Nuorallatanssija

Yksi kesällä päättyneen novellihaasteen luetuimpia novellikokoelmia oli Zinaida Lindénin Nuorallatanssija (2009). Lukijoiden määrässä kokoelma oli toisena, mutta paksummat kokoelmat kiilasivat luettujen novellien määrässä sen ohi. Sinänsä novellistien järjestyksellä on tuskin edes viihdearvoa, ja sitäkin vain sen vuoksi, että järjestys riippuu kovasti siitä, mitä luetuimmuudella tarkoitetaan, lukijoita vai luettuja novelleja.

Kirjoja ei sovi arvostella niiden kansien perusteella, mutta näin jälkikäteen Nuorallatanssijan kannesta pystyn etsimään omat ajatukseni. Novellit käsittelevät tasapainoilua jonkinlaisen vierauden yläpuolella. Päähenkilön, usein naisen, identiteetti on epävarma. Taiteillessaan ympäristön odotusten, sulautumisen ja toiveiden tai neuvostokasvatuksen ja mutkattoman suomalaisen naismallin välillä hän joutuu jatkuvasti valintatilanteisiin, joissa jalan asento tai kielen valinta muuttavat tai horjuttavat identiteettiä.

Hän näytti olevan vähintään viidenkymmenen. En millään kyennyt sinuttelemaan häntä. Siksi välttelin puhuttelemasta häntä suoraan.

Epävarmuudesta huolimatta kukaan ei antaudu rohkeisiin akrobaattisiin liikkeisiin, vaan päähenkilöt verhoavat epämukavuutensa näennäiseen vaivattomuuteen tai päivänvarjoon. Venäläisyys verhotaan hätävalheeseen, sosiaalisia kohtaamisia paetaan työhön tai yksinäisyyteen. Valoja ei uskalleta sytyttää, ovelle hiivitään varpaisillaan. Bakteriologinen karanteeni rinnastuu koettuun sosiaaliseen karanteeniin. Nuorallatanssija ei löydä tukevaa jalansijaa kuin yksinäisyydestä.

Novellien aiheet kulkevat kannen murretuissa sävyissä, mistä edes sen räiskyvät osat eivät pakene. Päähenkilöiden toiminta muistuttaa hieman kankeaa taivutusta taaksepäin: se värittyy aina menneisyydellä. Tunteet tai intohimot eivät leimahda paljaaseen pigmenttiin, vaan niitä murtaa heti jokin toinen tunne. Epävarmuus ei hellitä edes erotilanteessa, kun päähenkilöt kääntyvät katsomaan taakseen. Suunnitelmat eivät koskaan kanna tulevaisuuteen.

Entä kirjailija itse? Vaikka Nuorallatanssija on järjestyksessään Lindénin viides teos, toista kotimaista (luultavasti) toisena kielenään kirjoittava kirjailija saattaa kokea tasapainoilevansa odotusten, sulautumisen ja toiveiden keskellä. Suomennoksen kerronta ei räisky tai antaudu villeihin akrobaattisiin temppuihin vaan sen sijaan kuljettaa hapuilevia, epävarmoja kohtaloita vaivattomin ottein.

Vähäeleisyydestään huolimatta Nuorallatanssija on varsin maukasta luettavaa. Kokoelman nimi ja alku antavat lupauksen teemasta, jonka variaatiot toistuvat novellista toiseen. Novellihaasteessa olisin peukuttanut tätä juuri teeman vuoksi. Nyt kirjoittamisen lomassa tunnistan novelleissa siellä täällä uusia epävarmuuden sävyjä, jotka kiertävät suomalaisuutta kuin hiihtäjä vierasta pihapiiriä.

Zinaida Lindén, Nuorallatanssija. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Lindanserskan (2009) suomentanut Jaana Nikula. Gummerus, Helsinki, 2009.

Dark Matter

En yleensä kiroile lukiessani, mutta Blake Crouchin tuoreehkon tieteistrillerin Dark Matter (2016) syövereistä huusin tuekseni manalan voimia. Suhtaudun ylipäätään välinpitämättömästi kvanttimekaniikan virittämää monimaailmafantasiaan, luultavasti — kuten Ian McDonaldin Brasylin (2007) kohdalla totesin — filosofisen kursailun vuoksi. Toisaalta en osaa nähdä, miten todellisuuden loputtomiin eri versioihin voisi ankkuroida mielenkiintoista tieteistarinaa, koska metafyysinen rajattomuus vie pohjan merkitykseltä.

Crouch liikkuu romaaneineen tuolla samalla äärettömällä mahdollisuuksien hiekkarannalla, mutta kenties halusin voittaa ennakkoluuloni tai antaa aiheelle toisen mahdollisuuden. Romaani kertoo chicagolaisfyysikosta Jason Dessenistä, joka kidnapataan toiseen todellisuuteen viattoman arki-illan kesken. Toisessa todellisuudessa hän on se suuri tiedemies, jonka ura ei pysähtynyt opetustehtäviin tyttöystävän raskauden vuoksi vaan jonka väitöstutkimuksen pohjalta kehittyi jotain kerta kaikkiaan aivan siis ihmeellistä: eräänlaisen rokotteen avulla ihminen saattaa liikkua rinnakkaistodellisuuksien välillä!

Toisessa Chicagossa Jason on täysin eri ihminen — tai oikeastaan ei ole — mutta rohkeiden uravalintojen lisäksi hän on hankkinut häikäilemättömiä liikekumppaneita, joten pian perusjason huomaa olevansa vaarassa. Hän haluaa löytää tien takaisin todellisuuteen, jossa hän oli hakemassa lähikaupasta jäätelöä. Kirja nojaa muutamaan yllättävään käänteeseen siinä määrin, ettei juonesta sovi sanoa tämän enempää.

Romaani on monine maailmoineen vauhdikasta tieteisfantasiaa. Crouch on kirjoittanut useita romaaneja, eikä Dark Matter joudu kerrontansa kanssa suvantoihin. Paikoin polku on tosin ennalta-arvattava. Rinnakkaistodellisuudet tuntuvat kumpuavan ihmisten valinnoista, mikä haiskahtaa kyynikon nenään: onko multiversumi todellakin rakentunut ihmisapinoiden mielenliikkeiden varaan? Voiko siellä todellakin suunnistaa toiveiden varassa?

Koko romaani tuntuu lepäävän romanttisen ja yksilöä palvovan käsityksen varassa, joka riitelee tieteellisyyttä tavoittelevan kerronnan kanssa. Keskeisten henkilöiden poikkeuksellisen lahjakkuuden ja kenties itsekeskeisyyden voi lukea osaksi myyttistä kerrontaperinnettä, mutta Crouchin käyttämä ajatus minuudesta tuntuu pelkästään lepsulta. Jos tieteisromaanissa rikotaan eheä todellisuus kvanttiteorian voimin, eheää minuutta voisi edes hieman raaputtaa kognitiotieteen välinein — varsinkin kun tarina suorastaan käpertyy yksilön ympärille.
 
En kuitenkaan kiroillut tieteellisen epäuskottavuuden vuoksi. Ongelma on keskenkasvuinen perusjason, joka ei tunnista kehittymätöntä tunne-elämäänsä pahimmaksi vihollisekseen, eikä sitä tunnu huomaavan kirjailijakaan. Ajatus rakkaudesta murenee multiversumin painon alla. Se ei kestä ajatusta sattumanvaraisuudesta, jota vaihtoehtoiset todellisuudet tuovat tarinaan äärettömästi. Niinpä Crouch joutuu tekemään kaksinverroin työtä ylläpitääkseen rakkauden merkitystä. Tulos on vaivaannuttava. Jason kertoo olevansa "langoitettu" — eli biologisesti kovakoodattu — rakastamaan vaimoaan missä tahansa todellisuudessa, ja hän valmis tekemään mitä tahansa tämän puolesta (oikeastaan hän tekee ”mitä tahansa” omien tunteidensa puolesta). Vaimon henkilöhahmo on kirjoitettu tietenkin myötäilemään tätä tunnetta.

Crouch ei häpeile vetää lukijaa perässään kuin laahusta katsomaan Jasonin äärimmäisiä tunteita rinnakkaistodellisuuksien tragedioissa. Kirja ei kyseenalaista tai heijasta muuta kuin romanttista valoa Jasonin ”langoitettujen” tunteiden ja tekojen ylle, mikä saa lukijan huutamaan vanhan vihtahousun nimeä. Aikuisuuteen kuuluu kyky käsitellä omia tunteitaan — sitä kutsutaan itsereflektioksi — mutta kenties superjasonin kehittämä rokote typistää tämän kyvyn.

Onko tarve suojella perhettä sitä toksista maskuliinisuutta? Jossain maailman vaiheessa, kun ryöstöretket olivat melkein urheilumuoto, siitä on varmasti ollut hyötyä. Nykyään ainakin Pohjois-Amerikassa tämän tarpeen varaan on kasvanut kokonainen teollisuus, jonka tarinaperinteeseen Dark Matter istuu kuin hansikas. Olen viihdekirjallisuuden, sankaritarinoiden ja trillereiden yleisöä monien muiden tavoin — tässäkin romaanissa on herkulliset käänteensä — mutta tunteisiinsa pakahtuva toimintasankari on kyllä aika hankala.

Blake Crouch, Dark Matter. Penguin Random House, New York, NY, USA, 2016.

Kuva: Penguin Random House.

Atlantic Unicorn

Jos ja kun sivilisaatio on energian kuluttamisen muoto, modernissa yhteiskunnassa inhimillisen arkikokemuksen ylläpitäminen nielee huomattavat määrät polttoainetta. Energian täytyy tulla jostakin, ja Juha Lehtosen (1956-2012) romaanissa Atlantic Unicorn (2002) sitä nostetaan meren pohjasta Brasilian rannikolla. Pampon öljykenttä muodostaa tietysti paitsi arvoketjun alkupään mutta myös lukijan kannalta vieraan mutta kiehtovan maailman eläimineen, laitteineen ja sanastoineen.

SS Atlantic Unicorn on öljynporauslautta São Tomén niemen edustalla. Se on merestä nouseva torni ja nimessään myyttinen puhtauden ja taikuuden symboli. Vaikka viattomuus ja puhtaus ovat kaukana öljyntuotannon arjesta, Lehtonen ei asettele näitä vastakkain tai kyseenalaista toimintaa laajemmin. Hän kirjoittaa suoraviivaista teknotrilleriä.

Atlantic Unicorn -romaanin pääosassa on Lehtosen maalaama yksityiskohtainen öljynporauslautan mikrokosmos. Sen arki järkkyy, kun huoltoalus törmää siihen ja samalla katkaisee sukellusaluksen viestintäkaapelin. Tapahtumat seuraavat toisiaan, ja kriisi leviää sekä pinnalla että pinnan alla. Vastakkain eivät ole niinkään ihminen ja luonto vaan ennemmin tekninen ja taloudellinen päätöksenteko. Lautta onkin nimessään myös Atlantis.

Tapahtumien sujuvuus nojaa Lehtosen pitkään uraan merikapteenina ja sukeltajana, vaikka kenties uskollisuus teknisille yksityiskohdille on samaan aikaan romaanin vahvuus sekä heikkous. Kukapa ei mielellään maistelisi suussaan uusia sanoja, kuten merikahvi, juotosvaha tai palolaipio, tai seuraisi hallitsematonta tulipaloa, kun ”kaasusta ja raakaöljystä koostuva punamusta leimuava neste suihkusi korkeissa kaarissa ja lensi tuulen mukana yli hyödyttömäksi muuttuneen paloseinän”.

Toisaalta tarve sitoa romaani todellisuuteen aina valmistajien nimiä myöten pysäyttää ajoittain kerronnan. Kirjoittajana Lehtonen liikkuu tietysti vaivattomasti lavasteissaan, ja lukija oppii seuraamaan tapahtumia antamatta nimien tavattomasti häiritä. Tapahtumat rakentuvat uskottavasti, mutta kriisin kärjistyessä Lehtonen tuo jatkuvasti uusia henkilöhahmoja tarjoamaan lyhyen näkökulman lautan tapahtumiin. Kaaoksen keskellä myös kerronta joutuu kaaokseen.

Toinen ja oikeastaan pahempi heikkous koskee henkilöhahmoja. Jos Lehtosella on ollut mielessään esikuvia, joita hän ei ole lähtenyt muokkaamaan, olisi selkeämpi irtautuminen niistä palvellut tarinaa. Nyt lukijalle välittyy vain ohuita ja pinnallisia hahmoja, joiden välinen kanssakäyminen on ystävyyttä tai toveruutta mukailevaa sanailua, joka ei loksahda yhtä hyvin kohdalleen kuin tekniset osat.

Tälle olisi helppo kohauttaa hartioitaan, mutta nämä puutteet ovat jyrkässä ristiriidassa romaanin vedenalaisen maailman kanssa. Sukeltajien työ on hidasta ja epämukavaa. Ennen pitkää heidän huomionsa irtautuu muista huolista ja keskittyy eksoottiseen ympäristöön, jota kerronta jäsentää erinomaisesti.

Mustekalan lonkeron kärki työntyi hapuilevasti ulos venttiilipaneelin suojapellin rakosesta. Tuuliviirin tavoin se kiertyi virrassa, laskeutui suojalevyn etupinnalle ja tunnusteli painemittareiden leväpeitteisiä laseja.

Veden alla kerronta kuljettaa edelleen teknisiä yksityiskohtia, mutta satojen metrien hiljaisessa syvyydessä henkilöhahmoihin tulee sävyjä. Siellä täällä välähtelee inhimillinen taipumus rakentaa suhde ihmiselle täysin vieraaseen ympäristöön, jota sukellusaluksesta voi enimmäkseen vain katsoa. Samalla välähtelee Lehtosen tarkkasilmäinen kerronta.

Lomalla kirjaston poistohyllystä mukaan tarttuneen kirjan selailu muuttui ahmimiseksi. Luin silti Atlantic Unicornia ehkä jollain tapaa menetettynä mahdollisuutena. Tietysti epätasaisessa kerronnassa olisi tiivistettävää ja kehitettävää, mutta romaanissa on paljon myös mahdollisuuksia. Lehtosen kuvaama maailma ja romaanin asetelma ovat kerrassaan herkullisia, joten erinomaisen teknotrillerin ainekset olisivat pientä laittoa vaille koossa. Uutta meriromaania Lehtoselta tuskin kuitenkaan nähdään, mikä on sääli.

Juha Lehtonen, Atlantic Unicorn: meriromaani. Tammi, Helsinki, 2002.

Kuoleman tanssi

Kuten usein käy, en saanut kesälomalla luettua niitä kirjoja, joita oli tarkoitus. Sen sijaan tartuin mistä lie kertyneisiin kellastuneisiin pokkareihin ja selailin niitä, kunnes lukemisen tunnusmerkit huomaamatta täyttyivät. Jean Bolinderin Kuoleman tanssi (1992) on yksi tällainen löytö.

Kirjan takakannesta selviää, ettei sen kirjoittaja ole lukenut romaania — tai että hän olisi halunnut lukea jonkin toisen romaanin. Etukäteen tätä ei kuitenkaan voi tietää. Tökerö ja harhaanjohtavaksi paljastunut takakansi oli minulle houkutus: halusin tietää, miten ”lopullinen tuomio” lankeaa karulle saarelle ja miten kuolemantanssi vetää ihmisiä ”vastustamattomasti” mukaansa.

Kutsu kohtalokkaaseen tanssiin on käynyt. Uhka ja pelko kietovat osallistujat pimeään piiriin, mutta kutsu on vastustamaton... siihen on pakko vastata myöntävästi. Ja kuitenkin taustalla on epäilys — tieto — siitä, että mikään ei tule päättymään hyvin ... tyrskyt lyövät saariston rantaan, koruton maisema on valmis kohtaamaan lopullisen tuomion — ja Kuoleman kaikkitietävä katse pyyhkii tanssijoiden yli, valmiina korjaamaan sen mikä Hänelle kuuluu.

Tapahtumat sijoittuvat Bohuslänin maakunnan pohjoisosien Kostersaaristoon, aivan Norjan rajan tuntumaan, missä taiteilija Per Ephraim Monsson tallentaa kivistä maisemaa kankaalle. Karulla saarella on jääkauden sulamisvaiheen synnyttämiä painanteita, suppia, joista alkuteos Dödisgropen on saanut nimensä.

Hidas geologinen prosessi kuvaa romaania paremmin kuin suomennoksen mainostama myöhäiskeskiajan kirkkotaiteessa esiintyvä aihe, kuolemantanssi. Monsson, taannoisen irtisanomisensa katkeroittama entinen virkamies, purkaa pahaa oloaan taiteeseen, turisteihin ja nuoreen naisystäväänsä, lihalliseen mutta hieman yksinkertaiseen Gertrudiin. Hitaasti sulavien jäiden tavoin miehen menneisyys paljastuu moraalisen painanteen. 

Kirja on pikemminkin rikosromaani kuin murhamysteeri. Vaikka Bolinder kuljettaa tyylikkäästi saariston karua ja lohdutonta sävyä, kirja ei oikein silti palkitse psykologisena rikos- tai taideromaanina. Kaikki oleellinen paljastuu takaumina — hieman kuten geologiassa — joten  jännitys on hieman väkinäistä, eikä tarina oikein imaise mukaansa.

Jean Bolinder, Kuoleman tanssi. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Dödisgropen (1990) suomentanut Sirpa Vuento. Book Studio, Hyvinkää, 1992.

The House of The Spirits

Isabel Allende, The House of The Spirits. Espanjankielisestä alkuteoksesta La casa de los espíritus (1982) englanniksi kääntänyt Magda Bogin. Corgi Books, London, UK, 1985.

Trueban sukutarina alkaa myyttisellä ajalta. Esteban on aikeissa kosia Rosaa, vauraan del Vallen suvun kaunista, vihreähiuksista tytärtä, ja raataa kaivoksissaan kerätäkseen riittävästi varallisuutta avioliittoa varten. Rosa kuitenkin kuolee myrkkyyn, jonka poliittiset vastustajat tarkoittivat hänen isälleen, ja pettynyt Esteban vetäytyy korjaamaan ränsistynyttä sukutilaansa.

Vuosisadan alkupuolella tapahtumat ja hahmot ovat tarunhohtoisia. Esteban on kuuluisa eeppisiin mittoihin kiihtyvistä raivokohtauksistaan ja tavastaan maata väkisin talonpoikien tyttäriä kuin antiikin Zeus. Kun hän aikanaan kysyy Del Vallen suvusta jotakuta toista naimaiässä olevaa tytärtä, tarjolla on vain Clara. Suvussa on seikkailijaa, päättömiä ruumiita ja satumaisiin mittoihin kasvavia koiria, joten on luontevaa, että Clarakin on selvänäkijä.

Vähitellen Chilen maaseudulle hiipii teknologiaa ja niiden mukana uusia ajatuksia. Patrón kuitenkin haluaa sanella ihanteet ja päätökset omilla maillaan. Vaikka Esteban toistuvasti huomaa menneensä otteissaan liian pitkälle, patriisin identiteetti ei jousta eikä taivu. Maailma polarisoituu, ja alustalaisten padotut toiveet kanavoituvat poliittiseksi toiminnaksi. Kun perheen naiset vastaavat mustelmiin vaikenemalla ja etääntymällä, romaani joutuu antamaan hetkittäin Estebanille minä-kertojan äänen, josta hänet voi tunnistaa ihmiseksi.

No one's going to convince me that I wasn't a good patrón. Anyone who saw Tres Marías in decline and who would see it now, when it's a model estate would have to agree with me. That's why I cannot go along with my granddaughter's story about class struggle.

Isabel Allenden esikoisromaani The House of The Spirits (1985, suom. Henkien talo) kertoo kiivaudesta, rakkaudesta, poliittisista ideologioista ja rauhattomista vainajista, joiden kanssa Trueban suvun naiset neuvottelevat kolmessa polvessa. He taistelevat itsenäisyydestään mieshirviöiden, poliittisen murroksen ja perinteen puristuksissa. Missä Laura Esquivelin romaanissa Like Water for Chocolate (1989) ruokareseptit muuttuivat itsenäisyyden ja vallan välineiksi, Allenden naiset hallitsevat taloaan ennustuksin ja tarinoin — kerrontakin kulkee enimmäkseen heidän kauttaan.

Trueban suvun kohtalo on rinnakkainen koko maalle. Poliittisten ihanteiden rintamalinjat kulkevat perheen sisällä. Katkerat, rakkaudetta kasvaneet aviottomat lapset perivät vääristyneet ihanteet. Kartanon kolhitut alustalaiset etsivät onneaan muualta. Sotilasvallankaappaus kiihtyy väkivaltaisine pidätyksineen ja raakoine kuulusteluineen eeppiseen raivoon. Kun ihmiset vaikenevat ja etääntyvät, julkisessa tilassa surisevat enää marmeladin tahrimat kärpäset.

Allenden henkilöhahmot tuntuvat täyteen ladatuilta myyttien sankareilta, eivätkä heidän rakkautensa tai vihansa, voimansa tai heikkoutensa ole kevyitä kantaa. Herkkien psykologisten vivahteiden sijaan sisäiset ristiriidat juontuvat äärimmäisten tunteiden törmäyksistä. Sukutarinan pitkä aikaskaala kietoo eeppiset jännitteet ja maagiset langanpäät kiehtovaksi tarinaksi, joka 1970-lukua lähestyessään alkaa tiivistyä karheaksi realismiksi.

Alas, Babylon

Carl von Clausewitzin kuuluisan väitteen mukaan sota on politiikan jatkamista toisin keinoin. Tämä sisältää ajatuksen, kuten John Keegan Sodankäynnin historiassaan (2010) toteaa, että on olemassa  poliitikkoja, jotka ovat valmiita ajamaan edustamansa valtion hyvinvointia aseiden voimin. Keegan osoittaa, että sodankäynnillä on monia valtiosta ja politiikasta irrallaan olevia muotoja ja tavoitteita. Viime vuosisadan kehitys, jollaista preussilainen sotateoreetikko osasi tuskin kuvitella, on tuonut antropologian tarjomien esimerkkien rinnalle uuden vasta-argumentin: Mikä on se politiikka tai millainen on se hyvinvointi, jonka ajamiseksi käytetään ydinaseita?

Amerikan verisestä sisällissodasta alkaen moderni sodankäynti ja teknologinen kehitys herättivät huolta tulevaisuuden sodista, mikä heijastui myös kirjallisuuteen. Nancy Anisfieldin jäljittämissä eurooppalaisissa fantasioissa kotimaa esitettiin huonosti varustautuneena vihollisen uusia aseita vastaan, kun taas Amerikassa haaveiltiin ylivoimaisesta aseesta, jonka uhka pakottaisi kaikki viholliset polvilleen ja joka siten lopettaisi kaikki sodat. Kun atomienergian valjastaminen alkoi olla teoriassa mahdollista, uutta teknologiaa haaveiltiin lisensoitavan ja valvottavan, mistä seuraisi Pax Americana, amerikkalaisen voiman ja osaamisen varmistama rauhan aikakausi. Tämä fiktio muuttui vuonna 1946 Yhdysvaltain hallinnon Baruch-suunnitelmaksi, kun Yhdysvallat oli vielä ainoa ydinasevaltio.

Vaikka tietoa yritettiin suitsia, yhdysvaltaiset menettivät nopeasti yksinoikeutensa ydinsalaisuuksiin. Neuvostoliitto rakensi oman ydinaseensa, ja pelotteeseen liittyvä logiikka johti kilpavarusteluun sekä omanlaisiinsa vastaiskun ja molemminpuolisen tuhon oppeihin. Toisaalta, vaikka Hiroshiman rauniot olivat voimannäyte, ne herättivät paitsi syyllisyyttä myös pelkoa uudenlaisesta sodasta. Tyynellä valtamerellä 1950-luvulla tehdyt ydinkokeet paljastivat uudenlaisia voimia: kalastajat saivat säteilyoireita laajalla alueella, Chicagossa satoi radioaktiivista vettä, ja viranomaiset Yhdysvalloissa huomasivat maidossa strontiumin radioaktiivisen isotoopin pitoisuuksia. Monet uskoivat näkevänsä ydinsodan omana elinaikanaan.

* * *

Martha B. Bartterin mukaan kulttuurin unelmat, toiveet, pelot ja painajaiset heijastuvat tarinoissa, joita se kertoo. Tarinat jäsentävät kokemusta ja liittävät tapahtumiin — todellisiin tai kuviteltuihin — kausaalisuhteita sekä juonirakenteita tehden niistä selkeämpiä, ymmärrettävämpiä ja helpommin muistettavia. Siinä, missä ”tavallinen” kirjallisuus kuvaa ihmisen reaktioita muutokseen, Bartterin mukaan tieteiskirjallisuus tarkastelee ihmisen yrityksiä hallita näitä muutoksia tai kehittää keinoja näiden muutosten hallitsemiseen. Tieteiskirjallisuus luo näin modernia mytologiaa, jonka kautta kehitykseen liittyviä ristiriitoja voidaan käsitellä. Samalla se tuottaa mahdollisuuksia: ydinase ei ollut pelkästään Manhattan-projektin tulos, vaan sitä edelsi ja sen osaltaan mahdollisti röntgensäteiden löytymisestä alkanut keskustelu tiede- ja maallikkopiireissä. Kenties tarinat tuhosta osaltaan pitävät sodan loitolla.

Toisaalta yhdysvaltalainen historioitsija W. Warren Wagar toteaa fiktiivisessä tulevaisuuden historiassaan, että, vaikka kriisejä voitaisiinkin väistellä vuosikausia, joku väistämättä käyttää ydinaseita jossain vaiheessa ja käynnistää näin kolmannen maailmansodan. Tässä kenties kaikuu kylmän sodan värjäämä pessimismi, mutta se myös muistuttaa filosofiasta tuttua runsauden periaatetta, jonka mukaan jokainen aito mahdollisuus toteutuu jossain vaiheessa. Wagarin luonnostelemassa kehityskulussa ohjukset laukaistaan vuonna 2044 pitkään jatkuneen heikon taloustilanteen päätteeksi.

* * *

Pat Frankin romaani Alas, Babylon (1959) sijoittuu 1950-luvun lopulle pieneen floridalaiseen Fort Reposen pikkukaupunkiin, jonka asukkaat seuraavat täysimittaisen ydinsodan etäisiä maininkeja. Sota alkaa puolivahingossa, kun kiristyneessä kansainvälisessä tilanteessa hävittäjälentokoneet härnäävät Välimerellä toisiaan, ja yhdysvaltalaisten ampuma ohjus harhautuu syyrialaiseen ammusvarastoon. Neuvostoliitto arvioi olevansa hetkellisesti Yhdysvaltojen edellä asevarustelussa ja katsoo tilaisuutensa tulleen. Se laukaisee mannertenväliset ohjuksensa. Yhdysvallat vastaa samalla mitalla. Fort Reposessa seurataan taivaanrantaan nousevia värikkäitä sienipilviä, kun ensin Miami ja Tampa, sitten Jacksonville ja Orlando katoavat kartalta.

The gaudy mushroom enlarged with incredible speed, angry, poisonous, malignant. It grew until the mushroom's rim looked like the leading edge of an approaching weather front, black, purple, organ, green, a cancerous man-created line squall.

Osa-aikainen lakimies Randy Bragg ehtii saada veljeltään ilmavoimien everstiltä  ennakkovaroituksen, joka katkaisee hänen kevyeen alkoholismiin taipuvaisen joutilaisuutensa. Hän ehtii tehdä muutamia valmisteluita ennen kuin kaupat tyhjenevät, mutta romahduksen laajuus tekee monista hänen valmisteluistaan hyödyttömiä. Ilman sähköä monet elintarvikkeet pilaantuvat, radiot sammuvat ja lamput pimenevät.

Ydinisku sysää kaupungin teknologisesti satoja vuosia taaksepäin. Päivässä raha menettää merkityksensä. Kaupat keskiluokkaisine hyödykkeineen tyhjenevät hetkessä. Puhelinyhteydet lakkaavat toimimasta. Kun huoltoaseman säiliöt ovat tyhjenneet, etäisyys alkaa tuottaa kitkaa. Ihmiset kuolevat ensin järkytykseen ja epätoivoon, sitten lääkkeitä vaativiin sairauksiin ja lopulta väkivaltaan tai säteilyyn.

Viikkojen edetessä kahvivarasto hiljalleen tyhjenee, mutta Randy alkaa rakentaa lähiönaapurustoonsa uutta järjestystä. Tehtäviä jaetaan ja resursseja kootaan. Ruoan sekä veden hankinta alkaa viedä yhä suuremman osan ihmisten ajasta. Tavallaan kirja on kuin takaperin kuvattu Väinö Linnan Pentinkulma: rahatalous, pitkälle viety erikoistuminen ja koneistuminen katoavat ja naapurit alkavat kohdata vastoinkäymisiä yhdessä paikallisin keinoin — toki ilman poliittista liikehdintää. Kyse on selviytymisestä mutta myös ihmisten uudesta mahdollisuudesta olla jotain jollekulle. Tämä mahdollisuus tuntuu hiipuvan Pentinkulmasta ja toisaalta löytyvän ydintuhon jälkeisestä floridalaisesta kaupungista.

* * *

Toisen maailmansodan jälkeen materiaalinen vauraus kasvoi kiihtyvää tahtia. Sarjatuotetut vaatteet, rakennukset, ateriat, viihdeohjelmat ja ajoneuvot kutistivat yksilöllisiä eroja ja valintoja. Yhdenmukaistaminen astui hallitsemaan pienimpiäkin työtehtäviä standardien, rutiinien ja prosessien muodossa. Samalla yhä suurempi osa elämästä ajautui taloudellisen ajattelun piiriin. Rationalisoitu arki passivoi ihmiset, kuluttaja-kansalaiset.

Myös vieraantuminen oli yksi 1950-luvulla tunnistetuista yhteiskunnallisista uhista. Romaanin päähenkilöä Randya voi pitää ainakin lievästi vieraantuneena: epäonnistunut poliittinen kampanja on jättänyt voimattomuuden tunteen, hänellä ei ole välittömän ylittäviä tavoitteita tai odotuksia, eivätkä hänen seurustelukäytöstään ohjaa yhteisön normit. Kaiken lisäksi hän elää yksin.

Niinpä esimerkiksi M. Keith Booker lukee Frankin romaania utopiana. Ydinsota korjaa nämä kaksi myöhäiskapitalismin synnyttämää ongelmaa. Randy löytää itsestään johtajuuden ja yhteisön jäsenet toinen toisistaan merkityksen elämälleen. Ihmiset hoikistuvat ja jäntevöityvät. Yksilöä sortava byrokratia haihtuu sienipilvien mukana, eikä yhteisön sisällä synny kitkaa saati erimielisyyttä. Maantierosvojen tuomio on nopea ja tyly, kun Randy nousee reserviläistaustansa vuoksi väliaikaiseen johtoon ja pikkukaupunkia alkaa hallita käytännössä sotilasdiktatuuri, vaikkakin hyväntahtoinen. Aiemmin lukemani William R. Forstchenin romaani One Second After (2011) on tässäkin suhteessa Alas, Babylonin jälkeläinen.

Booker tunnistaa Alas, Babylonista selviytymistarinan takaa yhdysvaltalaisen rajaseuturomantiikan. Kuten James Fenimore Cooperin historiallisissa romaaneissa, nytkin sivilisaation ja erämaan välinen seutu synnyttää uuden ja toimeliaan aristokratian, kun suuret kaupungit monimutkaisuuksineen tuhoutuvat ja Fort Reposenkin pankkiirit, tehtailijat ja kauppiaat tuupertuvat uudenlaisessa maailmassa. Tuhosta huolimatta romaania hallitseekin eheytyminen ja optimismi.

* * *

Jeffrey Porter kytkee romaanin Bookerin tapaan rajaseuturomantiikkaan ja pastoraali-idylliin, jossa palataan luonnon yhteyteen, vetäydytään politiikasta ja uskotaan yksinkertaisuuden hyveisiin. Ydinsodan seurauksena keskiluokkainen elämä ikään kuin vahvistuu: kansan huono aines, kuten moraalisesti rappeutuneet punaniskat ja kyvytön eliitti, huuhtoutuu pois, ja jäljelle jää ahkera ja itseensä luottava keskiluokka. Epätoivo, traumat ja kauhut jäävät kuolleiden ongelmiksi. Romaanissa ei näy pakolaisleirejä, säteilysairauksia, veristä oksennusta tai saastunutta maisemaa, koska tuho ei ole totaalinen. Vastoinkäymisistä huolimatta selviytyjät ovat terveitä, puut vihreitä ja ruoka tuoretta.

Porter katsoo romaanin rauhoittelevan ydinsotaan liittyvää 1950-luvun hysteriaa kytkemällä pelottavan tulevaisuuden tunnettuun ja turvalliseen menneisyyteen. Neuvostoliitto oli laukaissut vuonna 1957 Sputnikinsa ja osoittanut ylettyvänsä ohjuksineen tarvittaessa minne tahansa maapallolla. Yhdysvaltojen viranomaisohjeistus suositteli rakentamaan säteilysuojia talojen pihoille ja kellareihin, mutta todellisuudessa ydinlaskeuma tekisi koko maasta taistelutantereen. Frank ei kuitenkaan kehittele laskeumasta ongelmaa: jokivesi on puhdasta ja tuulet puhaltavat suurkaupunkien pölyn sivuun Fort Reposesta.

Kirjan viesti on siis samansuuntainen kuin viranomaisten tiedotuskampanjoissa. Elämä jatkuu tuhosta huolimatta tunnistettavassa muodossa. Porter kuitenkin huomauttaa, että selviytyjien moraalisen kehityksen pitäisi vahvistaa uskoa johonkin. Paluu yksinkertaiseen elämään ei ole romaanin viesti, koska Fort Reposen asukkaat haaveilevat sähköstä, joka puolestaan perustuu ydinvoimaloiden käynnistämiseen — siis periaatteessa samaan vaaralliseen teknologiaan, joka tuhosi kaupungit.

Mihin romaanissa sitten uskotaan? Henkilöhahmojen puheissa vilahtelevat darwinistiset ajatukset, kuinka luonto karsii elinkelvottomat yksilöt jatkosta. Valtioiden tasolla katsottuna usko samaan valintamekanismiin johtaa asevarusteluun ja sotaan. Tulosten valossa sotilaskoulutuksen tuoma tehokkuus, järjestys, rohkeus ja voima ovat valtteja, joita Fort Reposessa pelataan. Samat hyveet tuovat Yhdysvalloille suhteellisen voiton Neuvostoliitosta, jos sitä voitoksi voi sanoa. Korruptoitunut maailma jää taakse.

* * *

C. W. Sullivan tulkitsee raamatullisen viittauksen Babyloniin kirjan nimessä tarkoittavan, että syyllisyys sotaan on jaettua, kaikille kuuluvaa. Itse osoittaisin sormellani tuota darwinistista hörähtelyä ja erityisesti ”sopivimman” ja ”vahvimman” virheellistä samastamista, mutta Bookerin ja Porterin havaintojen valossa tämä on tulkittavissa niin, että syy sotaan on byrokraattisessa ja yksilöstä etääntyneessä järjestelmässä. Tavallaan me kaikki olemme luoneet maailman, jonka pitää puhdistua.

Koska romaanissa ydintuho ei ole lopullinen, sitä voi lähestyä mytologisesta näkökulmasta. Mytologian termein: korruptoitunutta maailmaa ei voi korjata, vaan sen täytyy syntyä uudelleen. Gary K. Wolfe näkee kirjan kuvaaman kaoottisen tuhon ja romahduksen terävöittävän moraalisia harmaan sävyjä ja nimenomaan vahvistavan kulttuurisia arvoja, koska seikkailukertomuksessa sankaruus on merkityksetöntä ilman niitä. Sankarin taistelun tuloksena syntyy uusi, synnitön maailma. Siellä luotetaan perheeseen, yhteisöön ja maskuliinisuuteen.

* * *

Millaista on siis politiikka, jonka ajamiseksi käydään ydinsotaa? Kenties se on Frankin kirjassakin vilahtanutta väärinymmärrettyä darwinistista haaveilua. Tämänsuuntaisia hankkeita on vilkkunut tieteis- ja agenttielokuvien pääpahisten suunnitelmissa vuosikymmenten ajan. Maailma täytyy tuhota, jotta sen voi pelastaa.

Vuonna 1945 pian toisen maailman sodan jälkeen George Orwell pohti lehtikirjoituksessaan ydinaseiden vaikutusta politiikkaan. Hän huomautti, että esimerkiksi kivääriä eri muodoissaan on kohtalaisen helppo valmistaa missä tahansa, eikä se siten mahdollista vallan keskittymistä. Niinpä kiväärin aikakausi on ollut demokratian ja kansallisen itsemääräämisoikeuden aikakautta. Ydinaseen valmistaminen on sen sijaan monimutkaista ja kallista, eikä ydinohjuksia tulla näkemään kuin muutamissa käsissä. Siten se on tyrannian väline. Orwell arveli syntyvän kolme valtakeskittymää, supervaltaa, jotka kyvyttöminä valloittamaan toistensa alueita kehittävät tasapainon, jota hän kutsui ”kylmäksi sodaksi”.

Had the atomic bomb turned out to be something as cheap and easily manufactured as a bicycle or an alarm clock, it might well have plunged us back into barbarism, but it might, on the other hand, have meant the end of national sovereignty and of the highly centralised police state. If, as seems to be the case, it is a rare and costly object as difficult to produce as a battleship, it is likelier to put an end to large-scale wars at the cost of prolonging indefinitely a ”peace that is no peace.”

Pat Frank, Alas, Babylon (1959). Esipuheen kirjoittanut David Brin. Harper Perennial, New York, NY, USA, 2005.

Lisää aiheesta:

• Nancy Anisfield (1991) Fatal Fiction: A Weapon to End All Wars. Teoksessa Nancy Anisfield (toim.), The Nightmare Considered: Critical Essays on Nuclear War Literature. Bowling Green State University Popular Press, Bowling Green, OH, USA. 5-14.
• M. Keith Booker (2001) Monsters, Mushroom Clouds and the Cold War: American Science Fiction and the Roots of Postmodernism, 1946-1964. Greenwood Press, Westport, CT, USA.
• William R. Forstchen (2011) One Second After. Tor, New York, NY, USA. [nipvet]
• John Keegan (2010) Sodankäynnin historia. Englanninkielisestä alkuteoksesta A History of Warfare (1993) suomentanut Jouni Suistola. Ajatus Kirjat, Juva. [nipvet]
• George Orwell (1945) You and the Atomic Bomb. Tribune, 19. lokakuuta 1945.
• Jeffrey Porter (1993) Narrating the End: Fables of Survival in the Nuclear Age. Journal of American Culture, 16(4): 41-47
• C. W. Sullivan III (1988) Alas, Babylon and On the Beach: Antiphons of the Apocalypse. Teoksessa Carl B. Yoke (toim.), Phoenix from the Ashes: The Literature of the Remade World. Greenwood Press, New York, NY, USA. 37-44.
• W. Warren Wagar (1999) A Short History of the Future, 3. laitos. The University of Chicago Press, Chicago, IL, USA. [nipvet]
• Gary K. Wolfe (1983) The Remaking of Zero: Beginning at the End. Teoksessa Eric S. Rabkin, Martin H. Greenberg, Joseph D. Olander (toim.), End of the World. Southern Illinois University Press, Carbondale, IL, USA. 1-19.

--
Kuva: ”Atomic bomb blast at Bikini Island” (1946) [Museum of Photographic Arts Collections / public domain]

Novellihaaste 2: tulokset

Päivitys 3.7.2018: Pelkoni toteutui ja yhden osanottajan tulokset jäivät huomiotta. Laskelmiin on nyt lisätty Kirjasähkökäyrän tulokset. Pahoittelut.

Novellihaaste 2 päättyi juhannuksena, ja olen nyt koonnut viikon aikana ilmoitetut tulokset. Haasteessa 21 osallistujaa luki kaikkiaan 2352 novellia 306 eri kirjoittajalta, mikä ylitti odotukseni. Luulin nimittäin Ompun lukuhaasteen tyhjentäneen novellipajatson. Niinpä olen kaikin puolin iloinen lopputuloksesta. Kiitokset osallistujille!

Haasteessa oli tarkoitus lukea tietysti novelleja mutta myös selvittää, kuka on tällä kertaa luetuin novellisti. Luetuin tarkoitti novellistilta luettujen novellien kokonaismäärää, vaikka tätä en haasteeseen kirjannutkaan. Tuloksia kootessani aloin kuitenkin miettiä, olisiko eri lukijoiden määrä sittenkin parempi mittari. Jos kokoelma on suuri, kuten O. E. Lönnbergin sadan lyhytnovellin kokoelma, yksi lukija voisi nostaa novellistin haasteen luetuimmaksi. Onko se ongelma? Mitä tarkoittaa luetuin?

Epäröinti kuitenkin ratkesi oikeastaan itsestään, koska Lucia Berlin oli luetuin novellisti sekä luettujen novellien että haasteeseen osallistuneiden lukijoiden lukumäärässä. Berlinin kokoelmassa Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (2017), jonka melkein kaikki sen lukeneet olivat lukeneet sen kokonaan, oli kaikkiaan 25 novellia, mikä on noin kaksi kertaa tyypillisen kokoelman novellimäärä. Maria Peuran kokoelma Tunkeilijat (2017) käsitti jopa 34 novellia, mutta sen oli lukenut vain kaksi osallistujaa.

Alkuviikon alustavien tulosten perusteella arvelin Zinaida Lindéniä luetuimmaksi kirjoittajaksi, mutta olin väärässä. Vaikka Lindénin kokoelmilla oli toiseksi eniten lukijoita, hänen kokoelmansa ovat kuitenkin pienempiä kuin muiden, joten kuuden lukijan saldo nosti sen vasta sijalle seitsemän. (Päivityksen seurauksena tulokset kärjen osalta muuttuivat: Jukka Viikilä kiilasi toiseksi ja Sinikka Nopola viidenneksi, Olavi Koistinen ja Anna-Leena Härkönen nousivat Raymond Carverin ja Alice Munron ohitse)

#	Kirjoittaja	novellilkm	lukijalkm
1	Lucia Berlin	226	10
2	Jukka Viikilä	133	1
3	O.E. Lönnberg	100	1
4	Pirjo Puukko	90	5
5	Sinikka Nopola	71	1
6	Maria Peura	68	2
7	Maija Sirkjärvi	55	5
8	Tom Hanks	51	3
9	Zinaida Lindén	48	6
10	Tove Jansson	46	4
11	Anna-Leena Härkönen	43	1
12	Olavi Koistinen	40	4
13	Raymond Carver	36	3
14	Alice Munro	35	4

Haasteessa oli myös mahdollista ”peukuttaa” novellia. Käytännössä tämä tarkoitti lyhyen suosituksen kytkemistä johonkin seitsemästä hatusta vedettyyn piirteeseen. Kaikkiaan haasteeseen osallistujat kirjoittivat 117 peukutusta, joista sävy (24) ja hahmo (22) olivat suosituimpia. Vaikein, tai ainakin vähiten suosittu peukuttamisen piirre oli juoni (8).

Peukutuspisteiden laskenta oli aiheuttaa järkytyksen: hetken pelkäsin voittavani itse asettamani haasteen! Onneksi Hyönteisdokumentin hdcanis ylsi samaan peukutusmäärään (15) kuin minä, mutta toisin kuin minä hdcanis peukutti kutakin piirrettä ainakin kahdesti. Näin hän on tuplapeukuttaja ja peukutushaasteen ilmiselvä voittaja. Palkintoraati ottaa voittajaan yhteyttä.

Haasteessa peukuttajiksi ylsivät Evaria, Kirjaluotsi, Margit ja Marjatta. Aplodit myös heille! :-)

Mitä sitten peukuttamisesta jäi käteen? Noin joka kahdeskymmenes novelli sai peukun, mutta on mahdotonta sanoa, rohkaisiko se ketään käsittelemään yksittäistä novellia, kuten oli taka-ajatuksena. Peukuttaminen tuskin syvensi myöskään osallistujien luku- tai kirjoituskokemusta tai vahvisti heidän identiteettiään bloggaajina. Kevyt pelillistäminen tai karnevalisointi tuntuu toisinaan tekevän lukuhaasteista houkuttelevampia tai mielenkiintoisempia. Jos hyvin käy, tämä haaste muistetaan juuri peukuttelusta.

Osallistujien koontipostaukset ilmoittautumisjärjestyksessä:

• Tarukirja
• Reader why did I marry him
• Eniten minua kiinnostaa tie
• Kirja vieköön!
• Tekstiluola
• Hyönteisdokumentti
• Donna Mobilen kirjat
• Kirjojen keskellä
• Marjatan kirjaelämykset
• Kirjaluotsi
• Klassikkojen lumoissa
• Evarian kirjahylly
• Taikakirjaimet
• Kirjan pauloissa
• Kujerruksia
• Aukeamia
• Rinkka ja nojatuoli
• Tuijata
• Oksan hyllyltä
• Kirjasähkökäyrä 
• Nipvet

Novellihaaste 2 päättyy

Vuosi on kiusallisen lyhyt aika. Minulle novellihaaste tarjosi enemmän toteuttamattomia tavoitteita kuin täyttymystä. Kenties pitkässä lukuhaasteessa on vaikea ylläpitää kiinnostusta tai keskittymistä. Tai kenties pitkään lukuhaasteeseen on helppo sijoittaa entistäkin epärealistisempia odotuksia. Ihanteita ihminen kerää.

Oli miten oli, Novellihaaste 2 päättyy tänään. Tavoitteitahan haasteessa oli kaksi: rohkaiseminen novellien lukemiseen ja rohkaiseminen novelleista kirjoittamiseen. Lukemiseen ei liittynyt ennalta sinänsä mitään epäselvyyksiä: novellit yksinkertaisesti tahtovat jäädä romaanien jalkoihin kirjabloggaajienkin keskuudessa.

Novelleista kirjoittamiseen perinteisen bloggaamisen lisäksi halukkaille tarjolla oli ”peukuttamisen” eli lyhyen suosituksen muoto. Olen jonkin verran seurannut haasteen etenemistä pitkin vuotta ja ilokseni huomannut sekä novellikokoelma-arvioita että peukutuksia. On hauska nähdä, kuka kirjailija päätyy luetuimmaksi ja mitä peukuttamisen luotaamaton syvyys paljastaa.

Haasteeseen osallistujat voivat jättää linkin koostekirjoituksiinsa tuonne kommenttikenttään ensi viikon ajan. Kokoan sitten niiden pohjalta yhteenvedon ensi viikon viikonloppuna.

* * *

En lukenut haasteeseen kuin muutaman kokonaisen kokoelman kannesta kanteen. Robert W. Chambersin Keltainen kuningas (2014) tarjosi sekalaisen kokoelman kauhua ja proosaa, josta ei irronnut suuremmin tekstiä tai peukutusta. Hilary Mantelin kokoelma Margaret Thatcherin salamurha (2017) oli suoranainen pettymys: novellit vaikuttivat enemmän kirjoitusharjoituksilta kuin viimeistellyiltä kertomuksilta. Toisaalta Flannery O'Connorin aivan erinomainen Everything That Rises Must Converge (1965) jäi kokonaan käsittelemättä: novellit ansaitsisivat huolellisen luennan, mutta en jotenkin jaksanut koota ajatuksia varsinaiseksi tekstiksi. O'Connorin kokoelma on tuolla 1001 kirjan listalla, joten jossain vaiheessa palaan siihen varmasti.

Tavoitteena oli myös seuloa loppuun David Leavittin kokoelma Family Dancing (1983), jonka aloitin jo edellisen novellihaasteen aikana. Näiden pienten ja tavallaan arkisten novellien lumo on alkanut hiipua, kun vaivattoman kerronnan alta paljastuu toistoa. Siksi olen lukenut niitä hitaasti yhden kerrallaan. Olen hidastellut myös Patricia Highsmithin novellien kanssa, koska yritän olla hotkimatta niiden jotenkin pahaenteistä tunnelmaa.

Luin myös H. P. Lovecraftin ja William Gibsonin kokoelmat, mutta jätän ne tämän haasteen ulkopuolelle niiltä osin, kun en niistä kirjoittanut. Haaveena on varovasti kartoittaa molempien koko proosatuotanto. Samaan piiriin kuuluu tietysti myös Edgar Allan Poe, jonka kanssa olen päässyt vasta alkuun. Gibsonin ja Lovecraftin kohdalla kirjoittamisesta kehittyi erityinen nautinto  kirjallisuustutkimuksen ja kevyen peukuttamisen yhdistelmänä.

En mielelläni aseta novelleja paremmuusjärjestykseen, mutta Henry Jamesin ”Two Faces” (1900) ja Mary E. Wilkins Freemanin ”A New England Nun” (1891) tekivät huomattavan vaikutuksen: edellinen lukukokemuksena ja jälkimmäinen analyysin tai kirjoittamisen kohteena. James osoitti selvästi heikkouteni ja puutteeni lukijana, kun aivoni eivät rekisteröineet täyteen ladattujen virkkeiden edestakaisin kimpoilevien odotuksien virittämiä jännitteitä. Freemanin kohdalla novellin monitulkintaisuus oli malliesimerkki siitä, miten paljon lukija kantaa teokseen omia odotuksiaan ja asenteitaan. Koira tarkoittaa penistä, tai sitten ei.

Peukutuksia sain 47 novellista kokoon 15. Näiden joukossa ei ole yhtäkään juonipeukutusta, koska en oikein osannut löytää lukemistani novelleista sellaista, jonka juoni olisi ollut jotenkin ensisijainen. En näin ollen ansaitse peukuttajan arvonimeä. Siitä huolimatta aion jatkaa uraani asiantuntemattomana peukuttajana nyt kahdessa novellihaasteessa kokeilemaani tapaan. Varsinaisten teosten tai kirjailijoiden sijaan kenties juuri lukemisen ja erityisesti kirjoittamisen tapa on ollut se haasteiden tarjoama suurin löytö. Lukuunottamatta maantiepyöräilyä on vaikea keksiä montakaan hauskempaa ajanviettotapaa kuin omissa ja muiden teksteissä piehtarointi.

* * *

- CHAMBERS, Robert W.: Maineiden paikkaaja (1895)
- CHAMBERS, Robert W.: Naamio (1895).
- CHAMBERS, Robert W.: Lohikäärmeen pihalla (1895).
- CHAMBERS, Robert W.: Keltainen merkki (1895).
- CHAMBERS, Robert W.: Demoiselle d'Ys (1895).
- CHAMBERS, Robert W.: Profeetan paratiisi (1895).
- CHAMBERS, Robert W.: Neljän tuulen katu (1895).
- CHAMBERS, Robert W.: Ensimmäisen ammuksen katu (1895). [tapahtumapaikka]
- CHAMBERS, Robert W.: Niittyjen neidon katu (1895).
- CHAMBERS, Robert W.: Rue Barrée (1895).
- FREEMAN, Mary E. Wilkins: A New England Nun (1891). [hahmo]
- GIBSON, William: Fragments of a Hologram Rose (1977).
- GIBSON, William: Johnny Mnemonic (1981). [sävy]
- GIBSON, William: The Gernsback Continuum (1981). [teema]
- HAWTHORNE, Nathaniel: Lumityttö: lapsuuden ihme (1992).
- HIGHSMITH, Patricia: Born Failure (2003). [hahmo]
- HIGHSMITH, Patricia: The Snail-Watcher (1970) [sävy]
- JAMES, Henry: The Two Faces (1900). [näkökulma]
- LAWRENCE, Mark: Pahan siemen (2017). [teema]
- LEAVITT, David: Aliens (1983). [hahmo]
- LEAVITT, David: Danny in Transit (1983). [konflikti]
- LEAVITT, David: Family Dancing (1983).
- LEAVITT, David: The Lost Cottage (1983). [teema]
- LOVECRAFT, H. P.: Herbert West — Reanimator (1922).
- LOVECRAFT, H. P.: The Rats in the Walls (1924). [sävy]
- LOVECRAFT, H. P.: The Whisperer in Darkness (1931). [sävy]
- MANTEL, Hilary: Anteeksi, että häiritsen (2017). [hahmo]
- MANTEL, Hilary: Pilkku (2017).
- MANTEL, Hilary: Rytmihäiriö (2017).
- MANTEL, Hilary: Talviloma (2017).
- MANTEL, Hilary: Harley Street (2017).
- MANTEL, Hilary: Asianosainen (2017).
- MANTEL, Hilary: Mistä tunnen teidät? (2017).
- MANTEL, Hilary: Sydän pettää varoittamatta (2017).
- MANTEL, Hilary: Terminus (2017).
- MANTEL, Hilary: Kielikoulu (2017).
- MANTEL, Hilary: Margaret Thatcherin salamurha: 6.4.1983 (2017).
- O'CONNOR, Flannery: Everything That Rises Must Converge (1965).
- O'CONNOR, Flannery: Greenleaf (1965).
- O'CONNOR, Flannery: A View of the Woods (1965).
- O'CONNOR, Flannery: The Enduring Chill (1965).
- O'CONNOR, Flannery: The Comforts of Home (1965).
- O'CONNOR, Flannery: The Lame Shall Enter First (1965).
- O'CONNOR, Flannery: Revelation (1965).
- O'CONNOR, Flannery: Parker's Back (1965).
- O'CONNOR, Flannery: Judgement Day (1965).
- POE, Edgar Allan: Metzengerstein (1832). [sävy]

Kuolema kirkkomaalla

Lord Peter Wimsey joutuu auto-onnettomuuteen lähellä eristynyttä Fenchurch St. Paulin kylää itäisen Englannin soisella seudulla. Auton korjaaminen vie aikaa, joten Wimsey jää palvelijansa kanssa influenssan riepottelemaan kylään viettämään uutta vuotta ja, kuinka ollakaan, päätyy paikkaamaan vuoteenomaksi jäänyttä soittajaa koko yön kestävässä kirkonkellojen soitossa, jolla kylä ja erityisesti sen ahkera kirkkoherra tervehtii alkavaa vuotta.

— Olemme tehneet järjestelyt vastaanottaaksemme uuden vuoden ei lainkaan vähemmällä, sanoi kirkkoherra merkitystä painottaen, kuin 15840:lla Kentin diskanttiduurivariaatiolla. Mitä siitä sanotte? Ei hullumpaa, vai mitä? 

Vähäisemmän aatelissuvun Lady Thorpe kuolee yön aikana. Tapauksen seurauksena Wimsey vihitään tarinaan Thorpen suvun palvelijan varastamista jalokivistä. Vaikka mies saatiin kiinni, ratkaisematon rikos hiertää vuosien jälkeenkin kyläläisten suhteita. Kun sitten pääsiäisen tietämillä kuolee Lady Thorpen mies Sir Henry, auki kaivetusta sukuhaudasta paljastuukin päällimmäisenä tuntemattomaksi pahoinpidellyn miehen ruumis.

Dorothy L. Sayersin romaani Kuolema kirkkomaalla (1989) kokoaa syrjäiseen ja säätytietoiseen kylään monia herkullisia murhamysteerin aineksia. Vanha ratkaisematon rikos varjostaa ihmissuhteita ja vuosisatojen ikäiset kirkonkellojen kumisevat pahaenteisiä myyttejä seudulla, jossa jazz-musiikki uusine rytmeineen ei vielä kuulu. Toisaalta Wimsey edustaa asenteineen ja ajoneuvoineen uutta aikaa, mutta hänen mielijohteisiin viittava nimensä ja riippumattoman herrasmiehen elämäntapansa joutuvat kohtaamaan viattoman totuuden tavoittelun seuraukset. Sayersin rakentamassa Fenchurch St. Paulin kylässä ei voi tehdä vain yhtä asiaa, eikä totuus välttämättä puhdista syyllisyydestä.

Henkilöhahmot ovat yksi romaanin vahvuus. Muotokuvissa on rosoisuutta tavalla, jota en muista löytäneeni Sayersin aikalaisen Agatha Christien murhamysteereistä. Motiivit ovat uskottavia ja maanläheisiä. Avioliitot ja niiden varaan rakennettu rauha horjahtavat haudattujen nimien pulpahtaessa pintaan. Näiden taustalla ympäristö ja keskiaikainen kirkko nimettyine kelloineen luovat kokonaisen maailman.

Yhdeksän räätäliä kuoloa soi

he vie tykö herran mi elämän loi

1614

Romaanin englanninkielinen nimi The Nine Tailors eli ”yhdeksän räätäliä” kumisee mehukasta symboliikkaa. Sanonnan mukaan yhdeksän räätäliä ”tekee” miehen (engl. ”nine tailors make a man”). Viittauksen voi lukea koskevan pukeutumista, mutta sanonta periytyy ajalta, kun monin tavoin vähäisinä pidetyt räätälit olivat vitsien aihe: vasta yhdeksän räätäliä vastaa yhtä miestä. Kirjassa räätäli Paul Taylor on valtava kirkonkello. Vanhan tavan mukaan yhdeksän kellon lyöntiä (engl. toll) merkitsi miespuolista vainajaa. Niinpä kuolinkellot kertoivat eli olivat kertojia. Sekaannus räätälien (engl. tailor) ja kertojien (engl. teller) välillä on yksi romaanin toistuva — pitäisikö sanoa — motiivi.

Vaikka rakenteen ja symbolien puolesta kirja lupaa paljon, se tuntuu lukukokemuksena tarpeettoman raskaalta ja kuivalta taipaleelta. Kuolema kirkkomaalla on Sayersin kahdestoista romaani, mutta sen alku huokuu epävarmuutta, kun kiinnostusta manataan esiin paksuin adjektiivein. Värjättyyn kuvaukseen ehkä turtuu, jos kohta etäännyttävää vaikutusta on myös Sayersin hahmojen tavassa herätä pitämään pitkiä puheita, joiden kautta kulkee myös osa toiminnasta hieman kuten näytelmässä, kun esittämisen keinojen puutteessa tapahtumalle pitää puhua kehys. 

Ei toista taloa mailla halmeilla — ei, on — yksi mökki pari mailia ylempänä rannalla. Huh! Tällainen saa jo ihmisen hukuttautumaan omaan patoaltaaseensa, Ohoo! Mitäs tielle täällä tapahtuu. Ahaa, vai niin; laskuojan yli siltaa pitkin ja tiukka käännös oikealle — ja sitten joenvartta pitkin. Toivoisinpa ettei kaikki olisi niin suorakulmaista tässä maailman kolkassa. Hopsheijaa, yli mennään! Taidamme olla hänelle tämän päivän suurin tapahtuma. Heilutetaan hattujamme hänelle — Hohoi! Hooi! Terve vaan! — alan säteillä kuin aurinko kun matkamme etenee. Kuten Stevenson sanoi, tästä kuljemme vain kerran — toivon hartaasti että hän on oikeassa. No entäs nyt, mitä tämä kaveri haluaa?

Esimerkki on kenties räikeimmästä päästä, mutta sakastissakin käydyt keskustelut särähtävät vain puheen tunnistamien tapahtumien vuoksi. Kerronnan horjahtelu ei jää tähän: romaanin kertoja viittaa myös itseensä arvioidessaan poliiseja koskevien nimitysten kunnioittavuutta. Siihen ei kuitenkaan palata, joten kyseessä lienee vahinko.

Kuolema kirkkomaalla on myös vahvasti englantilainen romaani. Tunnetusti duurivariaatioiden soitto on englantilaista omalaatuisuutta, samoin kostea ja kolea maalaisidylli. Romaani toistaa myös englantilaisten ranskalaisia koskevat ennakkoluulot sekä siviilien mutkattoman suhtautumisen ensimmäiseen maailmansotaan ja sen urheuskäsityksiin. Kirkkoherran vaimon äänessä tuntuu kaikuvan Sayersin omat kirkon koristelua koskevat makuarvostelmat. Kirjoittaja luultavasti tunsi oman yleisönsä.

Horjahduksista huolimatta kirjasta paljastuu kunnianhimoa, jota lukemissani murhamysteerien kultakauden teoksissa harvoin osuu kohdalle (otan ehdotuksia vastaan). Sayersin äärelle palaan varmasti uudestaan.

Dorothy L. Sayers, Kuolema kirkkomaalla. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Nine Tailors (1934) suomentanut Annika Eräpuro. Viihdeviikarit, Hanko, 1989.

Family Dancing

David Leavitt, ”Family Dancing”. Kokoelmassa Family Dancing: Stories by David Leavitt (1983). Penguin Books, London, UK, 1986.

David Leavitt konkretisoi perheen sisäisten suhteiden liikkeet tanssiksi novellikokoelmalleen nimensä antaneessa novellissa ”Family Dancing” (1983). Perheen äiti Suzanne haluaa muodollisesti juhlistaa nuoremman lapsensa valmistujaisia, mutta motiiveihin sekoittuu itsekkyyttä: hän on eronnut, laihtunut ja löytänyt uuden miehen. Juhlat merkitsevät uutta alkua. 

Kaupunkikoti on kuitenkin vaihtunut lähiöön ja omat lapset uusioperheeseen. Avioeron repimä identiteetti ja uusi rooli satujen ilkeänä äitipuolena varjostavat juhlavalmisteluita. Elämässä eteneminen tuntuu pikemminkin sivuttaisliikkeeltä, eikä sisäinen muutos ole pysynyt ulkoisten muutosten tahdissa. Entinen mies on poissaolevanakin edelleen läsnä.

   ”Oh, I'm ready,” Suzanne says. ”I'm ready for anything.”
   She is only surprised, in fact, when she sees her name on a placecard at a table with her cousins from Queens. She remembers arranging things differently. 

Kotoa jo muuttanut tytär Lynnette seuraa äitinsä valmisteluita. Hän vaivihkaa sekoittaa suunniteltua istumajärjestystä, suunnittelee tuovansa pöytään muiden salaisuuksia — kaiken tämän hän tekee lopultakin kamppaillakseen äitinsä kanssa isän huomiosta.

Kun tuttavat ja naapurit ovat poistuneet, juhlat kääntyvät takasuoralle. Erojen ja uusien liittojen synnyttämä repaleinen perhe päätyy sekalaisten halujen, kaipausten ja väistöjen kautta yhdessä tanssilattialle. Perheen sisäiset jännitteet, jotka kiristävät jäsenten välejä, tavallaan myös pitävät perheen koossa. Kukaan ei saa aivan sitä, mitä haluaa, mutta muiden liikkeisiin vastaaminen on kokoelman kuvaamaa horjahtelevaa tanssia.

Leavitt kirjoittaa sujuvasti, ja henkilöiden sisäinen maisema on uskottava ja mielenkiintoinen. Tässä vaiheessa kokoelmaa novelli ei kuitenkaan tuo enää pöytään mitään uutta.  Henkilögalleria ja tilanne muistuttaa joitain kokoelman aiempia novelleja: Isän uusi suhde sysää koko perheen kriisiin. Äiti samanaikaisesti yrittää sopeutua ja pitää perheen koossa. Lisäksi perheen pojan seksuaalinen identiteetti on murroksessa — nyt poika on juuri astumassa kaapista.

Nälästä nautintoihin

Vaikka ruoka on ihmiselle ilmiselvä välttämättömyys, syömistä ohjaavat monenlaiset välttämättömän ylittävät valinnat, säännöt ja tavat. Tässä suhteessa se muistuttaa hieman lukemista. Molemmat vahvistavat yksilön tai yhteisön identiteettiä, ja molempiin liittyviä yksilöllisiä taipumuksia pyritään kanavoimaan ulkoapäin moraalisin, taloudellisin tai esteettisin perustein. Vallitsevan käsityksen mukaan tosin ihmiset keskimäärin syövät liian paljon ja lukevat liian vähän.

Jaakko Hämeen-Anttilan ja Venla Rossin Nälästä nautintoihin (2015) on kulttuurihistoriallinen katsaus ruoan ja syömisen historiaan. Tavallaan kirja antaa selityksen mm. siihen, miten Georg Flegelin (1566-1638) maalaaman ruoka-asetelman aikanaan eksoottiset herkut ovat vähitellen muuttuneet länsimaiden peruselintarvikkeiksi. Toisin kuin jotkut toiset ruokaa koskevat kirjat, Hämeen-Anttila ja Rossi tyytyvät luomaan neutraalin ja hieman etäännytetyn silmäyksen eri aikojen ja kulttuurien ruokapöytiin, ruokalajeihin, resepteihin ja ruokailuvälineisiin. Näin tuloksena on vivahteikas mutta helposti sulava tietokirja.

Lienee turvallista väittää syömisen historian ulottuvan kauas ihmisen menneisyyteen. Esihistoriallisen metsästäjä-keräilijä -ruokavalion uskotaan jättäneen jälkensä lajimme perimään, ja myytit tuosta ruokavaliosta vaikuttavat edelleenkin joihinkin ruokaa koskeviin uskomuksiin. Varsinainen ruoan kulttuurihistoria alkaa kuitenkin vasta, kun ihminen alkoi valmistaa ruokaa ja aterioimaan yhdessä. Pian ihminen myös uhrasi ruokaa jumalille käydäkseen kauppaa kohtalon tarjoamista takaiskuista. Ruokaa koskevat säännöt vahvistavat yhteisöllisyyttä: yhdessä syöminen on tärkeää, ja jos ruoat pitää valmistaa tietyllä tapaa, yhteisön jäsenet eivät voi syödä yhdessä ulkopuolisten kanssa. Myös uskonnolliset syyt voivat perustella kieltäytymistä. Esimerkiksi paastoa pidetään monissa uskonnoissa tärkeänä.

Nykyaikaisen ravintolakulttuuri syntyi 1700-luvun Ranskassa, vaikka ulkonasyömisen juuret ovat syvällä antiikin Kreikassa ja Roomassa, missä majatalot olivat tosin epäilyttäviä paikkoja. Ravintolaa tarkoittava sana restaurant juontuu 1500-luvulla käyttöön tulleesta sanasta, joka viittasi hyvin säilyviin elintarvikkeisiin. Meidän tuntemamme ravintolat levisivät laajalti vasta, kun Ranskan  vallankumouksen yhteydessä purettiin elinkeinojen harjoittamista säätelevä kiltajärjestelmä. Samalla giljotiini tuotti runsaasti isännöttömiä kokkeja.

Syömistä ja juomista koskevia sääntöjä on tietysti edelleen. Puhtausihanne on melko tuore, samoin keskustelukulttuuri. Alkoholipolitiikka on edelleen tasapainoilua vapauden ja kulutuksen tuottamien ongelmien välillä.

On ollut tapana ajatella, että maamme ruokaperinteitä ovat vahingoittaneet puute ja nälkävuodet, mutta ravintolakulttuurille vielä suurempaa vahinkoa tekivät alkoholiin liittyneet asenteet ja rajoitukset, jotka alkoivat jo 1800-luvun puolella näivettää ulkona syömistä ja juomista.

Ruokailutottumuksilla on tietysti vaikutusta paitsi terveyteen myös ympäristöön eli maailmaan.  Muistelen jokin aika sitten lukeneeni, että ylipurenta on seurausta haarukan käytöstä. Luurangoissa ajalta ennen haarukkaa ylä- ja alaetuhampaa ovat kohdakkain kuten apinoilla. Muutos tuntuu nopealta ollakseen evoluution tuottama — enkä osaa nähdä mekanismia, jolla haarukkaa käyttävät tuottaisivat enemmän tai parempia jälkeläisiä, mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö sellaista mekanismia ole — joten muutos lienee ruokailuvälineiden tuottama seuraus jokaisessa yksilössä. Erikoista.

Yhtä kaikki, Hämeen-Anttila ja Rossi kokoavat ruoasta, syömisestä ja juomisesta monipuolisen ja palkitsevan kattauksen. Se esittelee kirjan kannen tapaan monenlaisia herkkuja mutta ilman selkeää pääruokalajia. Monista aiheista olisi lukenut mielellään enemmänkin, sillä kulttuuri kietoutuu monin mielenkiintoisin tavoin ruokaan, sen tuotantoon ja nauttimiseen. Lukuihin jaettu kokonaisuus jää hajanaiseksi.

Jaakko Hämeen-Anttila ja Venla Rossi, Nälästä nautintoihin: Ruoan tarina. Otava, Keuruu, 2015.

Hirsilinnojen aika

Värivalokuvat tuovat historialliset tapahtumat omituisesti lähemmäksi. Kuvattu tilanne, vaikkapa Helsingin olympialaiset vuonna 1952, ei olekaan etäinen, tekstin ja kuvien kautta rekonstruoitu tapahtuma vaan samaa väreissä hehkuvaa todellisuutta kuin nyt. En tiedä, onko kyseessä jaettu ”optinen harha” vai pelkästään minun likinäköisyyteni. Synnyttääkö digikuvien kehitys jonkinlaisen uuden harhan joskus tulevaisuudessa?
 
Museokatalogien ja taidekirjojen väriloisto on ehdottoman hieno asia, mutta kehittynyt painotekniikka on toisaalta tehnyt esiteollista historiaa käsittelevien teosten kuvituksesta toivottoman tylsää. Antiikin tai Kaksoisvirtainmaan historiaa kuvitetaan raunioitunein temppelein; kainalojutussa näytetään muutamaa kolhiintunutta patsasta ja löytynyttä korua. Sellaisinaan ne tuntuvat pikemminkin luovan etäisyyttä kuin tuovan menneisyyttä lähemmäksi.

Tässä suhteessa erityisen tylsiä ovat arkkitehtuurin historiaa käsittelevät kirjat. Pyöristyneet kiviröykkiöt tai ylimalkaiset pohjapiirrokset eivät ruoki maallikon mielikuvitusta samaan tapaan kuin piirrokset. Rakennusten rekonstruointi on aina tietysti tulkintaa, joka on oma, vaikea taiteenlajinsa. Sitä pitää etsiä teoksista, jotka on painettu ennen värivalokuvien aikakautta.

* * *

Jari Hyvärisen teos Hirsilinnojen aika (1998) on tässä suhteessa ilahduttava poikkeus: se on täynnä herkullista ja havainnollistavaa kuvitusta varhaiskeskiajan linnoittamisesta. Takakannen mukaan se on ”mielikuvitusmatka kadonneeseen maailmaan”, yritys herättää henkiin kalevalaisten tarinoiden ja viikinkien riimukirjoitusten sekä saagojen mainitsemat rakennukset. Maallikolle historia on paljolti juuri mielikuvitusmatka, vaikka siinä ohessa mukaan tarttuu ilmiöitä, käsitteitä ja ehkä ripaus ymmärrystä.

Merovingiaikaisessa Suomessa on ollut ainakin puolitusinaa hirrestä rakennettua linnaa, mutta luonnonvoimille altistuneet puurakennelmat eivät säily hyvin. Niinpä esimerkiksi Sääksmäen linnavuorelle kiipeäminen raunioiden toivossa tuottaa pettymyksen. Hyvärinen ammentaakin aineksia rekonstruoinneilleen aina roomalaisten ja germaanien sekä slaavien linnoituksista, joiden rakennustaito levisi rauhattomina aikoina myös Suomeen. 

Linnoittaminen edellyttää rakennusmateriaaleja ja teknistä osaamista mutta ennen kaikkea organisointitaitoa. Hirsiä rautakauden Suomesta löytyi yllin kyllin, mutta esimerkiksi 800-luvulla väestöä oli melko vähän; Suomen, Hämeen ja Kalannin yhteenlaskettu väestö oli noin 30000 henkeä. Työvoiman järjestäminen ja jatkuva ”motivointi” edellytti hallintoa, ja niin sitten linnoista (tai linnoituksista) alkoi kehittyä hallintokeskuksia. Mäkilinnoissa ei asuttu yleensä ympärivuotisesti, mutta kun väliaikaisille kauppapaikoille nousseet asutukset ympäröitiin muurein, syntyi uudenlaisia linnoja, kuten ensin Birkassa ja sitten esimerkiksi Novgorodissa (”Uusilinna”). Niistä tuli myös vallan keskuksia.

Kirja yrittää punoa yhteen kolmea kehityslinjaa: aikakauden sotateknologian kehityksen, Itämeren poliittiset tapahtumat ja suomalaisen hirsilinnoittamisen historian. Vaikka nämä vaikuttavat luonnollisesti toisiinsa, Hyvärisen tarjoama mielenkiintoinen juoni jää kiusallisen hajanaiseksi. Tämän puutteen korvaa upea mustavalkokuvitus, joka ei väistä monimutkaisiakaan aiheita. Linnojen ja kaavakuvien lisäksi lukija saa todistaa esimerkiksi rautakautista markkinapaikkaa ja hirsilinnan valtausyritystä. Lisäksi Hyvärinen rekonstruoi kuusi suomalaista mäkilinnaa.

Kirja tarjoaa paitsi viljalti linnoittamiseen viittaavia lainauksia Kalevalasta, joita maallikko ei ehkä huomaisi lukea auki, myös runsaasti vanhoja herkullisia sanoja, kuten erilaisiin laivoihin viittaavat uiskot ja haapiot. Vaikka Pirkko Mikkosen ja Sirkka Paikkalan korvaamaton Suomalaiset sukunimet (1992) kytkee sukunimen Hakulinen muinaisskandinaaviseen Hakon-nimeen, Hyvärinen antaa sanalle hakuli seuraavan määritelmän:

Rinteiden loivimpia kohtia pengerrettiin jyrkemmiksi ja penkereiden tukemiseksi rakennettiin vankat paaluvarustukset, joille täällä meillä annettiin nimeksi hakuli. Jos linnavuoren laella kasvoi metsää, pyrittiin hakuli linjaamaan tukevimpien, pystyyn jätettyjen runkojen kautta, jolloin niiden syvälle kasvaneet juurakot kyettiin valjastamaan muurin tukirakenteiden osaksi.

Olisiko tässä riidan aihetta, jos sattuisi Hakulinen kohdalle?

* * *

Kenties ”mielikuvitusmatkat” eivät ole pelkästään maallikoiden huvia. Esimerkiksi roomalaisen arkkitehtuurin tutkija Matthew Nicholls on valjastanut 3D-työkalut opetus- ja tutkimuskäyttöön. Monen vuoden työn tuloksena syntynyt virtuaalinen Rooma antaa mahdollisuuden tarkastella kaupunkia kokonaisuutena tai rakennusten välisiä suhteita eri puolilta. Tällainen työ herättää toiveen, että lukija näkee jonain päivänä Roomasta muutakin kuin raunioituneen Forumin tai liikenneruuhkan taakse jäävän Colosseumin.

Samaan tapaan Taina Pailoksen rakentama Raaseporin linnan pienoismalli voisi korvata kuvat harmaasta, katoksin suojatusta kivikasasta, kun halutaan kaventaa vuosisatojen synnyttämää kuilua aikalaiskäsitysten ja jäljelle jääneiden raunioiden välillä.

Jari Hyvärinen, Hirsilinnojen aika. Otava, Keuruu, 1998.

The Forever War

Joe Haldeman (s. 1943) kuuluu siihen ikäluokkaan, joka taisteli Vietnamissa. Armeijassa ja sodassa vietetyn ajan pohjalta hän kirjoitti ensimmäisen romaaninsa War Year (1972). Missä niin ikään Vietnamissa palvellut Tim O'Brien (s. 1946) on kirjoissaan keskittynyt sotakokemukseen ja sodasta palaamiseen, Haldeman siirtyi pian tieteiskirjallisuuden puolelle. Siitä huolimatta Locus-, Hugo- ja Nebula-palkinnot voittanut romaani The Forever War (1974, Loputon sota), kuten myös suuri osa hänen myöhemmästä tuotannostaan, kantaa muassaan kirjoittajan kokemuksia sodasta.

The Forever War kertoo ihmisten ja muukalaisten galaktisen mittakaavan eloonjäämistaistelusta. Astronomiset ja ajan suhteellisuus rikkovat perinteisen taktisen ajattelun. Vihollisen kategorinen vieraus vie mahdollisuuden diplomatialta. Taisteluiden välissä osapuolten kehittelemä teknologia ehtii ottaa harppauksia. Aikadilaation vuoksi matkustajan aika hidastuu liikuttaessa lähellä valonnopeutta, joten maapallon yhteiskunta ehtii muuttua vieraaksi lomien välissä. Eloonjäämisestään taisteleva ihmislaji kietoo yhteiskuntansa sen ympärille. Ylikansoitetulla planeetalla ihmisarvoa ei voida entiseen tapaan taata; vain sotilaat ovat arvokkaita.

“One cannot make command decisions simply by assessing the tactical situation and going ahead with whatever course of action will do the most harm to the enemy with a minimum of death and damage to your own men and materiel. Modern warfare has become very complex, especially during the last century. Wars are won not by a simple series of battles won, but by a complex interrelationship among military victory, economic pressures, logistic maneuvering, access to the enemy’s information, political postures—dozens, literally dozens of factors.”

Sota nielee siis kaiken. Tuhansien valovuosien matkat rikkovat myös ihmissuhteet. Se, joka ei liiku samaan paikkaan samalla nopeudella, lakkaa olemasta samassa todellisuudessa. Äärimmäinen kokemuksen subjektiivisuus, suoranainen solipsismi, puhaltaa elämästä merkityksen. Ainoa vakio sotilaiden elämässä on armeija.

Haldemanin sotakokemukset heijastuivat taisteluiden hurmoksessa, jossa kerronta puristuu yksityiskohtaiseksi kuvaukseksi. Ne näkyvät myös kotiinpaluun vaikeudessa, kun sota muuttaa myös yhteiskuntaa. Sotakin paljastuu tuhoisaksi ja lopulta tarpeettomaksi vieden uhreilta merkityksen. Taisteluiden ulkopuolella kerronta enimmäkseen selittelee asioita, eivätkä irrallisiksi jäävät tapahtumat jäsenny mainittavaksi juoneksi.

Nyt peräperää kaksi palkittua tieteisromaania luettuani alan maistaa lajin klassikoissa joitain ongelmia.

Joe Haldeman, The Forever War (1974). Ridan Publishing, E-Book, 2011.

Ringworld (ja vähän aiheen vierestä)

Vuonna 2013 psykologit David Comer Kidd ja Emanuele Castano julkaisivat arvostetussa Science-lehdessä tutkimuksen, jonka mukaan lyhytkin altistuminen laatukirjallisuudelle kehittää nopeasti lukijan kykyä tunnistaa muiden ihmisten mielentiloja. Viihdekirjallisuus ei puolestaan vastaavalla tavalla kehitä lukijan empatiaa. Tutkimus sai laajalti huomiota osakseen, ja klassikoiden pänttäämisen tulkittiin tasoittavan tietä menestykseen terävöityneiden sosiaalisten taitojen ansiosta. Ihminen tulee siis paremmaksi ihmiseksi lukemalla hyvää kirjallisuutta.
 
Saamansa huomion vuoksi tulokset ovat vaarassa muuttua ”yleisesti tunnetuksi totuudeksi”, vaikka ne ovat ristiriidassa aiempien tutkimusten kanssa. Tuloksia on tietysti myös yritetty toistaa. Maria Eugenio Panero ryhmineen (2016) kokosi tuloksia kolmesta yrityksestä vahvistaa Kiddin ja Castanon tunnistama laatukirjallisuuden ylivertaisuus. Vaikka tutkimuksissa käytettiin samaa tekstiaineistoa, eli samoja lyhyitä tekstikatkelmia laatu- ja viihdekirjallisuudeksi katsotuista teoksista, ryhmä ei huomannut eroja laatu- ja viihdekirjallisuuden vaikutuksissa.

Kidd ja Castano (2017) tyrmäsivät Paneron ryhmän tulokset vedoten puutteisiin koejärjestelyissä, mutta Panero et al. (2017) vastineessaan osoitti kritiikin olevan aiheetonta, koska alkuperäisen tutkimuksen tilastomenetelmissä oli selviä ongelmia. Siitä huolimatta Kiddin ja Castanon edellyttämien aineiston kontrollointitapojen ja satunnaistamisten yms. jälkeenkään maailmaa vavisuttaville tuloksille ei löydy (tilastollisesti merkittävää) tukea.

Myös Iris van Kuijk et al. (2018) kritisoi Kiddin ja Castanon tilastollista päättelyä. Johtopäätösten tueksi tarjottu näyttö on ohutta. Vaikka van Kuijk ryhmineen onnistuu osin toistamaan maailmaa kohahduttaneet tulokset, he huomauttavat, että lukijat käyttivät kokeissa enemmän aikaa laatukirjallisuuskatkelmien kuin viihdekirjallisuuden lukemiseen. Kiddin ja Castanon löydöt näyttävätkin keikkuvan sen varassa, sisällytetäänkö tuloksiin vain lukijat, jotka käyttivät sivun lukemiseen vähintään 30 sekuntia vai keskimäärin 30 sekuntia tai enemmän. Vain jälkimmäinen, Kiddin ja Castanon käyttämä rajaus tuottaa alkuperäiset tulokset.

Tutkimukset toteutettiin mikrotehtäviä nakittavassa Amazon Mechanic Turk -joukkoistamisjärjestelmässä. Tutkimukseen osallistujille (tai siis työntekijöille) toimitetun tehtävänannon edellyttämän ”huolellisen lukemisen” voi tulkita eri tavoin ja saada ratkaisevasti eri tulokset, minkä alkuperäisen tutkimuksen näyttävä tilastollinen jalkatyöskentely peittää alleen.

* * *

Science-lehdessä julkaistua tutkimusta on kritisoitu muistakin kuin tilastollisista syistä. Tutkimuksessa sovellettu menetelmä Reading the Mind in the Eyes Test (RMET) on koe, jossa koehenkilöt katselevat kuvia ihmisten silmistä ja yrittävät tunnistaa niistä emootioita, joita muut ovat niihin kiinnittäneet. Esimerkiksi van Kuijk ryhmineen epäilee menetelmän soveltumista emootioiden takana olevien mielentilojen tunnistamiseen ja siten siis empatian mittaamiseen. 

Toisaalta van Kuijk et al. tutkimuksessaan myös toteaa, että lukemiseen käytetyn ajan ja mitatun empatiakyvyn parannuksen välillä oli positiivinen korrelaatio. Jos siis tekstin lukemiseen kului vähemmän aikaa, tällöin myös empatian kehittyminen oli vähäisempää ja päinvastoin. Miksi sitten lukijat viettivät viihdekirjallisuuden äärellä vähemmän aikaa? 

Chris Gavaler ja Dan Johnson (2017) reagoivat Kiddin ja Castanon tuloksiin järjestämällä kokeen, jossa koehenkilöt lukivat jonkin version samasta noin tuhannen sanan novellista. Yksi versio oli ihmisten välisiä suhteita luotaavaa realismia. Toinen oli täsmälleen samansisältöinen novelli, jossa vain jotkin ympäristöön viittaavat ilmaukset oli muutettu teknisemmiksi: ovien paikalla oli ilmalukkoja ja niin edelleen. Vastakkain olivat siis laatukirjallisuus ja tieteiskirjallisuus.

Tutkimus paljasti hyvin jyrkän ja selkeän eron lukijoiden käsityksissä novellin laadusta. Tieteisnovellin lukijat eivät kokeneet voivansa samastua henkilöihin, eivätkä he kokeneet ymmärtävänsä kertomuksen kuvaamaa tilannetta. Lukijat eivät keskimäärin paneutuneet tieteisnovelliin samaan tapaan kuin laatukirjalliseen novelliin, vaikka ne olivat käytännössä sama kertomus. Gavaler ja Johnson toteavat, että tekstin tunnistaminen genre-kirjallisuudeksi hallitsi lukukokemusta. Tieteiskirjallisuuden leima laskee tekstiin kohdistuvia odotuksia ja käsitystä sen laadusta. Näin ennakkoluulot ja käsitykset peittävät usein alleen novellin omat ansiot tai heikkoudet. Laji alkaa hallita lukemista.

* * *

Huomasin, että jollain kurssilla kirjoittamani luonnehdinta kovasta tieteiskirjallisuudesta on päätynyt Tieteen termipankkiin. Tekstistä on tosin siivottu pois yksi virke:

John Huntingtonin mukaan suuri osa kirjallisuudesta on tavalla tai toisella liittoutunut runouden kanssa, mutta kova tieteiskirjallisuus nojaa pikemminkin tieteelliseen retoriikkaan.

Virke ei ole erityisen hyvin muotoiltu, mutta se on sisältänyt minulle käänteentekevän havainnon.

Lukiessani Larry Nivenin tieteisromaania Ringworld (1970) ajattelin John Huntingtonin mainitsemaa tieteellistä retoriikkaa. Nivenin esikoisteos on kuin avainteksti kovaan tieteiskirjallisuuteen: ontuva juoni, ohuet henkilöhahmot ja tieteellisen sisällön etusija kaikkeen muuhun nähden. Romaani on voittanut Hugo-, Nebula- ja Locus-palkinnot, mutta en onnistunut samastumaan henkilöhahmoihin, enkä oikein jaksanut kiinnostua tapahtumista saati paneutua kerrontaan.

Ringworld kertoo tutkimusmatkasta valtavaan, kokonaista tähteä kiertävään rakennettuun, rengasmaiseen maailmaan. Matkalle lähtee parisataavuotias Louis Wu yhdessä kaksipäisen juonittelevan avaruusolion ja raakalaismaisen kissapedon kanssa. Eksoottisin osallistujista tuntuu kuitenkin olevan nuori nainen Teela Brown.

Niven käyttää mittakaavaa ja laskelmia herättääkseen ihmetystä lukijassa. Koska kirjoittaja on itse laskenut renkaaseen liittyvät yksityiskohdat, on luontevaa, että myös päähenkilöt pystyvät jäännöksettä mallintamaan kohtaamansa ilmiöt. Kertomus muistuttaa katkelmallista luentoa, jossa päähenkilöt vuorotellen heräävät esittelemään teorioitaan ja laskelmiaan. Let me explain.

Luulin pitkään pitäväni kovasta tieteiskirjallisuudesta. Termipankkiin päätynyttä luonnehdintaa kirjoittaessani perehdyin kuitenkin kevyesti aiheeseen, tunnistin joitain liikkuvia osia, ja koko alalajin lumous alkoi himmetä. Tällainen maun muutos pelkästään yläkäsitteiden voimasta kuuluu tyypillisesti nuoruuteen, mutta tässä iässä en osaa antaa sille muuta syytä kuin aiemman tietämättömyyden — tai orastavan snobismin.

En voi väittää nauttineeni Ringworldistä. En totta puhuen alun jälkeen jaksanut koota romaanista muistiinpanoja tai havaintoja, koska odotukseni teoksen laadusta romahtivat. Lankesin juuri siihen ansaan, josta Gavaler ja Johnson puhuvat. Käytin lukemiseen vähemmän aikaa ja vaivaa, koska aloin lukea genre tai pikemminkin Huntingtonin luonnehdinta edellä.

* * *

Kim Stanley Robinsonin Mars-trilogian ensimmäisen osan perusteella tiedän kovan tieteiskirjallisuuden piirissä olevan herkullisia teoksia. Stanislaw Lemin kuvaus vieraan Solaris-planeetan tutkimuksesta ja Apostolos Doxiadiksen tarina matemaattisesta todistamisesta ja yrityksistä kartoittaa abstraktioiden äärimmäisen vaikeaa maisemaa ovat kertakaikkiaan loistavia. Matemaattiset tai luonnontieteelliset aiheet eivät ole este erinomaiselle romaanille. Ongelma — ainakin minulle — on Nivenin käyttämissä retorisissa keinoissa. Fysiikasta tulee osa kerrontaa.

Kirjallisuuden piirissä käytetään kaikenlaisia muotoja ja rakenteita. Romaaneja kirjoitetaan heijastelemaan tai haastamaan ilmiöitä ja teorioita. Joskus käsitys vaikeatajuisesta tai epäkiinnostavasta romaanista muuttuu, kun huomaa, että teosta hallitsikin jokin myytti, eepos, teoria kirjailijan kuolemasta oman tarinansa auktoriteettina, subjektin pirstaleisuus, valaalle tyypillinen tapa nousta pintaan vain ajoittain tai tahallinen kerrontakonventioiden rikkominen.

Ehkä kovan tieteiskirjallisuuden harrastajat saavat nautintoa tunnistaessaan mielikuvituksellisia ilmiöitä esitettävän tunnettujen fysiikan lakien kautta. Ehkä samaan tapaan epookkiromaanien huolellinen aikakauden pukujen ja tapojen emulointi tuottaa nautintoa historian harrastajissa. Ehkä juuri siksi Bernard Cornwellin vauhdikas varhaiskeskiajalle sijoittuva romaanisarja, tai sen alkupää, oli minusta niin herkullinen.

Ehkä. Tai sitten ei. En tiedä.

Larry Niven, Ringworld. Ballantine Books, New York, NY, USA, 1970.

Lisää aiheesta:

• John Huntington (1986) ”Hard-Core Science Fiction and the Illusion of Science”. Teoksessa George E. Slusser & Eric S. Rabkin (toim.), Hard Science Fiction. Southern Illinois University Press, Carbondale, IL, USA. 45-57.
• Chris Gavaler ja Dan R. Johnson (2017) ”The genre effect: A science fiction (vs. realism) manipulation decreases inference effort, reading comprehension, and perceptions of literary merit.” Scientific Study of Literature, 7(1): 79-108.
• David Comer Kidd ja Emanuele Castano (2013) ”Reading literary fiction improves theory of mind”. Science, 342(6156): 377-381.
• David Comer Kidd ja Emanuele Castano (2017) ”Panero et al. (2016): Failure to Replicate Methods Caused the Failure to Replicate Results”. Journal of Personality and Social Psychology, 112(3): 1-4.
• Iris van Kuijk, Peter Verkoeijen, Katinka Dijkstra ja Rolf A. Zwaan (2018). ”The Effect of Reading a Short Passage of Literary Fiction on Theory of Mind: A Replication of Kidd and Castano (2013)”. Collabra: Psychology, 4(1): 7-19.
• Maria Eugenia Panero, Deena Skolnick Weisberg,  Jessica Black, Thalia R. Goldstein, Jennifer L.  Barnes, Hiram Brownell ja  Ellen Winner (2016) ”Does Reading a Single Passage of Literary Fiction Really Improve Theory of Mind? An Attempt at Replication”. Journal of Personality and Social Psychology, 111(5): 46-54.
• Maria Eugenia Panero, Deena Skolnick Weisberg,  Jessica Black, Thalia R. Goldstein, Jennifer L.  Barnes, Hiram Brownell ja  Ellen Winner (2017) ”No support for the claim that literary fiction uniquely and immediately improves theory of mind: A reply to Kidd and Castano's commentary on Panero et al. (2016)”. Journal of Personality and Social Psychology, 112(3): 5-8.

--
Kuva:
- Joseph Ducreux, ”Omakuva, haukottelemassa” (öljymaalaus, 1783). [Wikimedia/public domain]