Kertomus sokeudesta

José Saramago, Kertomus sokeudesta. Portugalinkielisestä alkuteoksesta Ensaio sobre a Cegueira (1995) suomentanut Erkki Kirjalainen (1997). Tammi, Hämeenlinna, 2007.

Portugalilainen José Saramago (1922-2010) opiskeli ammattikoulussa, työskenteli mm. automekaanikkona, kääntäjänä, toimittajana, vakuutusvirkailijana ja kirjallisuuskriitikkona. Iltaisin hän kirjoitti. Hänen esikoisteoksensa julkaistiin jo vuonna 1947, mutta kuuluisuuteen hän nousi vasta kuusikymppisenä vuonna 1982. Hänelle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1998.

Kertomus sokeudesta kertoo epidemian tavoin leviävästä sokeudesta; ihmiset menettävät näkönsä ilman mitään ulkoista vammaa. Yksi ensimmäisistä sairastuneista on silmälääkäri. Tartuntojen määrä kasvaa nopeasti. Hallitus päättää eristää sairastuneet, ja lääkäri joutuu karanteeniin yhdessä vaimonsa kanssa. Noin 300 sairastunutta sijoitetaan vanhaan aidattuun mielisairaalaan. Ensimmäisten sairastuneiden kesken kehittyy luottamuksen piiri, mutta yhteisön kasvaessa sosiaalinen kontrolli murenee. Hygienia ja häpeän tunne katoavat. Ainoa, joka ei sokeudu muiden tavoin, on silmälääkärin vaimo. Hänen kauttaan nähdään sairastuneiden kompastelu, vajoaminen ja raakuudet. Miten säilyttää ihmisyytensä? Keitä pitäisi auttaa?

Kirjassa ei ole erisnimiä eikä henkilöitä kuvailla tai kehitellä, vaan satujen tapaan tapahtumapaikka on mikä tahansa kaupunki ja tarinan henkilöt ovat keitä tahansa lääkäreitä, vaimoja, vanhoja miehiä, pikku poikia ja nuoria naisia. Saramago ketjuttaa lauseita peräkkäin käyttämättä montakaan pistettä, ja kerronta ikään kuin valuu pitkinä, sivun mittaisina virkkeinä. Dialogi kulkee samaan tapaan ilman pisteitä ja johtolauseita; vain iso alkukirjain paljastaa puhujan vaihtumisen toiseen.

Kertomus sokeudesta on ihan viehättävä dystopia, sokeuden ja näkemisen symboliikka on paksua, mutta kiehtovasta asetelmasta huolimatta itse tarina kompastelee. Reaktiot ja toiminta tuntuivat monin paikoin epäuskottavilta, eikä kerronnan tyylikeinot oikein imaisseet mukaansa.

Captain Corelli's Mandolin

Louis de Bernières, Captain Corelli's Mandolin (1994). Vintage Books, London, UK, 1998.

Brittiläinen Louis de Bernières opiskeli filosofiaa ja teki monenlaista tointa ennen täysipäiväistä kirjailijan uraansa. 1990-luvun alussa hän julkaisi nopeaan tahtiin neljä romaania, joista viimeinen, Captain Corelli's Mandolin, osoittautui läpimurtoteokseksi. Kirjasta on tehty elokuva, jota kirjailija ei ole suuresti ylistänyt.

Tarina sijoittuu Kefalonian saarelle Kreikan länsirannikolle. Iannis on vanha lääkäri, jolla on kaunis, teräväpäinen ja -kielinen tytär Pelagia. Iannis yrittää kirjoittaa Kefalonian historiaa; saari on ollut monen valtakunnan alaisuudessa, vaikka sillä ei ole tarjota kuin ikivanhojen oliivipuiden hedelmiä ja saarta ympäröivien vesien kalaa. Puut ovat tuhannen vuotta vanhoja, ja maan uumenissa lepää kiviä ja multaa kreikan myyttiseltä ajalta. Saaren sijainti on kuitenkin "strateginen" ja niin italialaiset ja saksalaiset sotilaat miehittävät sen toisen maailmansodan aikana. Kreikka myytteineen, merineen ja kirkkaine taivaineen muuttaa vierailijoita.

Tarinaa rytmittää kolme jyrähdystä, joista jokaisella on uhrinsa. Ensimmäinen tulee kefalialaisen sirkusvoimailijan kanuunasta. Sen ampuma metalliromu haavoittaa nuorta kalastajaa, joka päätyy Iannisin ja tämän tyttären hoitoon. Sitten tulee sota. Mussolini keksii rakentaa imperiumia ja valloittaa Kreikan muinaisen Rooman tapaan, mutta kreikkalaisten vastarinta on tehokasta. Vasta pohjoisesta vyöryvien saksalaisten voimin Kreikka taipuu akselivaltojen ikeeseen. Italialaiset miehitysjoukot sijoittavat sekopäisen muusikon, kapteeni Antonio Corellin tohtori Iannisin taloon.

Italians always act without thinking, it's the glory and the downfall of your civilisation. A German plans a month in advance what his bowel movements will be at Easter, and the British plan everything in retrospect, so it always looks as though everything occurred as they intended. The French plan everything whilst appearing to be having a party, and the Spanish..., well, God knows. Anyway, Pelagia is Greek, that's my point.

Toinen jyrähdys tulee vanhasta rannalle ajautuneesta merimiinasta, jonka Corelli räjäyttää raivaustarkoituksessa. Corelli ja tämän miehet eivät tunnu ottavan sotaa kovin tosissaan, vaan laulavat kuorona kohtauksia oopperoista ja pelaavat jalkapalloa. Euroopan sota ulottaa kuitenkin vaikutuksensa myös syrjäiselle saarelle. Kun Mussolini kaatuu ja Italia vaihtaa puolta, italialaisten ja saksalaisten sotilaiden verinen välienselvittely on väistämätön.

Kolmas jyrähdys tulee vuonna 1953, kun maanjäristys tuhoaa vanhat rakennukset ja kylät. Syntyneeseen tilaan lainehtii moderni elämä muassaan sähköt, juokseva vesi, turistit ja kiihtyvä talous. Kefalonia muuttuu lopullisesti.

Captain Corelli's Mandolin on sodan riepottelema rakkaustarina. De Bernièresin kerronta on lämmintä ja ajoittain hyvin hauskaa. Se ei kuitenkaan peitä kahden suuren ideologian, fasismin ja kommunismin, aiheuttamaa inhimillistä kärsimystä. Niiden synnyttämä väkivalta repii lupaukset, ystävyyden ja perheet palasiksi. Sota vaatii hintansa, eivätkä kuivin jaloin selviä nekään, jotka osallistuvat siihen tieten tahtoen, riemusta tai vihasta.

Tämä kirja jatkaa urakointiani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Sydänmaa

Juha Seppälä, Sydänmaa (1994). WSOY, Juva, 2000.

Seppälän pieni ja pirstaleinen romaani kertoo yhden suvun vaiheista kuudessa polvessa. Kauas korpeen Jussi rakentaa torpan hänelle ja Minnalle. Pariskunnan välille ei kehity varsinaista ihmissuhdetta, ja kun kuherruskuukausi on ohi, arki metsien keskellä on painostava. Heidän tyttärensä Hilma löytää Hermannin, joka taistelee perintöosastaan ja rakentaa toisen torpan. Yksi polvi kohtaa sisällissodan, toinen maailmansodan, sitä seuraava pitkän vanhuuden. Vesa elää tyttärensä yksinhuoltajana pienen lehden kulttuuritoimittajana lamavuosien Suomessa. Monin osin kaikkien elämää hallitsee sama, muuttumaton muotti.

Talo oli saatu viidessätoista vuodessa maksetuksi, mutta se oli merkinnyt uhrauksia, väsymystä, riitelyä, vanhoilla kengillä rahjustamista vielä yhden talven yli, ostettavien appelsiinien laskemista.

Ihmiset menevät yhteen nuorena ensimmäisestä katseesta. Yksi valinta sulkee pois monta muuta. Vuodet kuluvat rakentamisessa, työssä, velvollisuuksien parissa. Paljas arki, rutiinien ja rituaalien ilmeetön ketju ei toiselle maistu. Sitä voi paeta vieraisiin suhteisiin tai alkoholiin, mutta ihmiselämä paljastuu sittenkin masentavissa määrin toistoksi. Aika jauhaa yksilöllisyyden, unelmat ja onnen hiekaksi.

Sydänmaa on pieni romaani, jonka katkelmat kattavat pitkän ajan. Päähenkilöitä olekaan ihmiset vaan se, mikä heidän kohtaloitaan yhdistää. Katkelmallisuus tekee kirjasta vaikean seurattavan; aina ei tiedä kenestä on kyse. Tämä on varmasti tarkoituksellista, koska Seppälä ei syötä koskaan suoraan lapaan. Silloin pitää selata hieman taaksepäin ja lukea uudestaan.

Länsirintamalta ei mitään uutta

Erich Maria Remarque, Länsirintamalta ei mitään uutta. Saksankielisestä alkuteoksesta Im Westen nichts neues (1929) suomentanut Armas Hämäläinen. WSOY, Porvoo, 1975.

Saksalainen Erich Maria Remarque (1898-1970) taisteli ja haavoittui ensimmäisessä maailmansodassa. Sodan jälkeen hän valmistui opettajaksi ja teki sekalaista toimisto- ja  kirjoitustointa. Kymmenisen vuotta sodan jälkeen hän kirjoitti tarinan nuoresta Paul Bäumeristä, joka värväytyy luokanvalvojansa suosituksesta mukaan sotaan heti sen alettua. Länsirintamalta ei mitään uutta julkaistiin aluksi jatkokertomuksena aikakauslehdessä vuonna 1928. Seuraavana vuonna, kustantajan suureksi yllätykseksi, kirja myi hyvin, vaikka sodasta oli ehtinyt kulua jo kymmenen vuotta. Kansallissosialistien noustua valtaan vuonna 1933 kirja päätyi roviolle ensimmäisten joukossa.

Länsirintamalta ei mitään uutta kieltämättä esittää saksalaisten sotaponnistelut huonossa valossa. Paul Bäumer on kaksikymppinen lukiolainen, joka tempautuu mukaan sotainnostukseen muiden luokkakavereidensa tapaan. Sota ei ole kuitenkaan aivan sitä, miksi sitä luultiin. Se kääntää kaiken päälaelleen. Yksityisyyttä ei ole, joten yksityiset toimet muuttuvat julkisiksi. Kuolema arkipäiväistyy ja tappaminen muuttuu eläimelliseksi leikiksi tai kilpailuksi. Vanha järjestys keikahtaa, opettaja päätyy oppilaansa alaiseksi. Haavoittuneet olisi armeliaampaa ampua saman tien. Remarquen tarina irtoaa porvarillisista hyveistä heti parilla ensimmäisellä sivulla.

Lepovuorossa voi poltella tupakkaa, katsella kaukaisia tähystyspalloja ja räjähtelevien ilmatorjunta-ammusten savupilviä. Rintama on toinen todellisuus. Kuolema ja eloton maisema puristavat sotilaiden horisontin nykyhetkeen ja riisuvat arvot, toiveet ja muistot. "Kuluuko viikkoja, kuukausia vai vuosia? Ei, ainoastaan päiviä." Kuitenkin lehdet ovat pudonneet puista, kun he palaavat seuraavan kerran linjojen taakse.

Oman tykistön putket ovat kuluneet, ja ammukset lentävät toistuvasti omiin asemiin. Ei-kenenkään-maalta kuuluu kuolevien huutoja. Pimeyden turvin lähdetään etsimään, mutta usein turhaan. Kranaatteihin, kaasuhyökkäyksiin, liikkumiseen ja elämiseen liittyviä vaaroja ei ehditä opettaa, ja niin täydennysmiehinä tuotuja alokkaita kaatuu kuin heinää. Huhuja, epätietoisuutta.

Loma tuottaa tuskaa. Se siirtää sotilaan ajassa taaksepäin ja tekee veteraanista jälleen pojan. Suojaava nihilismi halkeilee. Sukulaisten ja tuttavien käsitykset sodasta ovat propagandan värittämiä, eikä rintaman olosuhteista, tappamisesta tai kuolemisesta voi puhua kuin fraasein. Omaisten suru tuntuu mielettömältä.

En kerro hänelle ikinä totuutta; ennen hän saisi silpoa minut palasiksi. Säälin häntä, mutta hän tuntuu minusta myös hieman tyhmältä. Pitäähän hänen lopultakin jo rauhoittua; Kemmerich pysyy kuolleena, tiesipä tämän äiti tai ei, millä tavoin hänen poikansa kuoli. Kun on nähnyt paljon kaatuneita, ei voi enää oikein käsittää noin suurta tuskaa yhden ainoan kaatuneen takia.

Remarquen romaani on kohtalaisen lyhyt mutta sitäkin vaikuttavampi. Kerronta kulkee preesensissä ikään kuin tapahtumat tapahtuisivat juuri nyt. Taistelukentän kuvaus on lohdutonta, sota raakaa ja turhaa. Paul harhailee nihilismin ja epätoivon välisellä kaistaleella. Vain ystävien seurassa sodan tapahtumat painuvat tietoisuuden pohjalle kuin kivet.

Kirja jatkaa Ihminen sodassa -luku-urukkaa.

Murtuneet mielet

Ville Kivimäki, Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945. WSOY, Helsinki, 2013.

Luultavasti sodat ovat aiheuttaneet osallistujilleen psyykkisiä ongelmia aina ja kaikkina aikoina, mutta järjettömän tappamisen aivan uuteen mittakaavaan vienyt ensimmäinen maailmansota alkoi tuottaa runsaasti uudenlaisia, henkisiä vammoja. Kuten G. J. Meyer ensimmäistä maailman sotaa käsittelevässä kirjassaan toteaa, perinteisesti armeijat ovat jakaneet sotilaat neljään luokkaan: taistelukuntoiset, haavoittuneet, kuolleet ja pelkurit. Koska sekavassa tilassa tärisevät ihmisrauniot eivät olleet taistelukuntoisia, fyysisesti haavoittuneita tai kuolleita, he olivat armeijan näkökulmasta pelkureita. Vähitellen psykiatrit alkoivat kiinnostua asiasta, mutta "sotaneuroosin" (engl. shell shock) diagnosointi ja hoito kehittyivät hitaasti. Vaikka psykiatria pystyy nykyään diagnosoimaan oireet, pelkurin leima elää edelleen.

Ville Kivimäen Murtuneet mielet on Finlandia-palkittu tietokirja. Historian laitokselle tehdyn väitöskirjan pohjalta rakennettu teos tutkii sotilaiden psyykkisten ongelmien esiintymistä, diagnosointia, hoitoa ja asemaa Suomessa toisen maailmansodan aikana. Kansipaperit paljastavat kannen suunnittelun nojaavan Martti Nykäsen suunnittelemaan Tuntemattoman sotilaan kanteen, mutta tällä kertaa sotilas on kääntynyt katsojaan päin (kivääri on oikealla olkapäällä).

Suomi oli valmistautumaton talvisotaan monin tavoin, ja yksi tapa oli psykiatrinen hoito. Sodan alussa hoitopaikkoja ei käytännössä ollut. Taisteluiden myötä takalinjoihin alkoi valua "tärähtäneitä" sotilaita, joilla ei ollut selkeitä fyysisiä vammoja, mutta jotka oirehtivat kuitenkin monin tavoin: olivat esimerkiksi hermostuneita, väsyneitä, itkivät, eivät pystyneet nukkumaan, potivat vatsavaivoja, hengitysvaikeuksia, ahdistusta, kokivat kontrolloimatonta kauhua, menettivät tajuntansa tai raajojensa kontrollin, vaipuivat apatiaan tai itsetuhoon, saivat kouristuksia, harhoja tai näkivät hallusinaatioita. Sivu mennen sanoen, David Finkel kuvailee osin samantyyppisiä oireita Irakissa palvelevissa amerikkalaissotilaissa, jotka sotivat ilman selkeää vihollista ja jotka "partioivat" eli ajelevat ympäriinsä panssaroimattomissa ajoneuvoissa tienvarsipommien maalitauluina, ja samanlaista sodanjohdon haluttomuutta tunnustaa oireiden merkitystä.

Sotapsykiatriaan erikoistuneita hoitopaikkoja perustettiin nopeasti, mutta diagnosointi ja hoidot olivat vaihtelevia aina sodan loppuun asti. Lääkärit eivät pitäneet psyykkisiä ongelmia sodasta tai taistelusta vaan yksilön ominaisuuksista, kuten perimästä, johtuvina. Miksi? En tiedä, ehkä taustalla on fyysisen ja henkisen välinen vaikea filosofinen kuilu, jonka takia on vaikea selittää, miten fyysinen kokemus, joka ei suoraan vahingoita kehoa, tuottaisi vahingon mieleen. Traumaperäinen stressihäiriö tunnistettiin vasta Vietnamin sodan aikoihin.

Perinteidensä mukaisesti armeija käsitteli yksittäistapaukset koko armeijan näkökulmasta. Psyykkisistä ongelmista pelättiin syntyvän aukko, jonka läpi sotilaat vuotaisivat pois taisteluista. Suomalainen sotapsykiatria olikin Kivimäen mukaan "armeijaa palvelevaa lääketieteellistä pragmatismia, jota sävytti kansallis-porvarillinen mutta kuitenkin demokraattinen konservatismi". Vaikka sotien aikaan armeijan käyttöön valjastettiin kaikki mahdollinen, kaikkia saksalaisen totalitarismin valtuuksia ei omaksuttu tai kokeiltu (vaikka halukkaita olisi ollut).

Kivimäki kerää tapauskertomuksista piirteitä, jotka altistivat psyykkisille ongelmille. Pitkä taistelustressi, vihollisen rumputuli, läheltä piti -tilanteet ja epäselvät strategiset tavoitteet aiheuttivat ongelmia. Sotilaat, joiden lapsuus oli rikkonainen ja jotka eivät tehtävänsä takia (lääkintämies, kantaja, keittäjä) kuuluneet tai jotka eivät sosiaalisten taitojensa puolesta päässeet osaksi vertaisryhmiä, olivat alttiita ongelmille. Samoin täydennysmiehinä vaikeisiin paikkoihin heitetyt ja ylipäätään iäkkäämmät, perheelliset miehet olivat alttiita. Kääntäen, oireista itsekseen tai vertaisryhmän avulla selvisivät ne, jotka pystyivät omaksumaan sotilasidentiteetin (liminaalivaihe), jotka pääsivät osaksi rintamamiesten tiivistä pienyhteisöä ja joiden ei tarvinnut huolehtia rintaman ulkopuolisista ongelmista (perhe, lapset). Vaikka propagandaa vihasivat miltei kaikki, Kivimäki huomauttaa, että nationalistinen ideologia ja koulutus antoivat sotilaille jonkinlaisen käsityksen taistelun merkityksestä, samoin rintamalle tuotu uskonnollis-historiallinen propaganda.

Psyykkisiä ongelmia sodasta saaneet eivät nauti tai nauttineet invalidistatusta. Diagnoosit siirsivät ongelmat yksilön ominaisuuksiksi, jotka eivät olleet suoraan sodan aiheuttamia. Miltei kaikilla pitkään palvelleilla oli ongelmia sodan jälkeen, joten niiden hyväksyminen korvausperusteeksi olisi synnyttänyt kalliin sotkun. Murtuneet miehet saivat sodan aikana ja sen jälkeen osakseen pilkkaa, ikään kuin miehuuskoe olisi epäonnistunut. Silti monet ongelmista kärsineet ehtivät taistella moneen otteeseen esimerkiksi talvisodassa tai jatkosodan hyökkäysvaiheessa ilman havaittavia oireita, ja vasta ylivoimainen suurhyökkäys 1944 laukaisi ongelmat.

Kivimäen nelisataasivuinen teos on kiehtova sukellus talvi- ja jatkosodan kulkuun ja erityisesti jatkosodan vaiheiden (hyökkäys, asemasota, perääntyminen) vaikutuksista sotilaiden psyykeeseen. Kirja paneutuu ryhmäsolidaarisuuteen, antropologiaan, aikalaispsykiatriaan, psykiatreihin ja hoitomenetelmiin. Se auttaa ymmärtämään suvuissa liikkuvia tarinoita painajaisista ja vaikeista aiheista. Se antaa myös osaltaan käsityksen, mitä tarkoittaa totaalinen sota. Erityisesti kirjan alkupuolisko tuntui jäsentävän äsken lukemani Tuntemattoman sotilaan uusiksi: Miten tappaminen lakkaa olemasta moraalinen kysymys? Miten sotilasidentiteetin omaksuminen ilmenee? Miten taisteluväsymys puree Hietaseen sotaonnen kääntyessä? Miten Vanhala tai Rokka suojautuu väkivallalta?

Kirja nostaa esiin kysymyksiä, selittää ja jättää siten luullakseni pysyvät jäljet. Suosittelen.

Tämä kirja jatkaa urakkaani Ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Tuntematon sotilas

Väinö Linna, Tuntematon sotilas (1954). WSOY, Juva, 1993.

Viime vuosisadan aikana sodankäynti sai teollisen mittakaavan ja uudenlaiset ammukset, pommit ja räjähteet tehosivat hyvin ihmisen pehmeään kudokseen. Sitä mukaa, kun uusi sodankäynti alkoi vaikuttaa eri maihin, alettiin pystyttää tuntemattoman sotilaan muistomerkkejä kaatuneille, joiden ruumiita ei pystytty tunnistamaan. Suomen kohdalle on osunut kolme tällaista modernia sotaa: talvisota, jatkosota ja Lapin sota.

Väinö Linnan (1920-1992) ikäluokka kutsuttiin palvelukseen heti talvisodan jälkeen huhtikuussa 1940. Kirjailija osallistui jatkosotaan Jalkaväkirykmentti 8:n riveissä. Näihin kokemuksiin perustuu hänen läpimurtoteoksensa Tuntematon sotilas. Se kuvaa konekiväärikomppanian vaiheita Paloaukean varuskunnasta Joensuun liepeiltä Petroskoihin, Syvärille ja takaisin vanhalle rajalle.

Jatkosota (1941-1944) niveltyi yhteen saksalaisten Neuvostoliittoa vastaan käynnistämään operaatio Barbarossaan. Toisin kuin talvisodassa Suomi oli nyt hyökkääjä. Se joutui näkemään vaivaa oikeuttaakseen hyökkäyksen. Talvisodassa menetetyt alueet haluttiin takaisin, mutta monien mielissä kajasti kansallisromanttinen heimoaate: suomensukuiset kielialueet yhtenä valtiona, Suur-Suomena. Mannerheimin Miekkavala ja Miekantuppikäsky kiteyttivät nämä tavoitteet. Ideologialla oli tietenkin kriitikkonsa, mutta jatkosotaan kuitenkin päädyttiin. Kun sota eteni hyvin sekä suomalaisella että saksalaisella rintamaosuudella, maan oikeisto halusi liittää Itä-Karjalan osaksi valtakuntaa.

Tuntematon sotilas on instituutio. Suomalaiset kuljettavat sen henkilöhahmojen lausahduksia (ehkä tietämättäänkin) arkikielessä. Konekiväärikomppanian upseereista on kasvanut johtamisen arkkityyppejä. Miehistön tarjoama eri murteiden edustus ja niiden tuoma puhutun kulttuurin  kielellinen rikkaus ja ilmaisuvoima lumoavat lukijapolvia toisensa jälkeen. Se luo myös kuvan koko kansan projektista, mutta en ole varma, onko kyseessä Linnan ottama kirjallinen vapaus. Äitini isän joukko-osasto koottiin saman kylän miehistä, mikä teki tappioista hyvin karvaita.

Joka tapauksessa sotilas on tuntematon monesta syystä. Kirjan kannessa seisova sotilas on selin (kiväärin hihna on oikealla olkapäällä), joten hänen kasvonsa eivät näy katsojalle, eikä univormuun pukeutunutta harmaata massaa erota kuin yhdessä palvelleet saman yksikön jäsenet. Kannen sotilas on viittaus kanttiinissa juuri ennen rintamalle lähtöä myytyihin kirjoituslehtiöihin.

Lehtiöiden päälle oli piirretty tyylitelty sotilas. Siinä tämä seisoi kypärä päässä, "prässit" housuissa ja siniristilippu takana hulmusi. Kai jonkinlainen toivekuva. Ei ainakaan missään tapauksessa todellisuus.

Haavekuva kuitenkin kangasteli suomalaisen upseeriston silmissä. Toisin kuin kannen sotilaalla suurella osalla sotilaita ei ollut kypärää. Konekiväärikomppanian miehet pilkkasivat ohi kulkevien jääkärien teräskypäriä ruoanlaittovälineiksi, mutta heidän joukkueenjohtajansa eli eri maailmassa.

Kariluoto katseli innostuneena. Melkein kuin saksalaisia iskujoukkoja. Miksi ei meille oli määrätty kypäreitä. Kuinka jäykän miehekkääksi se tekeekään kasvot.

Sotilas on tuntematon suomalaiselle upseeristolle. Heimoaatteen, saksalaisen sotilasihanteen ja mekanisoidun sodankäynnin päihdyttämät nuoret upseerit katselevat pettymyksen vallassa suomalaisia marssiosastoja, joilta "puuttui kaikki sotilaallisuus". Saavutetut voitot kohottivat upseerien itsetuntoa ja mieskuntoisuutta, mutta voittoja tarjoilleiden "räsyisten irvileukojen" rivistöt raakoine vitseineen ja valituksineen taittoivat hyvän olon nopeasti.

Tuntemattomia sotilaita ovat myös viholliset. Lentokoneet, tykit ja kiväärit tappavat etäisyyden päästä. Taisteluita käydään usein pimeässä. Milloin lähietäisyydelle joudutaan taisteluiden jälkeen, miehillä on vaikeuksia ylläpitää kylmää viholliskuvaa.

Koko kirjan ajan upseerit etsivät oikeaa tapaa johtaa ja toimivaa suhdetta miehiin, joita he joutuivat käskemään vaarantamaan henkensä vaikeasti käsitettävien tavoitteiden saavuttamiseksi. Lämmin mutta vaativa Kaarna kaatuu ensimmäisessä taistelussa. Hänen alaisensa johtavat hyvin eri tavoin. Lammio, suomenkielisen sotakirjallisuuden arkkidemoni, erottaa itsensä miehistöstä kirjakielensä, huolitellun ulkoasunsa, joustamattomuutensa ja heikon tilannetajunsa kautta. Hän on muistuttaa perinteistä yläluokkaista upseeristoa, jonka valkoiset hansikkaat tekevät pilkkaa sodan todellisuudesta. Sotakoneiston sisällä hän on kuitenkin pystyvä, ylennyksiä aina ensimmäisenä saava upseeri.

Kariluoto, vastaitsenäistyneen maan suomenkielisen keskiluokan kasvatti, tavoittelee arvostusta väärin käsitetyn miehekkyyden, epärealistisen ideologian ja vaikean todellisuuden ristipaineessa. Monen muun upseerin tavoin sotaonnen kääntyminen on hänelle kaksinverroin karvasta, koska tappio tarkoittaa myös osaksi identiteettiä omaksutun ideologian kuolemaa.

Koskelaa ei erota miehistöstä kuin vaiteliaisuus. Hän lukee miehistön mielialoja taitavasti, luottaa alaisiinsa ja rakentaa auktoriteettinsa esimerkin voimaan: hän tarttuu vaarallisimpiin tehtäviin itse. Esimerkkiä ja edestä johtamista harjoittivat toki monet muutkin. Miehistötappiot upseerien keskuudessa olivat hyvin korkeat. Koskelaa ohjaa kuitenkin harkinta.

Jatkosota oli ideologisesti vaikeampi kuin talvisota. Tuntemattomasta sotilaasta on luettavissa halveksunta heimoaatetta ja sotapropagandaa kohtaan. Karjalalainen kulttuuri tanhuineen tai itkuvirsineen saa Hietaselta pelkkää pilkkaa, vaikka mies on ensimmäisenä tunnustamassa vihollisen inhimillisyyden kaikkia yhdistävän pelon tai nälän kautta. Itse karjalalaiset eivät suuremmin arvosta suomalaisten sotahanketta tai sen tavoitteita. Lotat, vapaaehtoisina taistelutoimia tukemaan rintamalle lähteneet naiset, eivät esiinny hyvässä valossa kertaakaan. Suojeluskunnissa

käänneltiin kaikenlaisia innostavia tulevaisuudenhaaveita, joiden järjettömyyden takasivat siniset silmät ja vastaitsenäistyneen maan kansallisen toisen polven sivistyneistön pitkähköt niskavillat.

Sotilaspastorit, jotka ovat siunaamassa tappamista uskonnollisin ja ideologisin sanakääntein, näyttäytyvät pahantekijöinä. Suomalainen propaganda tehoaa vain hyväuskoisena kuvattuun Saloon, joka uskoo väsymättä voittoon, Saksaan ja "uusiin aseisiin". Jopa upseerit vierastavat hänen reippauttaan.

Tämä oli neljäs lukukerta, jos yksi äänikirjakokemus lasketaan mukaan. Kirja jaksaa yllättää. Vuosien varrella kirjasta ehtii muodostua mielikuva, mutta uusi lukukerta tuntuu joka kerran nostavan kirjasta esiin jotain uutta.

Tämä kirja jatkaa urakkaani Ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Uusi pohjoinen

Laurence C. Smith, Uusi pohjoinen: Maailma vuonna 2050. Englanninkielisestä alkuteoksesta The World in 2050: Four Forces Shaping Civilization's Northern Future (2010) suomentanut Tuukka Perhoniemi. Ursa, Porvoo, 2011. 

Napapiiri on muutoksen kourissa. Jäämeri sulaa, merestä löytyy hukkuneita jääkarhuja, ja kuolemanväsyneet mursut yrittävät kiivetä vaaleisiin kalastusaluksiin luullen niitä jäälautoiksi. Vuonna 2006 Pohjois-Kanadassa Banksinsaarella metsästäjä kaatoi harmaakarhun ja jääkarhun risteytyksen, mikä aiheutti jonkinlaisen sensaation. Yhdysvaltalainen ilmastonmuutoksen geofyysisten muutosten tutkija ja maantieteen professori Laurence C. Smith alkoi kirjoittaa ilmastonmuutoksen vaikutuksista maapallon pohjoisten osien ympäristöön näiden yksittäisten uutisten takana.

Smithin työn tuloksena syntyi Uusi pohjoinen: Maailma vuonna 2050, joka nimensä mukaisesti luotaa todennäköisiä muutoksia pohjoisessa ympäristössä seuraavan neljänkymmenen vuoden aikana. Työnsä pohjaksi hän oletti, että mainittuna ajanjaksona ei satu valtavia, koko maapalloa järisyttäviä katastrofeja, ettei kolmatta maailmansotaa nähdä, ettei satumainen ihmeteknologia, kuten kylmäfuusio, mainittuna aikana ratkaise ihmiskunnan energiantuotantoon liittyviä ongelmia ja että nykyisen ilmastomallinnuksen tulokset ovat riittävän hyviä. Ihmeteknologia, katastrofi tai sota eivät ole mahdottomia, mutta ne ovat sen verran epätodennäköisiä, ettei niiden varaan voi esittää mitään vakavasti otettavaa ennustetta tulevaisuudesta. Smith tunnisti neljä perusvoimaa, jotka muovaavat tulevaisuutta maapallolla: demografia, luonnonvarat, taloudellinen globalisaatio ja ilmastonmuutos. Nämä neljä voimaa sanelevat tulevaisuuden reunaehdot.

Alkuun Smith käsittelee ympäristöön ja ihmisiin kohdistuvaa painetta. Vuonna 2050 ihmisiä on (kirjoitusajankohtaan nähden) noin 40% enemmän. Näin ollen ruoantuotannon pitää kaksinkertaistua (parempaa ja enemmän), mutta tavoite kohtaa ongelmia viljelysmaiden kuivuuden, eroosion ja suolaantumisen vuoksi. Energiantuotanto nojaa rajallisiin fossiilisiin polttoaineisiin, kuten öljyyn, kivihiileen ja maakaasuun. Näistä ensimmäisen korvaaminen seuraavan neljänkymmenen vuoden aikana tulee olemaan väistämätöntä ja kivuliasta. Vettä on täsmälleen saman verran kuin maapallon muodostumisen aikaan, mutta lämpenemisen myötä vesi on enimmäkseen vääränlaista (saastunutta tai suolaista), väärissä paikoissa (enemmän pohjoisessa, vähemmän nykyisissä vilja-aitoissa), sitä tulee väärä määrä (flash flood) väärään aikaan (vuoriston sateet tulevat vetenä, jotka virtaavat mereen eivätkä sulaa jäätiköiltä pitkin kesää). Meret nousevat, ja maailman rannikkokaupungit ja niiden elintärkeät satamat joutuvat ongelmiin.

Smith esittää myös, että stationaarisuus on kuollut. Tämä tarkoittaa, että harvinaisiin säännöllisiin tai jaksollisiin luonnonilmiöihin ei voi enää luottaa, vaikka niistä olisi kattavat tilastot. Kuivuudet, sateet ja tulvat muuttuvat pahemmiksi. Sään ääri-ilmiöt yleistyvät ja voimistuvat. Riskien arviointi ja hinnoittelu käy vaikeaksi. Niinpä vakuuttaminen näitä ilmiöitä vastaan muuttuu mahdottomaksi.

Sitten Smith maalailee pohjoisen napapiirin houkutuksia ja ongelmia. Leudommat talvet eivät enää tapa tuholaisia tai punkkeja, vaan ne leviävät pohjoiseen, tuhoavat metsiä ja levittävät borrelioosia. Lajit vaihtuvat, kun jäät sulavat ja vedet lämpiävät. Lämpeneminen synnyttää vaikeita ajoitusongelmia. Esim. lintujen pesimäalueen ruoka kasvaa toukista aikuisiksi ennen kuin linnut ehtivät paikalle. Smith esittää, että 15-37% maailman eläinlajeista kuolee sukupuuttoon vuoteen 2050 mennessä. Pohjoiset havumetsät muuttuvat savannien kaltaisiksi alueiksi. Vaikka muutos tulee olemaan hurja, se ei tarkoita karua pohjoista. Viljalajit siirtyvät pohjoisemmaksi. Lämpö, hiilidioksidi ja sateet lisäävät kasvustoa. Pohjoinen alkaa vetää puoleensa väestöä etelästä. Esimerkiksi Välimeren seutu muuttuu aavikoksi.

Arktisella seudulla arvellaan olevan 13% vielä paikantamattomasta öljystä ja merkittävä osa maakaasusta. Lähteet ovat suurelta osin merenpohjassa. Vaikeakulkuisesta maastosta on löytynyt myös merkittäviä metalli- ja mineraaliesiintymiä. Tuotannon käynnistäminen edellyttää kylmiin oloihin suunniteltua kalustoa, teitä ja satamia. Lämpeneminen helpottaa vesillä liikkumista, mutta sulava ikirouta tekee maaperästä arvaamatonta, mikä vaikeuttaa rakentamista.

Kirjoittaja päätyy pohtimaan muutoksen poliittisia ja lainsäädännöllisiä kysymyksiä. Pohjois-Amerikassa, Alaskassa ja Kanadan pohjoisissa territorioissa maan omistavat ja sen käytöstä päättävät alkuperäiskansat, kun taas Euroopassa ja Venäjällä mm. saamelaisten vaikutusvalta on nimellistä. Vaikka monet haluavat nähdä esimerkiksi inuitit tai saamelaiset ilmastonmuutoksen uhreina, nämä kansat haluavat ensisijaisesti keinoja (valtaa, rahoitusta) päättää omilla maillaan ja seuduillaan tapahtuvista asioista ennemmin kuin etelästä ojennettuja tukiohjelmia.

Lopuksi kirja esittelee vaihtoehtoisia loppuja, joissa luovutaan alussa esitetyistä perusvoimista, mutta taloudellinen globalisaatio on ainoa, joka voisi jotenkin hidastua: muilla on jo sellainen momentti, ettei muutosten vaikutus näy mainittavasti vielä 2050. Protektionismi voi nostaa päätään, mutta vakaviin resurssisotiin Smith ei tunnu uskovan. Vaikka jotkut povaavat mm. taisteluita vedestä, kuitenkin esimerkiksi sapeleitaan kalistelevat Intia ja Pakistan ovat aina onnistuneet sopimaan kahakoiden jälkeen Indusin yläjuoksun käytöstä. Vesi ja viljelysmaat ajavat Yhdysvaltojen ja Kanadan yhteensulautumista todennäköisesti rauhanomaisesti tuottaen molemmille rannikoille ja mantereen keskiosiin valtioiden rajat ohittavia integroituneita "superalueita". Pohjoismaat ovat jo omanlaisensa superalue; pohjoismaalaiset kokevat enemmän yhteenkuuluvuutta muiden pohjoismaalaisten kuin muiden eurooppalaisten kanssa, mitä historian valossa ei tarvinne ihmetellä.

Vaikka Jäämeri ei tarjoa taloudellista laivareittiä kuin lyhyen aikaa vuodesta, Smith arvioi arktisen alueen luonnonvarojen käytön olevan väistämätöntä. Väestönkasvun ja siitä seuraavan kulutuksen kasvun aiheuttama paine ajaa siihen.

Vaikka kirjan sävy on hetkittäin melkein leppoisa ja positiivinen ja sitä keventävät Smithin kenttätutkimuksen tuttavuudet, tapahtumat ja sattumat, se ei peittele edessä olevia ongelmia. Maailma ei (todennäköisesti) tuhoudu, mutta kasvavan populaation, kasvavan kulutuksen ja rajallisen maapallon yhteensovittaminen käy vaikeaksi ja ekosysteemejä tuhoutuu. Ihmisen ruoantuotanto joutuu ahtaalle ja arkikokemus muuttuu. Kirjan teesit pysyvät tiukasti nykytiedon valossa todennäköisellä polulla. Kirjassa on hakemisto, selkeät kartat sekä runsaasti kommentoituja lähdeviitteitä.

The Magus

John Fowles, The Magus (1966, 1977). Vintage, London, UK, 2004.

John Fowles (1926-2005) palveli pari vuotta armeijassa toisen maailmansodan jälkeen, opiskeli Oxfordissa ja lähti "maanpakoon" 1950-luvun alussa pienelle kreikkalaiselle Spetsain saarelle, jossa hän opetti englantia ja jossa hän aloitti kirjailijan uransa. Vaikka The Magus on hänen kolmas julkaistu teoksensa, hän kirjoitti sen ensimmäisenä. Fowles työsti käsikirjoitustaan vuosien ajan ennen kuin se julkaistiin 1966. Työ ei loppunut siihen: vuonna 1977 kirjasta ilmestyi korjattu laitos. Kirjan elokuvasovitusta vuodelta 1968 on pidetty poikkeuksellisen epäonnistuneena.

The Magus kertoo Nicholas Urfesta, brittiläisestä nuoresta miehestä, joka Fowlesin tapaan syntyy 1920-luvun lopulla, palvelee pari vuotta armeijassa, opiskelee Oxfordissa, ja tympääntyy keskiluokkaiseen brittiläiseen ympäristöön ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Hänen vanhempansa ovat kuolleet, eikä upseeri-isän perintö elätä, joten vuonna 1953 hän ottaa vastaan opetuspestin (kuvitteelliselta) Phraxosin saarelta Peloponnesoksen edustalta Aigeianmereltä. Hieman ennen lähtöä kreikkaan Nicholas kohtaa australialaisen Alisonin. Kahden kyynikon suhde on lyhyt ja kiihkeä. 

Autoton, modernista maailmasta irrallaan elävä Phraxos tarjoaa yksinäisyyttä, joka toimii kuin peili. Pohjattoman itsekeskeinen Nicholas pakenee ensin laivalla Ateenan bordelleihin ja sitten kävelyretkille saaren kaukaisempiin osiin. Hän osuu lopulta syrjäisen talon pihaan. Talon omistaja Maurice Conchis on omalaatuinen miljonääri ja lääkäri, jonka tarinat jättävät sekä Nicholasin epävarmuuteen niiden todenperäisyydestä että lukijan epävarmuuteen kirjan suunnasta.

Conchisin talossa asuu kaunis Lily, jonka asut, puheenparsi ja eteerinen olemus tuntuvat käyvän yksiin Conchisin neljäkymmentä vuotta aiemmin kuolleen kihlatun kanssa. Onko hän henki, epäluotettava mielenterveyspotilas vai näyttelijä? Illallisilla seuraavina viikonloppuina antiikki herää eloon. Nicholas joutuu omituiseen psykologiseen pyörteeseen, näytelmään tai peliin, jossa valinnan vapaus, jumalat, rakkaus ja (kuviteltu) identiteetti ovat samanaikaisesti totta ja epätotta. Conchisin psykologinen manipulointi kulkee tasatahtiin kirjailijan harjoittaman manipuloinnin kanssa.

Toisen maailmansodan tapahtumat ovat saarella edelleen läsnä. Useimmat saarelaiset pitävät Conchista saksalaisten kätyrinä, mutta, kuten melkein kaikki muukin saarella, tarinat ovat ristiriitaisia.

Men love war because it allows them to look serious. Because they imagine it is the one thing that stops women laughing at them. In it they can reduce women to the status of objects. That is the great distinction between the sexes. Men see objects, women see relationship between objects.

Vaikka sota on päättynyt, sukupuolten välinen taistelu on vasta todella alkamassa. Myös perinne ja nuoren sukupolven levottomuus ja historiaton elämänasenne alkavat ottaa mittaa toisistaan. Uudenlainen maailma, näennäisen loputtomat mahdollisuudet ja niiden tarjoamat tyhjät roolit tuntuvat riistävän merkityksen elämältä. Sisältö peittyy muotoihin, etiikka estetiikkaan. Kyynisyys on tapa suojautua, mutta se on myös merkki jo tapahtuneesta epäonnistumisesta: sen takana on enää vähän menetettävää ja vähän annettavaa. Elämä, kuten leikki ja peli, on helpompaa, jos siihen eläytyy ja kuvittelee, että se on ikään kuin totta, että sillä on ikään kuin merkitystä.

The Magus on monitasoinen psykologis-mytologinen vyyhti, josta ei voi sanoa paljoakaan paljastamatta tarpeettomasti juonenkäänteitä. Tarinassa jumalat ovat totta ja eivät ole. Kertoja on luotettava, mutta ympäröivä maailma ei ole -- ja kuitenkin on. Nicholas on samanaikaisesti sekä urhea Theseus että höyryävä Minotauros. Jos kirjaan ei pääse mukaan, se tuntuu teennäiseltä ja tarpeettoman monimutkaiselta. Itsekeskeinen Nicholas voi tuntua vaikealta, mutta kuka tahansa, joka on nuorena luullut itsestään liikoja ja jota pelkästään ujous on suojellut typeryyksiltä, löytää samastumisen kohteen. Olisinpa lukenut tämän jo silloin.

Tämä on neljässadas kirjoittamani kirja-arvio. Aloin kirjoittaa blogia, koska kirjat tuntuivat jäävän kesken. Suurin osa kirjoituksista, erityisesti kaunokirjallisuuden osalta, onkin leimoja kirjojen kanteen: luettu. Mietin vuosi sitten vakavasti blogin lopettamista, mutta viimeisen vuoden ajan kulttuurista epävarmuutta ja omaperäisyyden puutetta huokuvan 1001 kirjan listan aloittamisen jälkeen lukeminen on ollut uudenlainen nautinto. Kirjoittamisestakin on tullut ajattelun muoto, vaikkakin pyrin edelleen kirjoittamaan tiiviisti säästääkseni lukijaa.

2084

James Powell, 2084: An Oral History of the Great Warming. James L. Powell, 2011.

James Powell on yhdysvaltalainen geologi, joka on yliopisto-opettamisen lisäksi istunut Yhdysvaltain tiedeakatemian alaisessa tiedeneuvostossa. Hän on kirjoittanut liudan geologiaa ja ilmastonmuutosta käsitteleviä tietokirjoja. 2084: An Oral History of the Great Warming on tulevaisuuden historiaa käsittelevä pienoisromaani tai novellikokoelma tai jotain sinne päin. Se on kirjoittajan itsensä kustantama Kindle Single -e-kirja.

Kirja on kokoelma haastatteluita vuodelta 2084. Joukko asiantuntijoita, päättäjiä ja sotilasjohtajia eri puolilta maailmaa kokoaa vajaan kuluneen vuosisadan ilmastonmuutoksen paikalliset vaikutukset tiiviiksi narratiiviksi. Keskilämpötila nousee kuusi astetta, ja New York, Rotterdam, merkittävä osa Floridaa sekä kolmannes Bangladeshista jäävät veden alle. Phoenix ja Etelä-Eurooppa kuivuvat aavikoksi. Jäätiköt sulavat Himalajalta, Kalliovuorilta ja Andeilta tuottaen ensin valtavia tulvia ja lopulta katkeamatonta kuivuutta. Resurssisodat käydään vedestä. Vehnävyöhyke siirtyy pohjoiseen, ruoasta tulee pulaa, populaatio pienenee arviolta kolmeen miljardiin.

Vaikka aihe on mielenkiintoinen, Powellin proosa ei lumoa. Tieteisromaanina se on heikko. Kaikilla haastateltavilla on sama luennoivan tiedemiehen ääni, mitä muutama päälle liimattu n'est-ce pas tai hegeliläinen kollektiivisubjekti (me Amatsonin intiaanit, tiedeyhteisön jäsenet, meksikolaiset, kanadalaiset, intialaiset jne.) ei pysty peittämään. Vaikka narratiivit osin risteävät, kirja tarkastelee tapahtumia  erillisinä. Ehkä kirjan esittämä maailma on deglobalisoitunut paikallisiksi kulttuureiksi, ehkä haastateltavat näkevät pelkästään paikalliset olot, ehkä asiantuntijat keskittyvät vain sortuviin valleihin ja kuivuviin joen uomiin, vaikka paluun kolmeen miljardiin ja 1850-luvun elintasoon luulisi heiluttavan yhteiskuntia rajusti. 

Nana

Émile Zola, Nana. Ranskankielisestä alkuteoksesta Nana (1880) suomentanut Georgette Vuosalmi. Tammi, Helsinki, 1984.

Ranskalainen kirjailija Émile Zola (1840-1902) oli tuottelias naturalistisen koulukunnan edustaja. Koulukuntana naturalismi versosi realismista: missä realismi pyrki esittämään asiat sellaisina, kuin ne olivat, naturalismi pyrki löytämään ja tuomaan esiin toiminnan vaikuttimet. Sen mukaan juuri sosiaaliset olosuhteet, perimä ja ympäristö olivat keskeisiä ihmisluonteen kehityksen kannalta.  Naturalismi etsi arkipäiväistä, uskottavaa todellisuutta toisin kuin esimerkiksi romantiikka tai surrealismi.

Nana on yhdeksäs ja luultavasti tunnetuin osa kaksikymmentäosaista Les Rougon-Macquart -romaanisarjaa, joka käsittelee kahden suvun jäsenten vaiheita Ranskan toisen keisarikunnan aikana 1800-luvun loppupuoliskolla. Zola tutki kokeellisen romaanisarjansa kautta elämän synkeämpiä alueita, erityisesti väkivallan, alkoholismin ja prostituution vaikutusta ihmiseen.

Kirjan päähenkilö Nana esittää pääosaa Théâtre des Variétésin loppuunmyydyssä musikaalissa Vaalea Venus. Hän ei osaa laulaa eikä oikein näytelläkään, mutta yleisö ihastuu hänen hersyvään nauruunsa ja jumalaisiin muotoihinsa. Nanalla on poika, ja hän kokeilee roolia äitinä ja jonkinlaisena puolisona, mutta parhaiten hän pärjää Venuksena, miehiä hulluuteen ajavana kauneuden jumalattarena, jonka pelkkä ulkomuoto on viettelevä lupaus. Varakkaat ja vähän varattomammatkin miehet kilpailevat hänen huomiostaan kylväen hänen jalkoihinsa kalliita lahjoja. Näyttelijättäret ovat vain pari askelmaa prostituoitujen yläpuolella, eivätkä asemansa puolesta eroa puolimaailmannaisista, jotka luovivat omien tarpeidensa, "ahneen miehuuden" vaatimusten ja sosiaalisen ympäristön odotusten välissä. Miehistä itsenäisen naisen uramahdollisuudet ovat pienet ja edellyttävät järjestystä ja säästäväisyyttä.

Zola kuljettaa tarinaansa teatterin lämpiöistä takahuoneisiin, jotka muodostavat tilan kahden teatterin, lavan ja kaupungin, välillä. Pukuhuoneissa vierailijat näkevät ihmisiä ja erityisesti naisia ilman kulttuurin tuottamia tai tarjoamia sermejä ja naamioita. Kokemattomat joutuvat haukkomaan henkeään.

Tultuaan portaiden juurelle kreivi tunsi taas polttavan tuulahduksen, joka laskeutui hänen kaulalleen, tämän naistuoksun, jota tulvi valoisista ja meluisista pukuhuoneista. Ja askel askeleelta hän kiihtyi ja huumaantumistaan huumantui ihojauheen myskintuoksusta ja pesuveden kirpeästä hajusta. [...] Kaksi naista juoksi kureliivisillään käytävän poikki; muuan kolmas, joka piteli paitaansa hampaillaan, näyttäytyi ja katosi. Sitten kuului naurua, toraa ja laulua, joka katkesi alkuunsa. Pitkin käytävää näkyi ovenraoista alastomia ruumiinosia, valkoista hipiää, paitoja; kaksi vallatonta tyttöä näytteli toisilleen syntymämerkkejään; eräs taas, aivan nuori, melkein lapsi, oli nostanut hameensa polviensa yläpuolelle ommellakseen housujaan; pukijattaret vetivät säädyllisyyden vuoksi verhot eteen nähdessään molemmat herrat. Tämä oli näytännön jälkeistä kiireistä valkoisen ja punaisen ihomaalin suurpesua, pukeutumista kaupunkiasuun, joka jälleen nosti ihojauheen pilviä ja lisäsi tympeää ovista ja ikkunoista leviävää hajua. Kolmannessa kerroksessa Muffat antautui siihen huumaan, joka oli vallannut hänet. Siellä oli naisstatistien huone; parikymmentä yhteensullottua naista, ylenmäärin saippuantuoksua ja lavendeliöljyä; melkein kuin yhteinen huone laitakaupungilla. Mennessään ohi hän kuuli suljetun oven sisäpuolelta hurjaa polskimista, oikean myrskyn persuvadissa, ja hän nousi ylimpään kerrokseen, jolloin hän rohkeni vilkaista avoimeksi jätetystä oviluukusta; huone oli tyhjä ja kaasunvalossa upeili unohdettu yöastia keskellä lattiaa sikinsokin heitettyjen hameiden joukossa. Täällä neljännessä kerroksessa oli tukehtua. Kaikki haihtumiseritteet, kaikki kuumat virrat kerääntyivät sinne; keltainen katto oli kuin noettu, yksinäinen lamppu paloi punertavana sen usvassa. Hänen täytyi hetkikseksi tarttua rautakaiteeseen, joka tuntui haalealta kuin ihmisen lämpö; hän sulki silmänsä ja imi syvin hengenvedoin naisen koko sukupuolen, jota hän ei vielä tuntenut ja joka ikään kuin iski häntä kasvoihin.
-- Mutta tulkaahan toki! huudahti Fauchery, joka oli kadonnut hetki sitten. Teitä tahdotaan tavata.

Nouseva porvaristo syrjäyttää perinteistä maa-aatelia ja kaupunki tapoja. Ihmisten ja sukujen kohtalot tekevät kaupungissa nopeita käänteitä, usein kohti huonompaa. Juorut ja "karkeat salaisuudet" ovat valuuttaa siinä missä rahakin, mutta lupaukset ja kunniasanat kärsivät inflaatiosta. Juhlia jatketaan aamuun asti. Miesten itsetuhoinen hulluus palaa loppuun, minkä jälkeen jumalten lähettämä hulluus vaihtuu toiseen, ja toinen keisarikunta lähenee loppuaan.

Zolan kerronta on vertaansa vailla. Sosiaalisten tilanteiden kuvauksessa hänellä on herkkyyttä; hän virittää henkilöiden suhteita taitavasti eleiden, sanotun ja tarkoitetun välisin jännittein. Ympäristön kuvaus täydentää henkilöiden mielentiloja. Naisten vaatteita kuvaillaan ohimennen paitsi milloin ne paljastavat lantion kaarta ja katsojan ajatuksia.

Luin kirjan ensimmäisen kohtauksen neljä kertaa ja tätä kirjoittaessani viidennen. Teatterijohtajan ja kriitikon keskustelu ennen esityksen alkua, Nanan nimeä hokeva sisään pakkautuva kuumeinen yleisö, rapistuva suuruutta tapaileva rakennus ja kaasulamppujen hohde herättävät kaikki odotuksia, joihin musikaali ja kirja vastaavat jäännöksettä.

Tämä siis oli Bordenave, joka näytteli naisia ja kohteli niitä kuin vanginvartija, mies jonka aivot räiskyivät mainosta, kyynikko, jolla oli santarmin tavat! Hectorista tuntui, että hänen oli sanottava jotakin kohteliasta.
   -- Teidän teatterinne..., hän aloitti mairittelevasti.
   Bordenave keskeytti hänet tyynen raa'asti niin kuin ainakin mies, joka pitää suorasta puheesta!
   -- Sanokaa minun porttolani.
   Fauchery hymyili hyväksyvästi, mutta la Faloisella tarttui aiottu kohteliaisuus kurkkuun, ja pahasti häkeltyneenä hän koetti yhtyä johtajan äänensävyyn.

Ehkäpä löysin uuden lempikirjailijan.

The Underdogs

Mariano Azuela, The Underdogs: A Story of the Mexican Revolution. Espanjankielisestä alkuteoksesta Los de abajo (1915) englanniksi kääntänyt E. Munguía, Jr. Project Gutenberg EBook, 2008. http://www.gutenberg.org/ebooks/549

Mariano Azuela (1873-1953) oli meksikolainen lääkäri ja kirjailija. Vuonna 1910 syttyi Meksikossa kapina, johon Azuela liittyi Pancho Villan seuraajien joukossa. Kansannousu kaatoi pitkäaikaisen diktaattorin Díazin ja muuttui sen jälkeen vuosien myötä sisällissodaksi, jossa monet eri osapuolet taistelivat keskenään. Vastavallankumouksellisen Huertan noustessa sodassa niskan päälle vuonna 1915 Azuela muutti El Pasoon, Teksasiin, ja alkoi kirjoittaa kirjaa Los de abajo. 

Kirja alkaa palavasta mökistä ja päättyy vesisateeseen. Demetrio Macías, johtaja, katselee vuorilta, kun hallituksen joukot polttavat hänen talonsa. Hän tartuttaa liekin talonpoikaisintiaaniarmeijaan, soveltaa häikäilemätöntä hyökkäystaktiikkaa ja onnistuu nousemaan kapinallisjohtajaksi. Talonpojat eivät osaa kertoa, mistä he taistelevat, vaan tarvitsevat välskäriksi ryhtyneen lehtimiehen Luis Cervantesin pukemaan taistelemisen syyt ideologiaksi.

Azuelan pettymys heijastuu paitsi lehtimiehen sukunimessä, myös talonpoikaistaistelijoiden keskusteluissa, kun he viattomasti muistelevat rikoksiaan. Päihtymyksen väistyttyä taistelun ja voittojen tavoite hämärtyy. Armeija muuttuu rosvojoukoksi, joka karussa maassa verottaa köyhiä paikallisia surutta. He sortuvat huomaamattaan samoihin raakuuksiin, joita vastaan he alunperin nousivat.

   "Why do you keep on fighting, Demetrio?"
Demetrio frowned deeply. Picking up a stone absent-mindedly, he threw it to the bottom of the canyon. Then he stared pensively into the abyss, watching the arch of its flight.
   "Look at that stone; how it keeps on going...."

The Underdogs on raakile. Väkivaltaan tottuminen, ihmishengen halpeneminen, sodan rampauttamat mielet, naisten surkeat kohtalot ja muutos kansannoususta kapinakenraalien keskinäiseksi mittelöksi jäävät keskeneräisiksi. Lisäksi Munguían englanninnos on kankea.

Kirja on osa Ihminen sodassa -luku-urakkaani.

Ethan Frome

Kuva: WIKIPEDIA

Edith Wharton, Ethan Frome (1911). Project Gutenberg EBook, 2003. http://www.gutenberg.org/ebooks/4517

Yhdysvaltalaisen Edith Whartonin pienoisromaani Ethan Frome sijoittuu maaseudulle 1900-luvun alkuun Uuteen-Englantiin. Kehyskertomuksessa nimettömäksi jäävä kertoja tutustuu vaitonaiseen ja lannistuneeseen Ethan Fromeen ja onnistuu sieltä täältä kokoamaan hänen tarinansa.  Se kertoo nuoresta Ethan Fromesta, jolta vanhempien kuolema riistää opiskelumahdollisuuden ja onneton avioliitto melkein kaiken muun. Sitten lapsettoman pariskunnan taloon muuttaa vaimon serkun tytär piiaksi.

Kuten kirjassa The Age of Innocence, myös Ethan Fromessa avioliitto on sosiaalisen painostuksen ja sopivuuden tuottama siisti ja hedelmätön pihapiiri. Missä Archie Newlandin mahdollisuuksia rajoitti sosiaalinen konventio, köyhyys tekee Ethan Fromen pihapiiristä omanlaisensa vankilan. Intohimon herätessä ihmiset haaveilevat paosta ja tekevät varovaisia aloitteita pihan ulkopuolelle, mutta käytöstavat estävät heitä ilmaisemasta tunteitaan avoimesti. Sosiaalinen ympäristö vaikuttaa tietämättömältä aloitteista, mutta tosiasiassa tuomio on langennut jo ennen, kuin vaimon perintöposliini särkyy pirstaleiksi.

Kerronta viipyy talvisissa, raskaissa maisemissa ja sen tarjoamassa ankarassa todellisuudessa. Mökki on pieni, talvet kylmiä ja pimeitä, eikä valoa tai lämpöä tunne kuin hetkittäin. Elämä ei olekaan siten rakastamista tai intohimoa vaan kestämistä. 

The Geography of Nowhere

James Howard Kunstler, The Geography of Nowhere: The Rise and Decline of America's Man-made Landscape, 20th Anniversary Edition. Kunstler.com, 2013. Alunperin Simon & Schuster, 1993.

James Howard Kunstler on kirjailija ja toimittaja, joka heräsi 1970-luvun öljykriisien aikaan huomaamaan amerikkalaisen yhdyskuntarakenteen riippuvuuden öljystä. Hän alkoi tutkia asiaa ja keräsi yhdysvaltalaisen arkkitehtuurin historian, nykytilan ongelmineen ja toiveet yksiin kansiin. Nykyinen yhdyskuntarakenne ei toimi ilman autoa, eikä tarjoa ilmettä, keskustaa, toimivaa tilaa tai välittämisen arvoisia kaupunkeja.

Born in 1948, I have lived my entire life in America's high imperial moment. During this epoch of stupendous wealth and power, we have managed to ruin our greatest cities, throw away our small towns, and impose over the countryside a joyless junk habitat which we can no longer afford to support. Indulging in a fetish of commercialized individualism, we did away with the public realm, and with nothing left but private life in our private homes and private cars, we wonder what happened to the spirit of community.

Yhdysvaltojen yhdyskuntarakenteen kehitys poikkeaa Euroopasta muutamin ratkaisevin osin. Uudelle mantereelle muutti uskonnollisia ja poliittisia radikaaleja, jotka rakensivat yhteiskunnan käytännössä tyhjästä. Maata oli paljon, ja se oli halpaa. Se jaettiin ruutukaavaan, joka ei juuri huomioinut maanmuotoja tai vesistöjä. Yksityiset ostivat lohkoja ja pilkkoivat niitä kaupunkien kohdalla pienemmiksi lohkoiksi.
 
Yksityinen maanomistus on Yhdysvalloissa ensisijaisesti vapaus, joka suojaa omistajaa muiden vallankäytöltä, mutta samalla kiistää häneltä yhteisön tuen. Maanomistuksella ei ole sosiaalista ulottuvuutta. Yksityisen omistuksen arvostus on kitkenyt yhdyskuntarakenteesta hyvin määritellyn ja toimivan julkisen tilan. Euroopassa kaupungit olivat kehittyneet vuosisatojen aikana sosiaalisiksi, taloudellisiksi, sotilaallisiksi, uskonnollisiksi, poliittisiksi ja hallinnollisiksi keskuksiksi, mikä manifestoitui kaupunkien rakennuksissa ja niiden välisissä suhteissa. Yhdysvalloissa kaupungit olivat lähinnä kaupallisia keskuksia, joiden julkista tilaa ei koristeltu (paitsi myöhemmin valomainoksin). Ruutukaava ei määrittänyt kaupunkeihin selkeää keskustaa.

Yhdysvaltoissa rikkaat pakenivat teollistumista maaseudun ja kaupungin uuteen välimuotoon, suburbiaan, harvaan rakennettujen englantilaisia kartanoita mukailevien rakennusten muodostamaan vyöhykkeeseen. Ensimmäiset lähiöt olivat kohtalaisen onnistuneita radanvarsiasutuksia, mutta yksityisautoilun kehittyessä homma lähti lapasesta.

There was nothing like it before in history: a machine that promised liberation from the daily bondage of place. And in a free country like the United States, with the unrestricted right to travel, a vast geographical territory to spread out into, and a national tradition of picking up and moving whenever life became intolerable, the automobile came as a blessing.

Yhdysvalloissa muutama yksityinen visionääri on päässyt vaikuttamaan kohtalaisen paljon keskeisten instituutioiden kehitykseen. Uuden yksityisautoilua suosivan yhdyskuntarakenteen suojelupyhimys oli Robert Moses. Vanhaa rakennuskantaa lanattiin uuden tieltä. Joukkoliikkennettä ajettiin alas aktiivisesti. Lähiö omakotitaloineen muodostui valtavaksi liiketoiminnaksi. Samaan aikaan murros maataloudessa vapautti työvoimaa kaupunkeihin, ja asuntolainamarkkinat kehittyvät.

Autoilun ohella toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltoja koettelivat Euroopasta sotaa paenneet modernistisen tyylisuunnan kehittäneet arkkitehdit. Teollistumiseen saatiin rakennustaiteen vastaus, joka käynnisti kiihkeän puhdistuksen. Teräsrunko mahdollisti uusien korkeuksien tavoittelun. Teräsbetoni eliminoi holvien ja kaarien tarpeen, kevensi seinärakenteita ja mahdollisti lasiseinät. Modernismista jäi Yhdysvalloissa pois sen poliittinen ohjelma ja samalla suunnittelun sosiaalinen ulottuvuus. Arkkitehtuuri irtosi merkitysten perinteestä; muoto seurasi funktiota, ornamentti oli barbariaa, harjakatto taantumusta. Lopputuloksena koulurakennus, elektroniikkalaitteita valmistava tehdas ja tutkimuslaitos näyttävät kaikki samalta. Liikerakennukset ovat betonilaatikoita, joihin on kiinnitetty mainoksia. Kaupunkien pääkadun sijaan saadaan ostoskeskuksia, joiden rakenne ja vuokrat suosivat suuria kauppaketjuja ja eliminoivat siten paikallisen kauppiaskeskiluokan. Raha ei jää kiertämään paikalliseen talouteen vaan karkaa korporaatioiden tileille jonnekin muualle.

Autoilu ja lähiörakenne ilman julkista tilaa eristää ihmiset toisistaan. Kaavoitus on laadittu suojelemaan rakennusten hintaa, eikä rikkaiden alueelle rakenneta liikerakennuksia. Niinpä lähikauppaan syntyy matkaa, koska liikerakennukset sijaitsevat eri vyöhykkeellä, jonne asiakkaiden ja työntekijöiden pitää matkustaa. Jalkakäytävät jätetään usein rakentamatta kustannussyistä, ja lapset viedään kouluihin linja-autoin. Vaihtoehtoja autoilulle ei ole. Kolmen sukupolven mittaisen lähiöasutuksen jälkeen vaihtoehtoja ei osata edes kuvitella. Käveltävä keskusta on pyyhitty kollektiivisesta muistista. Harvaan rakennettu omakotitalomatto on se, mitä on.

Kunstler esittelee erilaisia yhdysvaltalaisia kaupunkeja: autoilu-utopian ensimmäinen uhri Detroit, toimivaa kaupunkirakennetta ylläpitävä Portland, ja muutoksen kanssa taisteleva Los Angeles. Kunstler vierailee Disney Worldissa, Atlantic Cityssä ja Woodstockissa Vermontin osavaltiossa (jossa olen joskus sattumoisin käynyt), ja maalailee niiden rakennusilmeitä ja eroja. Lopuksi hän esittelee uutta toivoa edustavia arkkitehtejä, jotka ovat tutkineet 1920-luvun kaupunkisuunnittelua ja niiden pohjalta yrittävät korjata vallitsevaa tilannetta suunnittelemalla parempia alueita (esim. Seaside, Florida, jossa sittemmin kuvattiin elokuva The Truman Show).

The Geography of Nowhere on hieno johdanto Yhdysvaltain arkkitehtuurin historiaan ja pistävä johdanto sen ongelmiin. Kunstlerin sanakäänteet ovat vielä kohtalaisen hillittyjä, vaikka hän kuvaileekin lähiörakennetta ja -rakentamista paskaksi. Modernismin ilmentymä arkkitehtuurissa pudotti suomut silmiltäni. Rakennuksia ja niiden välistä tilaa kirjan jälkeen tarkkailee eri tapaan.

Kirjan digitaalisen juhlalaitoksen esipuheessa Kunstler piirtää kaaren kirjastaan peak oil -keskusteluun. 1990-luvun lopulla suurten öljy-yhtiöiden johtajat ja yliopistoprofessorit alkoivat eläkkeelle päästyään kirjoitella huolestuttavia näkemyksiä öljyvarantojen riittävyydestä ja keskeisen raaka-aineen kallistumisen seurauksista maailman taloudelle. Yhdysvallat joutuu kouristelemaan vaikeissa oloissa polttoaineen kallistuessa.

TED Talk:  James Howard Kunstler - The ghastly tragedy of the suburbs.

A Revolution Down on the Farm

Paul K. Conkin, A Revolution Down on the Farm: The Transformation of American Agriculture Since 1929. The University Press of Kentucky, Lexington, KT, USA, 2009.

Yksi merkittävimmistä muutoksista 1900-luvulla oli ns. vihreä vallankumous, joka paitsi kohotti maatalouden tehokkuutta myös muutti ympäröivää yhteiskuntaa. Maapallon populaatio nelinkertaistui lyhyessä ajassa ja samaan aikaan väestö siirtyi maatalousammateista teollisuus- ja palveluammatteihin. Suomessa rakennemuutoksen seurauksena koulutettu tietotyöläinen on irronnut isovanhempiensa elinkeinosta niin kauas, että ymmärtääkseen esimerkiksi energian kallistumisen tai ilmaston lämpenemisen vaikutuksia ruoantuotannolle hän joutuu opiskelemaan kirjoista paitsi tapahtunutta muutosta myös maanviljelyä.

Paul K. Conkin on yhdysvaltalainen Vanderbildtin yliopiston historian emeritusprofessori. Hän syntyi  pienviljelijäperheeseen juuri vuoden 1929 pörssiromahduksen kynnyksellä. A Revolution Down on the Farm on johdanto  vihreään vallankumoukseen ja muutoksiin maataloudessa Yhdysvalloissa 1930-luvulta eteenpäin. Conkin kasvoi maatilalla, viljeli itse pitkään muiden tointensa ohella, ja hänen perheessään viljeltiin maata pitkälle 1990-luvulle asti, mikä kaikki antaa Conkinin kertomukselle omakohtaisen näkökulman. Hän on nähnyt ja kokenut kokenut muutokset itse tai lähipiirinsä kautta.

Conkin tarjoaa tapahtumille taustan, joka lähtee 1800-luvulta maanviljelytekniikoiden, -lajikkeiden, maatalouskoneiden, koulutuksen ja lainsäädännön kehittymisestä. Yhdysvalloissa hyvää viljelymaata oli tarjolla pitkään, ja eurooppalaisten vierailijoiden kauhuksi viljelijät raivasivat usein ennemmin uutta peltoa kuin lähtivät toteuttamaan mitään eroosiolta tai maan köyhtymiseltä säästäviä tekniikoita. Hevosten vetämät niittokoneet yms. nostivat tehokkuutta ja vapauttivat työvoimaa muuhun käyttöön. Etelä- ja Pohjoisosavaltioissa maaperä tarjosi erilaiset mahdollisuudet, joiden vuoksi viljeltiin eri tavoin eri lajikkeita. Kulttuurieroja tasoitettiin sisällissodassa.

Traktoreita oli muutamia jo 1800-luvun puolella, mutta vasta 1920-luvulta eteenpäin ne alkoivat korvata hevosia. Toisen maailmansodan jälkeen hevosia ei juuri enää käytetty. Traktori toi muassaan kolme seurausta: työ tehostui (per käytetty tunti), työ pääomavaltaistui (kyky sijoittaa koneisiin jakoi viljelijät voittajiin ja häviäjiin), ja valtavat määrät laidunmaata vapautui viljelykäyttöön. Sitten keksitään keinotekoiset typpilannoitteet ja tuholaismyrkyt, jotka parantavat tuottavuutta per hehtaari. Monet viljelijät joutuvat täydentämään tulojaan maatilan ulkopuolisin töin, toiset luopuvat kokonaan. Tulee monenlaisia uusia koneita (esim. puimuri), jotka edellyttävät investointeja ja niiden rahoittamiseksi laajempaa viljelyalaa. Kannattava tilakoko kasvaa ja edellyttää maanviljelyn lisäksi uusien teknologioiden seuraamista ja liikkeenjohdollista osaamista. Viljelijöiden tulot maataloudesta ovat alle mediaanitulon, vaikka maan ja koneiden kautta viljelijöillä on varallisuutta.

Korkea tuottavuus muodostuu melko pian 1900-luvun länsimaisen maatalouden ongelmaksi. Maataloudessa syntyy ylituotantoa, joka romahduttaisi hinnat, mikäli siihen ei puututtaisi. Vuosien mittaan eri hallinnot kokeilevat erilaisia tukimuotoja ja puskureita, mutta tasapainoa ei ole oikein löytynyt tähän päivään mennessä. Joskus tuetaan tiettyjen lajikkeiden viljelyä, toisinaan kesantoja. Epävarmuus on suurin vitsaus maanviljelijälle, joka joutuu tekemään suuria investointipäätöksiä poliittisten epävakaiden tuulten mukaan.

Kirja vaikuttaa agribusiness-suitsutukselta, kunnes Conkin avaa nykymaatalouden ongelmia. Tukiviidakko, jonka tarkoitus oli suojata pienviljelijöiden elinkeinoa, on vahvistanut suurten viljelijöiden asemaa. Lannoitteiden mahdollistama yhden lajikkeen viljely vuodesta toiseen altistaa lajikkeen taudeille. Moderni maatalous ulkoistaa kustannuksia: lannoitteet ja myrkyt päätyvät vesistöön, viljeltävää maata syö eroosio, kasteluun käytettävät akviferit tyhjenevät (kustannusten ulkoistus tarkoittaa, etteivät ne näy lopputuotteen hinnassa). Tilat päätyvät yhä harvempien käsiin, ja pääomavaltaistuminen jatkuu edelleen. Ruokaketjun keskittyminen tarkoittaa, että ruoka vaeltaa pitkään, ennen kuin se päätyy ruokapöytään. Kulutuksen kasvu, populaation kasvu ja toisaalta viljeltävän maan eroosio ajaa ruontuotannon ahtaalle.

Conkin esittelee "kestäviä" vaihtoehtoja, mm. luomuviljelyn tapoja ja historiaa, mutta pitää niitä kokonaisuuden kannalta marginaalisena tuotantotapana. Hän silti sanoo, että parannus nykytilanteeseen tulee ainoastaan korkeamman ruoan hinnan kautta -- hän vielä tarkentaa, että hinnan korotuksen pitäisi johtua nimenomaan kestävämmistä tuotantotavoista. Maatalous on energiaintensiivistä, koneet ja lannoitteet kuluttavat hiilivetyjä, joten ruoan hintaan on jatkossa luvassa korotuksia.

Kerronta on sujuvaa. Kirja tosin viettää pitkät pätkät lainsäädännön ja poliittisten muutosten parissa, jotka eivät muodosta ehkä sen mielenkiintoisinta osaa. Vihreä vallankumous ei sellaisenaan ollut täysin minulle uutta, mutta Conkin täydentää kuvaa hienosti. Koko kirjan läpi Conkin kuljettaa kuvausta joko lapsuutensa Tennesseestä, tuolloin käytössä ollutta teknologiaa, kyläyhteisön työnjakoa ja teknologisen muutoksen tarjoamia mahdollisuuksia, tai lankomiehensä vaiheita maanviljelijänä sodanjälkeisessä murroksessa. Näin hän sitoo muutoksen konkreettisiin ilmiöihin ja henkilöihin. Kuvaus 1930-luvun Tennesseestä ja teknologian tuoma murros siellä oli erityisen mielenkiintoinen.