Sadan vuoden sotatie

Jussi T. Lappalainen, Sadan vuoden sotatie: Suomen sotilaat 1617-1721. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 2001.

Jussi T. Lappalainen on historian emeritusprofessori erityisinä tutkimusaiheinaan Suomen sotahistoria 1600-luvulta eteenpäin ja verotushistoria, joka erityisesti uuden valtiolaitoksen alkumetreillä palveli ensisijaisesti sodankäyntiä. Sadan vuoden sotatie (2001) on tiivis katsaus Ruotsin suurvallan kasvuun, kukoistukseen ja sortumiseen sekä erityisesti suomalaissotilaiden asemaan siinä. Kirjan tarkoitus on antaa kuva sotilaselämän arjesta, sotaväenotoista, leireistä ja taisteluista sekä suurvalta-ajan tapahtumista ja taisteluista. Kirja lähtee ravistelemaan kansallisromanttisia myyttejä.

Hakkapeliitat ja karoliinit kuuluvat myyttejä rakastavien suomalaisten hellityimpiin menneisyyden hahmoihin. Meillä on lähes tulkoon se käsitys, että suomalaiset taistelivat Ruotsille suurvallan, ja että vain Kaarle XII:n onneton tohelointi johti suurvallan loppumiseen. Satusetänäkin tunnetun Zachris Topeliuksen luoma ihanteellinen kuva suomalaisistaan vaikuttaa yhä elinvoimaisena, vaikka Maamme kirjaa ei kouluissa luetakaan, ja Välskärin kertomuksetkin ovat tainneet hävitä tietokoneajan nuorison mielilukemisen joukosta.

Ajallisesti Sadan vuoden sotatie jatkaa siitä, mihin Mirkka Lappalaisen Susimessu päättyi. Juhana III jätti perinnöksi katolisen jälkeläisen kautta perimysriidan: Sigismund istui Puolan valtaistuimella pitäen vaadetta myös Ruotsin kruunuun, mistä seurasi pitkään jatkunut sodankäynti Puolan kanssa. Samaa perintöä olivat aateliserioikeudet, joiden mukaan aateluutta ei menettänyt vaikkei pystynytkään suorittamaan ratsupalvelusta, mikä oli aateliston alkuperäiseen tehtävään nähden ristiriitaista. Paikalliset väenotot johtivat useita kertoja talonpoikien kannalta kohtuuttomuuksiin. Väenottoa piti uudistaa ja systematisoida. Asetettiin paikallisia lautakuntia jakamaan asekelpoiset, toisiaan lähellä asuvat eri asemassa olevat miehet ruotuihin niin, ettei isäntiä tarvitsisi lähettää sotaan. Siinä syntyi suhmurointia, koska etukäteen saatettiin päättää, kuka lähtee tai saatettiin palkata ulkopuolinen sijainen, vaikka se ei ollut uudistuksen tarkoitus. Aateliston tiloihin ja alustalaisiin väenotto koski kevyemmin, koska ei aatelinen saanut köyhtyä sodan vuoksi. Oli miten oli, jos varustettu sotilas kuoli, piti ruodun varustaa uusi.

Sadan vuoden jaksolle Stolbovan rauhasta Uudenkaupungin rauhaan sattuu 58 sotavuotta. Sota ei ollut hallitsijan ultima ratio, viimeinen keino, vaan pikemminkin ensimmäinen. Valtakunnan menestys ja kasvu voitiin saavuttaa vain toisten kustannuksella. Kun Venäjän kanssa saatiin aikaan rauha vuonna 1617, alkoi Ruotsi valloittaa Liivinmaata ja Preussia. Sitten 1630-luvun alusta aina Westfalenin rauhaan asti Ruotsi taisteli Saksan 30-vuotisessa sodassa ja siinä välissä lyhyesti Tanskaa vastaan. Rauha oli kuitenkin epämukava, ja Ruotsin vahvistuminen Itämerellä tiivisti muiden valtioiden vastarintaa, mistä seurasi pitkä ketju sotia Tanskaa, Puolaa, Saksan keisaria ja Venäjää vastaan. Suureen Pohjan sotaan suurvalta sitten tuupertui. 

Koko sotajakson [1700-1721] aikana Suomesta on laskettu otetun yhteensä 48 500 sotilasta, siis yli nelinkertainen vakinaisen armeijan määrä. Tämä vastaisi sitä, että Suomesta olisi 1980- ja 1990-luvulla nostettu sotaan yhteensä 0,7 miljoonaa miestä, jotka vielä kaikki olisivat jääneet sille tielleen.

Ruotsin voimavarat olivat niukat. Suurvalta oli rakennettu Venäjän suhteellisen heikkouden aikana. Kun Venäjä ymmärsi voimaantua, alkoivat Ruotsin ongelmat. Liittolaisia oli vähän, ja voimavarat ohjattiin eteläisten valloitusten turvaamiseen sekavissa ja tuhoisissa sotaretkissä. Niinpä venäläiset sitten lopulta valloittavat Suomen.

Aikakauden poliittisten ja strategisten tapahtumien lisäksi Lappalainen kuvaa armeijan organisaation kehittymistä, kun alettiin perustaa rykmenttejä ja koota koulutettua upseeristoa. Euroopasta kantautui kehittyneempiä aseita ja uudenlaista taktiikkaa, joita mm. Kustaa II Adolf sovelsi omaan käyttöönsä taitavasti. Lappalainen kuvaa myös huollon ongelmia, kun armeija pitää muonittaa ja rehuttaa. Joukkojen laivaaminen oli paitsi hidasta myös kallista. "Sota vaati 1600-luvullakin ensiksi rahaa, toiseksi rahaa ja kolmanneksi rahaa."  Itärajan osalta Lappalainen luo sotahistorioitsijan tavoin katsauksen tiestöön, kulkureitteihin ja niiden tarjoamaan niukkaan kampanjointiin.

Hakkapeliittojen myyttinen mainekaan ei kanna. Topeliuksen Maamme-kirjan tarinat perustuvat kahteen ruotsalaislähteeseen, joiden käyttämistä aikalaishistorioista ainoastaan englantilainen The Swedish Intelligencer mainitsee hakkapeliitat. Sattumalta hakkapeliittakomentaja Torsten Stålhandske oli viettänyt aikaa Brittein saarilla, osasi sujuvasti englantia ja vietti paljon aikaa Kustaa II Adolfin armeijan englantilaisten kanssa. Muuten suomalaisia mainitaan muutaman kerran aikauden historiikeissa ja kansankertomuksissa muttei oleellisesti urhoollisempina tai raaempina kuin muita.

Sadan vuoden sotatie on mielenkiintoista sotahistoriaa. Teoksen kattama pitkä ajanjakso tulee tasaisesti katetuksi ja esipuheen asettamat tavoitteet täytetyiksi. Kirjassa on runsaasti karttoja ja uusia, herkullisia sanoja. Lappalainen kirjoittaa sujuvasti, mutta lennokas teksti olisi paikoin hyötynyt toimitustyöstä. Joka tapauksessa Lappalainen siirtyy teoksineen lukulistalle.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

This Kind of War

T. R. Fehrenbach, This Kind of War: The Classic Korean War History - Fiftieth Anniversary Edition (1963, 1994). Brassey's, Dulles, VA, USA, 2000.

Länsimaisesta näkökulmasta toinen maailmansota on korostetusti eurooppalainen sota. Aasiassa käytiin kuitenkin taisteluita jo ennen Saksan hyökkäystä Puolaan vuonna 1939. Japani oli sijoittanut Korean omaan valtapiiriinsä 1800-luvun loppupuolella samalla, kun teollistuneet eurooppalaiset valtiot kahmivat itselleen siirtomaita. Japani liitti Korean itseensä vuonna 1910 ja hyökkäsi Mantšuriaan vuonna 1937, mistä seurasi verinen sota Kiinan kanssa. Japanin antauduttua 1945 käynnistyi Kiinassa sisällissota, jossa sodasta sivussa pysyneet Mao Zedongin joukot taistelivat tasavaltalaisarmeijaa vastaan. Tasavaltalaiset hävisivät ja vetäytyivät Taiwanin saarelle.

Antony Beevor toteaa kirjassaan Toinen maailmansota, että Neuvostoliitolla oli Berliiniin päästyään 400 kokenutta divisioonaa ja suunnitelmat jatkaa hyökkäystä käytännössä koko Euroopan valloittamiseksi. Yhdysvaltain onnistuneet ydinkokeet kuitenkin keskeyttivät nämä hankkeet. Jo sodan aikana oli käyty maailman tulevaisuudesta kauppaa ja uusia etupiirirajoja piirrelty karttoihin. Churchillkin joutui nielemään Puolan epäitsenäisen aseman, vaikka Britannia oli lähtenyt sotaan nimenomaan Puolan itsenäisyyden loukkaamisen vuoksi. Myös Korea jaettiin kahtia. Pohjoisosaan perustettiin kommunistinen Korean demokraattinen kansantasavalta ja etelään Yhdysvaltain tukema oikeistolainen kansantasavalta.

Pohjois-Korean hyökkäys Etelä-Koreaan kesäkuussa 1950 tuli sotiin väsyneille länsimaille yllätyksenä. Pohjois-Korean johtaja Kim Il-Sung oli hakenut Moskovasta tukea hyökkäykselleen. Stalin taipui ajatukselle vasta, kun Neuvostoliitto onnistui omissa ydinkokeissaan ja Kiinan sisällissota oli saatu onnekkaaseen päätökseen. Hän laski Yhdysvaltojen pysyvän erossa Aasian rajariidoista: se oli kotiuttanut armeijansa, kuten muutkin länsimaat, ja jättänyt Kiinan tasavaltalaiset omilleen.

Saksalainen panssarikenraalin Erwin Rommelin kerrotaan sanoneen, että amerikkalaiset tietävät sodankäynnistä kaikkein vähiten mutta oppivat kaikkein nopeiten. Pohjoiskorealainen kansanarmeija jyräsi eteläkorealaiset ja maassa olleet yhdysvaltalaiset joukot, mutta alkushokin jälkeen yhdysvaltain johtamat YK:n joukot (sotilaita 17 maasta) hyökkäsivät ja pääsivät melkein Kiinan rajalle. Sitten maahan alkoi tulla tuhansittain kiinalaisia joukkoja. Ne liikkuivat öisin ja maastoutuivat päivin, joten Yhdysvallat ehti kokea muutaman nöyryyttävän tappion ennen kuin oli edes tietoinen vihollisesta. Rintamalinjat liikkuivat edestakaisin kolme vuotta, kunnes päätyivät 38. leveyspiirille, missä ne olivat olleet ennen sotaa. Kiinan edustajat pelasivat aikaa ja keräsivät arvovalta- ja propagandavoittoja, mistä seurasi keskeytyneet aseleponeuvottelut ja ylimääräinen vuosi taisteluita. Sotaa ei ollut missään vaiheessa virallisesti julistettu eikä rauhaa solmittu. Koreassa vallitsee edelleenkin "vain" aselepo.

Korean sota oli ensimmäinen kylmän sodan ottelu, jossa Yhdysvallat taisteli lukutaidotonta talonpoikaisarmeijaa vastaan. Kiinalaiset ja pohjoiskorealaiset kestivät julmaa säätä, mäkistä maastoa, heikkoa aseistusta ja silmittömiä tappioita huomattavasti YK:n joukkoja paremmin. Vain pommitukset sekä raskaat ja tarkat tykistökeskitykset pitivät yhdysvaltalaisen jalkaväen hengissä.  Jalkaväen omat hyökkäykset olivat usein ponnettomia, ja niin epäsuoraa tulta tilattiin aina viholliskosketuksessa. Taktiikka oli alkanut jo toisessa maailmansodassa (saksalaiset naureskelivat liittoutuneiden kuoleman pelkoa) ja jatkui Korean jälkeen esimerkiksi Vietnamissa ja Afganistanissa.

Yhdysvaltalainen historioitsija T. R. Fehrenbach (1925-2013) on kirjoittanut parikymmentä teosta, joista Teksasin historiaa käsittelevä Lone Star ja Korean sotaa käsittelevä This Kind of War lienevät kuuluisimmat. Hän palveli upseerina Yhdysvaltojen joukoissa Korean sodassa, mutta ei mainitse tätä kirjassaan eikä tuo muutenkaan omakohtaisia sotakokemuksiaan esille. Hän ei kuitenkaan ihaile tapaa, jolla Yhdysvallat ajoi alas sodan jälkeen armeijansa ja pyrki yhdistämään kansalaisyhteiskunnan yksilökeskeiset arvot sotilaskoulutukseen. Alkuun huono kuri, heikko koulutus ja puutteellinen aseistus (alkuun Yhdysvalloilla ei ollut panssarintorjuntaa) maksoivat tuhansia yhdysvaltalaishenkiä motivoitunutta ja kurinalaista vihollista vastaan. Samaan tapaan heikkoa oli sodankäynti poliittisella tasolla. Perinteisesti Yhdysvallat oli julistanut sodan, taistellut, voittanut ja tullut kotiin. Nyt sodan aloitus oli epäselvä "poliisioperaatio", joukkoja lisättiin pienin erin eikä voitto ollut poliittisista syistä edes mahdollinen. Presidentti Truman pelkäsi sodan eskaloitumista, eikä kotirintama halunnut tappioita. "Puolittainen sodankäynti" teki tyhjäksi hyökkäyksissä saadut voitot. Pelkkä ilmaherruus, ydinase ja voimakas laivasto eivät riitä. Alueiden hallitseminen edellyttää jalkaväkeä.

This Kind of War on erinomaista sotahistoriaa vaikka kirjoittaja tekeekin selväksi oman asenteensa ja pettymyksensä: amerikkalaiset sotilaat olivat tavallaan epäselvän ja naiivin politiikan uhreja. Raskaampia kärsimyksiä kantoivat kuitenkin korealaiset: Kuolleita tuli paljon, ja maa on edelleen jaettu. Kirja kantaa myös muassaan oman aikansa käsityksiä ja sanastoa. Kerronta liikkuu sujuvasti joukkueiden tasolta koko rintaman liikkeisiin ja samaan aikaan käytävään poliittiseen vääntöön, yksityiskohdista ja pienistä taisteluista aina suuriin linjoihin. Fehrenbach keskittyy yhdysvaltalaisiin joukkoihin; taustalla vilahtaa brittejä, ranskalaisia ja turkkilaisia.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Ristiretket

Régine Pernoud, Ristiretket silminnäkijäin ja muiden aikalaisten kuvaamina. Ranskankielisestä alkuteoksesta Les Croisades (1960) suomentanut Reino Hakamies. WSOY, Porvoo, 1965.

Ranskalainen Régine Pernoud (1909-1998) oli keskiajan historioitsija ja museokuraattori. Akateemisen työn ohessa hän kirjoitti myös laajemmalle yleisölle suunnattuja keskiaikaa käsitteleviä tietokirjoja, joista monet käsittelevät Jeanne d'Arcia. WSOY:n Historiakirjasto-sarjassa ilmestynyt Ristiretket on ainoa suomennettu teos. 

Johdannon ensimmäisessä, polveilevassa virkkeessä Pernoud irtisanoutuu historian "tuomaroinnista", jota ilmeni sodan jälkeen huolimatta tieteen piirissä vallinneesta selkeästä pyrkimyksestä objektiivisen tiedon tuottamiseen. 

Ristiretket ovat saaneet historiankirjoittajat esittämään mitä erilaisimpia arvostelmia ja niistä puheen ollen on erikoista panna merkille, kuin nykyaikana Historiasta on tullut moralisoiva ja kuinka harvat historiankirjoittajat ovat voineet vastustaa kiusausta ruveta tuomitsemaan tai käsittelemään sensorien tavoin kertomiaan tapahtumia.

Pernoud kokoaa kirjan alaotsikon lupaaman aikalaisnäkemyksen ristiretkistä kristittyjen ja muslimien kirjoittamista historiikeista, kirjeistä ja kronikoista. Hän kirjoittaa lainausten väliin vähän tulkintaa tyytyen liimaamaan kaksi tekstikatkelmaa toisiinsa niukoin taustoituksin. Kerronta ei nosta katsettaan montakaan kertaa lähteistä, minkä seurauksena narratiivi on katkelmallinen. Pernoud ei ihmeemmin arvioi lähteitä, niiden luotettavuutta tai niiden kirjoittajia. Ehkä lähteiden poiminnan eri osapuolilta (kristityt, muslimit, bysanttilaiset) on tarkoitus toimia jonkinlaisena objektiivisuuden takeena.

1000-luvun lopulla varhaiskeskiajan kulttuurin paikallisuus alkoi väistyä ja esim. paavien ote kirkoista vahvistua. Vuonna 1095 Paavi Urbanus II ilmoitti Jumalan tahtovan Jerusalemin vapauttamista. Pyhään sotaan osallistuminen pyhään sotaan kuittaisi synnit - nykyiset ja tulevat. Ristiretkiä pyhälle maalle tehtiinkin sitten kaikkiaan yhdeksän. Nimitys itsessään on myöhempää perua; aikalaiset puhuivat toivioretkistä tai -matkoista. Nykyisen Syyrian, Libanonin ja Israelin rannikolle syntyi nauhamainen jalansija, josta sitten tapeltiin pari sataa vuotta. Muun tappamisen ohessa ryöstettiin Konstantinopoli ja pari muuta kaupunkia. Vilpittömän idealismin ja uskonnollisen fanaattisuuden värittämään projektiin mahtui paitsi lyhytnäköistä politiikkaa, ehdottomuutta, väkivaltaa, petoksia ja ahneutta myös diplomatiaa, rauhan kausia ja molemminpuolista kulttuurivaihtoa.

Lopulta historiaa ei ole se, mitä tapahtui, vaan se, mitä joku sanoo tapahtuneen. Ristiretket on kokoelma useiden eri kirjoittajien teksteistä, joita Pernoud pelkästään sommittelee tarinaksi, ja se pysyy mielenkiintoisena, vaikkei se tarjoakaan tapahtumiin yleisnäkemystä. Aikalaisritareiden, -pappien, -kauppiaiden, -kuninkaiden, -kronikoitsijoiden ja -pyhiinvaeltajien kuvaus tapahtumien läheisyydestä on kuitenkin piristävää vaihtelua varovaiseen akateemiseen näkökulmaan. Ristiretket on siten maallikolle ihan mukavaa luettavaa. 

Kirja jatkaa ponnistelujani ihminen sodassa ja Vive la France -lukuhaasteissa.

Musiikin kieli 3

Jorma Kontunen, Musiikin kieli 3: tyylipiirteet. WSOY, Porvoo, 1994.

Tutustuminen musiikkiin jatkuu musiikinhistorian parissa. Musiikin kieli -oppikirjasarjan kolmannessa osassa perehdytään eri aikakausien ja alueiden sävellystapoihin. Kirja käy läpi sävellystapojen tyyliä keskiajalta 1900-luvun alkuun. Viime vuosisadalla kehitys lähtee sitten niin moneen suuntaan niin nopeasti, että kirjoittaja Jorma Kontusen mukaan se edellyttäisi kokonaan omaa teostaan.

Kirjan tarkoitus on antaa lukijalle käsitys tyylin kehityksestä ja keinot tunnistaa eri aikakausien sävellyksiä pelkästään nuottikuvaa katsomalla tai näytettä kuuntelemalla. Kontunen esittelee kuusi tyylisuuntaa sekä mm. niiden melodiset, rytmiset ja harmoniset piirteet. Musiikki kehittyy kuitenkin pienin muutoksin, joten selvärajaiset tyylisuunnat ovat tietenkin abstraktio. Kuten sarjan edellisessäkin osassa, tekstin seassa kulkee viljalti nuotein kirjoitettuja esimerkkejä.

Läntisen Euroopan keskiaikainen musiikki pohjautui antiikin musiikkiperinteeseen. Säilyneessä ja kirjoitetussa musiikissa yksiäänisyys oli hallitsevaa 700-luvulle ja vallitsevaa 1200-luvulle asti. Merkittävin ja kehittynein laulutyyli oli kirkon virallinen, gregoriaaninen laulutyyli, joka oli modaalista (kirkkosävellajeihin perustuvaa), säestyksetöntä ja yksiäänistä. Musiikki oli osa jumalanpalvelusta. Kirkollisen musiikin rinnalla kehittyy maallinen musiikki, josta on tallentunut trubaduurien esittämä ritarilaulut, jotka koostuivat rakkaus-, tanssi- ja kertomalauluista.

Moniäänisyyttä on varmasti ollut jo varhain, mutta sitä tallennettiin vasta keskiajalla. Aluksi äänet kulkivat rinnakkaisintervalleissa, mutta aikaa myöten ne alkoivat liikkua vapaammin. Polyfonisen sävellyksen pohjana kulki cantus firmus, melodiaääni, joka otettiin usein gregoriaanisesta sävellyksestä. Muut äänet, ns. vastaäänet, kulkivat itsenäisesti melodiaäänen rinnalla.

Renessanssin aikana vokaalipolyfonia kehittyy huippuunsa. Rinnakkain kulkevia ääniä ohjaa kontrapunkti. Italialaisen Giovanni Pierluigi da Palestrinan ankarat äänenkuljetussäännöt loivat säveltämisen mallin, joka tuotti silti ilmavia, asteittain kehittyviä ja joustavia äänikudoksia. Maallinen musiikki alkaa kulkea kohti (duurin ja mollin hallitsemaa) tonaalisuutta ja soitinmusiikkia.

Barokin aikana melodiat liikkuvat aiempaa vapaammin. Polyfonian äänet imitoivat sävellyksen mahdollisesti yhtä teemaa, kun renessanssin aikaan teemoja oli monta. Sävellyksiä tehdään eri soittimille, mutta basso continuo luo sävellysten tonaalisen pohjan. Tahtiviivat tulevat käyttöön, ja kirkkosävellajit väistyvät taka-alalle. 

Rokokoon galanttityyli kääntää huomion barokin pyörittelemistä teemoista huomion kontrasteihin asettaen vastakkain kaksi sävellajia, motiivia tai teemaa. Kontrapunkti menettää otteensa, ja melodiat kehittyvät yksinkertaisina. Rokokoota seurannut klassismi rakentaa motiiveista yhdistelemällä mosaiikkimaisia melodioita ja nostaa ne entistä korostetumpaan asemaan. Sinfoniat, sonetit ja orkesterit alkavat saada muotonsa. Aikakauden musiikkia sanotaan myös wieniläisklassismiksi, kun Haydn, Mozart ja Beethoven vaikuttavat Wienissä.

Romantiikka on Kontusen mukaan vaikeampi määritellä tyylipiirteiden kautta. Säveltäjien välillä on suurempia eroja kuin aikakausien välillä. Säännöt väistyvät ja tunne tai tunnelma nousee etusijalle tuottaen yksinkertaisia melodioita. Lied eli taidelaulu nousee uudeksi sävellystyypiksi. Debussyn impressionismi sitten siirtyy tonaalisuudesta osin takaisin modaalisuuteen ja kertovuudesta kuvallisuuteen. Impressionismi ei ollut valtavirtaa, mutta antoi kimmokkeen myöhemmille suunnille.

Musiikin kieli 3 on kiehtova mutta aiheen laajuuden huomioon ottaen kovin tiivis. Keskiaikaa ja renessanssia möyhitään melko pitkälti verrattuna klassismiin ja romantiikkaan, mikä tietenkin sopii minulle. Kerronta on edellisen osa tapaan siistiä asiaproosaa. Edelleen: kuunneltavista ääninäytteistä olisi ollut maallikolle kovasti iloa.

Musiikin kieli 2

Jorma Kontunen, Musiikin kieli 2: sävellysmuodot. WSOY, Juva, 1992.

Kuvittelin pitkään säveltämisen prosessiksi, jossa jumalaisen inspiraation vallassa raapustetaan kuumeisesti nuotteja - joko kuolinvuoteella tai pianon ääressä - ennen kuin ilmestyksen äänet katoavat. Sitten Metallican Some kind of monster -dokumentissa soiteltiin, ääniteltiin ja liimailtiin katkelmia muun riitelyn lomassa. On selvää, että sävellyksillä on rakenne, mutta sen syvyys ei helposti ainakaan dramatisoinnissa välity. Ilman opastusta sitä ei oikein sävellyksistä osaa etsiäkään.

Jorma Kontusen Musiikin kieli 2 on sävellysmuotoja käsittelevä yleisesitys. Sävellysmuotona pidetään "sellaista vakiintunutta musiikin hahmoa, joka koostuu selkeistä, kokonaisuuden kannalta merkitysosista", kuten sävelmateriaalin laajuus, organisointi, käsittelytapa sekä yhtenäisyys, vastakohtaisuus, jäsentely jne. Kirja keskittyy barokin ja wieniläisklassismin yleisimpiin sävellysmuotoihin. Esimerkeistä suurin osa on Bachilta, Mozartilta ja Beethovenilta.

Kontunen esittelee alkuun keskeiset rakennetyypit, jotka esiintyvät sävellyksissä ikään kuin arkkitehtonisina hahmoina. Keskeisesti niissä on peräkkäisiä osia, jotka toistavat samoja piirteitä tai liittyvät toisiinsa jotenkin muuten -- esim. jälkimmäinen osa purkaa ensimmäisen osan jännitteen.  Tonaalinen (duurin ja mollin hallitsema) musiikki on tyypillisesti kaksi- tai kolmijakoista, jossa esitellään, kehitellään varioimalla mahdollisesti usein eri tavoin ja lopetellaan. Rakenteellisia hahmoja voi esiintyä kaikilla tasoilla säkeistä säeryhmiin, osioihin ja aina sävellysmuotoihin asti.

Sitten kirja tutustuttaa sävellyksen muodon tuottaviin materiaaleihin: motiiviin (pienin melodinen, rytminen tai harmoninen rakenneosa), teemaan (melodinen, motiivia kehittelevä kokonaisuus), taitteeseen (lyhyehkö rakenneosa, joka sisältää motiivi- ja teema-aineistoa) ja jaksoon (kahden tai kolmen taitteen muodostama osakokonaisuus). Kirjan tarjoama sävellysmuotojen kuvailu perustuu sitten näiden materiaalien analyysille. Siitä selviää mm. fuugan ja kaanonin ero, sinfonian alkuperä ja erilaisten laulusävellysmuotojen tyypit.

Kontunen kirjoittaa huolellista asiaproosaa. Kerronnalla on rakenne, joka palvelee sen tarkoitusta hyvin. Tekstin seassa kulkee runsaasti nuottikirjoitusta tarjoten erimittaisia esimerkkejä käsiteltävästä aiheesta. Ummikkokin pysyy kyydissä kohtuullisen hyvin. Toki multimediateos ääniesimerkkeineen olisi ollut poikaa. Kirjan pohjalta säveltäminen alkaa vaikuttaa melko kurinalaiselta puuhalta, jossa taidepuolella tottakai rikotaan vakiintuneita sääntöjä.

Musiikinteoria 1

Aarre Joutsenvirta ja Jari Perkiömäki, Musiikinteoria 1. Modus Musiikki, Kokkola, 2008.

Omistan muutamia kirjoja ja joitain levyjä, mutta musiikki lienee heti kirjallisuuden jälkeen laajin kulttuurin alue, mistä tiedän hyvin vähän tai en mitään. Olen niitä nokkahuilukokeiden traumatisoimia maallikoita, jotka tietämättään esittivät John Cagen sävellystä 4'33". Musiikin teorian ja historian suhteen olen unohtuneiden peruskoulutietojen varassa. Olen aikeissa paikata musiikin historian tuntemustani, mutta ennen varsinaista pulahdusta lienee paikallaan hakea jotain teoreettista pohjaa.

Joutsenvirran ja Perkiömäen Musiikinteoria 1 -kirja pyrkii esipuheen mukaan kuromaan umpeen taide- ja rytmimusiikin hieman eriytyneitä käsitteitä. Kirja on tarkoitettu musiikinopiskelijoille. Alkuun kirja esittelee notaation, sävelten nimet ja nuottikirjoituksen perusteet. Sitten siirrytään sävellajeihin ja intervalleihin, asteikkoihin ja sointuihin. Viimeistään funktionaalisuuden kohdalla (esim. dominanttisuus ja kvinttikierto) kaltaiseni maallikot putoavat kyydistä. Lopuksi kirja käy läpi rytmiin, aika-arvoihin ja tahtiin liittyvät yleiset käsitteet.

Käsitteiden esittelyyn kirja on ihan mukiinmenevä. Kirjoittajat olisivat hyötyneet toimitustyöstä: Käsitteitä käytetään monesti ennen kuin niille annetaan määritelmää. Joitain yksityiskohtia kerrotaan kahteen kahteen kertaan kertaan. Musiikin peruskäsitteistön tunteville, joille kirja on kirjoitettu, kirja avannee joitain solmuja. Maallikoille anti on hieman laihempi.

Egill Yksikätinen - muinaissaagoja Pohjolasta

 Helga Hilmisdóttir, Kirsi Kanerva ja Sari Päivärinne (toim.), Egill Yksikätinen - muinaissaagoja Pohjolasta. Finn Lectura, 2013.

J. A. Hollo, Jyrki Mäntylä ja Antti Tuuri ovat suomentaneet useita nimekkäistä saagoista, mutta työmaata riittää. Muinaisislannin kurssilla Helsingin yliopistossa opiskelijat onnistuivat heille annettujen katkelmien käännöksissä sen verran hyvin, että Helga Hilmisdóttir päätti järjestää käännöstalkoot. Tuloksena syntyi seitsemän muinaissaagan ja parin katkelman käsittävä Egill Yksikätinen - muinaissaagoja Pohjolasta. Talkoisiin osallistui toistakymmentä kielen ja historian harrastajaa ja ammattilaista.

Muinaissaagat ovat satua. Ne pohjautuvat germaaniseen kertomusperinteeseen ja sijoittuvat ehkä noin 400-800 -luvuille. Tarinoissa on kytkyjä todellisiin paikkoihin, hallitsijoihin ja taisteluihin, mutta maantiede tai historialliset yksityiskohdat eivät rajoita tapahtumia. Sankarit kohtaavat jättiläisiä, kääpiöitä, hirviöitä, kirouksia, loitsuja, petosta ja suunnattomia aarteita. Tarinat eivät pureudu sankareiden psykologiaan vaan keskittyvät sanomisiin ja tekemisiin. Imperfekti vaihtuu hetkessä preesensiin, kun miekat alkavat heilua.

Kokoelma on samantyyppinen kuin aiemmin lukemani Seven Viking Romances. Itse asiassa Bósin saaga (Bósa saga ok Herrauðs) sekä Egill Yksikätisen saaga (Egils saga einhenda ok Ásmundar berserkjabana) esiintyvät molemmissa. Tarinoissa vilisee myös muista saagoista tuttuja henkilöitä, kuten Nuoli-Odd, Ketill Lattanenä ja kuningas Gautrek. Kirjan lopussa on nimilista, joka sisältää saagoissa esiintyvät henkilöt lisänimineen ja alkuperäisasuineen. Lisänimet ovat ylistäviä (Sviði Uljas, Ólafr Merikuningas, Ìngjaldr Julma), kuvaavia (Brynjólfr Kameli, Ása Määräilevä, Hergill Nappiahteri) tai hauskoja (Ragnarr Karvahousu, Ketill Makoilija, Thormóðr Katkera). Luku- tai käännöspiirissä on varmasti naurettu. Tarinat ja niiden henkilöt todistavat, että huumori ei ole moderni keksintö. Romantiikkakaan muinaissaagoille vierasta.

"Mitä sinä haluat?" kysyi tytär.
"Haluaisin kastaa varsani viinilähteessäsi", hän sanoi.

Työssä on tähdätty kaunokirjalliseen lopputulokseen ja se näkyy: käännökset ovat sujuvia. Paikoin harhaileva kerronta ja nimien luettelointi ovat elimellinen osa "saagatekniikkaa". Kirjan toimittajat ovat kirjoittaneet saagakirjallisuutta, kääntämistä ja valittuja tekstejä täydentävän esipuheen. Kirjan taittoon ja ulkoasuun on nähty erityisesti vaivaa. Painojälki on kaksiväristä; teksti on mustaa, otsikot punaisia. Taitto on siisti, teksti nähdäkseni virheetöntä ja jokaisen tarinan käynnistää Eva Eskelisen mustavalkokuvitus. Mikä ihmeellisintä, kirja on lankasidottu. Lankasidottu!

Toivottavasti näitä tulee lisää.

Usherin talon tuho

Edgar Allan Poe,  Usherin talon tuho. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Fall of the House of Usher (1839) suomentanut Jaana Kapari. Teoksessa Edgar Allan Poe: Kootut kertomukset. Teos, Jyväskylä, 2008.

Nimettömäksi jäävä kertoja saa kutsun ystävältään rapistuneeseen Usherin suvun kartanoon. Suku on vanha, mutta se ei ole koskaan haarautunut; sukupolvesta on aina jäänyt henkiin vain yksi jälkeläinen. Roderick Usher, kertojan ystävä, on sukunsa tavoin lahjakas ja hauras. Hänen siskonsa Madeleine kärsii omituisesta sairaudesta, jolle lääkärit eivät osaa tehdä mitään. Kertojan osaksi jää todistaa Usherin kartanon omituinen tuho.

Poen kauhunovelli on gotiikkaa: siinä on karmiva maisema, rapistuva talo, omituinen sairaus ja myrsky. Kertojan pelko ja pakokauhu kiihtyvät sitä mukaa, kun talon ja Usherin sisarusten tilanne hänelle aukeaa. Suvun ja talon nimi on sama (verbinä to usher tarkoittaa näyttää tai opastaa). 

Novelli on tiivis ja kiehtova. Kaparin käännös kulkee erinomaisesti. Boxallin 1001 kirjan lista ei nähtävästi koostu yksinomaan romaaneista.

Under This Unbroken Sky

Shandi Mitchell, Under This Unbroken Sky. Orion Publishing, London, UK, 2009.

Suvuissa kulkee tarinoita, joista on kaksi totuutta. Täyttäessään kahdeksantoista vuotta kanadalainen Shandi Mitchell sai kuulla, ettei isoisä kuollutkaan influenssaan. Vuosien mittaan hän alkoi tutkia tapahtunutta mutta teki vähän löytöjä. Arkistojen ja muistojen välillä oli ristiriitoja. Sitten hän löysi lehtileikkeen. Siitä kasvoi kuvitteellinen tarina kahden ukrainalaisen perheen kohtaloista Kanadassa ennen toista maailmansotaa.

Under This Unbroken Sky on Shandi Mitchellin, kanadalaisen kirjailijan ja elokuvantekijän, esikoisromaani. Se alkaa perhevalokuvasta 1930-luvulta. Vanhemmat istuvat jäykkinä kirkkovaatteissaan hirrestä rakennetun vilja-aitan edessä ympärillään viisi lasta ja kymmenen senttiä lunta. Sivulla kolme kirja paljastaa tarinan suunnan.

There is a black-and-white photograph of a family: a man, woman, and five children. Scrawled on the back, in tight archaic script, are the words, Willow Creek, Alberta, 1933. This will be their only photograph together. [...]
   Within three years, this farm will be foreclosed. Two years later, one will die. Two others, of whom there is no photograph, will be murdered.

Teodor palaa perheensä luo vuonna 1938 kärsittyään kahden vuoden vankeusrangaistuksen itse viljelemänsä viljan varastamisesta. Perhe oli paennut Stalinin kovaotteista pakkokollektivisointia viljelymaata tarjoavien julisteiden perässä Kanadaan. Puna-armeijan sotilaat olivat sanoneet: "Sinä et omista mitään", ja Kanadassa häneltä huijattiin heti rahat ja maatila. Teodorin käsitys omaisuudesta on moraalinen pikemminkin kuin juridinen.

Myös Teodorin sisko Anna on muuttanut Kanadaan. Anna valitsi kilpakosijoidensa joukosta sosiaalista nousua lupaavan upseerin Stefanin. Valinta oli kuitenkin huono. Stefan joutuu huonoon huutoon, joutuu lähtemään maasta, eikä hän ole maanviljelijä vaan joutilaisuuteen, viinaan, huoriin ja armeijan takaamaan sosiaaliseen asemaan tottunut roisto. Hän piipahtaa kotona vain rahojen loppuessa.

Rikoksesta tuomittu ei voi pitää uudisraivaajapalstaa. Teodorin sisko kuittaa maan, jolle Teodor tekee vuokralaisena vaadittavan raivaustyön, mutta kaksi sosiaalista luokkaa tai kaksi omaisuuskäsitystä ei mahdu samalle maa-alalle. Vuokrasopimus tulehtuu, kun Stefan palaa kotiin. Vaatimusten symmetria käynnistää tragedian, jota ruokkivat heikkous, niukkuus ja ahneus. Lapset, jotka eivät täysin ymmärrä tapahtumia, joutuvat tietämättään sen välikappaleiksi.

Kirjan kerronta kulkee preesensissä. Sen sävy palvelee hyvin hidasta ja ahdistavaa luisumista. Näkökulma kiertää vanhempien sekä lasten kautta piirtäen taitavasti perhedynamiikkaa ja pienviljelijäelämän arkea. Talven yli selviäminen on jatkuvaa työntekoa. Ahtaiden mökkien seinät kaatuvat päälle talven pitkinä iltoina, ja vuosien mittaan koetut menetykset kasautuvat. Kauniisti brodeeraratuista hameista tehdään riepuja. Entisestä kotimaasta muistuttavat enää haikeat laulut. Tytöt ehtivätkin haaveilla Clark Gablesta kitkiessään rikkaruohoja.

Kanadan preeria näyttäytyy lohduttoman upeana. Ympäröivä Albertan syrjäinen seutu huokuu mahdollisuuksia, vaaroja ja epävarmuutta. Horisontin takana on vielä vaarallisempi yhteiskunta, jonka asenne on vihamielinen ja tavat vieraita. Mitchell on sijoittanut tekstin sekaan viranomaiskirjeenvaihtoa ja pari tapahtumiin liittyvää uutista.

Lähellä kuolon rantaa

Tuure Vierros, Lähellä kuolon rantaa - Jaakko Pentinpoika Ilkan ja Klaus Eerikinpoika Flemingin kertomukset Pinonäsin herran Hannu Hannunpoika Fordellin muotoilemina. WSOY, Porvoo, 1967.

Tuure Vierros (1927-2012) oli lukuisia oppikirjoja ja historiallisia romaaneja kirjoittanut historian opettaja. Lähellä kuolon rantaa on nuijasodasta kertova romaani. Hannu Fordell, nuijasodan aikainen nimismies ja talonpoikien edustaja Tukholmassa, on Vierroksen pyynnöstä haastatellut kahta nuijasodan keskeistä hahmoa iäisyyden puolella ja koonnut heidän näkemyksensä sodan tapahtumista narratiiveiksi.

Jaakko Ilkka kertoo riidoistaan isänsä kanssa, ajastaan sodassa ratsusotilaana ja nimismiehenä Pohjanmaalla. Vauras ja arvostettu talonpoika nousee aseelliseen vastarintaan linnaleirejä ja sotaväen mielivaltaa vastaan. Vierros ei kuvaile tapahtumia ennen talonpoikien kapinaa, vaan motiivi vastarintaan leimahtaa yllättäen. Jaakko Ilkka on idealisoitu talonpoikaissotapäällikkö. Hän katselee huolestuneena miesten rosvoamista ja mielivaltaa. Väkivallan kierre näyttäytyy ulkoapäin tuodulta, ja Ilkka miestensä ja tilanteen uhrilta.

Klaus Flemingin henkilössä on enemmän sävyjä. Hän on suomenkielinen sotapäällikkö ruotsinkielisten keikareiden ja vaikeiden poliittisten vehkeilyjen keskellä. Hänellä on itseironiaa, mielipiteitä ja ajatuksia. Marski esiintyy myös idealisoituna johtajana, joka näkee talonpoikien ongelmat, mutta valmistautuu loppuotteluun samalla koko valtakunnan tulevaisuudesta, eikä koe tarpeelliseksi puuttua väärinkäytöksiin. Hän tahtomattaan joutuu kurmoottamaan harhaanjohdettuja talonpoikia. Johtajien välille kasvaa vaikeasti perusteltu arvostuksen tunne.

Vierroksen kerronta kulkee enimmäkseen dialogina, jolloin tapahtumat etenevät paljolti puheessa  näytelmien tapaan. Missä suoraa kerrontaa on, preesens ja imperfekti kieppuvat virkkeissä viikinkisaagojen tapaan. Kirja vaikuttaa dialogimuotoon puetulta historialta; sen henkilöt tai heidän suhteensa eivät ole suunnattoman mielenkiintoisia. Kirjassa vilisee kuitenkin ihania vanhoja sanoja ja sanontoja.

Kirja jatkaa kamppailuani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.