä aikoja on kuitenkin tiedossa. Seuraavat 30 vuotta ovat oleva kovin erilaiset kuin edelliset 30 vuotta, eikä muutos rajautune pelkkiin kattohaikaroihin. Niukkuuden maailmassa on ympäristöfilosofin erinomainen analyysi niukkuudesta ja ongelmista, joita sen tunnustaminen, kohtaaminen ja ratkaiseminen tai liennyttäminen aiheuttavat. Me ikään kuin perimme maailman joka päivä, eikä sitä sen rakenteellisen hitauden takia ole helppo muuttaa. Tätä hommaa mietin aika paljon. Lähteen analyysi on tutkimuskielen etäännyttämää, mutta rivien välistä paistaa hyvin vaikea tulevaisuus, jos politiikka epäonnistuu, eikä kirjan lopussa ole mitään fantasiakeijua jakelemassa karkkeja ja katteetonta toivoa.

* * *

George R. R. Martin, Korppien kestit - Tulen ja jään laulu, osa 4. Englanninkielisestä alkuteoksesta A Feast for Crows (2005) suomentanut Satu Hlinovsky. Kirjava, Helsinki, 2007.

Fantasia on kirjallisuudenlaji, josta minulla on suuret odotukset ja johon petyn lähes poikkeuksetta. Esiteolliset puitteet fantastisine kierteineen mahdollistaisivat kaikenlaista hyvää mättöä, mutta syystä tai toisesta genre tuntuu juuttuneen omiin kliseisiinsä, jotka kiertävät kaukaa aikuiset teemat. Koska amerikkalainen fantasia (joka on tyypillisesti sekoitus villiä länttä teollisen ajan ilmiöineen ja ihanteineen sekä eeppistä pahuutta vastaan taistelevaa supersankarioopperaa tai teiniaikaisen ulkopuolisuuden ja kasvukipujen pyörittelyä ilman uskottavaa, elävää, hengittävää esiteollista yhteiskuntaa) muistuttaa haaleaa pinaattikeittoa (vatsaa kuristaa, kun ajattelenkin), haluaisin palata Martinin eeppiseen tarinaan muistutuksena, että olen yleistyksineni väärässä. Korppien kestien lukemisesta on liki kahdeksan vuotta. Se pitäisi lukea ennen seuraavaa osaa, mutta ehkä lukeminen pitäisi varmaan aloittaa sarjan alusta. Tai sitten pitäisi lukea Le Guinin fantasiaa, josta on vielä kauemmin.

* * *

Kolmen kirjan haaste kiertää varmasti villisti, ja haasteita satelee monesta suunnasta. Haastan kuitenkin Kirjamuistikirjan, Sabinan knallin ja toisinajatteluun taipuvaisen Hyönteisdokumentin.

The Origins of the Mithraic Mysteries

David Ulansey, The Origins of the Mithraic Mysteries: Cosmology and Salvation in the Ancient World (1991). Oxford University Press, New York, NY, USA, 1989.

Jos kristinusko olisi syystä tai toisesta tuupertunut, Eurooppa voisi olla mithralainen. Mithralaisuus syntyi ja kehittyi samoihin aikoihin kuin kristinusko, ja se edustaa tavallaan polkua, jolle kristinusko ei lähtenyt. Se oli mysteeriuskonto, jonka oppeja paljastettiin vain vihkiytyneille, eikä sillä ollut kirjoitettua oppia. Mithran kultti tuli suosituksi roomalaisten sotilaiden, kauppiaiden ja virkamiesten keskuudessa.

Maanalaisia mithralaisia temppeleitä on säilynyt useita. Monista on löytynyt härän uhraamista esittävä temppelikuva (engl. tauroctony), mutta sen tulkinta on ollut mysteeri. Kuvassa Mithras uhraa härän: Hän painaa polvella härän selkää, vasemmalla kädellä kiskoo härän päätä taaksepäin ja oikealla pistää veitsen härän kurkkuun katsoen samalla poispäin. Härän jaloissa on usein koira, käärme ja skorpioni sekä jossain lähettyvillä korppi, joskus malja ja leijona. Reunoilla on usein kaksi soihdunkantajaa.

Aina 1970-luvulle asti mithra-myyttien tulkintaa hallitsi ranskalaisen Franz Cumontin käsitys, että Mithra—tai kreikkalaisittain Mithras—liittyy läheisesti persialaiseen Mithra-jumalaan. Nimien samankaltaisuudesta ja Mithran fryygilaisesta hatusta huolimatta persialainen mytologia ei tarjoa helppoa tulkintaa kohokuvan säännönmukaisille elementeille. Persialaisen jumalan ympärillä ei ollut myöskään mysteeriuskontoa, sen temppeliarkkitehtuuri poikkesi merkittävästi, eikä mytologia oikein tarjonnut sopivaa härkäuhria. Cumontilainen tulkinta piti mithralaisuutta epäjohdonmukaisena ja absurdina. 1970-luvulla tätä tulkintaa alettiin vakavasti haastaa. Esiin nousi vanhempia tulkintoja kohokuvan elementeistä tähtikuvioina, mutta nekään eivät selittäneet tapahtumia kohokuvassa. Miksi esitettiin yksiä tähtikuvioita ja jätettiin pois toisia, samaan aikaan taivaalla näkyviä kuvioita?

Plutarkhos kirjoitti mithralaisuuden saaneen alkunsa kilikialaisten merirosvojen parissa kaakkoisessa Vähä-Aasiassa eli nykyisessä Anatoliassa. Kirjassaan The Origins of the Mithraic Mysteries (1989) yhdysvaltalainen David Ulansey rakentaa tulkintansa astrologian (tai astronomian historian), Kilikian ja sen pääkaupungin Tarsoksen ensimmäisen vuosisadan eaa. intellektuaalisen kulttuurin aineksista. Tuloksena on erinomaisen herkullinen ja monipuolinen (aihe)todisteiden ja argumenttien ketju. Ulansey nostaa esiin mithralaisuudesta esiin ongelman kerrallaan ja sovittaa niitä pala palalta historiaan, muinaiseen astrologiaan ja stoalaisuuteen.

Ulansey ottaa lähtökohdakseen ajatuksen, että temppelikuvan olennot vastaavat tähtikuvioita. Hän samastaa Mithran Perseukseen, joka tähtikuviona sijaitsee Härän yläpuolella tähtitaivaalla. Perseus paitsi tappoi (eilisessä elokuvassa jälleen) Medusan, ikävän käärmehiuksisen Gorgon, myös perusti Tarsoksen Kilikiassa. Perseuksella oli fryygialainen jumalilta lahjaksi saatu hattu, samanmallinen kuin Mithrasilla. Mithras ei Ulanseyn mukaansa siis liity mitenkään persialaiseen mytogiaan, mutta argumentti joutuu hakemaan vauhtia astrologiasta.

Maapallon kiertoliike muistuttaa hyrrää, jonka pyörimisakselikin kiertyy ympyrämäisessä liikkeessä parinkymmenen tuhannen vuoden jaksoissa. Tämän kiertymisen eli prekession vuoksi maapallon navat liikkuvat hitaasti suhteessa muihin tähtiin. (Sivumennen sanoen prekession vuoksi "taivaankansi" on nyt erilainen kuin se oli n. 2200 vuotta sitten, kun horoskoopit lyötiin lukkoon. Auringon asema on siirtynyt Eläinradalla noin 30 astetta, mikä tarkoittaa, että horoskooppien alku- ja loppupäivät ovat siirtyneet noin pykälän verran eteenpäin. Taivaalla hohtaa vielä kolmastoistakin merkki, Käärmeenkantaja!)

Prekession vuoksi myös syys- ja kevättasauspäivät siirtyvät mutta hyvin, hyvin hitaasti. Noin ajanlaskun alusta asti kevätpäiväntasaus on sattunut Kalojen merkkiin, mutta ehkä parinsadan vuoden päästä alkaa Vesimiehen aika (tai miten niitä nyt sitten lasketaan... trooppisen astrologian mukaan elämme jo Vesimiehen aikaa). Mithralaisuuden perustamisen aikaan oli (lopuillaan) Oinaan aikakausi, jolloin temppelikuvassa olisi pitänyt olla Oinas ja Vaaka eikä Härkä ja Leijona. Ulansey kuitenkin väittää, että temppelikuva viittaa aikaan, jolloin tasaus osui Härän merkkiin, koska silloin kaikki temppelikuvan elementit istuivat taivaanekvaattorilla tai ekliptikan alapuolella kevätpäiväntasauksen hetkellä.

It is my claim, therefore, that the tauroctony figures of the bull, the dog, the cup, the raven, and the scorpion represent the constellations which lay on the celestial equator on or below the ecliptic when the spring equinox was in Taurus. (s. 55)

Mutta miksi taulut viittaisivat taaksepäin edelliseen astrologiseen ajanjaksoon? Leijonan ja härän taistelu oli pitkään vuosia Lähi-Idässä käytössä ollut symboli. Mesopotamiassa 4000-3000 eaa. Leijonan merkki saavutti korkeimman kohtansa, kun Härkä oli katoamassa horisonttiin, juuri kylvöjen aikaan helmikuussa aloittaen maanviljelysvuoden. Noin 1000-500 eaa. tämä sattui kevätpäiväntasauksen aikoihin, mikä väistämättä lisäsi sen arvoa. Kuva alkoi ilmestyä tarsoslaisiin kolikoihin, kun kaupunki joutui Persian vallan alle. Mithralaisuuden alkuaikoina symbolilla ei ollut enää aiempaa astrologista merkitystä. Leijonakin saavutti huippunsa huhtikuussa.

Tarsos oli ensimmäisen vuosisadan eaa. aikaan merkittävä oppineisuuden keskus. Kaupungissa vaikutti vahva stoalainen perinne, joka kytki toisiinsa taivaankappaleet ja jumalat. Kun vuonna 128 eaa. filosofi Hipparkus havaitsi, että tasauspäivät siirtyivät, Ulanseyn mukaan tieto valui myös Tarsoksen stoalaisille. Koska tuolloin elettiin maakeskeisessä universumissa, tasauspäivien siirtyminen tarkoitti, että jokin tai joku heilutti taivaankantta. Stoalaisille, joille taivaankappaleille ja niitä liikuttavilla voimille voimille oli olemassa vastaavat jumalat, tämä tarkoitti, että oli olemassa jokin vahvempi jumala, joka saattoi vääntää taivaankappaleita eli jumalia uuteen asentoon.

Ulanseyn mukaan temppelikuva, jossa Mithras (eli Perseus, Tarsoksen perustaja) uhraa Härän, ikuistaa siirtymisen Härän aikakaudesta Oinaan aikakauteen n. 2000 eaa. Tähtitaivaalla Perseus ottaa saman paikan, joka Leijonalla oli aiemmin suhteessa Härkään. Mithralaisuus oli siis Ulanseyn mukaan Hipparkuksen havainnoista huolestuneiden stoalaisten rakentama teoria. Mithras oli siis vastuussa senhetkisestä maailman ajasta. Hän oli kosmokrator, koko universumin herra, joka, paitsi päätti Härän astrologisen ajanjakson ja siirteli tasauspäiviä, pystyi myös siirtämään ekvaattoria.

Tieto uudesta jumalasta haluttiin pitää salassa—suora yhteys heikompien jumalten ohi tarjosi etuoikeuden—jolloin siitä tuli mysteeriuskonto. Tuhannet merimiehet, joita roomalaiset kutsuivat merirosvoiksi (ja jotka ehkä usein olivatkin sitä) ja jotka avustivat Mithridatesta tämän taistelussa Roomaa vastaan, omaksuivat mysteeriuskonnon tähtienlukutaitonsa ja kohtalonuskonsa vuoksi.

Tältä pohjalta Ulansey lukee auki erilaisia mithralaisia symboleja ja ikonografiaa. Mithralaisuus tietysti muuttui vuosisatojen myötä kuten kristinuskokin, eikä Ulansey sano mitään Rooman rajaseutujen sotilaiden mithralaisuudesta, vaan keskittyy otsikonkin mukaan pelkästään mysteerien alkuperään. Vaikka Ulanseyn teoria ei ole saanut mittavaa kannatusta ja vaikka mithralaisuuden mysteerien alkuperä on edelleen kiistanalainen, The Origins of the Mithraic Mysteries esittelee aikakauden ajattelua ja mithralaisuuden problematiikkaa hyvin mielenkiintoisesti. Ulanseyn argumentaatio on huolellista, vaikkakin se lopultakin nojaa aihetodisteisiin. Data on väljää, joten siihen voi sovittaa monenlaista teoriaa. Joka tapauksessa teorian sivussa lukija saa jonkinlaisen oppitunnin antiikin astrologiasta ilmiönä.

Kirjassa on runsaasti valokuvia ja joitain karttoja ja kaavioita.

The Myth of the Eternal Return

Mircea Eliade, The Myth of the Eternal Return - Or, Cosmos and History (1954). Ranskankielisestä alkuteoksesta Le mythe de l'eternel retour: archétypes et répétition (1949) englanniksi kääntänyt Willard R. Trask. Princeton University Press, Princeton, NJ, USA, 1991.

Historian filosofian luennossaan saksalainen idealisti ja valistusfilosofi Georg Wilhelm Friedrich Hegel lainasi Raamattua Saarnajan ensimmäisestä kirjasta sanoessaan, että luonnossa tapahtuvat muutokset ovat syklisiä eivätkä tarjoa "mitään uutta auringon alla". Hegelin mukaan vain henkinen muutos synnyttää jotain uutta. Historia on hengen kehityksen näyttämö, jolla se tavoittelee täydellisyyttä.

Romanialaissyntyinen uskontotieteilijä Mircea Eliade päätyi hieman erilaiseen käsitykseen historiasta. Hän tarkasteli ja kehitteli syklisen ja lineaarisen aikakäsityksen eroja kirjassaan The Myth of Eternal Return (1949).  Syklisyys hänen näkemyksensä mukaan ei ole luonnonlakien tuottamaa toistoa, vaan esiteollisten alkuperäiskansojen uskoa kirjan otsikon mukaiseen ikuiseen paluuseen.

Eliaden mukaan kaikki merkityksellinen ja erityisesti kaikki päämäärähakuinen toiminta esiteollisissa kulttuureissa oli tekemisissä pyhän kanssa. Kaikelle sellaiselle toiminnalle oli olemassa myyttinen arkkityyppi, tapahtuma myyttisellä ajalla, jota osallistujat toistivat. Metsästys, kalastus, maanviljely, sodankäynti ja seksuaalinen kanssakäyminen olivat mytologian jumalten tai myyttisten sankareiden tekojen toistamista. Maailmassa ei ollut mitään valmiina, vaan järjestys piti tuottaa sinne yhä uudestaan. Vuoden kierto palautui joka vuosi toistettaviin rituaaleihin, jotka synnyttivät ja vahvistivat maailman järjestyksen. Eliaden esittämä näkemys on suorastaan platoninen: kaikki todellinen tapahtui rituaaleissa; kaikelle todelliselle oli mytologinen esimerkki. Muu oli maallista ja merkityksetöntä.

Uuden vuoden alkaessa koettiin myös uusi alku luomisrituaalin kautta. Silloin palattiin aikojen alun kaaokseen (esim. väärän kuninkaan päivä, karnevaalit, mahdolliset kuolleiden vierailut), josta sitten luomisen, mahdollisten taisteluiden tai pyhien avioliittojen kautta uudistettiin järjestys tulevaksi vuodeksi.

Eliaden mukaan esiteolliset alkuperäiskansat näkivät vastoinkäymiset pahojen demonien työnä, henkien aiheuttamina häiriöinä tai jumalten rangaistuksena heikkoudesta tai virheestä. Vaikka ihmiset olivat usein voimattomia tapahtumien edessä, mytologinen selitys teki niistä moraalisesti siedettäviä, koska vastoinkäymiset eivät ole mielivaltaisia. Aikakäsitys saattoi olla syklinen, jolloin aikakauden loppua kohden nähtiin enemmän ongelmia. Ymmärrys omasta sijainnista kosmisessa ajassa antoi selityksen tapahtumille. Maailma kului samaan tapaan kuin pellot ja kalavedet. Koska aikakaudet olivat syklisiä, ne lupasivat aina myös puhdistautumisen kautta kevään tavoin uuden alun, joten ihmisen ei tarvinnut vaipua epätoivoon.

The Myth of Eternal Return on kuivahkoa tekstiä, joka työstää argumenttejaan poukkoillen esimerkistä ja kansasta toiseen hieman samaan tapaan kuin James Frazer teoksessaan The Golden Bough (1922). Jos jaksaa lukemattomien esimerkkien ja sivulauseiden pilkkomaa kerrontaa, palkintona on mielenkiintoinen teoria, vaikka sitä onkin syytetty idealisoinnista ja yksikertaistamisesta. Amerikan alkuperäiskansojen mytologiat eivät istu teoriaan eikä oikeastaan antiikin kreikkalaistenkaan mytologia, jonka monet myytit sijoittuvat myyttisen ajan jälkeiseen aikaan. Joka tapauksessa Eliaden laajaa tuotantoa luen varmasti lisää jatkossa.

Käen kutsu

Robert Galbraith, Käen kutsu. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Cuckoo's Calling (2013) suomentanut Ilkka Rekiaro. Äänikirjan lukija Eero Saarinen. Otava, äänikirja, 2013.

Jotkut kriitikot pitivät Robert Galbraithin dekkaria Käen kutsu (2013) liian sujuvana esikoiskirjailijan kirjoittamaksi. Lakifirman kautta tapahtuneen tietovuodon kautta pseudonyymin takaa paljastuikin menestyskirjailija J. K. Rowling, joka tavoitteli paluuta kirjailijuuden alkuun ja rehelliseen kritiikkiin nimimerkin takana uuden genren piirissä.

Käen kutsu koostuu tavanomaisista dekkariaineiksista; kyse on pikemminkin kuuliaisuudesta lajityypille kuin mielikuvituksettomuudesta. Päähenkilö Cormoran Strike on kuin modernisoitu brittiläinen Marlowe—Afganistanin sotaveteraani, rampa ja kuuluisan rokkarin avioton lapsi—jonka elämänhallinta on heikkoa. Cormoranin raha-, nais-, työ-, asunto- ja terveystilanne ovat tulehtuneita. Kaksi sattumaa alkavat kuitenkin kääntää kelkkaa: Henkilöstövuokrausfirma on lähettänyt hänelle väliaikaiseksi sihteeriksi poikkeuksellisen pätevän ja oma-aloitteisen sihteerin. Sitten hän saa rahakkaan toimeksiannon kuuluisan mallin itsemurhan selvittämiseksi.

Galbraithin esikoisdekkari on iloinen yllätys. Se ei ole aivan riittävän karhea tai kovaksi keitetty minun makuuni, mutta sen osat loksahtavat sujuvasti paikalleen. Tarina liikkuu keskiluokan yläpuolella "hienostopiirien" alemmissa osissa, missä näkemykset elämästä tai ihmisistä tunnustavat vähän lämpöä tai inhimillistä arvoa. Näiden taustaksi kuuluu myös syrjäytyneiden ääniä, joiden alatyylin Rekiaro on saanut kuulostamaan sujuvalta. Eero Saarinen äänineen selviää lukijan tehtävistä erinomaisesti.

Kreikkalaisen ajattelun alkuperä

Jean-Pierre Vernant, Kreikkalaisen ajattelun alkuperä. Ranskankielisestä alkuteoksesta Les origines de la pensée grecque (1962) suomentanut Tuomas Parsio. Tutkijaliitto, Tampere, 2009.

Saksalainen filosofi Karl Jaspers on huomauttanut, että ensimmäisen vuosituhannen aikana n. 800-200 ennen ajanlaskun alkua eripuolilla maailmaa tehtiin samansuuntaisia, rajuja irtiottoja uskonnollisesta perinteestä. Konfutse, Lao-Tse, Buddha, Zarahustra, Jeremia ja Elia jäsensivät ihmiselämää uusiksi. Samaan aikaan Kreikassa alettiin tutkia ja tulkita myyttejä tragedianäytelmien kautta. Lisäksi—ja ennen kaikkea—siellä alkoi orastaa ajattelu, joka ei tarkastellut maailmaa enää entiseen tapaan myyttien ja mytologioiden kautta. Tämä filosofiaksi kehittyvä irtiotto on jättänyt syvät jäljet länsimaiseen kulttuuriin.

Jean-Pierre Vernant tarkastelee kirjassaan Kreikkalaisen ajattelun alkuperä (1962) filosofisen käänteen taustaa. Hän lyhyesti sanottuna rinnastaa sen poliittiseen kehitykseen, tai oikeammin Kreikan poliittinen kehitys mahdollistaa aatteellisen kehityksen. Kreikkalainen kulttuuri oli alunperin hyvin samanlainen kuin idempänä, mutta mykeneläisen kulttuurin murennuttua kreikkalaiset palasivat historialliseen (kirjoitettuun) valokeilaan uusin kujein. Palatsin ympärille kehittynyt talousjärjestelmä haihtui, samoin poliittis-hallinnollista keskittämistä edellyttävä hevosvaunuissa taisteleva soturieliitti. Kuninkaiden valtaa (arkhe) pienin erin lohkottiin uusiin virkoihin, jolloin kuninkaalle jäi enää uskonnollinen asema, kunnes sekin katosi. Kaupunkivaltioissa temppelien salaisuudet ja kuninkaiden poliittiset käytännöt muuttuivat yhteiseksi julkiseksi omaisuudeksi pitkän ja monivaiheisen prosessin seurauksena.

Kaupunkivaltion politiikka kehittyi eri tahojen väliseksi, lakien yhteensovittamaksi tasapainoiluksi, jota käytiin julkisesti keskustelemalla, argumentoimalla. Kaupunkivaltiossa kansalaisten suhteisiin asettui yhdenmukaisuuden paine, joka toisaalta loi tasa-arvoisen kulttuurin. Vaatimattomuus, kohtuus ja pidättyväisyys korvasivat ylellisen loiston, erottautumisen ja hillittömyyden. Verikosto muuttui asianomistajarikoksesta rikokseksi yhteisöä vastaan, jolloin se otti tuomiovallan. Yksilölliset irtiotot ja sankarillinen sooloilu kitkettiin myös sodankäynnistä: armeijat koostuvat hopliiteista, jotka taistelivat nimenomaan yksikköinä, eikä henkilökohtaiselle urheudelle jäänyt tilaa muuten kuin yksikön osana. Falangi teki sotilaista keskenään vaihdettavia. Vernantin kaupunkivaltio tuntuu hieman idealisoidulta; hän ei mainitse kansalaisuuden tai keskustelun ulkopuolelle jääviä ihmisiä.

Toki julkisen toiminnan reunamille syntyi salaisia seuroja: veljeskuntia, mysteerikultteja ja lahkoja, jotka vihkivät jäseniään salaisuuksiinsa. Viisautta pidettiin eräänlaisena mysteerinä, jonka salaisuuksia ei haluttu jakaa kaikille. Niinpä viisaus monesti puettiin vaikeaselkoiseksi puheeksi, jota asianosaiset osasivat tulkita. Filosofia keikkui julkisen toiminnan ja eristäytymisen välillä: oltiin halukkaita hoitamaan virkoja ja toisaalta vetäytymään sivuun mietiskelemään oppilaiden kanssa.

Kaupunkivaltion organisoitu kokonaisuus oli kosmos. Ensimmäiset mytologian ulkopuolella maailmaa pohtivat ajattelijat siirsivät kaupunkivaltion hallitun ihanteen universumiin. Mytologiassahan järjestystä ei ole sellaisenaan, vaan se täytyy luoda. Jokin jumalista taistelee epäjärjestystä vastaan ja voittaa, mitä myyttiä mukailevissa rituaaleissa kuningas sitten emuloi tuoden järjestyksen valtakuntaansa. Maallinen heijastelee aina taivaallista.

Kreikkalaisten esisokraattisten filosofien, erityisesti Anaksimandrosin, ajattelussa järjestys on tasapainoa samaan tapaan kuin politiikassa. Se ei ole staattinen vaan dynaaminen, alati liikkeessä oleva tasapaino. Maailman pohjalla on ääretön kehys, apeiron, johon kehittyy vastakkaisia voimia tai elementtejä. Anaksimandros käytti ensimmäisenä sanaa arkhe, joka tarkoitti alunperin vallankäyttöä, viittaamaan universumin alkuperään. Vaikka voimien suhteet heilahtelevat, apeiron pitää yllä tasapainoa—ehkä ikään kuin lakeja tulkitsevan tuomarin tavoin.

Mitään, mikä ei olisi luontoa, fysis, ei ole olemassa. Ihmiset, jumaluus ja maailma ovat samalla tasolla, jolla ne muodostavat yhtenäisen ja homogeenisen universumin; ne kaikki ovat yhden ja saman, kaikkialla samojen voimien välityksellä toimivan ja samaa elämisen kykyä ilmaisevan fysiksen osia tai aspekteja. 

Vaikkei ensimmäiset kreikkalaiset filosofiat ehkä liiku täysin irrallaan mytologisesta perinteestä, filosofit eivät tyydy esittämään fysiksen termein sitä, mitä teologi on kuvannut mytologisiksi voimiksi. Maailman alkuperä ja järjestys esitetään ensimmäistä kertaa avoimena tutkimusongelmana, jonka ratkaisuun ei liity mitään salaperäistä.

Myyttisen ajattelun näkökulmasta jokapäiväiset kokemukset olivat ymmärrettäviä ja saivat merkityksensä suhteessa jumalten "aikojen alussa" suorittamiin ainutkertaisiin tekoihin. Joonialaiset kääntävät tämän vertailukohdan päälaelleen. Ensimmäiset tapahtumat, voimat, jotka ovat luoneet kosmoksen, käsitetään nykyisyydestä havaittavien faktojen ja näille analogisen selitysmallin mukaisesti. Alkuperäiset tapahtumat eivät enää valaise ja herätä henkiin jokapäiväisiä asioita, vaan jokapäiväinen tekee alkuperäisen ymmärrettäväksi tarjoamalla malleja, joilla maailman muodostuminen ja järjestyksen synty voidaan ymmärtää. 

Filosofia oli keskustelua kuten politiikka. Se heijasteli kaupunkivaltioiden uudenlaista poliittista järjestystä, jossa ei ollut hierarkiaa vaan tasapaino.

Kreikkalaisen ajattelun alkuperä julkaistiin alunperin maallikoille suunnatussa tietokirjasarjassa, jonka tarkoitus oli esitellä eri tutkimusalojen keskeisiä kysymyksiä. Vernant käyttää kirjoitusajankohdan aikoihin tuoreita lineaari-B -kirjoituksen ratkaisun tuloksia ja jäsentää mykeneläisen palatsitalouden, maanomistuksen ja vallankäytön piirteitä. Näitä vasten kaupunkivaltioiden, erityisesti Ateenan, kehitys paljastuu sitten terävänä. Varsinainen kreikkalaista ajattelua koskeva osuus on ohut mutta täynnä asiaa. Kirjan argumentaatio on sujuvaa ja aihe pohjattoman mielenkiintoista.

A Short History of Myth

Karen Armstrong, A Short History of Myth (2005). Kindle Edition. Canongate, New York, USA, 2012.

Ihminen on merkitystä etsivä olento. Suuret kysymykset—Mistä kaikki alkoi? Miksi me olemme täällä? Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? Mikä on oikein?—askarruttavat nykyihmistä samaan tapaan kuin metsästäjä-keräilijää. Elämän epävarmuus, ainakin näennäinen tarkoituksettomuus ja lohduttomuus syöksevät helposti epätoivoon. Turvakseen epätoivoa vastaan ihminen on kehittänyt tarinoita, myyttejä, jotka kiinnittävät ympäristön ja toiminnan johonkin ihmistä tai yhteisöä laajempaan yhteyteen, jonkilaiseen rinnakkaiseen todellisuuteen. Myyteistä ei ole koskaan ollut kuitenkaan ainoaa oikeaa versiota, vaan niitä on pitänyt kertoa jatkuvasti uudelleen uudella tavalla.

Karen Armstrong osoittaa kirjassaan A Short History of Myth (2005), miten myytit ovat muuttuneet vuosisatojen saatossa heijastellen muutoksia ihmisen kulttuurissa. Kirja on lyhyt ja teksti on helposti lähestyttävää, mutta sen tiiviitä väittämiä voi juuttua miettiämään pidemmäksi aikaa. Kirja sivuaa Armstrongin myöhemmän teoksen Fields of Blood (2014) teemoja, mutta väkivalta on tällä kertaa vain taustalla. Armstrongin teos on osa Canongaten myyttejä luotaavaa kirjasarjaa, jonka muita osia ovat kirjoittaneet romaanikirjailijat, kuten mm. Margaret Atwood (Penelopiad) ja A. S. Byatt (Ragnarok).

Teoksessa on kuusi osaa, joista kukin keskittyy aikakausittaittain muuttuvaan mytologiseen ajatteluun. Paleontologisen kauden metsästäjä-keräilijät (20000-8000 eaa.) elivät osana luontoa. Ihminen ei korottanut itseään ympäristönsä yläpuolelle. Näin esimerkiksi eläinten ilmeet ja tavat tulkittiin inhimillisiksi tunteiksi. Syöminen edellytti kuitenkin tappamista, ja tappaminen oli traumaattista. Metsästäjät kehittivätkin erilaisia myyttejä ja rituaaleja tekonsa sovittamiseen, esimerkiksi suomalaisittain peijaiset. Yhteydet jumaliin lankesivat shamaanien kontolle. Esimerkiksi kreikkalaisessa pantheonissa Herakles ja Artemis kantavat jälkiä metsästäjäajoilta.

Neoliittisella kaudella (8000-4000 eaa.) maanviljelyksen kehittäminen muutti kaiken. Esimerkiksi paratiisista karkoittamisen on tulkittu tarkoittavan juuri maanviljelyksen alkua, jonka jälkeen oli otsa hiessä leipä hankittava. Ihmiset asettuivat paikoilleen ja alkoivat hallintaa ympäristöään. Kuten metsästys aiemmin, myös maanviljelys oli kauttaaltaan uskonnollista. Rituaalit pyrkivät varmistamaan hedelmällisyyden jatkumisen. Armstrong huomauttaa, että luonnonvoimat olivat väkivaltaisia ja maanviljely oli taistelua hedelmättömyyttä, nälkää, kuivuutta, rankkasateita ja katoa vastaan. Niinpä maanviljelyksen tai hedelmällisyyden jumalat eivät olleet sovittelevia, koska ne aiheuttivat surua ja kuolemaa.

The new neolithic myths continued to force people to face up to the reality of death. They were not pastoral idylls, and the Mother Goddess was not a gentle, consoling deity, because agriculture was not experience as a peaceful, contemplative occupation. It was a constant battle, a desperate struggle, against sterility, drought, famine and the violent forces of nature, which were also manifestations of sacred power.

Vastoinkäymiset heijastuivat myyteissä vastavoimien työnä: Hades kaappaa Demeterin tyttären Persephonen ja kestää aikansa ennen kuin tytär pääsee palaamaan äitinsä luo. Tämän ajan Demeter kiistää pelloilta kasvun. Myyteissä uudelleen syntyminen edellyttää aina jonkinlaista kuolemaa. Vastavoimat ja paha näyttelevät siten tässä kiertokulussa välttämätöntä osaansa.

Aikaa myöten kehittyi kirjoitus ja sitä kautta varhainen sivilisaatio (4000-800 eaa.). Kirjoituksen kautta uskonnollisille menoille ja tunteille voitiin antaa pysyvä ilmaus. Kaupungeista tuli myös uskonnollisia keskuksia (tai toisinpäin) ja jumalat "muuttivat" kaupunkeihin. Kaupungistumisen tuoma erikoistuminen muodostui sekin uskonnolliseksi, kun ammattikunnat saivat omia jumaliaan.

Kaupunkivaltioiden ajalla myyteissä järjestyksen ja kaaoksen kamppailu heijasteli epäsäännöllisiä ja usein tuhoisia tulvia, kilpailua sekä pelkoa kuivuudesta, valloittajista ja vaipumisesta takaisin barbariaan. Joidenkin mielestä kaupungit olivat askel etäämmäksi jumalista. Runoilijat alkavat kirjoittaa ja tulkita alkukantaisia myyttejä uudelleen, eivätkä etääntyneet jumalat suosi enää sankareita kuten aiemmin. Viimeisimmissä versioissa Gilgamesh ei saavuta kuolemattomuutta kuten vielä vedenpaisumuksesta pelastunut Atrahasis.

Ensimmäisen vuosituhannen aikana eaa. tapahtui jonkinlainen käänne mytologioissa eripuolilla maailmaa. Käänteen (engl. Axial Age) aikana (800-200 eaa.) syntyi uskontoja, jotka ovat tietoisia inhimillisestä kärsimyksestä ja uudenlaisen uskonnon tarpeesta. Ne olivat kiinnostuneita yksilön omastatunnosta sekä moraalista ja ajoivat väkivallattomuutta. Taustalla oli rauhattomat ajat sotineen, väestön pakkosiirtoineen, verilöylyineen ja kaupunkien tuhoamisineen. Toisaalta kaupungistuminen oli tuottanut uudenlaista ajattelua, johon perinteiset myytit eivät enää purreet.

Urban life had changed mythology. The gods were beginning to seem remote. Increasingly the old rituals and stories failed to project men and women into the divine realm, which had once seemed so close. People were becoming disillusioned with the old mythical vision that had nourished their ancestors. 

Tuloksena myyttejä arvioitiin kriittisesti. Laozi ja Buddha pitävät eläinuhreja tarpeettoman julmina ja ylipäätään hyödyttöminä. Juutalaiset hyökkäsivät vanhoja myyttejä vastaan julistaen ne vääriksi, vaikka olivat vuosisatoja palvoneet Jahven rinnalla muita jumalia. Vaikka Baabelin vankeus vei vanhoista myyteistä hohdon, Genesikseen eksyi vielä jäänteitä vanhalta ajalta. Kreikassa kehittyy uudenlaista ajattelua, jossa maailmaa ja sen järjestystä tarkastellaan mytologioiden ulkopuolella. Jumalat edelleen etääntyivät, nirvanasta tuli vaikeampi saavuttaa ja uskonnollisesta askeesista entistäkin kurinalaisempaa. Pelkkä rituaalien tarkka suorittaminen ei enää riittänyt, vaan uskonnollisuus vaati oikeanlaisia tekoja ja oikeanlaista elämää.

Aina uuden ajan alkuun nämä käsitykset pysyvät voimissaan. Paavali rakensi myytin Jeesuksesta historiallisen Jeesuksen tilalle.

[St Paul] was not much interested in Jesus's teachings, which he rarely quotes, or in the events of his earthly life. 'Even if we did once know Christ in the flesh,' he wrote to his Corinthian converts, 'that is not how we know him now.' 

What was important was the 'mystery' [...] of his death and resurrection. Paul had transformed Jesus into timeless, mythical hero who dies and is raised to new life.

Sitten kirkkoisä Augustinus tulkitsee myyttiä Aatamista ja Eevasta uudelleen ja kehittää perisynnin käsitteen, jolle ei ole suoranaista tukea Raamatussa. Hieman myöhemmin Islam nousee valtauskonnoksi Välimeren itä- ja eteläosissa.

Kun muiden yritykset yhdistää järki ja usko, logos ja mythos, alkoivat hiipua, läntiset kristityt jäävät tämän projektin pauloihin. Samalla, kun uskoa yritettiin selittää järjen avulla ja esimerkiksi lukea myyttejä historiana, kadotettiin vähitellen tuntuma myyttien merkitykseen.

Western modernity was the child of logos. It was founded on a different economic basis. Instead of relying on a surplus of agricultural produce, like all pre-modern civilisations, the new Western societies were founded on the technological replication of resources and the constant reinvestment of capital. This freed modern society from many of the constraints of traditional cultures, whose agrarian base had inevitably been precarious. 

Uskonpuhdistus siivosi pois perinteisen myyttisen ajattelun. Rituaaleista tuli jonkinlaista muistamista sen sijaan, että ne olisivat myytin uudelleen elämistä. Nicolas Kopernikus siirsi löytöineen maailmankaikkeuden keskusta ja Francis Bacon vaati tieteisiin riippumattomuutta mytologioista. Kun Friedrich Nietzsche totesi, että Jumala on kuollut, hän oli oikeassa siinä mielessä, että pyhä myyttinä, kulttina, elettynä rituaalina ja etiikkana, oli länsimaista kadonnut. Tämä on tietynlaista köyhyyttä, koska logos ei tarjoa vastauksia suuriin kysymyksiin; se ei tarjoa merkityksiä.

A Short History of Myth on kauttaaltaan mielenkiintoinen, mutta erityisen kiinnostavaa on taideteosten tulkitseminen myytteinä. Myyttistä ajattelua ei tietenkään voi palauttaa länsimaihin noin vain, mutta Joseph Conradin The Heart of Darkness (1899), T. S. Eliotin The Waste Land (1922), Pablo Picasson Guernica (1937), James Joycen Odysseus (1922), George Orwellin Vuonna 1984 (1949) ja monet muut ovat Armstrongin mukaan uudenlaista mytologiaa. Ihmiset jäsentävät todellisuutta ja kokemustaan niiden kautta. Kuten myytit, nämä teokset ovat totta, koska ne ovat tehokkaita, vaikka ne ovat sepitettä.

The White Tiger

Aravind Adiga, The White Tiger. Free Press, New York, NY, 2008.

Kun suomalainen laulu- ja soitinyhtye Dingo lauloi karanneista valkoisista tiikereistä, sekava pako "jostain" päättyi ovien potkimisen jälkeen orastavaan yhteisymmärrykseen. Intialaisen Aravind Adigan romaani The White Tiger (2008) (suom. Valkoinen tiikeri) pyörittelee sekin murtautumisen ja pakenemisen teemoja vaikkakin eri sävellajissa ja -asteikossa. Ei silti liene sattumaa, että Dingon Kerjäläisten valtakunta (1985) myi moninkertaista kultaa ja Adigan romaani voitti Booker-palkinnon.

The White Tiger on huumorisävytteinen veijariromaani nykyajan Intiasta. Päähenkilö Balram Halwai kirjoittaa kirjettä Kiinan pääministerille Wen Jiabaolle vuodattaen taustansa, toiveensa ja rikoksensa.  Hän on pimeälle maaseudulle syntynyt "valkoinen tiikeri", lahjakkuus, jollaisia nähdään yksi sukupolvessa. Koulu kuitenkin katkeaa ennen kuin hän pääsee edes oppimaan englantia. Hänen isänsä polkee riksaa (jap. "ihmisvoimavaunu") kunnes kuolee tuberkuloosiin raskaan ruumiillisen työn heikentämänä. Balram haluaa välttää saman kohtalon ja taistelee tiensä perinteiden piiristä kaupunkiin ja itsenäisyyteen. Hän päätyy palvelijaksi ajamaan autoa (ransk. automobile, "itseään liikuttava") uuden eliitin perheeseen. Hänen isäntänsä herra Ashok on viettänyt vaimonsa kanssa monta vuotta Yhdysvalloissa, ja ympäristö riitelee sen kokemuksen kanssa.

 I looked out the window to see a large bronze statue of a group of men—this is a well-known statue, which you will no doubt see in Delhi: at the head is Mahatma Gandhi, with his walking stick, and behind him follow the people of India, being led from darkness to light.
    The Mongoose squinted at the statue.
    "What about it? I've seen it before."
    "We're driving past Gandhi, after just having given a bribe to a minister. It's a fucking joke, isn't it."
    "You sound like your wife now," the Mongoose said. "I don't like swearing—it's not part of our traditions here."
    But Mr. Ashok was too red in the face to keep quiet.
    "It's a fucking joke—our political system—and I'll keep saying that as long as I like."
    "Things are complicated in India, Ashok. It's not like in America. Please reserve your judgment."

Kertomuksen Intia on moneen kertaan kahtiajakautunut: On pimeä ja köyhä maaseutu, joka elää esiteollisessa ajassa, ja sähkövalossa kylpevä, nykyaikainen kaupunki, joka vääristää perinteet. On isovatsaisiin miehiin ja pienivatsaisiin miehiin tiivistynyt kastijärjestelmä. On englantia puhuva, länsimaistunut eliitti, joka ei tunne perinteisiä ruokia tai jumalia, ja englantia taitamaton perinteen sitoma rahvas, joka ei tunne englantilaisia viskejä tai länsimaisia muusikoita.

Balram on valkoinen tiikeri, yksilö. Hän haluaa paeta isänsä kohtaloa ja joutuu maksamaan siitä sosiaalisena eristäytymisenä. Kertomuksen nykyisyydestä taaksepäin katsova kerronta esittää Balraminkin nöyräksi juhdaksi, joka vähitellen alkaa murtautua perinteen kahleista. Taustalla kytee tyytymättömyys ja poliittinen muutos, jopa vallankumous.

Ironisoiva kerronta osoittaa myös eliitin länsimaistumisen olevan päälleliimattua. Harhaillessaan hotellista tai ostoskeskuksesta toiseen se ei osoita perinteistä irrallista ajattelua. Kodinkoneiden aikana sen tapa pitää palvelusväkeä nojaa aristokraattisiin ihanteisiin, eikä palvelijoiden lojaaliudella, ihmisyydellä tai ruumiilla ole kuin käyttöarvo. Länsimaisen kaupungistumisen systemaattisuus ei ulotu viemäröintiin, katunumeroihin tai kaupunkikaavaan, vaan kaikki on jotenkin sekavaa ja tilapäisen tuntuista. Hienostoalueen reunalta alkaa slummi, koska palvelusväenkin pitää asua jossain. Demokratia on vitsi, hygienia on heikkoa ja korruptio vahvaa.

Adigan romaani pysyy selvästi paremmin koossa kuin Dingon laulun sanoitus. Sujuvan ja satiirisen tarinan seassa on tummia jälkikoloniaalisia juovia. Ilman laillisuuden perinnettä moraalisuus ja yksilöllisyys eivät ole yhdistettävissä. Niin se käy.

The People of the Parish

Katherine L. French, The People of the Parish: Community Life in a Late Medieval English Diocese. University of Pennsylvania Press, Philadelphia, PA, USA, 2001.

Vuonna 1379 yhdeksän ihmistä kutsuttiin kruununkäräjille todistamaan yhdeksänvuotiaan pojan kastetilaisuuden ajankohtaa ja siten pojan riittävää ikää isänsä Roger de Waltonin perimiseen. Jokainen yhdeksästä todistajasta oli läsnä pojan kastetilaisuudessa, mutta vain kolme heistä oli paikalla varsinaisen messun vuoksi. Liiketoimet, uutiset, sosiaaliset tapaamiset ja erilaiset tapahtumat motivoivat muita. Keskiajan Englannissa kirkko tarkoitti seurakuntalaisille paljon muutakin kuin jumalanpalveluksia.

John de Sotheworth, forty and more, was at the church for a loveday between William Robynson and [tear] of Kirkdale when John was baptized.
John del Twys, forty and more, was at the church to hear mass before going to buy fish at Boode, and was present at the baptism.
Robert de Eld, forty and more, was at the church to hear news from Ireland of the Earl Edmund of March.
Henry de Penketh, forty and more, was at the church to buy corn from Robert Wilkynson.
Henry de Twys, forty and more, was at the church to hear mass before going to Kirkdale to buy two oxen from Robert Wilkynson of Kirkdale.
William Laghok, forty and more, was at the church to hear mass before going to Litherland to see a corpse and wreck on the seashore.
John de Hey, forty and more, was at the church to see John del Hethe.
John de Andern, forty and more, was at the church for a cockfight between John de Silkes and Robert del Heth.
John de Bugard, forty and more, was at the church to see a man from Liverpool.

Katherine French tarkastelee kirjassaan The People of the Parish (2001), miten seurakuntatoiminta synnytti ja heijasteli sekä toisaalta vahvisti paikallista yhteisöä myöhäiskeskiajan Englannissa. Yhteisön French määrittelee lyhyen akateemisen jalkatyöskentelyn jälkeen "joukoksi jatkuvassa vuorovaikutuksessa olevia ihmisiä, joilla on yhteiset päämäärät, kiinnostuksen kohteet, huolenaiheet ja ihanteet". Se ei siis ole staattinen, ylhäältä johdettu, homogeeninen eturyhmä vaan toiminnan kautta piirtyvä heterogeeninen joukko. Vaikka tavoitteena oli hyvä elämä tai sielun pelastuminen, osallistumisen kautta seurakuntalaiset tunsivat olevansa osa jotain myös tämänpuoleisessa.

Pelkästään kirkkorakennuksen ylläpito, korjaukset ja laajennukset edellyttivät seurakunnan maallikkojäsenten organisoitumista, mutta juhlapyhien järjestäminen, teatteriesitykset, rahan kerääminen ja töiden valvominen vaativat yhteistyötä. Näiden junaileminen lankesi seurakunnan valitsemalle valvojalle (churchwarden). Säilyneistä tilikirjoista French kokoaa mielenkiintoisen katsauksen Bathin ja Wellsin hiippakuntien elämään noin mustastasurmasta aina uuden ajan alkuun.

Istumajärjestys on varmasti yksi vanhimpia ja varmimpia kiistanaiheita. Kun kirkkoon alettiin tuoda penkkejä, seurakunta alkoi myydä istumapaikkoja, jolloin ongelma hinnoiteltiin. Kymmenykset virtasivat kirkon organisaatioon kauaksi paikallisista oloista, joten vuokrat, esitykset, keräykset, ja lahjoitukset muodostivat seurakunnan tulot. Mutta seurakunta ei ollut pelkästään taloudellinen tai - kuten French monin esimerkein kuvaa - juridinen yksikkö. Vaikka harva osasi lukea, seurakunnasta muodostui kirjallinen instituutio, joka jonkun luku- ja kirjoitustaitoisen jäsenensä kautta luki ja laati kirjeitä ja sopimuksia. Myös valvojan taloudenpito luettiin tilinpäätöksessä auki seurakunnalle.

Saarnat ja rituaalit heijastelivat paikallisia oloja, etenkin jos kirkkoa käytti myös esimerkiksi luostari. Kirkkorakennuksesta ja sen lasimaalauksista, alttaritauluista, penkeistä ja kirkonkelloista tunnettiin ylpeyttä, ja niiden kautta kilpailtiin naapurikylien tai kaupunkien kanssa.

The resulting architecture and interior furnishings reflect a parish's evolving ideas about its community identity. Building and furnishing the parish church bound the parishioners together through shared discussions of expectations, fundraising, work, and building use. The entire process required cooperation. The number and tone of the bells, the height of the tower, and the overall size and splendor of the church and its decorations provided different focal points for celebrating the glory of God and for advancing local pride. As they built and repaired their own unique church building and supplied the items for the mass that regularly assembled them together, the parishioners continually confronted what it meant to belong to the parish.

Silloin tällöin piispan kynästä lähti paimenkirjeitä sovittelemaan kellojen soittoaikatauluja tai suitsimaan epäterveeksi nähtyä ylpeyttä.

The People of the Parish purkaa auki keskiaikaisen paikallisen yhteisön dynamiikkaa. Tapaukset ovat katkelmallisia, koska aineisto, kuten esimerkiksi riidat maksuista, ei kata oikeuden päätöksiä, mutta antavat kuvan siitä, mitä seurakunnassa tapahtui, miten sen toimintaan osallistuttiin ja millaisista asioista väännettiin kättä. Tällainen on tietysti pohjattoman mielenkiintoista, vaikka French osoittaa kirjansa enimmäkseen akateemiselle yleisölle; argumentaation tueksi ja selvennykseksi kirjassa on lukuisia karttoja, graafeja, tilastoja ja kilometrin verran lähdeviitteitä.

Thinking with Type

Ellen Lupton, Thinking with Type: A Critical Guide for Designers, Writers, Editors, & Students (2nd Edition). Princeton Architectural Press, New York, NY, USA, 2010.

Ostin kirpparilta repaleisen Mika Waltarin Mikael Karvajalan (1948) keväällä 1993, mitä voi pitää bibliomaniani ensioireena. Olin tietysti lukenut ja ostanut kirjoja aiemminkin, mutta tuosta hetkestä lähtien kirjoihin liittyi sammumatonta nälkää, ahneutta ja omistushalua. Kävin  kirjansidontakurssin ja korjasin vanhoja—joskus myös rumia uusia—kirjoja. Kun sitten vuosia myöhemmin jossain vaiheessa kävin painattamassa (muistaakseni Lasihelmipeliin) tekemieni kansien selkään tekstit kirjasitomossa, sain iltapäivän verran oppia kirjojen painamiseen, kirjansidontaan ja latomiseen. En kuitenkaan koskaan korjannut sitä Mikael Karvajalkaa. Saatuani lyhyelti opastusta myös papereihin ja kuituihin, ei 1940-luvun hapertuviin opuksiin tuntunut enää järkevältä upottaa aikaa. Hauskasti monien 1990-luvun alun jälkeen uutena ostamieni kirjojen sivut ovat ehtineet kellastua, mutta divareista kerättyjen 1960- ja 1970-luvun teosten sivut hohtavat edelleen valkoisina.

Ladonta, eli tekstin viimeistely painovalmiiksi, oli joskus muinoin käsityötaito. Latojia ei enää ole, vaan tekstin usein viimeistelee kirjoittaja tai kustannustoimittaja (puoli)automaattisesti tietokoneellaan. Automaattinen ladonta ei kuitenkaan tunne vuosisatojen aikana kehittyneitä sääntöjä ja tapoja, joiden turvin syntyy kaunis sivu. Algoritmiikan perusteosta The Art of Computer Programming (1968-1973) työstäessään Donald Knuth kehitti ohessa tieteellisiä julkaisuja palvelevan taitto-ohjelman TeX, johon on upotettu paljon tuota vanhaa osaamista. Näin kenen tahansa kohtuullinen vaivannäkö tuottaa kaunista jälkeä. On tietenkin olemassa ammattikäyttöön tarkoitettuja taitto-ohjelmia, mutta niiden käyttäminen edellyttää erityisosaamista.

Ellen Lupton kokoaa ladontaan ja taittoon liittyvää historiaa ja säännöstöä kirjaansa Thinking with Type (2010). Sen tarjoama oppi alkaa kirjaimista tai kirjasimista (type), niiden anatomiasta, leikkauksista ja ominaisuuksista. Varhaisempien kirjasintyyppien (typeface) juuret olivat kalligrafiassa ja monet niistä, kuten Baskerville, Bodoni, Didot, Garamond ja Palatino, on nimetty niiden alkuperäisen kehittäjän, usein painajan, mukaan. Sitten kirjasimet alkavat irtautua perinteestä ja elää omaa elämäänsä. Graafiset suunnittelijat pohtivat valinnoissaan paitsi kirjasintyyppien ominaisuuksia, myös niiden historiaa ja konnotaatioita.

Kirjasintyyppi pitää sisällään erikokoisia ja -näköisiä (kursivoitu, lihavoitu) kirjasimia. Fontti, joka tietokoneohjelmien myötä on uinut arkikieleen, tarkoittaa tietyn kirjasintyypin tietynkokoista ja -näköistä toteutusta (leikkausta). Se on tietokoneohjelmaksi käsitetty kirjasintyypin toteutus, johon jollakulla on tekijänoikeudet. Kirjasintyyppi on taitto-ohjelmassa tehtävä valinta, fontti on lopputulos eli mitä näkyy. Ohjelmoinnissa syötteen ja tulosteen käsittelyssä törmää jatkuvasti käsitteisiin uppercase ja lowercase, jotka tarkoittavat isoja ja pieniä kirjaimia. Nimitysten alkuperä juontuu tavasta, jolla kirjasimia sisältävät laatikostot oli sijoitettu kirjapainoissa: isot kirjaimet olivat omassa lokerikossaan pienten kirjainten yläpuolella.  

Kirjaimista Lupton siirtyy tekstiin ja sen ominaisuuksiin. Suuri osa tekstistä on lineaarista, vasemmalta oikealle, ylhäältä alas etenevää merkkijonoa, jota sitten rytmittävät kirjainvälistykset, sisennykset, tekstin hierarkia (otsikot, leipäteksti) ja kappalejaot. Lupton antaa myös lukuisia esimerkkejä, joissa lineaarisuutta rikotaan teknologian (hyperteksti) tai käyttötarkoituksen (aikataulut, kannet, julisteet) vuoksi. Lopuksi tarkastelu siirtyy ruudukkoon (grid), joka on taittamisen työkalu. Sivu jaetaan ruudukoksi, jonka avulla hallitaan tekstin, kuvien ja tyhjän tilan suhdetta ja luodaan teokseen yhtenäinen ilme. 

Lupton ehtii vain raapaista typografian pintaa. Kirjassa ei ole tavattomasti tekstiä, vaan sivut täyttyvät erilaisista esimerkeistä Gutenbergin Raamatusta aina sanomalehtien verkkosivustoihin. Kirjan lopussa on myös joitain käytännön ohjeita käsikirjoituksen tarkastamiseen käytettävästä notaatiosta ja erilaisten sanavälien ja yhdysmerkkien käytöstä. Olen käyttänyt kahta yhdysmerkkiä ajatusviivana, mutta opin, että shift-option-hyphen tuottaa (Mac-koneissa) sen oikean ajatusviivan: —

Kirjalla on oma sivustonsa.

Huomenta, keskiyö

Jean Rhys, Huomenta, keskiyö. Englanninkielisestä alkuteoksesta Good morning, Midnight (1939) suomentanut Hanna Tarkka. Saatesanan kirjoittanut Raija Siekkinen. Otava, Keuruu, 2002.

Sasha Jensen palaa vuosien jälkeen Pariisiin. Vaikka paluu tuo mieleen vuosien takaisen Pariisin, kaikki on muuttunut. Kirjan alku virittää koruttoman tunnelman.

"Aivan niin kuin entiseen aikaan", huone sanoo. "Vai mitä? Eikö?"
    Huoneessa on kaksi sänkyä, iso madamelle ja toisella puolella pienempi monsieurille. Pesuallas on piilossa verhon takana. Huone on tilava ja halvan hotellin haju niin heikko, että sitä tuskin havaitsee. Ulkona kapea kivetty katu nousee jyrkästi ylämäkeen ja päättyy rappuihin. Siis umpikujaan.
    Olen ollut täällä viisi päivää. Olen valinnut paikan jossa syön päivällä, paikan jossa syön illalla ja paikan jossa nautin lasillisen illallisen jälkeen. Olen pannut pienen elämäni järjestykseen.

Pariisi herättää muistoja, jotka kaikuvat vielä ensimmäisen maailmansodan ääniä. Vaikka nyt ilmapiirissä vilahtaa seuraavan sodan uhka, Sasha katsoo menneeseen. Hänen kallis turkiksensa tekee hänestä saaliseläimen. Vaikka hän osaa lukea tilannetta, se ei silti ole hänen hallussaan.

Jean Rhysin romaani Huomenta, keskiyö (1939) liikkuu samoilla linjoilla kuin hänen aikaisempi romaaninsa Kvartetti (1928). Toki päähenkilö Sasha on vanhempi kuin Kvartetin Marya, ja hänellä on varaa jopa kahteen ateriaan päivässä, mutta hän on samaan tapaan vieraantunut. Sashan elämä on irrallinen, kuluneiden, rähjäisten esineiden piirittämä jonkilainen viivytystaistelu. Tarina kulkee edelleen kaukana keskiluokkaisista hyveistä, omaisuudesta, työstä ja perheestä, eikä avioliitto ole se arpalippu, joka toisi ratkaisua päivittäiseen kitkuttamiseen. Sashalla ei ole juuri rahaa, ei asemaa, ei kunnianhimoa eikä tulevaisuutta. Ikkunan alla katu päättyy rappuihin eli umpikujaan.

En ollut odottanut mitään tällaista. En ollut kuvitellut, että elämäni olisi tätä -- nukkavieruja vaatteita, ikäloppuja kenkiä, tummia renkaita silmien alla, suorina roikkuvia hiuksia, ihmisten katseita... en ollut kuvitellut mitään tällaista.

Rhys esittää naisen osan aikakauden tuottamana lohduttomana kohtalona. Kuten Judith Gardiner* on huomauttanut, sukupuoli, yhteiskuntaluokka ja moraali eristävät Sashan ympäristöstään. Valinnat erottavat hänet suvusta ja keskiluokasta. Avunpyynnöt tulkitaan ansoiksi. "Mikset hypännyt Seineen?" Tällaisia lauseita tipahtelee erinomaisen säädyllisten ihmisten suusta. Sasha yrittää sulautua ja käyttäytyä muiden tavoin. Olen säädyllinen nainen, une femme convenable, joka on matkalla lähimpään elokuvateatteriin. Useampi Pernod ja konjakki kuitenkin riisuvat tämän naamion. Sashan seurustelusuhteet ja juomatavat aiheuttavat pahennusta hotellipitäjissä, tarjoilijoissa ja ravintoloitsijoissa, mistä seuraa porttikieltoja. Kaikesta tästä tuloksena on vieraantuminen.

Rhysin kerronnassa kulkevat päällekkäin päähenkilön havainto ja tulkinta. Muistellessaan hän rakentaa tilanteet uudesta näkökulmasta. Vanhat nöyryytykset tulevat nyt jälkiviisauden valossa kerrotuiksi ironian ja katkeruuden sävyissä. Sanoinko kaiken tämän? En tietenkään. En edes ajatellut sitä.

Huomenta, keskiyö on eheä, tiivis romaani. Mitä enemmän teosta mielessään pyörittelee, sitä tyylikkäämmältä se alkaa vaikuttaa. Sotien välinen murroskausi ja uusi teollistunut maailma eivät tarjoa tukevaa jalansijaa tai edes identiteettiä kaikille. Mannekiinien, kissanpentujen ja maalausten takaa löytyisi varmasti enemmänkin, mutta onneksi minä en ole kriitikko enkä tutkija.

(*) Judith Gardiner (1982) Good morning, Midnight; Good Night, Modernism. boundary 2, 11(2): 233-251.
 

Óðinnin ratsu

Óðinnin ratsu: skandinaaviset jumaltarut. Muinaisnorjalaisista Edda-teksteistä toimittanut ja suomentanut Anni Sumari. Like, Keuruu, 2007.

Brittiläinen sarjakuvakäsikirjoittaja Peter Milligan on verrannut moderneja supersankareita antiikin ikonisiin heeroksiin: Teräsmiehestä ja Oidipuksesta on kirjoitettu useita, toisistaan hieman poikkeavia versioita. Taruista ja erityisesti myyteistä voi tietenkin ammentaa pyhyyttä ja maailmankuvaa, mutta supersankarisarjakuvien tavoin ne palvelevat myös viihteenä.

Supersankarit nousivat mieleeni lukiessani Anni Sumarin kokoamaa muinaisskandinaavista tarumukaelmaa : episodimaisissa kohtaamisissa tanner tömisee ja vuoret murenevat, kun jättiläiset, pedot ja jumalat ottavat mittaa toisistaan. Kuten antiikin heeroksilla tai skandinaavisilla jumalilla, ei supersankareillakaan ole mainittavaa psykologiaa. He ovat pikemminkin arkkityyppejä, ehkä muutamin poikkeuksin.

Óðinnin ratsu: skandinaaviset jumaltarut (2007) on Edda-taruista koottu mukaelma, jonka tavoite on tehdä skandijumalat ja -mytologia suomalaisille tutuksi. Tarut kertovat maailman synnystä, jumalten suhteista, taisteluista ja tuhosta. Silti usein on vaikea tunnistaa, mitä tarinassa tai episodissa on panoksena, ja siten tapahtumat jäävät etäisiksi. On ennustuksia, taikaesineitä, kateutta, ahneutta ja alkoholia sekä tuhoisaa kilpailua urheudesta.

Sumarin työstämien tarinoiden kertojan tyyli hieman vaihtelee, mutta kaikkinensa kerronta on sujuvaa proosaa. Taruja värittää myös huumori: kaikessa on "jutun" makua, joten on vaikea yhdistää tarinoita vakavaan uskollisuuteen. Ehkä muinaisskandinaaviseen mytologiaan pitäisi perehtyä paremmin.