lauantai 31. elokuuta 2013

Omegapiste

Don DeLillo, Omegapiste. Englanninkielisestä alkuteoksesta Point Omega (2010) suomentanut Helena Bützow. Tammi, Hämeenlinna, 2011.

Yhdysvaltalainen Don DeLillo on tehnyt uran kirjailijana, joka piiskaa kulutusyhteiskuntaa ja purkaa auki sen merkityksiä ja merkityksen muodostusmekanismeja. Omegapisteen alku ja loppu esittelee Douglas Gordonin teosta 24 Hour Psycho, joka hidastaa Hitchcockin esityksen kahteen kuvaan sekunnissa ja koko elokuvan 24 tunnin mittaiseksi. Kun elokuva hidastuu, katsoja alkaa nähdä kuvasekvenssistä aivan eri asioita. Samaan tapaan ei ole todellisuutta vaan havaintoja todellisuudesta.

Jim Finley on nuori elokuvaohjaaja, joka on halunnut tehdä kahden vuoden ajan dokumentaaria Robert Elsteristä, entisestä Pentagonin uuskonservatiivisesta neuvonantajasta ja merkitysten luojasta, joka oli rakentamassa tarinaa Irakin miehityksestä. Kun Elster viimein kutsuu Finley luokseen kalifornialaiseen autiomaahan etäälle kaikesta, Finleyn toiveet heräävät. Elster kuitenkin väistelee keskustelua elokuvasta ja kertoo haaveistaan Irakin sodan osalta.
   Viimein hän sanoi: "Haiku."
   Nyökkäilin mietteliäästi, typerästi, hitaan liikesarjan oli määrä osoittaa että ymmärsin täydellisesti.
   "Haiku ei tarkoita mitään muuta kuin sitä mitä se on. Lampi kesällä, lehti tuulessa. Ihmistietoisuus luonnossa. Se on vastaus kaikkeen tietyllä määrällä säkeitä, tietyllä määrällä tavuja. Minä halusin haikusodan", hän sanoi. "Halusin kolmisäkeisen sodan. Siinä ei ollut kyse voimista eikä logistiikasta. Halusin nimenomaan, että tietyt ideat yhdistetään katoaviin asioihin. Se on haikun sielu. Pelkistä kaikki yksinkertaiseen näkymään. Näe mitä siinä on. Sodan asiat ovat ohimeneviä. Katso näkymää ja valmistaudu näkemään, kuinka se katoaa."
Miehet istuvat mökin terassilla ja porisevat olemisesta aamusta iltaan. Elster kertoo maailmankaikkeuden kulkevan kohti omegapistettä, jossa organismi luopuu tietoisuudestaan, muuttuu kiveksi. Tämä on päinvastainen lopputulos kuin Teilhard de Chardinin omegapisteessä.

Finleyn vierailu venyy ensin viikkoon, kahteen, kolmeen ja lopulta hän lakkaa ajattelemasta asiaa. Ympärillä ei ole rakenteita, autiomaassa ei ole aikaa. Kerronta mataa. Miehet puhuvat ajasta.
Kaikessa on kyse ajasta, tylsämielisestä ajasta, ala-arvoisesta ajasta, ihmiset vilkuilevat kellojaan ja muita laitteita, muita muistuttajia. Juuri aika valuu pois elämästämme. Kaupungit rakennettiin mittaamaan aikaa, loitontamaan aika luonnosta. Käynnissä on loputon lähtölaskenta, hän sanoi. Kun koko pinta kuoritaan pois, kun katsotaan suoraan ytimeen, jäljellä on kauhu. Kauhu on juuri se joka kirjallisuuden oli tarkoitus parantaa. Se oli eeppisen runoelman ja iltasadun tarkoitus. 
Sitten Elsterin tytär Jennie tulee vierailulle. Huokaillessaan makuuhuoneen ovensuussa Jim tietämättään emuloi Norman Batesia. Kun Jennie sitten katoaa, eksistentiaalinen haikeus väistyy ja miesten aika vaihtuu nopeasti aavikon ajasta kaupungin aikaan.

DeLillo on ollut minulle vaikea laji. Kirjoissa on teräviä havaintoja, mutta niiden kerronta on jotenkin sekavaa, romaanin muotoon puettua julistamista. Tämän myöhäisemmän kauden teoksen kerronta ei pidä samaan tapaan etäällä kuin Valkoinen kohina tai Mao II. Kirjassa ei ole aristoteelisia juoniloita vaan alku, yksi käänne ja loppu. Ihmiset käyvät kuitenkin samaa keskustelua, mistä syntyy dialogia.

DeLillo on varmaankin taidetta, koska se on ovelaa, sitä voi auttavasti ymmärtää mutta siitä ei todennäköisesti pidä (mutta kuka tässä nautinnokseen näitä lukee?). Tai ei kait taidetta nykyään enää tarvitse ymmärtää - se riittää kokea. Omegapisteen kokemus oli parempi kuin monen huonomman.

4 kommenttia:

  1. Minä luin ensimmäisen DeLilloni vasta joskus vuosi sitten (Cosmopolis) ja aika pian sen jälkeen tuli tämä Omegapiste, molemmista pidin todella paljon.

    Pidän tosta vähän viileestä tyylistä ja siitä, että mitään ei selitellä, kuljetaan vaan mukavan ärsyttävästi jonkin reunalla koko ajan.

    Ja molemmissa on ollut sellaisia ihan kertakaikkisen pudottavia kohtia. Henkeä salpaa vieläkin kuva Cosmopoliksen Ericistä keskittyneenä ajattelemaan ikkunasta näkemänsä lokin vahvaa sydäntä. Tähän lienee pakko lisätä vielä, että ehdin lukea kirjan ennen leffaa, eli hengen salpautumiseen ei ole syynä R.Pattinson vaan se lokki! Tai siis sen sydän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Reunalla oleminen oli hyvä kuvaus. Minä hapuilin kaidetta tai jotain mihin tarttua koko matkan. :-)

      Jostain syystä DeLilloa pidetään suurena kirjailijana. Siihen täytyy olla jonkin muu syy kuin henkilöhahmojen suu vaahdossa vuodattama kulttuurikritiikki.

      Poista
  2. Se on aina mukava löytää miespuolinen kirjabloggaaja, ja vielä sellainen jolla on suht samanlainen maku kirjojen suhteen. Keep up the good work!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiitos.

      Ongelma tässä on, että luetut kirjat muuttavat ihmistä ja sitä kautta kirjamakua.

      Poista