Sininen juna

Agatha Christie, Sininen juna. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Mystery of the Blue Train (1928) suomentanut Aarre Pipinen. Lukija Lars Svedberg. WSOY äänikirja, 2012.

Hercule Poirot astuu Siniseen junaan Pariisissa matkustaakseen Ranskan Rivieralle. Matkalla rikas amerikkalainen Ruth Kettering murhataan hyttiinsä ja hänen kalliit jalokivensä varastetaan. Ranskan poliisi on neuvoton, joten Poirot joutuu ratkomaan tapauksen heidän puolestaan. Ensimmäinen epäilty on tietenkin rahapulasta kärsivä aviomies. Sitten junassa on myös naisen rakastaja, miehen rakastajatar sekä teräväpäinen, äskettäin perinnön kautta rikastunut Katherine Grey, josta kuoriutuu avustaja Poirotille.

Jostain syystä nämä eivät kuitenkaan enää maistu samaan tapaan kuin nuorena. Agatha Christie pitää yllä laimeaa jännitystä Poirotin jatkuvalla vihjailuilla siitä, kuinka hän aikoo kysyä jotain eräältä, joka tietää jotain jostain. Christie esittää tapansa mukaan työtä tekevät ihmiset moraalisesti heikompina -- poikkeuksena tietysti palvelijana työskennellyt neiti Grey, mutta hänelläkin on sitten kuitenkin "paremmat" sukujuuret. Se oli sellaista siihen aikaan.

Murha on kuitenkin murha, ja Sininen juna (1928) on kohtuullisen sujuva dekkari. Äänikirjan Lars Svedbergin paksu ääni sopii automatkoille.

The Hollow Pilgrim

Ville Vuorela, The Hollow Pilgrim. A Stalker RPG Novel. Finn Lectura, 2014.

Neuvostoliittolaisten Arkadi ja Boris Strugatskin romaani Stalker - huviretki tienpientareelle (1972) on scifi-klassikko. Maapallolla vierailleet muukalaiset ovat jättäneet jälkeensä muutamia alueita, joilla esiintyy vaarallisia, fysiikan lakeja rikkovia ilmiöitä. Nämä alueet eli ns. vyöhykkeet aidataan, ja niitä alkaa valvoa ja tutkia kansainvälinen Instituutti, mutta lakia ja vaaroja uhmaten vyöhykkeille hiipii seikkailijoita, stalkereita, etsimään vieraita esineitä ja teknologiaa.

Pelisuunnittelija Ville Vuorela hankki käsiinsä lisenssin ja julkaisi vuonna 2008 Stalker-roolipelin, joka sijoittuu Strugatskien romaanin maailmaan. Peli oli suomalaisittain menestys paitsi uudenlaisen sääntöjärjestelmänsä myös erikoisen pelattavan maailmansa puolesta. Englanninkielinen laitos ilmestyi vuonna 2012.   

The Hollow Pilgrim on Vuorelan roolipelin maailmaan sijoittuva kiehtova sci-fi -romaani. Vuorelan romaani käynnistyy noir-henkisenä dekkarina, kun kirjan päähenkilö agentti Jacob Moncke tutkii kollegansa murhaa, mutta tapahtumat kääntävät sen ennen pitkään tieteistoiminnaksi, jota siivittää kosto. Tapahtumapaikka on Keski-Eurooppa, jossa Toulousen aidattu vyöhyke lyö laineita aina Saksassa ja Itävallassa asti.

It would be a cold day but unlike in the of southern France, the cloud cover was breaking up above the Zone, torn apart by unseen forces and anomalous drafts. Shafts of sunlight shot through these rifts but did little to ease the overall sense of melancholy and abandonment all around them. 

Anomaliat pysyvät siististi aitojen sisällä, mutta niiden vierasperäiset vaikutukset valuvat aitojen ulkopuolelle. Vyöhykkeiden vaikutuksille altistuneet ihmiset kärsivät mutaatioista, ja Ranskassa altistuneita on erityisen paljon, koska "vierailu" osui suoraan Toulousen päälle. Nämä ihmiset muodostavat myös poliittisen ongelman; mutaatiot ovat outoja ja vakavia, ja maailman myötätunto alkaa laimeta. Vyöhykkeitä ympäröiville turva-alueille on syntynyt lain ulkopuolella toimivia yhteisöjä ja järjestöjä, joiden vaikutukset Ranskaan ovat varsinaisen Toulousen eristämistä suuremmat. Vilkas musta pörssi kauppaa vyöhykkeiltä haettuja esineitä eteenpäin. Vyöhykkeet ovat ilmiönä tietysti politisoituneet, ja vyöhykkeitä valvova ja hallinnoiva Instituutti valtuuksineen muodostaa omalakisen piirin kansallisvaltioiden sisälle - tai pikemminkin päälle.

Kuten Hannu Rajaniemen Kvanttivarkaasta (2010) alkanut trilogia, myös The Hollow Pilgrim on ilmestynyt nimenomaan englanniksi tavoitellen heti suomenkielistä lukijakuntaa laajempaa yleisöä. Vuorelan kaikin puolin sujuva englanti on puhekielimäistä, mikä sopii pulp-henkeen, mutta hetkittäin kertojan ja hahmojen rekisterit tuntuvat sekoittuvan. Päähenkilö käyttää alatyyliä, mikä vyöhykkeen ilmiöiden tapaan tarttuu ihmisiin (ja kertojaan). Moncke yrittää karkein sanoin saada keskustelussa yliotetta kokeneista kelmeistä, mikä on kaiken nähneeltä poliisilta ja entiseltä ammattisotilaalta heikkoa tilannetajua. Kyynisestä noir-perinteestä huolimatta kohtaamiset ja dialogi voisivat hyötyä useammasta sävystä. Toki kirjassa nähdään oivaltavaakin  kerrontaa.

He half-expected Moncke to smile or scoff at him but instead the senior agent's relaxed expression vanished. For a single intake of breath he looked old, tired and utterly crushed by his own cynicism. Then it all disappeared under an impassive mask of indifference and a bad shave.

Kaiken kaikkiaan The Hollow Pilgrim ei mieti, pysähdy tai takeltele, vaan sivuilta välittyy viihdyttävä toiminta ja mehukas outous. Parhaimmillaan kirja on kuljettaessaan tapahtumia pitkin maanalaisia tunneleita, ruostuneita teollisuushalleja ja vyöhykkeen petollista maisemaa. Vaikka tarina on suoraviivainen, monin tavoin kahden maailman rajalla elävä Moncke ei ole mikään helppo samaistumisen kohde. Miehen otteet ovat yllättäviä ja kovia -- suhteessa muihin hän muodostaa jonkinlaisen moraalisen anomalian.

Kannen alaotsikko lupailee kirjasarjaa. Toivottavasti kirjalle saadaan jatkoa. Maailmoja ja erityisesti niiden risteyskohtia Vuorela osaa totisesti luoda.

Emma

Jane Austen, Emma. Toimittanut ja johdannon kirjoittanut Fiona Stafford. Penguin Classics, London, UK, 1996 (2003).

Jane Austenin 1800-luvun alkuun sijoittuva romaani Emma (1815) uppoutuu maalaisaatelin elämään. Austen houkuttelee taitavasti lukijan sovinnaisuuksien hallitsemaan seurapiiriin, sen näennäisiin vaikeuksiin ja tylsään rutiiniin. Tapahtumia on niukalti, vaikka kerrontaan sulautuu viittauksia poliittisista tapahtumista ja sosiaalisista muutoksista. Pinnalta tarinassa näyttää olevan vähän panoksena, ja juuri se on osa tarinan lumousta.

Austen kuvaa seikkaperäisesti vierailuja, kutsuja ja keskusteluja. Sosiaalinen tila täyttyy tyhjänpäiväisyyksistä ja kohteliaisuuksista, eikä huumorille tai leikkisyydelle ole tilaa. Vihjailujen tulkitseminen on vaikeaa, havainto on subjektiivista ja ennakkoluulojen rasittamaa, eikä suoralle puheelle ole kanavaa edes hyvien ystävien kesken. Oleellista on, mitä seurapiiri ja naiset eivät tee. Tarina ei kurota näiden rutiinien ulkopuolelle, joten maalaisaatelin naisten elämä alkaa näyttää ankealta ja tyhjänpäiväiseltä (yläluokan etiketti puhkeaa ahdistavaan kukoistukseen kuningatar Victorian hallituskaudella).

Avioliitto, jonka äärellä Austenin romaani pyörii, on naisten ainoa pelivuoro. Itsenäisillä eli varakkailla naisilla on vaihtoehtoja, mutta ne, joilla ei ole maan tai perinnön tuomaa turvaa, joutuvat etsimään sopivan puolison tai hankkiutumaan töihin. Siinä sitten luovitaan suvun, seurapiirin, odotusten, intohimon ja epävarman tiedon ristiaallokossa.

I lay it down as a general rule, Harriet, that if a woman doubts as to whether she should accept a man or not, she certainly ought to refuse him.

Kirjan päähenkilö Emma Woodhouse asuu isänsä kanssa maaseudulla vaarojen keskellä. Kesien kuumuus ja muiden vuodenaikojen kosteus tai kylmyys vaanivat jatkuvasti ulkona liikkuvia (ja vetoisten ikkunoiden läheisyydessä istuvia). Etäisyydet vaikeuttavat vierailuja naapurustossa: jalan ei kukaan halua liikkua, eikä renkiä viitsi aina vaivata valjastamaan kärryjä. Pienet ympärillä tapahtuvat muutokset langettavat varjoja turvallisen arjen ylle, ja käytännön seikoista johtuvat epämukavuudet häiritsevät maalaisaatelin joutilaisuutta.

Emma on kaunis, varakas ja fiksu. Hänen asemassaan naiset hukuttavat aikansa taiteeseen, musiikkiin ja sosiaaliseen kanssakäymiseen. Kotiopettajan onnistunut avioituminen synnyttää Emmassa itseään ruokkivan halun järjestellä muidenkin asioita, mutta nuoruus, vilkas mielikuvitus ja maaseutuelämän uomiinsa urautunut elämä eivät ole opettaneet lukemaan ihmisiä heidän omista lähtökohdistaan -- saati käsittelemään vilppiä. Niinpä Emma on ratkaisevissa kohdin väärässä. Tiiviissä seurapiirissä virheet lankeavat muiden kannettaviksi.

Penguin Classics -sarjan johdannot ovat maallikolle arvokkaita tiedonlähteitä. Fiona Stafford esittelee kirjan nimien sekä todellisten ja keksittyjen tapahtumapaikkojen suhdetta teemoihin ja henkilöhahmoihin. Austen on kylvänyt sanaleikkejä ja symboleja siinä määrin, että nimien suunnitelmallisuus alkaa saada tolkienmaisia piirteitä. Stafford lukee auki myös kohtauksia, kielikuvia ja ovelasti peiteltyjä viittauksia mm. seksuaalisuuteen.

Mitä kirjasta voi sanoa, mitä ei ole jo sanottu? Pidän Jane Austenin romaaneista. Emman esittämän joutilaan yläluokan itsehillintä ja tapa väistellä suoraa väittämää ja avointa konfliktia on herkullinen.

Teksas palaa

Lee Child, Teksas palaa. Englanninkielisestä alkuteoksesta Echo Burning (2001) suomentanut Tero Kuittinen. Karisto, Hämeenlinna, 2014.

Teksasissa liftaava Reacher saa yllättäen kyydin kauniilta naiselta, joka haluaisi päästä eroon pahoinpitelevästä, nyt vankilassa veropetoksesta istuvasta miehestään. Mies on vapautumassa, paikallinen poliisi on miehen suvun leivissä, eikä pakeneminen huoltajuuskiistan vuoksi ole vaihtoehto. Palkkatappajaksi Reacher ei sentään suostu mutta lähtee kuitenkin tallipojaksi miehen suvun ranchille.

Ilmapiiri on kireä. Mies vapautuu ennen aikojaan mutta kuolee samana iltana. Nainen pidetetään murhasta. Reacher turvautuu suoraan toimintaan jouduttaakseen pahasti tahmautuvia tutkimuksia.

"Saatte valita", hän sanoi. "Luovutte leikistä nyt, tai sitten menette sairaalaan."

Järjestyksessään neljäs Jack Reacher -romaani noudattaa sarjan vakiintuneita puitteita. Reacher oikaisee vääryyksiä kuin maaton, kiertelevä ritari ja katkoo muutamia käsiä siinä sivussa. Lee Child ottaa joitain askeleita kohti meksikolaisten ongelmallista asemaa Yhdysvalloissa, mutta jättää saarnaamiset muille. Teksas palaa on toimiva rikosromaani.

Lauantaiesseet

Antti Arnkil, Lauantaiesseet. Siltala, 2014.

Kiiltomato julkaisi ensimmäisen oikean kirjallisuuskritiikkini Antti Arnkilin Lauantaiesseistä (2014). Sitä on pidettävä sellaisena, koska Kiiltomato on kirjallisuuslehti, joka julkaisee kirjallisuuskritiikkiä. Kritiikki syntyi neljän kirjoittajan hyvin väljänä yhteistyönä Maaria Ylikankaan ohjaamalla Nuoren Voiman Liiton kirjallisuuskritiikkikurssilla.

Kritiikin kirjoittamiseen kului huomattavasti enemmän aikaa, mutta muuten se ei poikennut tavanomaisesta bloggaamisestani: selailin kirjaa, selailin muistiinpanoja ja kirjoitin... ja sitten päädyin kuitenkin jaarittelemaan esiteollisesta yhteiskunnasta (write what you know).

Kurssi avasi silmäni monin tavoin. Luen kritiikkejä ja erityisesti omaa tekstiäni uusin silmin, mistä on seurannut muuttunut tietoisuus ja sitä kautta tyytymättömyys. Ehkä lepsu kirjoitteluni korjautuu seuraavan 500 kirja-arvion aikana.

Ihminen sodassa

Suketuksen käynnistämään ihminen sodassa -lukuhaasteeseen tulin lukeneeksi 65 kirjaa. Ajattelin lukuhaastetta mahdollisuutena keskittyä sotakirjallisuuteen, jota en ole aiemmin lukenut erityisen paljon (yksi päätös rajaa valinnat). Sotahistoriaakin olen lukenut melko vähän, ja haaste paikkasi selviä aukkoja tiedoissani sekä yhdisti ennen irrallaan kieppuneita tapahtumia pään sisäiseksi "narratiiviksi".

Vaikka kirjoja tuli luettua runsaasti, tulos on tavallaan pettymys. Aurinko paistaa siellä, missä en ole, ja lukemattomat kirjat tuntuvat houkuttelevammilta kuin luetut (muutamin poikkeuksin).  Alkuun minulla oli ajatus keskittyä ensimmäiseen maailmansotaan, jonka alkamisesta tuli kuluneeksi tänä vuonna sata vuotta. Harhauduin lukemaan enimmäkseen jotain aivan muuta, ja hartit, englundit, clarkit, gravesit, blundenit, barkerit (yhtä lukuunottamatta) ja zweigit jäivät lukematta. Näitä voi lukea myöhemminkin, mutta jatkossa ne taistelevat muiden, pitkään padotuttujen intohimojen kanssa.

Lukuhaasteessa ei ollut selkeää kategoriaa strategiaa ja sodan luonnetta käsitteleville teoksille. Jätin luttwakit, clausewitzit ja wrightit lukematta kuitenkin laiskuuttani. Sodan käsitteleminen ilmiönä jäi John Keeganin yleisten sotahistorioiden varaan.

i) Kaukaiset sodat

Kaukaiset sodat ovat lähimpänä historiallisia mielenkiinnon kohteitani, joten siihen tuli keskityttyä. 1600-luku avautui mielenkiintoisena ajanjaksona. Sain viimeinkin luettua Ylikankaan Nuijasodan, jonka halusin lukea ennen Lappalaisen erinomaista Susimessua. Näistä heräsi jonkinlainen nuijasotakiinnostus, ja syynäsin ensimmäistä kertaa vuosiin lähdeluetteloita. Martinesin Furies kolahti siinä määrin, että sanoisin sitä löydöksi (selailen sitä silloin tällöin).

Historian kirjoituksina hienoja taidonnäytteitä olivat Ecksteinin Rome Enters the Greek East ja Morrisin The Norman Conquest. Molemmat lukevat lähteitä todella läheltä rekonstruoiden tapahtumia niin, että lukija pääsee tapahtumien keskelle ilmiöiden äärelle.

Lukematta jäi aika paljon antiikkia (erit. Thykydides, jota olen aloittanut kahdesti pääsemättä kovin pitkälle), joten siihen paneudun ehkä jatkossa.

- CLINE, Eric H.: 1177 B.C.: The Year Civilization Collapsed (2014).
- CORNWELL, Bernard: Azincourt (2009).
- CORNWELL, Bernard: Kuninkaiden kuolema (2012).
- ECKSTEIN, Arthur M:  Rome Enters the Greek East (2008).
- HOLLAND, Tom: Rubicon: The Triumph and Tragedy of the Roman Republic (2003).
- KSENOFON, Kyyroksen sotaretki (380 eaa).
- LAPPALAINEN, Jussi T.: Sadan vuoden sotatie (2001).
- LAPPALAINEN, Mirkka: Susimessu (2009).
- LAPPALAINEN, Mirkka: Pohjolan Leijona: Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632 (2014).
- MARTINES, Lauro:  Furies: War in Europe 1450-1700 (2013).
- MORRIS, Marc, The Norman Conquest (2012).
- O'CALLAGHAN, Joseph F.: Reconquest and Crusade in Medieval Spain (2003).
- PERNOUD, Régine: Ristiretket (1960).
- RUNCIMAN, Steven: The Fall of Constantinople 1453 (1965)
- VIERROS, Tuure: Lähellä kuolon rantaa (1967).
- WEATHERFORD, Jack: Genghis Khan and the Making of the Modern World (2004).
- WEDGWOOD, C. V.: The Thirty Years War (1938).
- YLIKANGAS, Heikki: Nuijasota (1977).

ii) Sisällissodat, kapinat, vallankaappaukset

Beevorin Taistelu Espanjasta, Orwellin Katalonia, Katalonia (ks. alla) ja Hemingwayn Kenelle kellot soivat muodostivat hienon, toisiaan täydentävän sarjan, jossa ehkä selkeimmin tuntui lukuhaasteen hyödyt: alue, tapahtumat, ilmiöt, vaikeudet ja henkilöt alkoivat tulla tutuiksi.

- AZUELO, Mariano: The Underdogs (1915).
- BEEVOR, Antony: Taistelu Espanjasta (2006).
- DICKENS, Charles: A Tale of Two Cities (1859).
- FUENTES, Carlos: Artemio Cruzin kuolema (1962).
- HEMINGWAY, Ernest: Kenelle kellot soivat (1940).
- KEEGAN, John: The American Civil War: A Military History (2010).
- LINNA, Väinö: Täällä Pohjantähden alla: 1. osa (1959), 2. osa (1960), 3. osa (1962).
- LUTTWAK, Edward: Coup d'État: A Practical Handbook (1968).
- PETHYBRIDGE, Roger: Venäjän vallankumous silminnäkijäin kuvaamana (1967).
- YOURCENAR, Marguerite: Armonlaukaus (1939).

iii) Maailmansodat

Olen iloinen, että luin Tuchmanin The Guns of Augustin. Tuchmannin kerronta on lumoavaa.

Barkerin Regeneration oli yksinkertaisesti hieno. Sen kaksi jatko-osaa jäivät lukematta, mutta paikko onnistuu toivottavasti piakkoin. Hienoa oli päästä myös vertailemaan Remarquen ja Jüngerin sotakuvauksia: edellisen teos paloi natsien kirjarovioissa, jälkimmäisen teos kaikessa epäideologisuudessaankin kuului Hitlerin suosikkeihin.

Beevor ja Hastings maalasivat toisen maailmansodan, jota on pidetty lännessä ns. hyvänä sotana, uusin värein. Erityisesti Britannian tekojen ja puheiden väliin jäi monta kuilua.

Sarjakuvien kohdalla heräsin todella myöhään, ja luen ranskaa sen verran hitaasti, että ehdin lukea vain Tardin C'était la guerre des trachéesin. Viisiosainen Yannin ja Neurayn Nuit blanche on vasta puolivälissä.

- BARKER, Pat: Regeneration (1991).
- BEEVOR, Antony: Stalingrad (2000).
- BEEVOR, Antony: Toinen maailmansota (2012).
- DOS PASSOS, John: Three Soldiers (1921).
- HASTINGS, Max:  Inferno: The World at War, 1939-1945 (2011).
- JAPRISOT, Sébastien: A Very Long Engagement (1991).
- JÜNGER, Ernst: Storm of steel (1920).
- KIVIMÄKI, Ville: Murtuneet mielet (2013).
- LATZKO, Andreas: Men in War (1918).
- LINNA, Väinö: Tuntematon sotilas (1954).
- REMARQUE, Erich Maria: Länsirintamalta ei mitään uutta (1929).
- TARDI, Jacques: C'était la guerre des tranchées (1993).
- TUCHMAN, Barbara W.: The Guns of August (1962).

iv) Moderni sota ja sodankäynti

Yhdysvallat on käynyt sotaa talonpoikaisarmeijoita vastaan kolmesti toisen maailmansodan jälkeen. Korean sotaa käsittelevä Fehrenbachin This Kind of War oli hyvää sotahistoriaa. Wiestin Vietnamin sota oli epätasainen kokoelma artikkeleita, jotka eivät keskittyneet niinkään taisteluihin, vaan oikeastaan sodan tulkintaan. Jungerin Sota kertoo amerikkalaisjoukkueen otteista Afganistanin niissä osissa, missä tulitaisteluita sattui liki päivittäin. Junger pääsee hyvin kiinni ryhmädynamiikkaan, miten porukka hitsautuu, miten se toimii ja miksi se toimii. Finkelin Thank You for Your Service on vaikuttava jatko kirjalle Pataljoona 2-16. Sota ei pääty kaikkien osalta kotiinpaluuseen.

Tarkoitus oli lukea Algerian sodasta ja terrorismista, mutta saalis jäi näiltä osin laihaksi.

- FEHRENBACH, T. R.: This Kind of War (1963).
- FINKEL, David: Thank You for Your Service (2013).
- HUNTINGTON, Samuel P.: The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order (1996).
- JUNGER, Sebastian: Sota - Amerikkalaisjoukkojen mukana Afganistanissa (2010).
- LE CARRÉ, John: The Spy Who Came In from the Cold (1963).
- O'BRIEN, Tim: The Things They Carried (1990).
- WIEST, Andrew (toim.): Vietnamin sota (2006).

v) Sodan liepeillä 

Graham Greenen The Quiet American oli minun osaltani yksi tämän haasteen helmistä. Kirjassa ei ollut tavallaan mitään ihmeellistä, mutta jotenkin sen vähäeleinen tyylikkyys maistui. Ehkä tuoreessa muistissa olleet toisen maailmansodan jälkipyykit lisäsivät lukunautintoa.

Toinen löytö oli Muriel Spark. The Girls of Slender Means on hauska ja pisteliäs ja The Prime of Miss Jean Brodie (ei sotakirja) vielä parempi. 

Captain Corelli's Mandolin oli nautinto, samoin Englantilainen potilas ja Schilder's ark. Oikeastaan ainoa huti tässä kategoriassa oli Cummings, joka oli ensin ärsyttävä ja sitten tylsä.

- CUMMINGS, E. E.: The Enormous Room (1922).
- BERNIÈRES, Louis de: Captain Corelli's Mandolin (1994).
- GRASS, Günter: Kissa ja hiiri (1961).
- GREENE, Graham: The Quiet American (1955).
- KENEALLY, Thomas: Schindler's Ark (1982).
- ONDAATJE, Michael: Englantilainen potilas (1992).
- SPARK, Muriel: The Girls of Slender Means (1963).
- WEST, Rebecca: The Return of the Soldier (1918).

vi) Kuvitteelliset sodat

Olen pitänyt joistain Heinleinin kirjoista, mutta Starship Troopers oli sellaista kuraa, että Heinleinia voi olla vaikea lukea lisää. Kolmannen maailmansodan teknotrillerit eivät ole aivan vieras genre, mutta Mackseyn tai Petersin jälkeen myöskään mitenkään erityisen kiinnostava.

- DYER, Gwynne: Climate Wars (2011).
- HEINLEIN, Robert A.: Starship Troopers (1959).
- MACKSEY, Kenneth: First Clash (1985).
- PETERS, Ralph: Red Army (1989).

vii) Sotakokemukset

Yritin lukea Öhquistin päiväkirjaa ikään kuin synkassa päivä kerrallaan, mutta se ei onnistunut. Jäin jälkeen ja sitten runnoin kirjan loppuun. Karttaliitteiden käyttäminen olisi vaatinut lukemista pöydän ääressä.

Journalisti-Orwell on taitava kirjoittaja. Kerronnan vaivattomuus ja havaintojen tarkkuus ovat vertaansa vailla. 

- JYLHÄ, Yrjö: Kiirastuli (1941)
- ORWELL, George: Katalonia, Katalonia! (1938).
- ÖHQUIST, Harald: Talvisota minun näkökulmastani (1949).

viii) Yleinen sotahistoria

Keegan oli yksi lukuhaasteen tarjoamia löytöjä. Neljä luettua teosta (ks. sisällissodat) todistaa historiasta kiinnostuneelle maallikolle sopivasta sotahistorioitsijasta.

- KEEGAN, John: Intelligence in War (2003).
- KEEGAN, John: Sodankäynnin historia (1993).
- KEEGAN, John: The Face of Battle (1976).

Kiirastuli

Yrjö Jylhä, Kiirastuli (1951). Kuvittanut Erkki Tanttu. Otava, Keuruu, 1982.

Yrjö Jylhän tunnetuin runokokoelma Kiirastuli ilmestyi välirauhan aikana 1941. Kymmenen vuotta myöhemmin siitä julkaistiin tämä käsillä oleva lyhennetty laitos, johon Erkki Tanttu piirsi kuvituksen.

Kokoelman alun runot on kirjoitettu ennen sotaa. Ensimmäinen runo nimeltään Idässä palaa vuodelta 1938 tuntuu käsittelevän ehkä Venäjän vallankumousta, sisällissotaa ja uutta uhkaa. Runon alkua on lainailtu tiheään myös viime aikoina: "Idässä palaa, tänne tulvii sauhu". Runo loppuu enteileviin säkeisiin.

Idässä seestyy. Tuuli sauhun kantaa
päin länttä, paljastain taas idänkulman.
Ja hurmeisena kuu, laill' enteen julman,
kuin käyrä kalpa piirtää metsän rantaa.

Runo Saarretut keväältä 1939 on jo hurja vihkiytyminen sotaan ja uhrautumiseen voiton torvineen ja kuoleman rumpuineen. Kokoelman keskiosan runojen sävy kuitenkin muuttuu. Ne ovat vähemmän mahtipontisia keskittyen kauhuun, pelkoon, vaaroihin, toveruuteen, iloihin ja suruihin ja arvaamattomaan kohtaloon. Hetkeksi kansallistunteen pauhu väistyy.

Kiirastuli etsii vapautusta sodan tapahtumista ja syyllisyydestä. Kiirastuli on katolisessa perinteessä "olotila, jossa pelastuneen ihmisen sielu puhdistuu synneistä ennen taivaaseen pääsyä". Talvisodan aikaan jo melkein nelikymppinen runoilija palveli Taipaleella komppanianpäällikkönä, ja siinä asemassa kuka tahansa joutuu lähettämään miehiä kuolemaan ja jäämään itse selustaan. Rynnäkön jälkeen pohtii:

Mut teidät tuleen johdin,
tuleen ja kuolemaan --
sen vastatako tohdin,
sen anteeksiko saan?

 Niin vaikea-- käsittelee samaa teemaa.

Niin vaikea teitä on lähettää tuonne;
tutut kasvonne on, joka piirre ja juonne
ken teistäkin vielä hengissä palaa?

Moni päällikkö etsi kuolemaa sodan aikana saadessaan typeriä tai toteuttamiskelvottomia käskyä. Niskuroinnin ja miesten tapattamisen puserruksista pääsisi vapaaksi kuolemalla itse. Samassa runossa Jylhä tapailee tällaista mieltä. 

Jos voisin taas minä mukaan tulla,
ja painua kärkeen kuin joskus ennen,
tuliryöppyyn tunnottomasti mennen

Kokoelman lopussa runot tuntuvat jälleen liittävän sotaan, taisteluun ja kuolleisiin (eli uhreihin) merkitystä kansallisten symbolien kautta. Runossa Näky kuolleet aseveljet saapuvat kummittelemaan rauhan solmimisen jälkeen: "nuo kasvot tunnen parrakkaat, nuo posket savun syömät / nuo silmät, silloin hymyilleet, nyt jäykistyksen lyömät". Näiden miesten edessä runon puhuja -- kaikesta päätellen Jylhä itse -- on "kuin pätsissä" tai "viime tuomiolla", mutta viimeisessä säkeistössä puhuja tapaa väistää oman syyllisyyden ja surun verhoamalla vetoamalla kansallistunteeseen. 

Äiti ja poika tapailee samaa mitä monet tutkimuksetkin: rintamalla sotilaat taistelevat toistensa puolesta, eivät yläkäsitteiden, kodin, uskonnon tai isänmaan puolesta. Runon keskustelussa poika kahden kaatuneen veljenkin jälkeen haluaa rintamalle.

Te ette tiedä, mitä on siellä:
tosin verta ja kauhua, en sitä kiellä,
mut siellä on arvossa ihmisyys
ja siellä on kunniass' ystävyys,
jota missään et muualla tapaa,
niin ehjä, puhdas ja vapaa.

Jylhä ei kuitenkaan täysin päästä irti idealismistaan, vaan rakentaa kärsimykselle jatkuvasti kansallista merkitystä: Äiti ja poika päättyy uhrimielen siunaamiseen. Siellä jossakin piirtää rintamasta menneisyydestä erillisen todellisuuden, jonne kuitenkin hiipii koti ja perhe.

Me sanomme: siellä jossakin -- , kun muistelemme heitä,
niin kaukaista on kaikki kotopuolla.
Ei meillä entiselämää, ei meillä paluutietä --
vain heidän vuokseen taistella ja kuolla.

Kiirastuli noudattaa mittoja ja loppusointuja, mikä tekee siitä paikoittain väkinäisen, usein mahtipontisen ja vanhahtavan. Ääneen luettuna säkeet toki asettuvat kielikorvaan paremmin sopiviksi. Erkki Tantun hiilitöissä ei ole juuri yksityiskohtia vaan pelkkiä muotoja, mutta mustan ja valkoisen rytmi harmaan seassa tuottaa upeita kuutamoita ja talvisia metsiä.

En ole tottunut runojen lukija, mutta Kiirastuli ei vaikuta tavoittelevan mitään sanaston ylittävää riipaisua. Se, mitä runot halusivat ilmaista, tuli selväksi melko suoraan. Runot olivat välittömiä. Runojen takaa toki löytyy se nimessäkin mutkan kautta läsnä oleva syyllisyys ja Jylhän halu liittää uhreihin ja kärsimykseen merkitys. Kiirastulessa kuullaan sodan problematisointia, mutta Jylhä ei jätä kysymyksiä auki, vaan vastaa aina samalla tavalla.


Kirja päättää ponnisteluni ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Stalingrad

Antony Beevor, Stalingrad. Englanninkielisestä alkuteoksesta Stalingrad (2000) suomentanut Matti Kinnunen. WSOY, Juva, 2000.

Katsoi asiaa miltä puolelta tahansa, Stalingradin taistelusta 1942-1943 ei ole löydettävissä pienintäkään valonpilkahdusta. Se on luultavasti syy, miksi olin lykännyt Antony Beevorin Stalingradin lukemista vuodesta toiseen. Kuitenkin ahdistavuudestaan huolimatta kirja on loistava. Taistelu on pääpiirteissään tuttu laajemmin sotaa käsittelevistä teoksista, koska se muodostaa käännekohdan itärintaman sodalle. Kauempaa katsottuna se on puhdas tragedia.

Itärintamalla oli vastakkain kaksi säälimätöntä ideologiaa, jotka molemmat peräänkuuluttivat uhreja. Natsi-Saksa suhtautui välinpitämättömästi ei-saksalaisiin, heidän henkeensä, omaisuuteensa ja turvallisuuteensa. Neuvostoliitto suhtautui välinpitämättömästi yksilöön ja syöksi kouluttamattomia ja osin aseettomia pataljoonia vihollisen tykki- ja konekiväärituleen ilman minkäänlaista suunnitelmaa tai selkeää tavoitetta. Sotaa edeltäneet puna-armeijan puhdistukset näkyivät taktisena ja organisatorisena heikkoutena, joka jatkui läpi sodan. 

Silti neuvostoliittolaiset kenraalit saattoivat järkeillä Stalinin kanssa. Vaikka taktisesti Wehrmacht oli ehkä taitavin koko sodassa, Saksan sodanjohto oli politisoitunut, ja Hitlerin ympäröi kritiikitön hymistelijöiden joukko, joka rakensi strategiaa Hitlerin haaveiden, mielipiteiden ja hihasta vedettyjen lukujen, ei varsinaisen tiedustelutiedon varaan. Koska Operaatio Barbarossan piti olla ohitse ennen joulua 1941, talvivarusteita ei tarvittu. Sitten tuli talvi. Sitten paljastui, että Neuvostoliitolla olikin oletettua enemmän divisioonia. Sitten venäläisten taktinen osaaminen parani. Seuraava talvi Stalingradissa käänsi sodan.

Beevorin kertoma tarina ei ole kuitenkaan pelkästään esikuntien ja kenraalien sotaa. Hänen käyttämänsä lähteet, saksalaisten ja venäläisten sotilaiden päiväkirjat, kirjeet ja kertomukset ja aiemmin julkaisemattomat venäläiset arkistomateriaalit lisäävät tarinaan suurten lukujen peittämän eturintaman näkökulman, missä heijastuu Beevoria opettaneen John Keeganin vaikutus. Pommitusten ja tykistökeskitysten jäljet kaupungissa ja ihmisissä saavat sotahistorialle epätyypillisen, melkein kaunokirjallisen muodon. Saksalaisten sotilaiden kuvaama epätoivo ja sitkeys nälän, kylmyyden ja taisteluiden keskellä antavat kirjalle inhimillisen sävyn. Silti samat sotilaat olivat puhaltaneet läpi Ukrainan kuin berserkit, humaltuneena omasta voittamattomuudestaan.

Helmikuun 2. päivänä raunioituneeseen kaupunkiin laskeutunut hiljaisuus tuntui aavemaiselta niistä, jotka olivat tottuneet pitämään hävitystä luonnollisena asiana. [Vasili] Grossman kuvasi rauniokasoja ja niin syviä pomminkraattereita, että matalalta paistava aurinko ei koskaan näyttänyt ulottuvan niiden pohjaan saakka, ja "junanraiteita, missä säiliövaunut makasivat vatsa pystyssä kuin kuolleet hevoset".

Jos sotahistoriasta pitäisi lukea yksi kirja, joka kuvaa ihmistä sodassa, se voisi olla tämä.

The American Civil War

John Keegan, The American Civil War: A Military History. Knopf Doubleday, 2010.

Pelkästään Margaret Mitchellin Tuulen viemää (1936) -menestysromaanin pohjalta kysymys orjuudesta voi vaikuttaa sivuseikalta. Romaani kertoo etelävaltiolaisnaisen kasvutarinan, kun sota katkaisee yläluokkaisen elämän tanssiaisineen ja kuutamoineen tuoden uudet roolit, arvot ja tavat perinteiden tilalle. Tuulen viemää esittää orjuuden harmittomana ja orjat onnellisina, auliina, osaansa tyytyväisinä. Kuitenkin sisällissota käytiin lopulta orjuuskysymyksestä. Erinomaisessa kirjassaan The American Civil War: A Military History brittiläinen sotahistorioitsija John Keegan luonnehtiikin Mitchellin teosta jonkinlaiseksi etelävaltioiden kostoksi: se ja siitä tehty elokuva ovat romantisointeineen nykyään tunnetumpia kuin esimerkiksi orjuutta suomiva, omana aikanaan menestysromaaniksi yltänyt Harriet Beecher Stowen Setä-Tuomon tupa (1852).

Keeganin mukaan orjuus teki Yhdysvaltain sisällissodasta käytännössä väistämättömän. Yhtäältä etelävaltioiden identiteetti, elämäntapa ja vauraus perustui orjia hyödyntävään maatalouteen, ja toisaalta orjuus oli nuoren valtion tasavaltalaisideologian ja sen itsenäisyysjulistuksen vastainen. Orjuutta kannattavien eteläosavaltioiden - eli orjavaltioiden - ja orjuutta vastustavien pohjoisvaltioiden tasapaino säilyi pitkään senaatissa, mutta Keskilänteen perustettavat uudet osavaltiot olivat keikauttamassa tasapainon orjuuden vastustajien puolelle. Se olisi heijastunut edelleen työn alla olleeseen perustuslakiin ja sitä kautta päättänyt etelälle elintärkeän instituution. Niinpä orjavaltiot irtautuivat liittovaltiosta ja perustivat konfederaation vuonna 1861. Kesti kuitenkin aikansa ennen kuin aseet alkoivat rätistä.

America was not prepared for war, any war, let alone a great internal war. It had almost no soldiers. The Founding Fathers of the United States, in their rejection of all that was bad about the Old World, had hoped to dispense with a standing army altogether, just as the parliamentarians who restored Charles II to the throne after England's Civil War had hoped also. Domestic rebellion -- trivial in both cases but alarming while it lasted -- prompted them to reconsider. As a precaution against recurrence, the English Parliament kept in being a few of the existing regiments, Cromwellian or royal; the American Congress preserved some units of Washington's army. In 1802 it established a military academy at West Point to officer them. West Point's graduates, trained as engineers, were also expected to supervise the construction of the new nation's public works, building bridges, dams, and harbours, for many of which the U.S. Army Corps of Engineers remains responsible to this day.

Yhdysvalloilla ei ollut mainittavaa armeijaa tai budjettia, ja kaikki piti koota lennosta. Koko sisällissotaa ja etenkin sen alkua leimaa harjaantumattomuus. Eurooppalaisten sotilastarkkailijoiden silmään armeijat näyttivät aseistetuilta väkijoukoilta. Tykistöä oli vähän, ratsuväkeä vielä vähemmän, joten sota käytiin kiväärein. Sisällissodasta kehittyi erityisen verinen: Strategisia kohteita oli vähän, joten armeijoilla ei ollut muuta paikkaa iskeä kuin toisensa. Armeijat olivat suuria, sotilaat sitkeitä ja aseet tehokkaita. Taisteluissa syntyi 30% tappiot haavoittuneina ja kuolleina. Lääkintähuolto oli tuhoisaa. Vaikka konekivääri ei ollut vielä käytössä, uudenlainen teknologia ja uudenlaiset armeijat ennakoivat monin tavoin ensimmäistä maailmansotaa. Sotilaat etenivät ja ampuivat sitkeästi tiiviissä riveissä, kunnes vuosien mittaan alettiin suosia kaivautumista.

Monet ulkomaalaiset pitivät pohjoisvaltioita etukäteen voittajana, koska sillä oli enemmän teollisuutta ja suurempi väestö. Pohjoisvaltiot myös lopulta voitti sodan, eikä Keeganin mukaan etelävaltioilla ei ollut realistisia mahdollisuuksia. Silti etelävaltiot kävi sotaa neljä pitkää vuotta, lähinnä parempien kenraaliensa ansiosta. Vaikka Abraham Lincoln oli presidenttinä taitava, kesti monta vuotta löytää pohjoisvaltioiden kenraalien joukosta sellainen komentaja, joka uskaltaisi taistella ja vuodattaa verta. Lopulta puikkoihin istui Ulysses S. Grant, joka teki sodasta näännytystaistelun, jota vauraampi pohjoinen kesti paremmin.

The American Civil War on herkullista sotahistoriaa. Kirjallaan The Face of Battle (1976) John Keegan aloitti uudenlaisen sotahistorian, joka sitoi taistelut laajemmin ympäröivään aikakauteen ja toi esiin nimenomaan taisteluihin osallistuvien sotilaiden näkökulman. The American Civil War jatkaa tällä linjalla vaikkakin keskittyen enemmän kampanjoihin kuin yksittäisiin taisteluihin. Sodan vaiheiden, taktiikoiden, aseistuksen ja erinomaisten taistelukuvausten lisäksi Keegan tekee selväksi maantieteen ja karttojen puutteen tuomat vaikeudet ja keskeisten upseerien heikkoudet ja vahvuudet -- eikä Keegan malta olla potkaisematta Clausewitzia teroittaessaan "ratkaisevan taistelun" ihanteen ja epäselvien tai tuloksettomien taisteluiden välistä ristiriitaa.

Yhdysvaltain sisällissodasta on kirjoitettu paljon aina sen päättymisestä asti, eikä sodan romantisointiakaan tarvinnut kauan odottaa. Ensimmäisiin sisällissodan taistelunäytöksiin osallistui sodassa nuorina taistelleita harmaapäisinä ukkoina.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Venäjän vallankumous silminnäkijäin kuvaamana

Roger Pethybridge (toim.), Venäjän vallankumous silminnäkijäin kuvaamana. Englanninkielisestä alkuteoksesta Witnesses to the Russian Revolution (1964) suomentanut Juhani Jaskari. Runot suomentanut Kirsi Kunnas. WSOY, Porvoo, 1967.

Venäjän vallankumous leimahti yllättäen helmikuussa 1917. Nälkäisen väkijoukon mellakkana alkanut tapahtumaketju kaatoi Romanovien dynastian, irroitti Venäjän ensimmäisestä maailmansodasta ja käynnisti valtataistelun, joka päättyi vasta vuonna 1920 kahden vuoden sisällissodan jälkeen bolševikkien voittoon. Vaikka leimahdus oli yllättävä, se ei syttynyt sattumalta. Kumouksellista liikehdintää oli eri puolilla Venäjää. Silti vastarintaliikkeelle (tai -liikkeille) tuli kiire koota rivinsä. Vladimir Leninkin ehti kuvioihin mukaan vasta huhtikuussa 1917 palattuaan ulkomailta.

Roger Pethybridgen toimittama kokoelma käsittää silminnäkijäin kuvauksia alkaen vuoden 1905 verilöylystä päättyen tsaariperheen teloituksiin vuonna 1918. Lähdeluettelon perusteella Pethybridge on käyttänyt yksinomaan englanninkielisiä muistelmia ja kokoelmia. Silminnäkijöiden joukossa on Leninin, Trotskin ja Kerenskin lisäksi pitkä liuta upseereita, pappeja, kirjailijoita, vallankumouksellisia, duuman edustajia, ulkomaisia kirjeenvaihtajia, opiskelijoita, sotilaita, ballerinoja jne. Ruhtinas Jusupov, Grigori Rasputinin ystävä, tarjoaa omakohtaisen kertomuksen Rasputinin onnettomasta murhayrityksestä: myrkky ei tehonnut ja luotejakin meni useampi ennen kuin uhri kaatui takapihalle.

Myrkky ei vieläkään vaikuttanut, ja staritsa käveli rauhallisesti pitkin huonetta. Otin toisen lasin joka sisälsi syanidia, täytin sen viinillä ja ojensin sen Rasputinille.
   Hän joi se kuten muutkin, eikä vieläkään näkynyt tuloksia. Tarjottimella oli enää vain yksi myrkytetty lasi. Koska olin epätoivoinen ja koska minun täytyi saada hänet juomaan lisää, aloin itse juoda.

Vallankumouksen lähdettyä liikkeelle armeijan joukkoyksiköt saattoivat liittyä kapinallisiin käden käänteessä. Poliisikomentaja Vasiljev kuvailee maaliskuun nopeasti eteneviä tapahtumia. Tilanteen sekavuudesta kertoo sekin, etteivät kapinalliset olleet ottaneet puhelinkeskuksia haltuunsa.

Ikkunastani näin kadulla epätavallista levottomuutta. Pian ajoi ohi kiireisiä sotilasautoja; etäältä kuului laukauksia. Puhelin soi taas, ja taas kaupunginpäällikkö antoi minulle huonoja uutisia; prikaatinkenraali Dobrovolskin, joka komensi kaartin pioneerijoukkojen pataljoonaa, olivat hänen miehensä murhanneet. Tapahtumat vyöryivät nopeasti; Volynskin rykmentti, joka oli noussut kapinaan kapteeni Laškevitšin murhan jälkeen, oli ajanut upseerinsa ulos kasarmeista. Kapinallisiin yhtyivät Preobrazenskin ja Liettualainen kaartirykmentti, joiden kasarmit olivat vieressä. Ne olivat onnistuneet valtaamaan Liteinyin asevarikon. Sotilaita törmäili kaduilla kivääreillä ja konekivääreillä aseistettuina.

Tapahtumien käänteissä, niiden sekavuudessa ja epävarmuudessa on jotain lumoavaa. Silminnäkijät eivät näe eivätkä voi nähdä kovin kauas. Englantilainen toimittaja Philips Price ei osaa käsitellä mielessään tapahtumia ja epäilee vallankumousta lyhytkestoiseksi.

Marraskuun 9 päivään mennessä oli selvää, että valta oli Pietarissa sotilaallisvallankumouksellisen komitean käsissä, joka toimi neuvostojen II yleisvenäläisen kongressin nimissä. Minusta tämä kaikki vaikutti siihen aikaan hyvin huvittavalta, ja minua nauratti kaikki se mitä oli tapahtunut kolmen edellisen päivän kuluessa. Olin vielä tottumaton vallankumouksen ilmapiiriin. Koetin kuvitella tavallisten sotilaitten ja työmiesten muodostamaa komiteaa, joka kokoontuisi Lontoossa ja julistaisi olevansa hallitus ja kieltäisi tottelemasta mitään Whitehallista tulevaa määräystä, ellei siinä olisi komitean varmennusta. 
   [...] Päälennätintoimistossa tapasin miehen, joka oli yhteydessä pankkipiireihin. Hänkin oli niin huumaantunut, että sai helpotusta vain vakuuttelemalla itselleen, että vaikka bolševikit olivat tilapäisesti saaneet menestystä, he eivät mitenkään voineet pitää valtaa hallussaan kauemmin kuin muutamia päiviä. [...]
  Seuraavana päivänä (marraskuun 10) oli ilmassa kuitenkin toisenlainen tuntu.

Aiheestaan huolimatta Venäjän vallankumous silminnäkijäin kuvaamana keinuu siinä mielenkiintoisen rajalla. Katkelmat eivät muodosta mitään eheää narratiivia. Pitkät puheet duumassa, loputtomat yritykset saada Nikolai II tekemään myönnytyksiä tai duuman edustajien pöyristys kapinallisten toiminnasta eivät jaksa kiinnostaa kovin pitkään, koska silminnäkijän ja yksityiskohtaisten tapahtumien tausta ei selviä kirjasta. Pethybridgen kirjoittamat lainausten lyhyet johdannot eivät kerro kovin hyvin, mitä milloinkin on panoksena. Ehkä vallankumouksesta olisi pitänyt lukea jokin toinen kirja pohjatiedoiksi.

Kirja jatkaa ponnisteluita ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Lentävä hevonen

Siru Kainulainen, Kaisu Kesonen ja Karoliina Lummaa (toim.), Lentävä hevonen: Välineitä runoanalyysiin. Vastapaino, Jyväskylä, 2013.

Tavallisenkin auton konepellin alla istuu sukupolvien kokoama teknologinen neuvokkuus, joka ei useimmille aukene pelkästään ihailemalla moottoria. Polttomoottorin teoreettinen ja metalliseksi koneeksi konkretisoitu kauneus aukenevat ehkä niille, jotka tuntevat sen osat ja ymmärtävät niiden toimintaperiaatteet.

Runous ei tietenkään ole konetekniikkaa, mutta se on lähiöiden käytännöstä etäännyttämälle maallikolle samaan tapaan vierasta. Vaikka luonnollinen kieli tekee runoista helposti lähestyttäviä, epätavallisten tai vieraiden sanayhdistelmien takana istuu inhimillinen kielellinen neuvokkuus ja vuosituhantinen perinne, joka ei useimmille aukene pelkästään pintamuotoa ihailemalla. Esteettinen kokemus syvenee, jos osaa lukea runoja, tunnistaa niiden liikkuvat osat ja ymmärtää osien toiminnan.

Siru Kainulaisen, Kaisu Kesosen ja Karoliina Lummaan toimittama erinomainen kirjoituskokoelma Lentävä hevonen tarjoaa välineitä ja ohjeita runojen lukemiseen. Kirjoittajat, joukossa kriitikkoja, runoilijoita, tutkijoita ja opettajia, johdattelevat vuoronperään runojen keskeisiin piirteisiin, rytmiin, sana-ainekseen ja erilaisiin kielikuviin. Mikä on synestesia? Mitä tarkoittaa metonymia? Miten kielikuvia pitäisi lukea? Mikä on symbolin ja vertauskuvan suhde?

Hylsysarja ei tee kenestäkään mekaanikkoa eikä Lentävä hevonen tee kenestäkään runoanalyytikkoa, mutta runojen kanssa kirja auttaa ainakin alkuun. Esimerkkien kautta avautuu väylä tai väyliä runojen lukemiseen. Tulkinnoissaan kirjoittajat ovat mukana omina persooninaan (olen tulkinnut, olen ajatellut jne.), mikä korostaa tietynlaista epävarmuutta, joka runojen analysointiin liittyy: oikeaa vastausta ei ole. Lähiöiden runoilloista etäännyttämä maallikko kohottaakin kerran tai kaksi kulmakarvojaan, kun lyhyestä katkelmasta puristetaan merkitystä niin, että runoilijankin voi kuulla ulvahtavan. Tuota kaikkeako runoilija sanoillaan haki? Ehkä.

Jos tavoitteena on, kuten minulla, ylipäätään opetella lukemaan, runoanalyysi ei liene huono paikka aloittaa.

--

Tämä oli nyt viidessadas kirjoittamani kirja-arvio ja siten hyvä kohta miettiä jatkamista: lukemista en tietysti lopeta, mutta mitä seuraavalta sadalta tai viideltäsadalta kirja-arviolta on odotettavissa? Toistoa? Motiivini on vaihtunut pariin otteeseen vuosien varrella, mutta kirjoittelu on ollut pääosin lepsua. Ajoittainen terävämpi kirjoittaminen on vienyt enemmän aikaa ja vaatinut tiukempia muistiinpanoja. En ole kuitenkaan leipomassa itsestäni kirjallisuuskriitikkoa, joten sentyyppinen kirjoittaminen/ajankäyttö ei tunnu houkuttelevalta. Pidemmän päälle se myös himmentäisi asiantuntemattomuuden sädekehääni.

Bloggaaminen on tietenkin paitsi kirjoittamista myös ajattelua, jonka kautta lukeminen jäsentyy paremmin. Ajattelusta on ollut suunnattomasti iloa, samoin uusista, hauskoista tuttavuuksista. Iloa on ollut myös vanhan kirjallisuuseliitin vaikeuksista kohdata sosiaalisen median välittämä ja tallentama kansalaismielipide, mutta näinä aikoina keskisormea voisi näyttää niin moneen muuhunkin suuntaan.

Ehkä harvennan kirjoitustaajuutta, ehkä lyhennän kirjoituksia, ehkä siirryn kirjoittamaan sarjakuvista, ehkä teen jotain muuta. Muutoksia luvassa. Ehkä.

Three soldiers

John Dos Passos, Three soldiers (1921). Project Gutenberg EBook, 2004. http://www.gutenberg.org/ebooks/6362

Yhdysvallat osallistui ensimmäiseen maailmansotaan vuonna 1917, kun eurooppalaiset olivat jo ehtineet tuhota toistensa parhaan terän ja sotainnon. Amerikkalaiset joukot tulivat rintamalle vasta kesällä 1918 harjoiteltuaan pitkään kotimaassaan ja Ranskassa. Viivyttely ärsytti amerikkalaisia sotilaita sekä liittolaisten sodanjohtoa. Sota sitten loppui ympärysvaltojen voittoon marraskuussa 1918.

Yhdysvaltalainen kirjailija John Dos Passos palveli sodan aikana lääkintäjoukoissa. Pian sodan jälkeen hän julkaisi toisen romaaninsa Three soldiers. Siinä kolme erilaista amerikkalaista sotilasta värväytyy armeijaan. Heidät koulutetaan ja laivataan Eurooppaan, missä heitä koulutetaan lisää.
Sotamies Fuselli yrittää tehdä kaiken oikein, mutta mielistelijä ei etene yrityksistään huolimatta korpraaliksi. Christfield on täynnä vihaa, erityisesti omaa upseeristoa kohtaan. Hän tappaa vanhan kaunan vuoksi esimiehensä, eikä tunnu olevan kovin pahoillaan. Sotilaille syötetty propaganda, saksalaisten raakuudet, ovat tehneet tehtävänsä, mutta uusi, moderni sota ei tarjoa sankaruuksia. Yksilöllä ei ole mitään merkitystä.

Valtaosa tarinasta kertoo Harvardin musiikkia opiskelevan John Andrewsin kohtalosta. Hänellä ei ole ongelmia tappamisen tai kuolemisen suhteen. Andrews kokee armeijan ensisijaisesti orjuuttavana, tehottomana koneistona, jossa korruptoituneet ja pikkumaiset miehet pääsevät valtaan. Armeija täyttää miesten päivät tarpeettomaan, päämäärättömään, tylsään ja usein nöyryyttävään rutiiniin, jota aselepokaan ei tunnu katkaisevan. Sotilastervehdys välkkyy vallankäyttönä jokaisessa upseeriston ja miehistön kohtaamisessa. Lopulta valta ja väkivalta sulautuvat yhteen.

Handsome and Bill Huggis stood up. A young officer, with clearly-marked features and a campaign hat worn a little on one side, came in, stood with his feet wide apart in the middle of the floor.
Andrews went up to him.
"I'm in the Sorbonne Detachment, Lieutenant, stationed in Paris."
"Don't you know enough to salute?" said the officer, looking him up and down. "One of you men teach him to salute," he said slowly.
Handsome made a step towards Andrews and hit him with his fist between the eyes. There was a flash of light and the room swung round, and there was a splitting crash as his head struck the floor. He got to his feet. The fist hit him in the same place, blinding him, the three figures and the bright oblong of the window swung round. A chair crashed down with him, and a hard rap in the back of his skull brought momentary blackness.
"That's enough, let him be," he heard a voice far away at the end of a black tunnel.

Andrewsin on yhä vaikeampi sovittaa henkilökohtaista vapauskäsitystään uniformuun. Hän muotoilee mielessään sävellystä teemanaan John Brown ja orjuudesta vapautuminen, mutta siinä on liikaa riitasointuja ranskalaiselle naiselle, jonka kanssa hän seurustelee lyhyesti ja joka pitkän sodan päätteeksi haluaisi turvaa ja hyvinvointia.

But what’s the good of freedom? What can you do with it? What one wants is to live well and have a beautiful house, and be respected by people.

Romaanin sodanvastaisuus aiheutti kohun Yhdysvalloissa ilmestyessään vuonna 1921. Kirjassa ei liikuta rintamalla vaan takalinjoilla ja siviilien parissa kylissä sekä kaupungeissa. Taistelut välittyvät tykistötulen kumuna, haavoittuneiden joukkoina ja tarinoina. Joukkoja kiertävät YMCA:n Y-miehet yrittivät ylläpitää isänmaallisuutta kulunein fraasein, mutta taisteluita nähdeiden joukkojen ja sotapropagandan käsitykset olivat kaukana toisistaan.

Kirjan rakenne on hieman yllättävä. Se liikkuu ja vaeltelee pitkin Ranskaa, eikä tarjoa mitenkään tasapuolista ääntä kaikille kolmelle sotilaalle. Silti kerronta kulkee, ja Andrewsin seurassa lukija voi viihtyä oikein hyvin.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Bridget Jones - Elämäni sinkkuna

Helen Fielding, Bridget Jones - Elämäni sinkkuna. Englanninkielisestä alkuteoksesta Bridget Jones's Diary (1996) suomentanut Sari Karhulahti. Otava, Keuruu, 2013.

Bridget Jones on moderni, kolmikymppinen yksinelävä kaupunkilaisnainen. Hän luovii miesten, perheen ja ystävien odotusten keskellä rasitteenaan heikko elämänhallinta ja manipuloiva äiti. Alkoholin kulutus on vaivihkaista mutta yltää silti bukowskilaisiin mittoihin. Bridget on epävarma melkein kaikesta ja soittelee ystäviltään tukea pieniinkin vastoinkäymisiin. Hän ei ole kiinnostunut mistään välittömän elämänpiirinsä ulkopuolella, eikä tunnusta mainittavaa kunnianhimoa työhön, poltetta ideologioihin tai kulttuuriin. Tästä poikkeuksena on päiväkirja, johon Bridget rekonstruoi keskustelut ja tapahtumat tarinaksi.

Minusta oli aika naurettavaa olla nimeltään Darcy ja seistä kutsuilla yksinään koppavan näköisenä. Se olisi aivan sama kuin jos olisi nimeltään Heathcliff ja haluaisi välttämättä olla koko illan puutarhassa huutamassa Cathya ja hakkaamassa päätään puunrunkoon.

Kirja ei peittele suhdettaan Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaaniin, vaikkakin moni asia on kääntynyt päälaelleen. Toki miespääosassa on georgiaanisia ja moderneja hyveitä majakan lailla hohtava Darcy, mutta maalaisaatelin valvoma tavat ja moraali ovat vaihtuneet moderniin laissez-faireen, jossa kaikki on tavallaan julkista ja jossa epäonnistuneet suhteet ja koheltaminen jaetaan pikemminkin kuin peitetään. Uudesta vallattomasta seksuaalisuudesta haluavat osille myös vanhemmat, ja "moraalittoman" Lydian roolin nappaa Bridgetin äiti.

Kertoja on epäluotettava, hetkittäin hauska ja loppua kohden vilahduksenomaisesti vakava (mutta kerronta palaa nopeasti genrensä asettamiin kehyksiin). Tarinan feministiset juonteet ovat ohuita ja läpikuultavia. Fielding asettelee lepsusti karikatyyrejä vastakkain ja tuottaa niiden kautta ennalta-arvattavia yllätyksiä. Kirjaa lukiessa aloin vertailla sitä mielessäni toimintajännäreihin ja dekkareihin. Genret ja aiheet ovat erilaiset mutta tekniikka periaatteessa sama.

Rome Enters the Greek East

Arthur M. Eckstein, Rome Enters the Greek East: From Anarchy to Hierarchy in the Hellenistic Mediterranean, 230-170 BC. Blackwell Publishers, Malden, MA, USA, 2008.

Jotkut historioitsijat ovat luonnehtineet roomalaisia poikkeuksellisen sotaisiksi. Yläluokan jäsenten pätevöityminen julkisiin virkoihin edellytti pitkää palvelusuraa armeijassa, mikä heijastui päätöksentekoon ja politiikkaan. Rooman laajenemista Adrianmeren yli itään vuoden 200 eaa tietämillä on pidetty yhtenä esimerkkinä roomalaisesta aggressiivisuudesta. Lopultahan valtakunta nielaisi koko Välimeren.

Yhdysvaltalainen historioitsija Arthur M. Eckstein lähtee teoksessaan Rome Enters the Greek East: From Anarchy to Hierarchy in the Hellenistic Mediterranean, 230-170 BC haastamaan tätä näkemystä. Hänen keskeinen pointtinsa on, että Rooma ei ollut sen sotaisampi kuin muutkaan eikä Roomalla ollut intressejä idässä ennen n. vuotta 200 eaa  -- ja oli siellä senkin jälkeen hyvin varovainen tai epävarma liikkeissään.

Aleksanteri Suuren kuoltua 323 eaa laaja valtakunta jakaantui kolmeen osaan: Ptolemaiojen Egyptiin, Seleukidien Persiaan ja itään sekä Antigonidien Makedoniaan. Balkanilla kähistään, mutta vuoteen 205 eaa asti Rooma osallistuu Balkanin sotiin varovasti käyden samanaikaisesti mm. toista puunilaissotaa Karthagoa vastaan. Kun 204 eaa Roomaan saapuu kreikkalaisia lähestystöjä kertomaan, että Makedonian Filippos V ja Seleukidien Antiokhos III olivat juonimassa heikentyneiden Ptolemaiojen Egyptin ja siinä sivussa joidenkin kreikkalaisten pikkuvaltioiden tuhoamista, Rooman senaatti päättää sekaantua tilanteeseen. Rooma lyö taisteluissa molemmat kuninkaat ja etenee seuraavien vuosikymmenten aikana syvemmälle itään, mutta ei Ecksteinin mukaan minkään imperialistisen vision vallassa vaan keveiden liittolaisuuksien ohjaamana. Rooma myös vetäytyy Adrianmeren itäpuolelta 200-luvun eaa alussa antaen ehkä hieman väärän viestin Makedonialle.

Eckstein lukee antiikin aikalaistekstejä, erityisesti Polybioksen historiateosta, ja soveltaa  kansainvälisten suhteiden (international relations) käsitteistöä jäsentääkseen itäisen Välimeren 300-luvun eaa poliittista tilannetta.  Ecksteinin näkökulma on realismi. Näin ollen hän pitää antiikin kansainvälistä järjestelmää ensisijaisesti moninapaisena anarkiana, mikä tekee valtioista toistensa kaltaisia, itsekkäitä ja epävarmassa maailmassa voimankäyttöön taipuvaisia. Eckstein tunnustaa roomalaisten sotaisuuden, mutta lähteiden perusteella he eivät olleet sen sotaisampia kuin muutkaan. Paitsi sodankäynti myös epävarmuus on endeemistä: Pysyviä lähetystöjä ei ole, joten epäluulo ja huhut hallitsevat kuvaa naapureista ja heidän aikeistaan.

Rome Enters the Greek East ei ole suurelle yleisölle suunnattu vaan se on tutkimusta. Silti, vaikka kirja on akateeminen ja hieman kuiva, sen käsittelemä kuudenkymmenen vuoden ajanjakso avautuu kiehtovan elävänä ja monisyisenä. Polybioksen tekstejä on säilynyt vain katkelmina, mutta Eckstein onnistuu lukemaan niistä ulos tavattoman paljon. Hän tunnustaa näkemyksensä kiistanalaiseksi, mutta kaataa huolellisesti aikaisempia tulkintoja. Nyt kirjan myötä tekee mieli lukea lisää antiikin historiaa.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Pohjolan Leijona: Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632

Mirkka Lappalainen, Pohjolan Leijona: Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632.  Siltala, Latvia, 2014. Arvostelukappale

Ajatus, että ihminen edistäisi jonkun vieraan asiaa ilman henkilökohtaista etua pelkästä uskollisuudesta asemaansa tai lakia kohtaan, on melko tuore. Sosiaalisessa mediassa vallalla oleva näkemys suomalaisista virkamiehistä hyödyttöminä syöpäläisinä sisältää unelman, että byrokratian poistaminen johtaisi onneen ja autuuteen. Nähdäkseen nykyisen järjestelmän edut riittää vierailla maissa, joissa virkakoneisto on heikko tai huonosti rahoitettu. Yksi tällainen maa on 1600-luvun alun Suomi.

Mirkka Lappalaisen tuore kirja Pohjolan Leijona: Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632 pureutuu muutoksiin, jotka Suomi kävi läpi Ruotsin kenties nimekkäimmän kuninkaan hallituskaudella. Kirja on kaltaiselleni historiasta kiinnostuneelle maallikolle odotettu uutuus. Sen esittämä murroskausi keskiajan ja uuden ajan välissä on mielenkiintoinen, ja se valottaa myös 1600-luvun alkupuolen Suomen tapahtumia, jotka ovat jääneet paljolti aiemmalta kirjallisuudelta katveeseen. Kerronnassa vuorottelevat tapahtumat, aikalaisnäkemykset, yksityiskohdat ja johtopäätökset tarjoten tiiviin ajankuvan. Tapahtumat teksti sitoo henkilöihin: pöytäkirjojen ja kirjeiden luonnostelemat tarinat miehistä ja naisista maalaavat kuvan kaikin puolin julmemmasta ajasta. Lappalainen käyttää paikoin kuvallista kieltä, mikä lisää tekstiin väriä ja sujuvuutta.

Suomi oli talonpoikaiskapinan jäljiltä rauhoittunut, mutta poltettujen talojen uuneissa hehkui yhä hiillos. Aateliston mielivalta tai väkivalta ei ollut 1600-luvun alussa sanottavasti laantunut. Sotaväki joutui köyhässä ja tiettömässä maassa tukeutumaan edelleen talonpoikiin, ja palkkasotiluus, eli väkivaltaan erikoistuminen, toi tähän palveluiden (kyyditykset) ja tuotteiden (kestitykset) vaihtoon epäsymmetriaa.

Suomi oli laaja ja harvaanasuttu maa, mutta erämaiden keskellä ei eletty rauhassa. Kylissä kyti pelko ja viha, sisällissodan haavat olivat auki. Kaarle-herttua oli noussut valtaan talonpoikien tuella, ja nuijiin tarttunut rahvas oli todella kuvitellut herttuan suojelevan heitä ja estävän aatelisten ja sotajoukkojen väkivallan.
   Kaarle oli kyllä yrittänyt puuttua laittomuuksiin, mutta hänen keinonsa olivat rajalliset.  Talonpojat eivät päässeet eroon kylissä loisivista sotilaista tai virkamiehistä, jotka matkoillaan saapuivat mässäilemään heidän köyhien aittojensa antimilla. Aateliset olivat yhtä omavaltaisia kuin ennenkin, ja vanhojen suomalaisten rälssimiesten rinnalle oli nyt ilmestynyt uusi joukko: saksaa puhuvat aateliset, jotka kohtelivat talonpoikia kuin orjia.

Kun laki ja tavat lukea sitä tarjosivat vähän suojaa ihmisen henkeä, terveyttä tai omaisuutta kohtaan, talonpojat vetosivat vääryyttä kokiessaan suoraan kuninkaaseen - usein turhaan. Lyhyesti: heikompaa hiihtokenkää oli jaossa ympäri vuoden.

Ongelmia oli myös nuorella kuninkaalla. Kustaa II Aadolf nousi valtaistuimelle 17-vuotiaana saaden käsiinsä laajan ja takapajuisen valtakunnan. Hänen isänsä Kaarle IX oli käytännössä vallananastaja. Puolan kuninkaan Sigismundin vaade kruunuun muodosti jatkuvan uhan. Valtakunta oli köyhä, budjettia vaivasi kestävyysvaje, ja verotus oli epävarmaa. Sodat sekä pieni jääkausi halloineen ja katoineen niittivät omaa veroaan. Tähtitaivaalla loimotti pelottavia merkkejä, ja 1600-luvun maailmassa enteet ja ihmeet kutoutuivat osaksi politiikkaa. Luotettavaa tietoa oli vaikea saada, joten [u]uden ajan alun Ruotsi ei ollut tietoyhteiskunta vaan huhuyhteiskunta.

Valtakunta tuntui toimivan vain siellä, missä kuningas liikkui, mutta hän ei voinut olla kaikkialla yhtä aikaa. Hänellä ei ollut käytettävissään tehokasta virkakoneistoa, vaan hallinto nojasi aatelisiin ja henkilökohtaisiin suhteisiin. Virkakoneiston puute ei tarkoittanut kuitenkaan vapautta vaan kaaosta. Lappalainen kuvaa ongelmia, joita epäselvä raportointi, tuotteina maksetut verot, kirjureiden vähyys ja tiettömät taipaleet synnyttivät. Virat täytettiin niillä, keitä oli tarjolla.

Nousevan suurvallan kannalta tärkeintä ei ollut rahvaan vaan kruunun omien virkamiesten kuuliaisuus. Voudit olivat omavaltaisia, koska heidän oli pakko olla. Hallitsija syytti heitä epärehellisyydestä, rahvas taas milloin mistäkin mielivaltaisuudesta, kuten vääristä mitoista. Voutikuntaan mahtui varmasti jos jonkinlaista oman edun tavoittelijaa, jotka saivat hoidella arveluttavia virkatoimiaan, koska kruunu oli virkamiespulan takia täysin riippuvainen miehistä, jotka ylipäätään pystyivät voudin monimutkaista tehtävää hoitamaan. 1600-luvun alkupuolen voudin oli paitsi oltava perillä tili- ja veroasioista myös ymmärrettävä sotalaitosta. Mikään oppinut kamreerityyppi ei kelvannut, koska voudin piti olla tarpeen vaatiessa kova, jopa raaka ja lisäksi taitava sosiaalinen peluri.

Kustaa II Aadolf oli kiivaana luterilaisena kuninkaana messiaanisten ennustusten ja "Pohjoisen Leijonan" imagon lumoissa samaan tapaan kuin monet muutkin. Hän oli hyvä, karismaattinen puhuja ja hän osasi delegoida - ainakin siviilihallinnossa. Taisteluissa hän otti tarpeettomia henkilökohtaisia riskejä, jotka realisoituivat Lützenissä 1632. Valtakunnankansleri Axel Oxenstierna oli kuitenkin ehtinyt rakentaa hallintokoneiston, joka ei romahtanut kuninkaan kuollessa.

Kustaa Aadolfin kausi käynnisti vallan keskittämisen, mikä tarkoitti paitsi tehokkaan virkakoneiston pystyttämistä myös siirtymistä keskiajalta uuteen aikaan. Tavoitteena ei ollut kansalaisyhteiskunta vaan yksinkertaisesti sodankäynnin ennustettava ja tehokas rahoittaminen. Aikakauden ihanne oli merkantilistinen, keskitetty, byrokraattinen paratiisi, mutta esiteollinen todellisuus ei jäsentynyt ihanteisiin. Koulutettuja virkamiehiä ei noin vain maasta polkaistu, eivätkä vanhat omavaltaiset tavat kadonneet hetkessä. Muutosta silti tapahtui, ja valtion valta alkoi kutoutua itsestään selväksi osaksi elämää ja arkea. Hovioikeus alkoi jakaa kuninkaan oikeutta, pappeja alettiin kouluttaa ja nuoria miehiä lähettää yliopistoihin. Esimerkiksi Kustaa H. J. Vilkunan Neljän ruumiin kuvaamissa oikeustapauksissa 1600-luvun lopulta kuvastuu aivan erilainen maailma, oikeuskäsitys ja hallintokulttuuri. Näistä sitten kasvoi aikanaan pohjoismainen valtio.

Pohjolan Leijona: Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632 maalaa kuvaa Suomesta alueena, jolla on jossain määrin oma identiteetti ja omat verkostot Ruotsin valtakunnan sisällä. Lappalainen pitää vuoden 1617 Stolbovan rauhaa Suomen kannalta keskeisenä rajapyykkinä. Itärajan rauhoituttua kuninkaan kiinnostus kääntyi kohti etelää, Liivinmaata, Puolaa ja lopulta Saksaa. Suomesta tuli valtakunnan takamaa, joka tuotti resursseja sotaa käyvälle valtakunnalle. Stolbovan rauhan jälkeen uratietoisille virkamiehille Suomi oli rangaistus: Paikallinen eliitti oli ohutta, ja aatelisto säilyi pitkään sivistymättömänä, väkivaltaisena ja monin tavoin rahvaan kaltaisena.

Vaikka Lappalainen keskittyy siviilihallintoon, sota on kirjassa läsnä siinä määrin, että kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

The Fall of Constantinople 1453

Steven Runciman, The Fall of Constantinople 1453 (1965). Cambridge University Press, Cambridge, UK, 1988.

Tein maallisen pyhiinvaelluksen Konstantinopoliin, eli Istanbuliin, opintojeni päätyttyä vuosituhannen taitteessa. Kaveriporukassa valuimme hitaasti Puolasta etelään kohti Bysanttia. Matkalla teräväreunainen uusklassismi vaihtui säiden pyöristämään aitoon antiikkiin ja ruoka paistetuista perunoista riisiin ja mausteisiin muhennoksiin. Kaatuneen rautaesiripun takaiset maat olivat vapautuneet, kukin omalla tavallaan, mutta rakennusten seinistä irtihakatut punatähdet tai kaadetut patsaat eivät olleet poistaneet edellisen kulttuurin otetta maisemasta.

Istanbul on turkkilainen kaupunki, mutta vuosisadat eivät olleet sieltäkään tyystin poistaneet edellisen kulttuurin otetta. Vanhan kaupungin ympäri kiersi edelleen muurin katkelmia, joiden vaaleassa pinnassa kulki roomalaisia punaisia raitoja. Muureja olin nähnyt jonkin verran aikaisemminkin, mutta nuo punaiset juovat tekivät jotenkin historiasta totta. Kiersin vanhan kaupungin rannat ja muurit jalan, kiipeilin Theodosiuksen muureilla ja katselin Blachernaen palatsin raunioista kerrostalorivistöjä, joiden paikalla olivat viisisataa vuotta aiemmin liehuneet turkkilaisten piirittäjien liput. Vallihaudoissa oli nyt pienviljelmiä ja hökkeleitä. Etsin Waltarin Johannes Angeloksen inspiroimana Kerkoportaa, mutta en onnistunut tunnistamaan sitä. (Luin matkalla myös John Julius Norwichin A Short History of Byzantiumin, joka kuuliaisesti esitti totena kaikki aikalaisten esittämät juorut, huhut ja panettelut. Olen toivoakseni ollut sen jälkeen tietokirjoista hieman tarkempi.)

Vaikka oppikirjat kertovat, että Rooman valtakunta romahti vuonna 476, romahdus koski vain Länsi-Roomaa. Itä-Rooma eli Bysantti jatkoi roomalaista perinnettä vielä tuhat vuotta, kunnes turkkilaiset piirittivät ja valtasivat Konstantinopolin vuonna 1453. Piirityksestä on jäänyt silminnäkijöiden kirjeitä, kuvauksia ja esimerkiksi venetsialaisen Nicolò Barbaron päiväkirja, joiden pohjalta tapahtumista on voitu koota kohtuullisen tarkka kronologia. Waltarin lisäksi piirityksen on pukenut tarinaksi monet muutkin. Samankaltaisuudet Tolkienin kirjoittaman Minas Tirithin ja Konstantinopolin piirityksen välillä eivät liene sattumaa.

Englantilaisen historioitsijan Steven Runcimanin The Fall of Constantinople 1453 on kertomus Konstantinopolin piirityksestä ja valloituksesta. Runciman tiivistää sotaa edeltäneet tapahtumat, mongolien aiheuttaman paineen Bysantin rajoilla, ylitsepääsemättömät kiistat idän ja lännen kirkkojen välillä ja ottomaanien valloitukset. Sitten alkavat rummut päristä ja pasuunat soida. Theodosiuksen muurit, jotka olivat suojanneet kaupunkia monilta piirityksiltä, murenevat tykistötulessa. Valloitus ei tietenkään ratkea puolustuksen romahtamiseen, vaan turkkilaiset pääsevät kaupunkiin pienestä portista, Kerkoportasta, jota puolustajat käyttivät vastahyökkäyksiin ja joka oli syystä tai toisesta unohtunut auki.

Kuten Romulus Augustuluksen syrjäyttäminenkin vuonna 476, Konstantinopolin valloitus vain virallisti lopputuloksen, joka oli ollut tuloillaan pitkän aikaa. Ottomaanien tunkeuduttua Euroopan puolelle Bysantin maa-alueet olivat kaventuneet mitättömiksi kaistaleiksi. Vanhasta loistosta oli vain rippeitä jäljellä. Valloituksen jälkeen ortodoksinen keskus siirtyi Venäjälle, joka julistautui kolmanneksi Roomaksi.  

Runciman uskoi historian esittämiseen kertomuksena, mitä hän tuottaakin sujuvasti. Kerronta liikkuu muurien molemmin puolin. Tarinassa on epätoivoa, petosta ja uljautta, mutta kirjoittaja jää paikoin kiinni vanhaan vihollisasetelmaan kuvaillessaan turkkilaisia pahiksina -- aikalaisvertailussa eurooppalaiset eivät esiintyneet mitenkään edukseen. Kun kukaan ei ollut kirjaamassa, mitä sulttaani Mehmed II sanoi sotilailleen viimeistä rynnistystä edeltävänä iltana, Runciman kuvittaa tarinaansa toistaen, mitä Mehmed olisi voinut sanoa jonkun kronologin mielestä.

The Fall of Constantinople 1453 on ihan mukiinmenevää historiaa. Omakohtainen jalkatyö tietenkin auttoi hahmottamaan tarinan maantiedettä, taistelupaikkoja ja etäisyyksiä. Bysantti on, kuten aina, lumoava yhdistelmä kaikkea: itää, länttä, antiikkia, keskiaikaa, teokratiaa, kristinuskoa, filosofiaa, mystiikkaa, diplomatiaa, petosta ja upeita rakennuksia.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Coup d'État

Edward Luttwak, Coup d'État: A Practical Handbook (1968). Penguin Books, Harmondsworth, UK, 1969.

Joidenkin mielestä 1900-luvun jälkipuoliskon keskeisin ilmiö oli kylmä sota. Kahden poliittisen leirin välinen köydenveto vaikutti pienten ja suurten maiden sisä- ja ulkopolitiikkaan. Toiset nostavat tärkeämmäksi viisisataavuotisen kolonialismin purkautumisen, joka oli ollut tietenkin käynnissä jo pitkään. Yhdysvallat itsenäistyi Britanniasta vuonna 1776, ja Ranskan vallankumouksesta lähtien hallituksia kaadettiin kiihtyvään tahtiin. Latinalaisen Amerikan maat itsenäistyivät pitkin 1800-lukua. Aasian ja Afrikan osalta itsenäistyminen lähti kuitenkin käyntiin vasta toisen maailmansodan jälkeen ja huipentui 1950-1960 -luvuilla. Entisiä siirtomaita itsenäistyi kymmenittäin - joskus aseettomasti, joskus ei. Uudet valtiot olivat rakenteiltaan usein horjuvia ja sellaisina alttiita yllättäville vallanvaihdoksille.

Edward Luttwakin teos Coup d'État perustuu havaintoihin lukuisista vallankaappauksista vuosilta 1946-1967. Kirja ei ole kuitenkaan historian tutkimusta vaan opas vallankaappauksen käytäntöön. Se hahmottelee vallankaappauksen tavoitteet, strategian, suunnittelun ja toteutuksen.

Mikä sitten on coup d'état eli vallankaappaus? Vallankumouksessa sananmukaisesti kumotaan olemassa oleva valtarakenne, sen prosessit sekä sen johtajat, ja korvataan ne uusilla. Vallankaappaus puolestaan säilyttää hallintorakenteet vain vaihtaen sen johtajat. Luttwakin mukaan vallankaappaus edellyttää keskeisesti kolmea asiaa: taloudellista heikkoutta, poliittista itsenäisyyttä ja orgaanista yhtenäisyyttä. Taloudellinen heikkous ja sitä kautta vähäinen teollisuus ja alhainen erikoistuminen tuottavat epäluuloisen kansan, joka ei ole kiinnostunut eliitistä tai sen vaihtumisesta toiseksi. Vauraissa länsimaissa vallankaappaus ei onnistu kuin poikkeusoloissa (ks. Ranska 1958). Poliittinen itsenäisyys tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että maan rajojen sisällä tai tuntumassa ei ole vahvan vieraan vallan joukkoja, jotka saattaisivat kääntää vallankaappauksen kulun (ks. Unkari 1956). Mikäli valtio ei ole orgaanisesti yhtenäinen, vaan se sisältää voimakkaita etnisiä tai uskonnollisia ryhmittymiä, vallankaappaus voi tyrehtyä niiden vastustukseen.

Miksi vallankaappauksia tapahtuu niin paljon? Vaikka valtio on instituutiona joustava, valtiot eivät ole yleensä pysyneet taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen vauhdissa. Toisaalta valtio on tietyssä mielessä hauras. Sen toiminta nojaa virkakoneistoon, joka ei ole usein suoraan päättäjille uskollinen.  Vallankaappaukseen liittyy kolme tahoa: armeija, virkakoneisto ja päättäjät. Kaappaus vaatii aseellista voimaa tai ainakin sen uhkaa, joten armeijasta pitää löytää kiinnostuneita upseereita, jotka tuovat mukanaan osaamista ja voimaa. Luttwak esittelee prosessin, jolla armeijasta tunnistetaan ja seulotaan kandidaatit vallankaappauksen riveihin. Vaikutusvaltaisilla kenraaleilla on omia usein suunnitelmiaan, joten hedelmiä kannattaa poimia alempaa ravintoketjusta. Koko armeijaa ei tarvitse voittaa vallankumouksen taakse, vaan pienehkö osasto riittää. Viestintäupseerit ja teknikot pystyvät lamauttamaan viesti- ja tieliikenteen, millä estetään hallinnolle uskollisten yksiköiden sekaantuminen yleensä pääkaupungissa tapahtuvaan vallankaappaukseen.

Virkakoneiston säilyttäminen säästää monelta ongelmalta. Kuuban ja Venäjän vallankumouksissa virkakoneisto siivottiin väkivaltaisesti, ja maat rämpivät taloudellisissa ja hallinnollisissa ongelmissa vuosikausia. Moderneissa valtioissa virkakoneisto ei ole erityisen uskollinen hallitsijalle tai päättäjälle, ja jos virkamiehille taataan jatkuvuus, he eivät todennäköisesti vastusta uutta hallintoa. Päättäjät sekä armeijan ja virkakoneiston avainhenkilöt pitää tietenkin neutraloida, että he eivät pääse organisoimaan vastarintaa. Lisäksi vahvat organisaatiot, kuten puolueet, uskonnolliset yhteisöt ja ammattiliitot pitää myös pelata sivuun esim. johtajien pidätyksin. Länsimaissa nämä organisaatiot eivät ole riittävän militantteja noustakseen vastarintaan, mutta voivat yleislakoin tai muin tavoin hidastaa kaappauksen etenemistä.

Toisin kuin sodankäynnissä, vallankaappauksessa ei ole aikaulottuvuutta. Siinä ei varata reservejä eikä suunnitella huoltoa tai täydennystä. Onnistuakseen vallankaappaus pitää toteuttaa nopeasti, sillä hitaus paljastaa heikkoudet. Kansan enemmistön aidalla istujat ehtivät muodostaa mielipiteen, ja tilaisuus karkaa käsistä. Nopeus tarkoittaa samanaikaisia operaatioita: avainhenkilöiden pidättämiset, puhelin-, radio- ja televisiokeskusten valtaamiset ja julkisten rakennusten valtaamiset. Kohteena olevat alueet, kuten pääkaupungin hallintokorttelit ja johtajien asuinalueet, pitää ensin eristää muusta liikenteestä ja kaupunkiin johtavat valtaväylät pitää tulpata. Viestintäliikenteen, vielä 1960-luvulla erityisesti puhelinliikenteen, katkaiseminen estää vastapuolta muodostamasta tilannekuvaa ja organisoimasta vastarintaa.

Luttwak käsittelee myös toimenpiteitä välittömästi onnistuneen vallankaappauksen jälkeen. Omat joukot täytyy stabiloida. Tämä tarkoittaa, että vallankaappaukseen osallistuneet upseerit täytyy pitää erillään -- muuten heille alkaa syntyä omia ajatuksia vallanjaosta. Myös virkakoneisto täytyy rauhoittaa, eli virkamiehille täytyy luvata jatkuvuutta ja etuja. Kansan rauhoittaminen onnistuu puhein, joiden erilaisista sävystä Luttwak antaa hauskoja esimerkkejä. Kirjan liitteissä hän tarjoaa laskelmia sortotoimenpiteille: liika sortaminen köyhässä maassa johtaa tyytymättömyyteen, josta kumpuaa uusi vallankaappaus.

Coup d'État on tiivis, parisataa sivuinen opas vallankumouksen toteuttamiseen. Luttwakin katse on kylmä, kun hän luotaa valtiokoneiston osia ja tutkii tapoja kiilata niitä sijoiltaan. Arvostelussaan vuodelta 1969 E. J. Hobsbawm näki teoksen nojaavan virallisen ja todellisen politiikan eroihin, joiden julkilausuminen on kiinnostanut ja järkyttänyt lukevaa yleisöä Machiavellin ajoista lähtien. Kirjalla on vähän annettavaa alan asiantuntijoille, mutta muille kirja tarjoaa näkymän modernin valtion konehuoneeseen. Syksyisen viikonloppuun tällainen kirja istuu todella hyvin.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

A Tale of Two Cities

Charles Dickens, A Tale of Two Cities (1859). Toimittanut ja johdannon kirjoittanut Richard Maxwell. Penguin Books, London, UK, 2003.

Ranskan kansallispäivä 14. heinäkuuta sattuu samalle päivälle kuin Bastiljin linnakkeen valtaaminen vallankumousvuonna 1789. Se ei ole sattumaa, vaikka kansallisjuhla ei suoraan muistelekaan keskiaikaisen linnakkeen valtaamista vaan liittovaltion juhlaa valtaamisen ensimmäisenä vuosipäivänä. Bastilji oli toiminut aina Richelieun ajoista asti vankilana, jonne hillottiin poliittisia vankeja. Sellaisena se päätyi symboloimaan vanhaa, kivettynyttä despotiaa. Linnakkeen valtaaminen kuvasti vastaavasti uutta aikaa, Ranskan vallankumousta ja vanhan järjestyksen kumoamista, josta on maalattu tauluja ja laulettu lauluja.

Ranskan vallankumous ei ollut pelkästään iloista aikaa, vaan talkoot, kuten usein käy, karkasivat käsistä. Poliittiset puhdistukset muuttuivat ensin teurastukseksi ja sitten viihteeksi. Omaisuutta kansallistettiin ja kirjoja kortistoitiin. Noin 70 vuotta tapahtumien jälkeen Charles Dickens tulkitsi vallankumouksen köyhän ja sorretun kansanosan kostoksi, joka kiihtyi verestä ja väkivallasta. Romaani A Tale of Two Cities (suom. Kaksi kaupunkia) asettaa vastakkain nimensä mukaisesti kaksi kaupunkia, Lontoon ja Pariisin. Vaikka molemmissa maissa köyhälistöllä on kurjaa ja tiukkaa, vallankumouksen aikaan edellistä hallitsee laillisuusperiaate ja jälkimmäistä äänekkäät väkijoukot.

Kirjassa Charles Darney, alkuperäisteltä nimeltään Charles St. Evrémonde, joutuu oikeuteen molemmissa maissa. Ensin Lontoossa häntä syytetään vakoilusta vieraan vallan hyväksi, mutta tuomio on vapauttava näytön puutteen vuoksi. Myöhemmin Pariisissa häntä syytetään pelkästään aatelisen syntyperän vuoksi tasavallan vastaisuudesta, eikä näyttö ole viihteellistyneessä tuomioistuimessa enää valttia. Dickens tarjoaa tapahtumille ja henkilöille taustoja, mutta vallankumoukselliset eivät näyttäydy hyvässä valossa.

Along the Paris streets, the death-carts rumble, hollow and harsh. Six tumbrels carry the day’s wine to La Guillotine. All the devouring and insatiate Monsters imagined since imagination could record itself, are fused in one realization, Guillotine. And yet there is not in France, with its rich variety of soil and climate, a blade, a leaf, a root, a sprig, a peppercorn, which will grow to maturity under conditions more certain than those that have produced this horror.

Vaikka tapahtumat pyörivät Darneyn ympärillä, varsinaisen konfliktin käynnistämän muutoksen tarinassa käyvät läpi Sydney Carton ja tohtori Manette. Edellinen on kyyninen ja alkoholisoitunut lakimies, joka herää löytämään elämälleen tarkoituksen Darneyn herttaisen vaimon Lucien nähtyään. Tohtori Manette, Lucien isä ja Darneyn appi, on pitkän, syyttömänä kärsityn vankeustuomion traumatisoima. Tästä hauraasta vangista kuoriutuu jälleen arvostettu lääkäri, mutta tapahtumat Pariisissa alkavat horjuttaa hänen mielenterveyttään. Charles Darney ja Lucie, kuten kaikki muutkin, ovat idealisoituja pahvihahmoja.

A Tale of Two Cities ilmestyi alunperin jatkokertomuksena, mikä heijastuu tarinan hieman poukkoilevana rytminä. Tarina ei ole vetävimmästä päästä, käänteet ovat äkillisiä, ja monin kohdin teksti tuntuu väljältä. Dickens käyttää tyylikeinonaan toistoa, mutta siitä huolimatta kerronta tuntuu sujuvalta, paikoin suorastaan loisteliaalta. Tapa, jolla englantilainen ylätyyli pyörittelee ilmauksia ja suhteita ihmisten, tekemisen ja asioiden välillä, on maukas. Aloitus on tätä kaikkea.

It was the best of times, it was the worst of times, it was the age of wisdom, it was the age of foolishness, it was the epoch of belief, it was the epoch of incredulity, it was the season of Light, it was the season of Darkness, it was the spring of hope, it was the winter of despair, we had everything before us, we had nothing before us, we were all going direct to Heaven, we were all going direct the other way—in short, the period was so far like the present period, that some of its noisiest authorities insisted on its being received, for good or for evil, in the superlative degree of comparison only.

Teoksen johdannossa Richard Maxwell kytkee Dickensin romaanin laajempaan aikalaiskontekstiin. A Tale of Two Cities on historiallinen romaani, mutta siinä on ajallisia tihentymiä, jotka eivät suoraan palaudu todelliselle aikajanalle. Kirja sai paljon vaikutteita Thomas Carlylen Ranskan vallankumousta käsittelevästä historiateoksesta The French Revolution. Victor Hugo sai puolestaan vaikutteita Dickensiltä.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Genghis Khan and the Making of the Modern World

Jack Weatherford, Genghis Khan and the Making of the Modern World (2004). Three Rivers Press, New York, NY, USA, 2005.

Rotuoppi on yksi karvaimpia länsimaisen tieteenhistorian kompurointeja. 1700-luvun lopulta alkaen innostuneet tiedemiehet ryhmittelivät ihmiset rotuihin satunnaisten fyysisten mittaustulosten mukaan ja asettivat rodut kehitysjanalle sen mukaan, kuinka paljon ne muistuttivat vaaleita eurooppalaisia eli mittausten tekijöitä. Aasialaiset saivat tässä pelissä huonot kortit. Mongoloidi ("mongolin kaltainen") tuli merkitsemaan heikkolahjaista, degeneroitunutta, eläimellistä ja epäinhimillistä. Nimen alle niputettiin paitsi kaikki aasialaiset lopulta myös Amerikan intiaanit.

Tiede on jättänyt nämä pseudotieteelliset tulokset taakseen, mutta niiden nimet ja leimat istuvat tiukassa. Mongolien huono maine on vieläpä sattumaa. Kun vielä keskiajan ja renessanssiajan kirjoittajat ja matkailijat näkivät mongolit hyvässä tai suorastaan ylistävässä valossa, valistusajalla Eurooppaan kehittyi Aasia-vastaisuus, joka maalasi mongolit kaiken pahuuden ja heikkouden alkuperänä. Montesquieu halveksi avoimesti aasialaisia. Voltaire kirjoitti näytelmän typerästä ja julmasta Tšingis-kaanista kritisoidakseen Ranskan kuningasta. Comte de Buffon esitti luonnonhistorian ensyklopediassaan mongolien olevan uskonnon, moraalin ja säädyllisyyden ulottumattomissa. Downin oireyhtymästä kärsivät nimettiin niin ikään mongoloideiksi, koska heillä katsottiin olevan mongolien piirteitä, jotka olivat olivat jääneet eurooppalaiseen perimään keskiajalla, kun mongolit liikkuivat näillä main.

Valistusajalta käynnistyneiden tieteellisten harharetkien oikaisemiseen meni pitkään. Jack Weatherfordin kohtuullisen tuore Genghis Khan and the Making of the Modern World tarkastelee mongoleja huomattavan suopeassa valossa verrattuna aikaisempaan länsimaiseen tutkimukseen. Kirjan nimi paljastaa teoksesta oikeastaan kaksi osaa. Se on yhtäältä Tšingis-kaanin elämäkerta ja toisaalta katsaus hänen valtakuntansa vaikutuksiin. Weatherford on kulttuuriantropologian emeritusprofessori, joka on viime vuodet perehtynyt Aasian tasankojen kansoihin.

Mongolit olivat joukko paimentolaisheimoja, joiden keskinäiset karjavarkaudet, naisten ryöstöt ja kahakoinnit olivat tavallista. Ennen valtaan nousuaan vuonna 1206 Tšingis-kaani oli paimentolaispoika nimeltään Temüjin. Hänen isänsä kuoltua hänen sukunsa hylkäsi hänen äitinsä lapsineen. Temüjin ei ollut lapsena vahvin, rohkein tai paras, mutta hän otti opiksi. Rikkonaisen taustansa vuoksi hän kokosi lähipiirinsä verisiteiden sijaan kykyjen ja uskollisuuden varaan. Hän lähti kostamaan kokemiaan vääryyksiä mutta osoitti neuvokkuutta ja malttia kääntäen kukistetut viholliset seuraajikseen. Kun tasangon heimot oli yhdistetty ja aristokraatit joko vaiennettu tai eliminoitu, hän käänsi katseensa valtakuntansa rajojen ulkopuolelle. Valloitus seurasi toistaan, ja mongolien valtakunta ulottui lopulta Mustaltamereltä Tyynelle valtamerelle.

The Mongols devised and used weapons from the different cultures with whom they had contact, and through this accumulation of knowledge they created a global arsenal that could be adapted to whatever situation they encountered. 

Weatherfordin mukaan mongolien sodankäynti poikkesi maata viljelevien naapurien taktiikoista. Mongolien sodankäyntiä ei ohjannut mikään ideologia, vaan se tähtäsi yksinkertaisesti voittoon. Jos taistelu tai piiritys oli voitettavissa ilman lähikontaktia viholliseen, sen parempi. Jos vihollisella on toimivia aseita tai taktiikoita, ne omaksuttiin. Vastustajiinsa verrattuna mongoliarmeija oli kuitenkin nopea: se koostui pelkästään ratsuväestä, joka liikkui ilman hitaita kuormastoja. Armeijan mukana kulkevat hevoslaumat tarjosivat ratsuja ja ruokaa. Sotilaat olivat kurinalaisia pystyen kääntämään näennäisen vetäytymisen hyökkäykseksi ja tuhoamaan takaa-ajossa hajalleen joutuneet viholliset. Monet raakuudet, joista mongoleja syytettiin, ovat joko myöhemmän Sekopää-Timurin tekosia tai sitten valloitettujen kansojen kirjoittamaa propagandaa, johon Tšingis-kaani suorastaan yllytti, koska se oli kustannustehokkaampi tapa vallata kaupunkeja kuin piiritys. Kirjoittaja huomauttaa, etteivät mongolit harjoittaneet julkisia teloituksia tai kidutuksia, kuten kristityt ja muslimit.

Tšingis-kaani tunnisti sivilisaatioiden erikoistumisen tuottamat hedelmät: valloitettujen alueiden käsityöläisiä, kirjureita ja oppineita siirtyi (tai siirrettiin) eri osiin palvelemaan valtakuntaa. Hänen poikansa eivät kuitenkaan omaksuneet malttia, kohtuutta ja rauhallisuutta. Hän yritti opettaa itsekurin merkitystä johtamisessa mutta turhaan. Tšingis-kaanin kuoltua vuonna 1227 hänen poikiensa hallitsemat alueet muodostuivat itsenäisiksi valtakunniksi Kiinaan, Venäjälle, Persiaan ja Intiaan, ja mongolit sulautuivat valloittamiinsa kansoihin.

Kuvaillessaan mongolien merkitystä Weatherford näkee heidät ennakkoluulottomina yhdistäjinä, joiden vaikutus oli ensisijaisesti positiivinen. Heidän valtakuntansa yhdisti neljä eri sivilisaatiota toisiinsa ja välitti hyödykkeitä, teknologiaa ja kulttuuria niiden välillä. Kaupankäynti kukoisti. Mongolien valtakausi herätti hiljenneen silkkitien uudestaan henkiin. Mongolihallitsijat ja erityisesti Marco Polon ylistämä Kublai-kaani kehittivät (meritokraattista) virkamiehistöä, yhtenäistä kieltä, kirjoitusta ja yhteisiä painoja (punnuksia) suuren alueen hallitsemiseksi ja kaupan helpottamiseksi. He ottivat käyttöön paperirahan, sallivat uskonnonvapauden, kehittivät oikeusjärjestelmää ja lievensivät yleensä ankaria lakeja poistaen ruumiinvammojen tuottamisen ja hilliten kidutusta. Hallinto kasvoi niin, että heidän oli pakko alkaa painaa tekstiä.

The volume of information produced in the Mongol Empire required new forms of dissemination. Scribes could no longer handle the follow of laboriously hand copying everything that need to be written. They compiled the records, wrote letters, and sent information to those who need it, but they did not have time to copy agricultural manuals, medical treatises, atlases, and astronomical tables. Information had to be mass-produced for mass dissemination, and for this task, the Mongols turned again to technology, to printing.

Mongolien loisto näkyi Euroopassa vilkkaana kaupankäyntinä, joka toi muassaan erilaisia silkkikankaita. Itämainen tähtitiede osoitti, että antiikin perintö oli osin virheellistä. Chaucer äityi ylistämään Tšingis-kaania kuninkaista suurimpana. Keittiöihin virtasi uusia mausteita ja ruokia. Renessanssimaalarit tallensivat mongolien vaatteita teoksiinsa. Sitten musta surma aloitti niittotyöt, silkkitie hiljeni ja yhteys idän ja lännen välillä katkesi vuosisadoiksi. Atlanttia ylittäessään Kolumbuksella oli mukanaan puhkiluettu Marco Polon matkakertomus, koska hän toivoi löytävänsä tien Kiinaan ja käynnistävänsä kukoistaneen kaupan uudelleen. Tarinat mongolien valloituksista ja raaoista piirityksistä oli unohdettu, kunnes valistus löysi idästä vihollisen.

Weatherford on kirjoittanut Tšingis-kaanin lapsuutta ja nuoruutta koskeva osan melkein proosamuotoon. Elämä tasangolla välittyy hienosti, ja kerronta on muutenkin sujuvaa. Sodat ja valtakunnan laajeneminen etenevät vauhdikkaasti, ja mongolien saavutusten pitkään listaan päästessään lukija alkaa jo epäillä Weatherfordin poistuvan tieteellisen konsensuksen valokeilasta. Oli miten oli, Genghis Khan and the Making of the Modern World kuitenkin jäsentää Keski-Aasian tapahtumat laajempaan keskiaikaiseen kontekstiin sovittaen yhteen takaraivoon jääneitä yksittäisiä ja hajanaisia tapahtumia.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.