Liber carminum - Laulujen kirja

Gaius Valerius Catullus, Liber carminum - Laulujen kirja. Johdannon kirjoittanut ja latinankielisestä alkuteoksesta suomentanut Päivö Oksala. Otava, Juva, 1965.

Gaius Valerius Catullus, Kaikki runous. Latinankielisestä alkuteoksesta suomentanut Jukka Kemppinen. WSOY, Juva, 1990.

Roomalainen Gaius Valerius Catullus (n. 84-54 eaa.) oli yksi myöhäisen tasavallan eli ns. klassisen kauden kulta-ajan runoilijoista. Hänestä tiedetään melko vähän: Catullus kasvoi Veronassa, muutti aikuisuuden kynnyksellä Roomaan opiskelemaan, kääntyi poliittiselta uralta runoilijaksi. Hän liittyi poetae novi -runoilijaryhmään, joka hylkäsi eeppissävytteisen perinteen ja omaksui hellenistisen tiiviin ja hienovaraisen tyylin. Catullus rakastui itseään hieman vanhempaan ylhäisönaiseen, joka hänen runoissaan kulkee nimellä Lesbia. Merkittävä osa Catulluksen säilyneestä tuotannosta käsittelee tätä suhdetta.

Minä vihaan ja rakastan. En tiedä miksi.
En tiedä vaan tunnen, ja se tunne repii.
(Kemppinen, s. 108)

Catullukselta on säilynyt hieman yli sadan runon kokoelma Liber carminum eli Laulujen kirja. Siitä on tehty kaksi suomennosta: Päivö Oksalan käännös vuodelta 1965 on uskollinen alkuperäiselle mitalle, kun Jukka Kemppisen käännös vuodelta 1990 on ottanut enemmän vapauksia ja hakenut pikemminkin runojen alkuperäistä voimaa. Kokoelma on tavattu jakaa kolmeen osaan: eri mittoihin sepitettyihin lyhyehköihin runoihin (runot 1-60), pitkähköihin runoihin (runot 61-68) ja lyhyisiin elegioihin (69-116). Näistä ensimmäinen ja viimeinen käsittelevät paljon Lesbiaa, rakkautta, epätoivoa ja kuolemaa, mutta myös sekalaista runoiksi puettua irvailua, pilkkaa ja kiitosta. Runoissa esiintyvät ohimenevät seksisuhteet - myös homosuhteet - ovat pitäneet Catulluksen poissa latinan oppikirjoista.

Kokoelman keskimmäinen, pitkähköjen runojen muodostama kokonaisuus käsittää häärunoja, hymnejä ja epiikkaa. Erityisen mielenkiintoinen on runo nr. 63, jonka kautta avautuu upea näkymä myytteihin, uskontoon ja roomalaisuuteen. Se on epyllion, lyhyehkö kertova runoelma kreikkalaisesta Attis-nuorukaisesta, joka purjehtii Fryygian rannikolle ja kiipeää metsäiselle vuorelle, missä hän Kybele-jumalattaren villitsemässä ekstaasissa kastroi itsensä ja tanssien ja laulaen vuoren rinteellä vihkiytyy jumalattaren mysteereihin. Aamun sarastaessa ekstaasi väistyy ja Attis tunnistaa menetyksensä. Hän itkee kohtaloaan, mutta vihkiytyminen on peruuttamaton. Jumalatar ei tunne armoa, vaan lähettää kapinoinnin vuoksi uuden hulluuskohtauksen, ja Attis katoaa jumalattaren metsiin.

Kybele oli fryygialainen hedelmällisyyden jumalatar, joka tuotiin virallisesti Roomaan vuonna 204 eaa. Kultin papit oli eunukkeja, galli (yks. gallus), mutta itsensä silpominen oli kuitenkin paitsi häpeällistä myös kiellettyä Roomassa. Tästä väkivaltaisuudesta ja uskonnon tunteellisuudesta johtuen Rooman senaatti rajoitti Kybelen julkisia menoja. Kybelestä tulikin mysteerikultti, jonka menoista pääsivät osallisiksi vain mysteereihin vihkiytyneet poislukien muutamat kulkueet ja vuotuinen Megalesia-juhla.

Nopealla purrella syvien vetten ylitse Attis
kiirehti kiihkoissaan lentävin askelin Fryygian metsäiseen
rantaan naisjumalan asuinsijalle läpitunkemattomaan
                                                                     varjoon
(Kemppinen, s. 74)

Meren aavat kulki Attis nopeasti venoniseen,
Frygian kun pääse lehtoon jalan riuskan halajamaan,
tuli metsän varjoholviin, jota suosi jumalatar
(Oksala, s. 111)

Kybelen vieraus tulee esille jo ensimmäisessä säkeessä, jossa Attis purjehtii meren aavat metsäiselle Fryygian rannikolle. Menneisyyden ja nykyisyyden väliin ei jäänyt siis vain etäisyyttä vaan myös meren syvyyttä. Kybelen palvontamenot tapahtuvat syrjäisessä vuorilehdossa, joka on jyrkkä vastakohta Attisin kotikaupungille, jossa on forum, palaistron, stadion, gymnasion. Sivistys on jäänyt taakse – edessä on kaoottinen ja arvaamaton luonto.

Vaikka mytologinen Attis on kasvillisuuden jumala ja Kybelen kumppani, joka kastroi itsensä, kuolee ja syntyy uudelleen, runon tapahtumat eivät sijoitu myyttiselle ajalle vaan hellenistiseen nykyaikaan. Runon Attis on komea nuorukainen, joka on uskontonsa vuoksi karkoitettu kotikaupungistaan. Hän on jo rantautuessaan mieli hämärässä ottanut itselleen uuden temppelinimen ja ikään kuin herättänyt henkiin jumalattaren puolison.

Kastrointi on lyhyt toimitus, joka tekee Attis-miehestä Attis-naisen. Sen jälkeen Attis, valenainen, johtaa vuoren rinnettä nousevaa kulkuetta. Matkaa tehdään kiihkeästi tanssien, kirkuen ja väräjävästi laulaen käyrähuilujen, käsirumpujen ja symbaalien säestämänä. Yksilöt sulautuvat kulkueeksi, joka liikkuu samaan rytmiin ja laulaa yhteen ääneen. Rumpujen kiihkeä rytmi villitsee orgioihin, verenhukka ja kiipeäminen väsyttävät. Kun Attis herää seuraavana aamuna, ekstaasi ja hulluus ovat väistyneet ja vihkiytymisen hinta alkaa valjeta. Attis laskeutuu vuorelta takaisin rannalle ja aloittaa yksinpuhelun. Menetys on valtava, mutta paluuta ei ole. Tämä tunnistaminen on runon tunteellinen kohokohta, kun päihtymys on kääntynyt karvaaksi pettymykseksi.

Kybelen tarjoama lupaus samastumisesta tai ykseydestä haihtuu ekstaasin mukana. Attis ei ole enää mies mutta ei myöskään nainen. Kastraatio hämärtää yhteiskuntaa ylläpitäviä eroja, koska esimerkiksi juridisesti roomalaiset eivät pitäneet eunukkia miehenä tai naisena. Attis on menettänyt kaiken: isänmaan, kodin, suvun, siteet, sukupuolen, identiteetin ja mielenterveyden. Hän ei ole enää ekstaattisen kulkueen johtaja vaan jumalattaren ja oman fanaattisuutensa uhri. Yksinpuhelussa runon puhuja vaihtuu minäksi, Attisiksi. Puheensa hän kohdistaa kotikaupungilleen eli yhteisölle, josta hän lähti.

Mikä olen nyt? Jumalan piika, Kybelen orja. Minäkö
menadi, itseni osa, autio mies? Minä vihreän vuoren
lumirinteillä, minä elän elämän Fryiian vuorten alla
hireven kanssa viidassa, karjun kanssa kankaalla?
(Kemppinen, s. 77)

Jumalain nyt orjatarkin, Cybelenkin apuri lien?
Minä mainas, varjo miehen, minä kuohilas olen vain?
Minä maita Idan vihreen, lumen, jäänkin asua saan?
Minä alla Idan huippuin yhä vietän eloani,
kuni hirvi vuorimetsäin, kuni karju alavamaan?
(Oksala, s. 115)

Attis on rikottu, yksinäinen, ulkopuolinen ja epätäydellinen. Jo vuorelle nousseen kulkueen Attis samasti karjaan, mutta nyt sivilisaation ulkopuolella Attisista tulee villieläin. Kybele sitten kuulee tämän valituksen ja lähettää Attisin perään leijonan. Attis pakenee uuden hulluuden vallassa takaisin metsiin. Yhä siellä kurja jatkaa kuten orja elelyään.

Runo päättyy rukoukseen, joka tunnustaa jumalattaren vallan ja voiman. Koska Attis on juuri paennut iäksi metsiin, herää kysymys, kuka puhuu?

Suuri Äiti, Suuri Kybele, suuri Dindymoon herratar!
Pidä minusta kaukana raivosi, kaukana
minun talostani.
Mene kiihottamaan muita; sammuta toisilta järki;
        minulta älä.
(Kemppinen, s. 78)

Jumalmahti, oi Cybebe, jumaläiti Dindymene,
aja, äiti, raivo kauas kokonansa kotoani:
aja muita hurmosriehuun, aja raivon pimeyteen!
(Oksala, s. 117)

Runo 63 on muodoltaan hymni, jossa kertomusosaa seuraa lyhyt rukous. Catullus vieläpä käyttää runomittana itämaista galliambia, joka oli nimenomaan Kybelen kultin hymneissään käyttämä sakraalimitta. Vaikka runon sisältö sotii hymniajatusta vastaan, T. P. Wiseman (1985) on tulkinnut sen nimenomaan roomalaista Megalesia-juhlaa palvevaksi hymniksi. Jumalattaren voima ja valta tulevatkin tunnustetuiksi, mutta samalla vihkiytyneiden ylilyönnit palvelevat opettavaisena tarinana. Rukouksen on tarkoitus pitää jumalattaren tartuttama hulluus kaukana Roomasta. Näin ollen runon loppuosan rukouksen puhuja olisi roomalainen hymnin laulaja.

Kybele on siis itämainen, eksoottinen ja feminiini, mikä riitelee kreikkalaisten (eli roomalaisten) tapojen ja perinteiden kanssa. Mikä sitten saa Attisin jättämään kotinsa ja perinteensä heittäytymään mukaan tähän vieraaseen kulttiin? Jumalallisen hulluuden lisäksi häntä ajaa maallisella tasolla viha rakkautta tai himoa kohtaan. Vuorelle noustessa hän onnittelee seuruettaan: oman runtelitte ruumiin: vihasitte himoa niin. Stuart G. P. Small (1983) tulkitsee tätä niin, että Catullus on leikkinyt ajatuksella rakkauden pyörteistä pakenemisesta ekstaasiin ja mysteeriin. Tappamalla osan itsestään voisi saavuttaa mielenrauhan. Runo olisi siten tulkittavissa tällaisen itsetuhon karkoittamisena. Uskottavammalta kuulostaa Kenneth Quinnin (1972) tulkinta, jonka mukaan Attis ystävineen huomaa olevansa kyvytön astumaan aikuisen miehen yhteiskunnalliseen rooliin ja pakenee sitä mysteereihin ja kastraatioon.

Marilyn B. Skinner (2007) on kehittänyt Quinnin tulkintaa edelleen. Roomalaiset jakoivat seksuaaliset roolit dominoiviin ja passiivisiin, eivät varsinaisesti homo- ja heteroseksuaalisiin. Nuoret pojat olivat puer delicatus, naismaisia nuoria, ja sellaisina seksuaalisen nautinnon lähde aikuisille miehille. Miehille aikuisuus tarkoitti seksuaalisen aseman muutosta passiivisesta aktiiviseen tai dominoivaan.

Yksinpuhelussaanhan Attis muistelee mennyttä suosiotaan.

Oli minulla kaikki ihmisen muodot. Olin
poikalapsi, poika, nuorukainen, gymnasionin kukka,
ottelun kruunu. Minun ovillani olivat ihmiset,
minun kynnykseni oli lämmin, kukat kukittivat huoneeni.
(Kemppinen, s. 76)

minä kukka kilpakenttäin, olin kruunu kisojeni.
Kodin kynnys lämmitettiin, ovi aina väkeä täys,
kodin pielet seppelöitiin, kukat aina viheriät,
kun vuode pakko jättää oli päivän heräjämiin
(Oksala, s. 115)

Skinner näkee lihaksikkaan ja elinvoimaisen Attisin joutuneen itseensä kohdistuneen ihailun vangiksi. Attis kuvaa itseään kukaksi, objektiksi, eikä ei halua vaihtaa passiivista puer delicatus -rooliaan seksuaalisesti aktiiviseen. Niinpä hän kastroi itsensä ja luopuu tai peräytyy miehisestä vastuusta, mikä johtaa karkotuksen kotoa, forumilta ja yhteisöstä. Muut vihkiytyneet katoavat metsiin, ja Attis jää yksin luonnonvoimia vastaan.

Mielenterveys, kuten maskuliinisuus ja yhteiskuntajärjestyskin, ovat hauraita. Seksi on synekdokee vallalle, joten Kybelen lähettämä hulluus horjuttaa kaikkia kolmea. Catulluksen runo heijastelee Skinnerin mukaan tasavallan loppuaikojen yhteiskunnallista epävakautta. Eliitin arvovalta ja poliittinen valta kapeni, ja turvattomuus lisääntyi. Attisista, kreikkalaisesta nuoresta miehestä, tulee roomalaisten silmissä sosiaalisen kuohunnan tai kaaoksen uhri. Catulluksen myöhemmät Lesbia-runotkin heijastelevat turhautumista, kyvyttömyyttä ja perinteisen auktoriteetin menettämistä.

Lisää aiheesta:

• Kenneth Quinn, Catullus - An Interpretation. B. T. Batsford, Lontoo, 1972.
• Marilyn B. Skinner, Ego Mulier: The Construction of Male Sexuality in Catullus. Teoksessa Julia Haig Caisser (toim.), Oxford Readings in Classical Studies: Catullus. Oxford University Press, Oxford, 2007. 447–475. 
• Stuart G. P. Small, Catullus - A Reader’s Guide to the Poems. University Press of America, Lanham, 1983.
• T. P. Wiseman, Catullus and His World - A Reappraisal. Cambridge University
  Press, Cambridge, 1985.

Fields of Blood

Karen Armstrong, Fields of Blood: Religion and the History of Violence. Alfred A. Knopf, New York, NY, USA, 2014.

Usein kuulee väitettävän, ettei minkään muun vuoksi ole tapettu niin paljon ihmisiä kuin uskonnon. Vaikka tueksi saatetaan mainita esimerkiksi ristiretket, inkvisitio, kolmikymmenvuotinen sota, holokausti ja viime vuosien terrorismi, yleistys on katteeton. Uskonto on kuin syntipukki, jonka selkään lastataan kaupunkilaisten synnit, ennen kuin se ajetaan autiomaahan, eli väite sysää syyn sotiin jonnekin meidän ulkopuolellemme. Karen Armstrongin tuore teos Fields of Blood (2014) tarttuu tähän yksinkertaistukseen ja ravistelee sitä. Kirja tarkastelee väkivallan ja uskonnon --  mm. kristinuskon, juutalaisuuden, islamin, buddhalaisuuden, konfutselaisuuden, taolaisuuden ja hindulaisuuden -- suhdetta väkivaltaan kivikaudesta tähän päivään.  

Ensimmäinen ongelma on sana uskonto, religio. Länsimaissa, erityisesti protestanttisissa länsimaissa, se on käsitetty rituaalien, uskomusten ja instituutioiden joukkona, joka on pitkälti eristetty muusta elämästä. Uskonnon harjoittaminen on yksityisasia. Tällaiselle religiolle ei ole vastinetta missään länsimaiden ulkopuolella. Historiassa ja muissa kulttuureissa uskonto on vaikeasti rajattava ilmiö, ja sen asema vaihtelee kulttuureittain. Se on harvoin yksityisasia tai lokeroitava "harrastus", vaan se on instituutio, joka läpäisee koko yhteiskunnan.

Vaikka ihmisellä on väkivaltainen puoli, tappaminen - ihmisen tai eläimen - on  traumaattista. Metsästäjäkulttuureissa saaliita pyrittiin sovittamaan riitein (esim. karhunpeijaiset). Metsästyksestä ja myöhemmin sodasta tuli ritualisoitu tapahtuma, joka puettiin myyteiksi, jotka sitten kehittyivät uskonnoiksi. Mytologiat ovat tarinoita, jotka antavat merkityksiä. Tappamisesta tulee hyväksyttyä, jos se voidaan perustella jonkin jaetun uskomusjärjestelmän puitteissa. Merkitys, joka tappamiseen liitetään, erottaa toisistaan rikollisen ja sankarin.

Kun ihmiset alkoivat viljellä maata ja asettua pysyvästi paikoilleen, syntyi kaikenlaista erikoistumista. Jotkut erikoistuivat väkivaltaan, koska liikkuvien paimentolaisheimojen ryöstöretket alkoivat ärsyttää. Soturieliitti ja armeijat ylläpidettiin talonpoikien työllä. Yhdeksän kymmenestä kuokki peltoja, kaivoi kastelukanavia ja luovutti kaiken tuottamansa ylijäämän vastineeksi suojeluksesta - vaikka ei olisi halunnut. Talonpoika ei voinut oleellisesti vaikuttaa toimeentuloonsa tai parantaa tilannettaan. Löydetyt luurangot todistavat heikosta ja yksipuolisesta ravinnosta sekä kuluttavasta työstä. Tätä on esiteollisen agraarikulttuurin rakenteellinen väkivalta. Se heijastui mytologioissa taivaallisena järjestyksenä, jota kuninkaiden hallitsemat hierarkiat sitten edustivat maan päällä.

Monet uskonnot ajavat ohjelmanaan veljeyttä, rauhaa ja tasa-arvoa kapinoiden rakenteellista väkivaltaa vastaan. Kun ne tulevat hallitsevan luokan uskonnoiksi, ne joutuvat kamppailemaan ihanteidensa ja maallisten realiteettien välissä. Armstrong palaa toistuvasti tähän sivilisaation dilemmaan: ihminen rakastaa rauhaa, mutta sivilisaatio vaatii väkivaltakoneiston pysyäkseen pystyssä. Mitä lähemmäksi vallan ydintä uskonto pääsee, sitä vaikeampi sen on ylläpitää alkuperäisiä ihanteita. Niinpä myyteistä ja niiden tulkinnoista on luettavissa yhteiskunnallisia muutoksia. Tämä siitä huolimatta, että esimerkiksi kaikki suuret uskonnot sisältävät ajatuksen, että muita tulisi kohdella kuten toivoisi itseään kohdeltavan.
 
Ihminen on luonnostaan myös väkivaltainen. Sota kiehtoo ihmistä. Se luo merkityksen. Väkijoukot siviileistä sotilaisiin ottivat ensimmäisen maailmasodan syttymisen vastaan riemuiten. Suomessakin muistellaan Talvisotaa poliittisen yhtenäisyyden aikana. Sota tekee asioista mustavalkoisia. Ilman ammattisotilaita ja rakenteellista väkivaltaa sivilisaatiota ei olisi syntynyt, vaan ihminen eläisi edelleen hajanaisissa paimentolaisheimoissa tai olisi vajonnut endeemiseen kahakointiin. Uskonto on ihmisen luomus, ja sellaisena se on tähän samaan väkivaltaan kietoutunut. Niinpä sitä on vaikea eristää ihmisen väkivaltaisesta toiminnasta.

Lukuun ottamatta lyhyitä vierailuja Intiassa ja Kiinassa Armstrong keskittyy juutalaisuuden, kristinuskon, islamin historiaan. Lähes poikkeuksetta uskonnollisesta konfliktista syntyneeseen sotaan ovat vaikuttaneet myös poliittiset, sosiaaliset ja taloudelliset syyt. Ristiretket käynnistyivät Bysantin avunpyynnöstä Manzikertin tappion jälkeen. Vaikka mukana oli uskonnollista innostusta, Paavi pelasi myös arvovaltapeliä Euroopassa ja maallinen soturieliitti etsi väylän osaamiselleen. Inkvisition kuolonuhreja on perinteisesti liioiteltu. Kolmikymmenvuotinen sota menetti uskonnollisen luonteensa melko nopeasti: katolinen Ranskahan rahoitti protestanttista Ruotsia. Holokausti perustui puolestaan  rotuajatteluun.

Usein sotaretket tuottavat armeijan, jolle sodankäynnistä tulee joko elämäntapa tai kannattava elinkeino. Moniin verisiin kiistoihin on kytkeytynyt nationalismi (kansallisvaltiot tapaavat sortaa vähemmistöjään). Ranskan vallankumouksen jälkeinen asevelvollisuus teki armeijoista suurempia ja siten sodista aikaisempaa tuhoisampia, ja teknologia on tehnyt tappamisesta tehokkaampaa ja psykologisesti helpompaa.

Kirja käsittelee myös väkivaltaisen islamismin historiaa ja länsivaltojen kompastelua aina Lontoon ja Madridin terrori-iskuihin. Yhtäältä terroristien uskonnollinen ajattelu on paljastunut melko ohueksi; nuorille annettu alkeellinen uskonnonopetus ennen radikaalijärjestöjen antamaa koulutusta olisi ehkäissyt joitain iskuja. Toisaalta maallistuneiden länsivaltojen toiminta on omiaan synnyttämään vastarintaa. Armstrong esittää, että vastavuoroisuuden periaate, jota useimmat uskonnot opettavat, on ainoa tie pois väkivallan kierteestä. Meidän länsimaisten olisi otettava vastuu armeijoistamme, epäonnistuneista koloniaalihallinnoista ja harhautuneista ohjusiskuista.

Iltatähti, häälaulu

Sapfo, Iltatähti, häälaulu. Muinaiskreikasta suomentanut Pentti Saarikoski (1969). Otava, Keuruu, 1984.

Sapfolta on säilynyt lukuisten lainausten ja tekstikatkelmien lisäksi yksi kokonainen runo. Hänen tuotantonsa on kiviraunio. Palaset antavat käsityksen temppelin mittakaavasta, rakenteista, funktiosta, tyylistä, mutta lopultakin - varsinkin ilman muinaiskreikan tuntemusta - raunioissa voi vain käyskennellä kontemploiden menetyksen suuruutta. Maine, josta Sapfo antiikin aikana nautti, on paljolti mielikuvituksen varassa.

Ehkä osa runojen lumouksesta johtuu siitä, että katkelmat ovat lyhyitä ja jättävät lukijalle suunnattomasti tilaa.

Maalaistyttö
Ei ymmärrä vetää lievettä nilkkoihin.

Saarikoski on latonut runot nykyaikaiseen tapaan rikkoen säkeet ja säkeistöt. Hän käyttää paikoin sulkuja ehkä merkitäkseen puuttuvaa tai tulkittua sanaa kautta fraasia. Ainakin j

Piippuhylly

Katja Kettu, Piippuhylly. WSOY, Helsinki, 2013.

Katja Ketun novellikokoelma Piippuhylly (2013) tarjoilee joukon toisiinsa väljästi liittyviä tarinoita. Kehyskertomus on kirje piippuja keränneeltä mieheltä tyttärelleen. Kirjeessä mies kertoo tarinan kunkin piipun aikaisemmasta omistajasta, mutta varsinaisesti tarinat kertovat naisista.

Opin, että yhdestä maailman pisteestä saattaa kertoa kaikki tarinat. Tähän olen liittänyt vain murto-osan niistä. Nämä ovat kertomuksia alkumerestä ja tulikuumasta hiekasta. Fosforinhohtoisista kaloista, siitä kuinka ihmisen rakkaus voi olla yhtä ehdotonta kuin lapinkoiran lempi.

Tarinat kieppuvat villisti historiallisissa murroskohdissa. Kirja vie lukijansa Saksaan Kristalliyön tapahtumiin, Stalingradin taisteluun, juuri vallankumousta edeltäneelle Venäjälle, Jäämeren rannoille, Afrikan orjalaivoille ja kuumeiseen Rioon. Piiput vaihtavat omistajaa kuljettaen tarinoita muassaan, ja syystä tai toisesta kaikki tiet vievät pohjoiseen. Lappi muodostaa kuitenkin eräänlaisen piippuhyllyn, josta näkee huonosti pelikentälle. Maailman suuret tapahtumat välittyvät loivina laineina, huhuina sekä vieraina ihmisinä ja esineinä, joita karun ympäristön ja etäisyyksien muovaamat paikalliset ottavat vastaan kukin tavallaan.

Mutta on muunkinlaista rakkautta, mehevää. Lihanlillivää, pakonpolttavaa reittä, rietasta, jyhmeänkutoista, kähmäistä ja turskatelinkaltaista kurotusta kohti taivaan saranoita. Niissä ihminen on seinä toista vastaan, mutta avautuu tarvittaessa oveksi. 

Piippuhylly on myös säilytyspaikka lasten ulottumattomissa. Kokoelman tarinat eivät ole keskiluokkaisen sieviä kertomuksia. Novellit kuvaavat seksuaalisuutta laidasta laitaan väistäen ainoastaan romanttisen rakkauden. On kiimaa, alistamista, raiskauksia, kaupankäyntiä ja hyväksikäyttöä sekä joitain poikkeamia heterosuhteiden tallatulta polulta. Rakkaudeton seksi on  eläimellistä ja enimmäkseen miesten hallitsemaa. Kerronnan toteavuuden, uhrien tyyneyden ja tapahtumien rajuuden väliin syntyy jännite. Tämä vieraannuttaminen toimii paikoin tehokkaasti.

Ketun kielenkäyttöä on palkittu ja ylistelty. Kerrontaa maustavatkin herkulliset sanat, jotka voivat olla murretta tai itse keksittyjä. On "ääpättäjää", "tilliturpaa" ja "kälämejä". Rajummin Kettu soveltaa yleiskielen sanoja kootessaan henkilöitä ja tapahtumia. Hän lavastaa tarpeellisen määrän yksityiskohtia historialliseksi kehykseksi, mutta jokin estää putoamasta novellien maailmaan. Ehkä jonkinlainen tarinamaisuus, vauhdikas ja rietas kertomuksellinen kujeilu tai peräti musta huumori? En tiedä, eikä haittaa. Lumpsakkaa lukemista, yhtä kaikki.

Measuring the world

Daniel Kehlmann, Measuring the World. Saksankielisestä alkuteoksesta Die Vermessung der Welt (2005) englanniksi kääntänyt Carol Brown Janeway. Vintage Books, New York, NY, USA, 2007.

Teoriassa käytäntö ja teoria ovat sama asia, mutta käytännössä ne eivät ole. Näiden kahden suhdetta on soviteltu aina antiikista asti. Platonille tieto oli ikuinen ja muuttumaton idea, jota ihmisen aistit pelkästään tahraavat, kun Aristoteles katsoi, että arvokasta tietoa voitiin koota havainnonkin pohjalta. Kesti silti pitkään ennen kuin tiedon kokoaminen muotoutui systemaattiseksi perinteeksi. Vähitellen valistusaikana kartoilta alkoi kadota vaaleita alueita.

Daniel Kehlmannin romaani Measuring the World (2005) tarinoi kahden saksalaisen valistusajan suuruuden edesottamuksista. Alexander von Humboldt on preussilainen aristokraatti, joka tulee kuuluisaksi Etelä-Amerikkaan suuntautuneen tutkimusmatkansa ansiosta. Lapsenomaisen innostuksen vallassa hän kerää kasveja ja mineraaleja, mittaa väsymättömästi, lähes maanisesti, korkeuksia, luteita, lämpötiloja ja omaa sijaintiaan. Hänen mukaansa pelkoa voi torjua mittaamalla. Carl Friedrich Gauss matkustaa vain Göttingenistä Berliiniin, mutta alkaa kartoittaa miltei koskematonta matemaattista maisemaa: mm. lukuteoriaa, algebraa, differentiaalilaskentaa ja tilastotiedettä. Lapsinerosta kasvaa melko nopeasti koppava hengen aristokraatti.

Saksa oli aina 1800-luvun lopulle asti hajanainen ruhtinaskuntien tilkkutäkki, eikä siellä tunnu olleen samanlaista yhteiskuntaluokkien välistä kitkaa kuin muualla Euroopassa. Niinpä valistusajan yhteiskunnallinen muutos ei asetu Germaaniaan. Toki ylioppilaat kuuntelevat puheita, muiden muassa Gaussin poika Eugen, mutta jo poliisisaappaiden ääni kuristaa tunnelman.

Mittaaminen on erojen ja muutoksen tunnistamista. Mitta synnyttää mallin. Sekä Gauss että von Humboltd arvioivat muita ihmisiä suhteessa itseensä. Silti, tai juuri siksi, nämä nerot törmäilevät arkiseen ympäristöönsä: Työhönsä keskittynelle Gaussille Napoleonin armeijoiden vyöryminen kaduille tulee täytenä yllätyksenä. von Humboldtin itsepintainen naivius muistuttaa hieman Voltairen Candidea. Kirjan humoristinen pohjavire pilailee ennen kaikkea saksalaisuuden kustannuksella.

His father was a gardener, his hands were almost always dirty, he didn’t earn much, and when he spoke, it was either to complain or to give orders. A German, he kept saying, as he wearily ate his potato soup in the evening, was someone who never lolled. Once Gauss asked, Was that all? Was that all it took to be a German? His father thought it over for so long that it beggared belief. Then he nodded.

Kehlmann onnistuu kokoamaan melko kuivista aineksista herkullisehkon kokonaisuuden. von Humboldtin seikkailut tarjoavat tietenkin mehukkaamman tarinan, mutta Kehlmann onnistuu esittämään Gaussin työn ja tulokset lähes yhtä kiinnostavina. Kun miehet jo harmaapäisinä setinä tapaavat, istuu vastakkain myös kaksi tiedon muodostamisen tapaa, induktio ja deduktio, Aristoteles ja Platon. Kaunista.

Ei maan päällä eikä taivaassa

Tuulikki Poutiainen, Ei maan päällä eikä taivaassa. Kustannusosakeyhtiö Hai, Tampere, 2014. Arvostelukappale

Tuulikki Poutiaisen esikoisromaani Ei maan päällä eikä taivaassa (2014) on ehkä rakkaustarina. Kahden päähenkilön hengästyttävä tajunnanvirta kaivautuu hulluuteen sisälle. Sairauden hallitsema maisema on sisäinen helvetti, joka ei ole varsinaisesti maan päällä eikä todellakaan taivaassa. Rakkauskin, jumalten lähettämä hulluus, hohtaa sinne vain kaukaisten tähtien tavoin.

Poutiaisen romaani ei oikeastaan tunnusta tarinaa tai perinteistä rakennetta. Suoraa kerrontaa tai dialogia on vähän, mutta lukijan ottaakin pihteihinsa henkilöiden kuumeinen sisäinen monologi. Polveilevat lauseet eivät tavoittele määritelmiä tai kiteytyksiä vaan tunnustelevat ja kieppuvat toisiinsa sulautuneina ajatuksina. Kieli on runollista, kielikuviksi puettua hätää. En ole koskaan lukenut mitään tällaista.

Irene ja Samuel ovat rakastavaisia. Irene kärsii torikammosta ja lievää vakavammasta masennuksesta. Samuel on skitsofreenikko. Oireet kiilaavat heidät irti normaalista elämästä ja muista ihmisistä. Sairauden hallitsemasta maailmasta ei saa yhteyttä ulos, koska peili vääristää molempiin suuntiin.

Yhteys katkeilee myös hoitohenkilökuntaan. Potilaat joutuvat kilpailemaan huomiosta television ja kahvihuoneen kanssa. Avun sijaan heille tarjoillaan mielikuvaharjoittelua tai eristystä.

Silloin kun hoitaja on ollut alalla vuodesta kahdeksankymmentä, on mahdotonta kysyä, mitä tehdä kun ei saa henkeä.   
     Irene kysyi uudelleen. Sairaanhoitaja vastasi: Kannattaisi sinunkin Irene lukea Paolo Coelhoa. Muu maailma oli puhdas, sininen ja kuulas, sairaanhoitajan olisi tehnyt mieli takaisin kahvihuoneeseen joka vielä kilisi, nauttimaan sinisen hetken jälkivaikutuksista.

Irene musertuu muiden katseiden ja tunteiden alla, eikä enää tavoita itseään. Hän pystyy enimmäkseen kuitenkin toimimaan ja opiskelemaan, vaikkei psykologia tarjoa kuin nimiä oman tilanteen jäsentämiseen. Kun sitten psykoosin aikana pimeydestä kumpuaa ajatuksia, joita hän ei hallitse ja joita lääkäri ei paranna, Irene puristuu mustaksi aukoksi, josta ei pakene mitään viestiä ulospäin. Sisäistä maailmaa värjää paksu syyllisyys.

Tuotantoeläinten tapaan Samuelilla ei ole koskaan ollut otetta omaan kohtaloonsa. Sairaalahoito on eristyksiin joutumisen ja kuohuvan levottomuuden välistä tasapainoilua. Arkea hallitsevat salaiset merkitykset, eikä Samuel pysty tekemään järkeviä päätöksiä -- tai ne ovat järkeviä ainoastaan hänen horjuvassa maailmassaan.

Kookospalat epäilevät minun lähestymistäni. Kaikesta huolimatta minä lähestyn, mutta kookospalat notkuvat merkityksistään tyhjentyneinä sokeripaakkuina. Lattian shakkiruudut ovat armottomat, minä näen nälkää ja sen voi tietää hyvin tarkkaan, sen voi päätellä. Ruuduilla liikkumista säätelevät ulkomaailman siirrot, eikä samaan aikaan ole mahdollista olla sekä itsensä sisällä tuntemassa miten muut siirtelevät että itsensä ulkopuolella siirtelemässä itse itseään. Valtaa ei ole mahdollista jakaa. 

Samuel ei kuitenkaan palaudu sairauteensa jäännöksettä. Yksinäisyyden, ahdistuksen ja salaisten viestien lomassa Samuelin mielessä pyörii Levinas ja kielen päällä Coleridge.

Ei maan päällä eikä taivaassa on rohkea ja otteissaan varma. Myllertävät ajatukset kumpuavat ja muovaavat toisiaan kuin Debussyn pilvet konsanaan. Kerronnan pienin erin rakentamat paljastukset ja tajunnanvirran lumous eivät kuitenkaan kanna aivan Irenen sisäisen helvetin pohjalle asti, missä puhuja vaihtuu. Kirjassa on symboliikkaa valoineen, väreineen ja eläimineen varmasti polviin asti, mutta maallikkona kävelen varovasti sen kuoren päällä. Mieleenpainuva kokemus.

Pieniä kovia nuppuja

Reetta Pekkanen, Pieniä kovia nuppuja. Poesia, Saarijärvi, 2014.

Reetta Pekkasen hienossa esikoisrunokokoelmassa Pieniä kovia nuppuja (2014) leijuu jatkuva uhka: varjot liikkuvat, tummat pilvet peittävät taivaan. Tuulet ovat myrskyjä, sateet ovat rankkoja, ja kevättulvat huuhtovat katuja. Kesällä on hellettä - ja myöhäistä. Ilmiöt synnyttävät odottavan ja lohduttoman tunnelman, jossa tulevaisuus näyttäytyy loppuna.

Runoissa oikeastaan kaikki, mitä ihminen tekee, on pientä, ohimenevää ja vähäpätöistä. Ihminen mittaa ja jäsentää, lapset leikkivät, puhuja kaipaa ja kuuntelee. Pekkanen antaakin kaiken vallan tuulille ja myrskyille. Aallot pyyhkivät rannalta ihmisten jäljet. Kulttuuri käsiohjelmineen huuhtoutuu tulvien mukana. Säät ajavat ihmisen sisätiloihin, eroon ympäristöstä -- vai oliko eristäytyminen pikemminkin syy? Oli pitkään ihmeellistä. Sitten avaruus/oli enää pelkkä valtava avaruus.
 
Runot kaikuvat myös yksinäisyyttä. Puhuja on erossa tai yksin, ulkopuolisena jossain muualla. Kun kohtaamisia on vähän ja sisällä on tyhjää, puhuja kääntyy ulospäin katsomaan ympärilleen. Hän pysähtyy, seuraa luontoa ja säätä, jotka heijastelevat tulevaa muutosta. Pekkanen luonnostelee tavallisten tapahtumien sekaan outoja ilmiöitä, mistä syntyy kokoelman jännite. Elämä jatkuu ikään kuin ennallaan, mutta koko ajan ollaan liukumassa jonnekin. Ympäröivä luonto antaa varoituksia, kunnes se vaikenee.

Runojen tunnelmaa vahvistavat repaleiset, epätäydelliset, koheesiosta laihat säkeistöt. Niiden säkeet alkavat usein konjunktiolla houkutellen itselleen premissin, jota ei lausuta ääneen. Sanat ovat tavallisia mutta tehokkaassa käytössä. Niiden kuvallisuus tosin jättää kokemattoman lukijan hieman ymmälleen: pitäisikö sitä yrittää tulkita vai ei?

Pekkanen leikkii myrskyjen lomassa syyllisyydellä ja etsinnöillä. Joku, ehkä alkuun kuka tahansa ja sitten joku tietty, on syyllinen puhujan yksinäisyyteen. Toisaalta syyllisyys tuntuu viittaavan ympäröivään rikkoutumiseen, sen peruuttamattomaan muutokseen, josta kumpuaa kokoelman lohduton maisema. Tämäkin syyllisyys on kenen tahansa eli kaikkien. Sitten rakkaus ja lämpö tulevat yllättäen. Unettomat yöt vaihtuvat tyytyväisyyteen, mutta sen tuoma turvallisuus tuntuu ohuelta ja ohimenevältä. Siitä on tavallaan luovuttu jo ennen kuin se on alkanut.

en ole kotona. Aurinko paistaa / vaikka oli pitänyt mennä vielä vuosia / ei enää etsitä ketään, kovaääniset / särisevät yli ruosteisten aitojen turhaan / oli kyllä tilattu jo aikoja sitten / joku sammuttamaan niitä

Treasure Island

Kuva: WIKIPEDIA /
public domain

Robert Louis Stevenson, Treasure Island (1883). Project Gutenberg E-Book, http://www.gutenberg.org/ebooks/120, 1994.

Olipa kerran nuori Jim Hawkins, joka piti majataloa yhdessä äitinsä kanssa. Eräänä päivänä majataloon muutti vanha merikapteeni, joka sitten kuoli terrorisoituaan jonkin aikaan muita asukkaita käytöksellään, tarinoillaan ynnä humalaisella jollotuksellaan. Miehen vähäisestä jäämistöstä löytyi lokikirja ja kartta, jotka Jim noukki kainaloonsa juuri ennen kuin joukko kelmejä saapui etsimään merikapteenia. Virkavalta hääti roistot, ja Jim toimitti kartan kylän lääkärin tohtori Liveseyn ja aatelisen Trelawneyn ihmeteltäväksi.

The paper had been sealed in several places with a thimble by way of seal; the very thimble, perhaps, that I had found in the captain's pocket. The doctor opened the seals with great care, and there fell out the map of an island, with latitude and longitude, soundings, names of hills and bays and inlets, and every particular that would be needed to bring a ship to a safe anchorage upon its shores.

Kartta oli tietenkin aarrekartta. Varakas Trelawney varusti nopeasti laivan, jolta löytyi paikka myös Jimille. Vaikka kapteeniksi löytyi suoraselkäinen Smollett, Trelawney erehtyi palkkaamaan miehistöön runsaasti kuolleen miehen entisiä tuttavia -- erityisesti kokiksi jalkapuolen Long John Silverin -- eikä aikaakaan niin keulakastellissa kyti jo kapina. Trooppisen saaren rantavesissä naamiot sitten putosivat.

If the conduct of the men had been alarming in the boat, it became truly threatening when they had come aboard. They lay about the deck growling together in talk. The slightest order was received with a black look and grudgingly and carelessly obeyed. Even the honest hands must have caught the infection, for there was not one man aboard to mend another. Mutiny, it was plain, hung over us like a thunder-cloud.

Robert Louis Stevensonin vauhdikas Treasure Island (1883) ilmestyi alunperin jatkokertomuksena nuorille (pojille) suunnatussa lehdessä. Tarinana se ei ollut omaperäinen-- merirosvojuttuja olivat kirjoittaneet muutkin --mutta siitä tuli kritiikki- ja myyntimenestys nimenomaan sujuvan kerrontansa vuoksi. Kaikin puolin tavallisen jos kohta neuvokkaan Jimin kautta lukija seuraa vähän epävarmaa ja nuorta sankaria aikuisten maailmassa, missä panokset ovat korkeat, missä auktoriteettia on monenlaista ja missä kullanhimo polttaa kaikkia, hyviä ja pahoja. Kertojana Jim muistelee vain sen, mitä tapahtui eikä loihe laulamahan kaikkia tuntemuksiaan tai saamiaan opetuksia. Tyylikäs romaani alusta loppuun.